ONNEN  KUPLA

Oli lantai-ilta. Vaimo oli yksin saunassa, yksin moneen vuoteen. Makaili lauteilla pitkin pituuttaan, hengitteli höyrynkuumaa ilmaa suun kautta puhisten. Nautinnollinen olo. Kerrankin sai pestä vain itsensä! Yleensä lasten pesemisen jälkeen hän oli jo niin loppuun uupunut, ettei itsensä pesemiseen ollut enää juuri voimia. Piti vain mahdollisimman nopeasti päästä ulos kuuman kosteasta saunasta.

Mutta nyt hän nautti yksinolostaan!

   Saunaoluen vaimo joi pihakeinun pehmeillä tyynyillä loikoillen. Ilta oli elokuisen pimeä, kello lähenteli yhdeksää. Kuu oli pienenemään päin. Pihalyhty valaisi pensaiden lehdistöä, sen hämyssä, saattoi erottaa punaiset happomarjapensaat ja suurilehtiset jättiläiskoiranputket – ne oli istutettu jo ennen kuin tiedettiin kuinka myrkyllisiä ne ovat tai että ne kasvuvoimallaan voivat vähitellen vallata koko puutarhan. Satakielen, yölaulajan ja mustarastaan mielen herkistävät öiset liverrykset ja luritukset olivat lakanneet, pian ne ovat matkalla etelään, ihmismielissä haikea kaipaus jäljellä.

   Vaimo mietti, miten tällaisen luonnon vehreyden jälkeen milloinkaan enää voisi asua kaupungissa. Pelkkä ajatuskin tuntui tukahduttavalta. Mieli oli kiitollisuudesta harras. Kuten usein onnen hetkinään hän kiitti mielessään Luojaa kaikesta, mitä oli osakseen saanut. Kiitti Luojaa onnentunteesta ja pyysi, että tämä auttaisi häntä unohtamaan mitättömyydet, olemaan kiitollinen.

   Vaimo odotteli perhettään kotiin minä hetkenä hyvänsä. Ja tulivathan he kaikki, lapset ja mies. Lapset juoksivat äänekkäästi kertomaan, mitä kaikkea he olivat nähneet ja kokeneet ja kuinka hauskaa heillä sirkuksessa oli ollut. Sitten he juoksivat sisälle. Mies tuli puutarhakeinun luo, istahti tuoliin puutarhapöydän toiselle puolelle. Vaimo kertoi kuinka, oli nauttinut tästä illasta. Mies rupesi kuitenkin puhumaan arkisista raha-asioista eikä ollenkaan tavoittanut vaimonsa autuasta mielentilaa. Samassa se särkyikin. Vaimo oli katkera. Että mies tulikin särkemään hänen onnenkuplansa! Niin herkkä ja hauras se oli, kuin saippuakupla.

   Mies meni saunaan ja vaimo sisälle taloon. Naapurin Sonja-rouva tuli istumaan iltaa. Sonja oli nuori tummakutrinen, madonnakasvoinen nainen, kaunis kasvoiltaan ja uhkea vartaloltaan, miesten katseiden vangitsija. Lisäksi Sonjan iloinen luonne ja hersyvä nauru sytyttivät synkeänkin tunnelman. Vaimo katseli haikeana – juuri tuollainen minäkin haluaisin olla. Sonjan seurassa vaimo tunsi itsensä entistäkin värittömämmäksi. Kyllä hän tiesi, kuinka monet olivat ihmetelleet, miten niin komea mies oli sellaisen mitättömän näköisen naisen ottanut, lattearintainenkin se on ja tukka kuin hiiren häntä. Olisi se paljon kauniimmankin saanut. Ihan mukavahan se vaimo muuten on, aina avulias ja hauskakin, mutta sittenkin.

   Kun mies tuli saunasta kylpytakkisillaan, hän riensi syli avoimena tervehtimään Sonjaa ja sulki tämän saunankosteaan, lämpimään syleilyynsä – vaimon mielestä vähän turhankin lämpimään. Tapansa mukaan mies rupesi ihastelemaan nuorta naista.

-  Onpa hauskaa, että tulit ilahduttamaan naapureitasi, miten viehättävän näköinen oletkaan tänään! Tai ainahan sinä viehättävä olet! Etkö sinäkin vaimoseni ole samaa mieltä? Ja nyt istumme iltaa, mitä saisinkaan tarjota? Lasi viiniä? Sopiiko?

   Samalla hän jatkoi nuoren naisen ihailua. Vaimolle miehen ainainen tarve imarrella naisia oli tuttua. Ja naisethan olivat imarreltuja! Ei sellaisia kohteliaisuuksia jokaisen naisen osalle joka päivä tule! – kuinka kaunis, viehättävä, hurmaava oletkaan! – Sellainenhan hivelee kenen tahansa egoa, varsinkin, jos oma peilikuva on jo tuhonnut illuusion ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta. Mutta vaimolleen mies vakuuttaa ikuista rakkauttaan – ja yksin hänelle!

    Sonja ja vaimo istuivat sohvassa, kun mies tarjoili viinin ja istahti nojatuoliin naisia vastapäätä. Illan mittaan miehen kylpytakin toinen helma valui vähä vähältä sivulle, ja reisi paljastui yhä ylemmäs, lopulta nivusiin saakka. Vaimo pidätteli hengitystään, pelkäsi, että toinenkin lieve valuu syrjään, että kaikki paljastuu. Yritti tuijottaa miestään merkitsevästi, mutta tämä oli niin perin syvällisesti uppoutunut keskusteluun Sonjan kanssa, ettei havainnut vaimonsa eleitä eikä vihjailevia silmäyksiä. Vaimo mietti kuumeisesti eikö mies todellakaan huomaa mitään vai eikö ole huomaavinaan, haluaako ehkä paljastaa itsensä vieraalle. Vaimo oli kuin tulisilla hiilillä, ei voinut enää istua paikallaan vaan nousi ylös. Silloin myös mies nousi. Tilanne oli pelastettu.

   Kun Sonja teki kotiinlähtöä, mies lupautui saattelemaan tämän kotiportille, samalla hän ulkoiluttaisi koiran. Lapset ja vaimo menivät vuoteisiinsa. Kun vaimo ja mies myöhemmin olivat kahdestaan makuuhuoneessa, vaimo sanoi

-  sinä olit paljastaa itsesi.

 Silloin mies veti kylpytakin yltään ja näytti, että hänellä oli shortsit alla. Vaimo ei ollut uskoa silmiään.

-  Ne eivät olleet sinulla jalassa, kun istuit nojatuolissa, koska koko reisi nivustaipeeseen asti oli paljaana, kyllä shortsit olisivat näkyneet!

Mies suuttui silmittömästi.

-  Vai yrität sinä tehdä minusta itseni paljastajaa! Ja mitä paljastettavaa minulla olisi?

-  Shortsit eivät olleet sinulla jalassasi! Ne eivät ole voineet nousta niin ylös, että koko reisi olisi paljaana, olet ottanut ne jalkaasi vasta, kun lähdit koiran kanssa ulos!

   Mies meni vuoteeseensa, vaimo omaansa. Selkä mieheen päin. Vaimo sammutti lampun. Mies otti aamutakkinsa, sammutti lamppunsa, meni makuuhuoneesta sulkien oven. Hetken kuluttua vaimo meni perässä. Mies seisoi olohuoneessa ikkunan ääressä ja tuijotti ulos kuun hämärästi valaisemaa yötä.

-  Mitä sinä täällä teet? vaimo kysyi. -Tulisit nukkumaan.

Silloin maailma räjähti! Mies kääntyi vaimoonsa päin, kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina hampaiden välistä, leuat kouristuksessa hän huusi

-  hyvä Jumala, miksen minä saa kuolla! Mitä varten minun pitää elää! Minä haluan kuolla, kuolla, kuolla! Minä haluan kuolla! Et tee muuta kuin vainoat minua, kaikesta sinä minua syytät!

Miehen kasvot olivat kalmanvalkoiset, veri oli paennut niistä täysin, kasvot uurteiset, koko ruumis jäykistynyt, kouristuksessa, kädet kohti taivasta.

-  Kuule, ei sinun minun tähteni tarvitse itsellesi kuolemaa toivoa. Parempi ratkaisu on, että minä lähden. Pidä sinä huolta lapsista ja kaikesta muusta. Minä lähden pois ja sinä voit elää.

Vaimo kääntyi lähteäkseen. Silloin mies kutsui vaimon luokseen,

-  tule tänne.

Vaimo jatkoi menoaan eteiseen.

-  Kulta, tule tänne!

Vaimo ei mennyt. Järkytys oli liian suuri. Se ei ollut käden silityksellä poistettavissa. Eläessään hän ei ollut uskonut kokevansa tällaista hetkeä, vähiten miehensä taholta. Tämä oli aina sanonut, että vaimo oli hänen elämänsä sisältö, ilman tätä hänen elämällään ei ollut mitään arvoa. Ja nyt vaimo kuuli olevansa syynä siihen, että mies halusi kuolla! Käsittämätöntä.

   Mies meni makuuhuoneeseen, jätti kuitenkin oven auki. Kun vaimo kuuli miehen tasaisen hengityksen, meni ottamaan tyynynsä, seisoi hetken ja katseli miehensä laihoja riutuneita kasvoja, ei tiennyt, mitä kaikesta ajatella. Vilahtipa murha-ajatuskin mielessä. Hän sammutti lampun, meni olohuoneen sohvalle. Vieressään olevalta sivupöydältä hän otti käteensä valokuva-albumin. Tuskansa unohtaakseen, katseli aurinkoisia kuvia perheen lomamatkoista.

-  Tuossa on pieni vuokramökkimme Ahvenanmaalla – tynnyrisaunan tulisista löylyistä sveitsiläisturistit syöksyivät ammuttuina ulos kylmään meriveteen. Kuinka vierasmaalaiset ihmettelivätkään suomalaisten kärventämistä kestävää nahkaa ja sisua! Ja tuossa kalliolla seisoo ylpeä ja onnellinen pikku-pojuni ensimmäistä saalistamaansa haukea miehekkäästi esitellen!

-  Tuossa kuvassa olemme telttamatkalla Tanskassa. Se olikin harvinaisen kylmä heinäkuu, aurinko hät´hätää pilkisti lyijynraskaiden pilvien raoista. Kuinka Bellahöj -kampingalueella satoikaan! Liejusta rinnettä liukastellen juoksimme kolkkoon betonihalliin pesulle. Mutta sellainenhan ei lasten riemua estänyt, kun mielissä kajastivat Tivolin satumaiset ilot.

-  Mallorcan -matkalla meitä sen sijaan helli varsinainen aurinkokesä! Niin paahtava hiekka, että jalkapohjat melkein paloivat, jos yritti ilman sandaaleja juosta rantahotelliin! Siellähän viisivuotias pikkutyttöni oppi uimaankin!

-  Ja omalla pihalla mies ja lapset häärimässä grillin ympärillä. Kuinka iloisilta he näyttävätkään! Kuinka onnellisia muistoja! Ja tuossa on puutarhakeinu, jossa hetki sitten olin maailman onnellisin!

   Vaimo muisteli kaipauksella edellisiltaista onnen ja nautinnon tunnetta saunomisen jälkeen. Onnen kuplaa! Kuinka se oli hetkessä saattanut hajota ja haihtua? Kuinka voi elämä yhdessä silmänräpäyksessä heittää täysin ympäri? Putous syvään rotkoon satutti ja järkytti.

   Vaimon kyyneleet valuivat valtoimenaan, kuvat kastuivat, ei erottanut enää aurinkoa sateelta. Nytkö kaikki olisi lopussa, onnenpäivät ohi? Mieli vaikersi. Yritti miettiä jatkoa elämälleen. – Jos keräisin vaatteeni ja lähtisin kaupunkiin. Mutta mitä sanoisivat lapset herätessään? Miten heille voisin selittää? Mutta tuntui mahdottomalta asua saman katon alla kuin kaksi vierasta? Ja kyllähän lapset pian huomaisivat, jos vanhemmat eivät enää hellisi toisiaan, tanssisi keskenään keittiön lattialla kuin rakastuneet teini-ikäiset. Lasten elämä menisi kyllä aivan sekaisin.

   Vaimo ei keksinyt ratkaisua. Heti kun hän ajatteli, että ehkä he sittenkin voisivat antaa anteeksi toisilleen ja jatkaa yhteiselämää, kuva miehestä – taivasta kurkottelevat kädet ja epätoivoiset rukoukset tulivat silmien eteen   -haluan kuolla, kuolla, kuolla, miksi en saa kuolla! Kuinka voisin jäädä hänelle sellaiseksi taakaksi! Että hän toivoo itselleen kuolemaa! Sitä en halua!

   Särkynyt avioliitto, särkynyt onnenkupla! Tätäkö se minun uneni tarkoitti? – Keskelle olohuoneen lähes seinänkorkuiseen peiliin oli tullut koko peilin levyinen vino halkeama. Peilin osat olivat taipuneet kaarelle taaksepäin, kuitenkin vielä kiinni toisissaan. Näytin peiliä miehelleni –  miten se on saattanut rikkoutua? –mietimme. Sitten mies oikoi peilinosia niin, että halkeama ei näkynyt enää yhtä selvästi, eikä peili murtunut.  

   Vaimo tuijotti mielensä pimeyteen ja mietti. Hän oli aina seurannut äitinsä antamaa ohjetta – älä koskaan anna auringon laskea vihasi ylle! Nyt se oli tapahtunut. Ensimmäisen kerran pitkän avioliittonsa aikana pimeys oli laskeutunut heidän vihansa ylle!

   Kun aamu alkoi jo sarastaa vaimo, veti ikkunaverhon sivuun, makasi sohvalla ja katseli koivuja ikkunan ulkopuolella. Kuinka usein hän olikaan ihaillut niitä ja tuntenut iloa niiden vehreydestä. Nyt nekin näyttivät alakuloisilta. Hän valvoi ja ajatteli ja itki, itki itsensä hetken uneen ja kun heräsi, rupesi taas itkemään. Tätä elämän surkeutta! Hän ei tiennyt mitä tekisi. Lähtisikö vai jäisikö. Hän halusi kuitenkin, että mies huomaisi, että hän ei ollut nukkunut tämän vieressä. Mikäli miehellä herätessään olisi enää vähääkään lämpimiä tunteita vaimoaan kohtaan, tyhjä vuode kouraisisi tämän sydäntä.

   Kello oli jo yli kahdeksan, kun mies ilmestyi ovelle pelästynyt ilme kasvoillaan. Hän tuli suoraan vaimon luo, istahti sohvan reunalle, kietoi kädet tämän ympärille. Vaimo itki sielunsa pohjasta.

-  Anna anteeksi, kun, olen tehnyt elämän sinulle sellaiseksi helvetiksi, että mieluummin haluaisit kuolla kuin elää.

-  Minähän se olen pilannut sinun elämäsi. Jos minua ei olisi, voisit järjestää elämäsi, aivan kuten haluaisit. Vaikka minä olen yrittänyt tehdä kaiken minkä voin siten, että sinulla olisi hyvä olla, olen aina vain epäonnistunut. Nyt en katso voivani tehdä enempää, sen tähden toivoin, etten enää olisi olemassakaan. Jos sinä olet tyytymätön elämääsi minun kanssani, enkä voi sitä paremmaksi muuttaa, silloin kuolen mieluummin.

-  Niinkö se olikin, vaimo kysyi hämmästyneenä – minä luulin, että sinä olet tyytymätön minuun. Siksi olin niin onneton. Jos sinä, joka olet ainoa ihminen, joka on ollut tyytyväinen minuun, olet minuun tyytymätön, silloin olen täysin epäonnistunut.

   Mies otti vaimoa kädestä, veti tämän makuuhuoneeseen ja sulki oven. Toisista huoneista rupesi kuulumaan lasten ääniä.

-  En nyt juuri ole siinä mielentilassa, olen liian syvästi murheellinen, vaimo sanoi.

-  En minä sitä tarkoitakaan, tule vain minun viereeni.

   Siinä he makasivat vierivieressä, paljas iho paljasta ihoa vasten. Mielenrauha palautui vähitellen, muisto järkytyksestä jäi sielun sopukoihin.

-  En minä sinuun tyytymätön ole. Päinvastoin, tunteeni sinua kohtaan vain syvenevät. Mutta kyllä minä vähän mustasukkainen olen, kun sinä aina haluat imarrella kaikkia naisia, saada jokaisen naisen hyväksynnän. Naiset luulevat, että minä en ole sinulle kylliksi, että olet aliravittu. Näenhän minä, että ne syrjäsilmällä vilkaisevat minua, vertailevat ja ymmärtävät. Mutta silti, minä rakastan sinua.

-  Ja minä vain sinua! Sinä olet minun rakkaimpani! Vain sinun tähtesi minä haluan elää! Mutta minusta on mukavaa sanoa naisille kauniita asioita – jos pieni imartelu kirkastaa heidän päiväänsä hieman, ei se keneltäkään pois ole. Eikä ainakaan sinulta!

-  Tottahan minustakin olisi mukavaa saada ihailua muiltakin miehiltä kuin vain sinulta, mutta valheet eivät minua ilahduta!

   Mies suuteli ja hyväili vaimoaan. Ja siinä he makasivat toistensa syleilyssä, onnellisina. Elämä tuntui ihanalta! He olivat kuin yhtä ruumista ja yhtä sielua. Tunne öisen kamppailun jälkeen oli epätodellinen.

-  Kyllä minä yöllä kävin läpi ongelmamme kaikki ratkaisuvaihtoehdot, mutta tätä en osannut ajatella, en edes kuvitellakaan.

- Tämä on ainoa oikea ratkaisu, ja taas mies sulki vaimon lämpimään syleilyynsä.

Kuinka elämä voi olla mutkikasta – ja ihanaa. Vaimosta tuntui kuin hän olisi sulanut miehensä syliin. Autuas olo – meidän yhteinen onnen kuplamme, millaiset myrskyt se mahtaakaan kestää? vaimo mietti. 

NEITSYT

Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.... Siinä hän makasi, liljojen ja ruusujen keskellä, ystävien ympäröimänä, Olivia, neitsyt. Neitseenä maailmaan tullut, neitseenä siitä eronnut.

   Olivia oli neitsyt, se oli todistettu. Hän oli vanhoilla päivillään, yli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, terveyskeskuslääkärin kehotuksesta mennyt gynekologin vastaanotolle.

-  Pitäähän naisen nyt kerran elämänsä aikana gynekologisissa tutkimuksissa käydä! oli lääkäri sanonut kuultuaan, että kaula-aukkoa alempaa ei yksikään lääkäri ollut Oliviaa milloinkaan tutkinut.

Ja Olivia noudatti kehotusta.
-  Riisukaa alapää ja käykää tutkimuspöydälle makuulle, kehottaa miesgynekologi.

 Olivia on epävarma. Hän riisuu hitaasti vaatekappaleitaan, alushousut tekevät tenää. Aristellen hän menee tutkimuspöydän viereen, epäröi.

-  No käykää nyt siihen vain, hoputtaa lääkäri vilkaisten kelloaan, aikataulu jo muutenkin myöhässä, harmittelee itsekseen naisen hidastelua.

Jäykästi Olivia kapuaa askelmat tutkimuspöydälle, asettuu vaivalloisesti selälleen, jalat tikkujäykkinä vierekkäin.

-  Alemmas! kuuluu komento.

 Olivia hivuttautuu alemmas, makaa tutkimuspöydällä, ilman housuja, alapää alastomana, sielu alastomana, niin hänestä tuntuu, reidet tiukasti vierekkäin. Ei milloinkaan ennen, ei koskaan, ei kukaan ole hänen salaisimpia paikkojaan, kaikelta maailmalta piiloteltuja, varjeltuja, saanut silmin katsoa, ei käsin kosketella. Hänen kallein aarteensa, naisen kallein aarre! Ja nyt! Mies kehottaa naista nostamaan jalat ylös, polvet koukkuun! Vastahakoisesti Olivia tottelee.

-  Levittäkää reitenne kunnolla!

 Sydän kiivaasti takoen, häpeän punaisena Olivia raottaa, avaa salaisimmat paikkansa. Miehen silmien eteen! Miehen katseltavaksi! Lääkäri työntää hansikoidut sormensa ahtaaseen synnytysaukkoon, vetäisee äkkiä kätensä pois, huudahtaa epäuskoisena

-  Kun ei kukaan ennen minua, niin en minäkään!

Ja siihen tutkimus loppuu. Olivia pukee housut ja sukat jalkaansa, mielessään ylpeänä, voitonriemuisena, uhmakkaanakin – Eipä ole tohtori ennen tämän ikäistä neitsyttä nähnyt! Tulipa todistettua kaikille epäuskoisille! Ovella Olivia kääntyy ja sanoo

-  olen minä ollut kihloissakin, papin kanssa!

   Olivian kotitalo oli keskisuuri maalaistalo pienessä karjalaiskylässä, mäenharjanteella, ympärillä viljavat vainiot ja vehreät lehdot. Olivia oli perheen nuorin lapsi, soma kuin kukkanen, veikeä kuin västäräkki, iloa pulppuava raikas lähde, helisevä kevätpuro. Lutherilainen uskonto määritti kodin elämän arjen ja pyhän. Lapsia kasvatettiin Herran nuhteessa. Joka sunnuntai perhe kokoontui  pitkän pirttipöydän ääreen, isä luki Pyhää Sanaa ja yhdessä veisattiin virsiä. Mooseksen kymmenen käskyä olivat elämän perusta ja tae sielun kuolemattomuudesta. Käskyt selityksineen tuli osata sanasta sanaan ulkoa. – Minä olen Herra sinun Jumalasi .... oli tärkeä kuten myös –Kunnioita isääsi ja äitiäsi, mutta – Älä tee huorin! oli käsky, joka tuli Olivialle tärkeimmäksi, pyhimmäksi, käsky, joka muovasi koko hänen elämänsä kulun.

    Kotikylässä langenneet naiset ja aviottomat lapset olivat siveellisten hyljeksimiä, halveksimia. Kuudennen käskyn rikkominen oli kuolemansynti, huorintekijät kivitettäviä! Sen Olivia tiesi! Oma Iida-sisko, iloluontoinen nuori tyttö, 15 vuotta Oliviaa vanhempi, oli synnin polulle eksynyt. Vain isän peräänantamattomuus, ehdoton vaatimus sai vastahakoisen miehen tilille teostaan. –Meidän taloon ei äpäriä tehdä, meidän taloa ei häpäistä! Papin luo oli mentävä. Ei siinä valkoisia huntuja, ei häähumua. Nimi vain syntyvälle lapselle, sitten avioero.

   Perheen häpeä, sisaren itkut ja ankea kohtalo viitoittivat Olivian elämän kulun loppuun asti.  

Sielun kadotus ja ihmisten pilkka olivat Olivialle kauhistus. Mieleen syöpynyt synninpelko varjeli hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Jo varhain hän oli päättänyt säästää itsensä, puhtautensa, sille oikealle, luopua koskemattomuudestaan vasta, kun hänet olisi vihitty pyhään avioliittoon, kunniallisesti ihmisten edessä, Pyhän Jumalan siunaamana.

   Oliviasta varttui viehättävä nuori nainen, joka valloitti sydämet iloisuudellaan. Hän oli ahkera, avulias ja ystävällinen, kotikylän jokaisen maalaispojan tavoittelema. Mutta ei, ei maalaispoikia! Jotain enemmän sen piti olla, jotain ylevämpää, jolle hän neitsyytensä lahjoittaisi! Ehkä opettaja tai mieluummin lääkäri. Mutta ylitse, ylitse, ylitse muiden, korkeimmalla unelmien pilvijalustalla oli pappi! Pappi oli hyveen esikuva, ihanne. Olivian mielessä pappi kangasteli melkein Jumalan poikana tai ainakin Korkeimman sanansaattajana, sijaisena maan päällä. Mutta eihän maalaiskylässä pappeja ollut, ei lääkäriäkään ja ainut opettajakin oli nainen. Ei siis ollut Olivialle sopivaa aviomiesehdokasta. Mutta nuori nainen oli uskossaan vakaa – kyllä minä vielä omani löydän, ja säästi viattomuutensa sille tulevalle.

   Syttyi sota. Olivia oli jo yli kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen, neitsyt. Hän oli lotta ja sai komennuksen rintamalle, lähelle tulilinjoja. Täydestä sydämestään, kaikilla voimillaan hän uurasti kodin, isänmaan ja varsinkin uskontonsa puolesta. Tykkien jylistessä, taivaan loimutessa verenpunaisena, lumisista nietoksista tai purevista pakkasista välittämättä Olivia avusti joukkojen sidontapisteessä. Telttoihin tuotiin hevoskuorma toisensa jälkeen luotien lävistämiä tai kranaattien silpomia, tuskissaan huutavia, hiljaa valittavia tai äänettömiä nuorukaisia – haavoittuneita, kuolevia ja kuolleita sotureita. Tuskan ja veren keskellä Olivia auttoi lääkäriä ja sotilaita. Hän sitoi haavoittuneita, oli näkönä näkönsä menettäneille, kätenä kädettömille, jalkoina jalattomille, lohdutti haavoittuneita, loi eläville uskoa tulevaisuuteen ja valoa kuolemaan nukkuville.

   Yksikössä toimi myös rintamapappi. Pitkä, komea, suurikokoinen mies, joka jo pelkällä elinvoimaisella ulkomuodollaan rauhoitti sotilaita ja lottia. Varsinkin Oliviaa. Olivia seisoi papin rinnalla tämän antaessa viimeistä voitelua kuoleville, sulki näiden kylmenevät kädet omiin lämpimiinsä, veisasi heleällä äänellään lohduttavimmat virtensä. Vieretysten pappi ja Olivia saattoivat kuolevat soturit viimeiselle matkalleen, pappi raamatun sanomallaan, Olivia lohduttavalla lämmöllään.

   Kuoleman keskellä Olivia ja pappi tarrautuivat elämään. Hakivat turvaa toisistaan, lohdutusta yksinäisyyteensä. Ympäröivä hätä ja elämän epävarmuus lähensi heitä, myös fyysisesti. Pappi sulki Olivian lämpöiset kädet omiinsa, sitten jo kietoi vahvat käsivartensa tämän hoikalle uumalle. Kohta Olivia oli papin syleilyssä, kiihkeät huulet huulia vasten. Mutta ei pidemmälle, ei! Ei, vaikka olikin pappi! – Älä tee huorin! Se käsky oli kirjoitettu Olivian sieluun tulikirjaimin. –Jos tästä käskystä tingin, olen syntisistä syntisin, huolimatta siitä, että tekisin synnin papin kanssa, vaikkakin on Jumalan lähettiläs, kuitenkin kuolevainen mies. Eikä papinkaan tunto sallinut, ei väkisin, jumalainen kutsumus velvoitti. – Mene pois sinä Saatana!

   Taistelut jatkuivat. Sotilaita haavoittui ja sotilaita kuoli. Väsyneet maanpuolustajat pääsivät välillä kotikonnuilleen levähtämään. Eräänä kireän kylmänä pakkaspäivänä Oliviakin saapui lomalle kotitaloonsa – pappi käsipuolessaan. Molempien nimettömässä kimalteli kirkas kultainen sormus. Olivia oli morsian! Hänen sulhasensa oli pappi! Papin morsian, elämän unelmien täyttymys! Olivia oli onnellisista onnellisin, iloisista iloisin, ylpeäkin! Siellä kotitalon pirtissä kyläläiset saivat ihailla hänen onneaan. Olivia kiitti Jumalaansa saamastaan lahjasta ja säteili.

   Siinä kotiväen ja naapureiden silmien alla pappi tavoitteli tytön uumaa, vetäisi kaikkien nähden polvelleen, puristi puristamalla syliinsä. Tyttö oli syleilyssä sulokas, houkutteleva – Tämä on minun morsiameni! halusi pappi viestittää. Ulkopuolinen saattoi aavistella, että papilla oli palavampiakin haluja, maallisia, perkeleestä lähtöisin, itse paha, viattomuuden viejä se siellä nosti päätään. Huulet sai panna huulia vasten, sen Olivia salli, vaikka sekin tuntui hekumalliselta, lihan viettelykseltä, melkein synniltä. Mutta ei se huorin tekemistä ollut, ei ajatuksissa, ei sanoissa eikä teoissa. Olivian mieli oli puhdas.

   Helppo Olivian oli kiusaaja karkottaa, kun mitään kiusausta ei ollutkaan, sellaisesta hän oli tietämätön. Ei ollut kokenut lihan nautintoja, ei nautinnoksi edes tiennyt. Olivian ei tarvinnut kitua erotiikan kaipauksessa, kun koko tunnetta ei tunnistanutkaan. Neitsyys oli hänelle pyhä asia, naisen kallein aarre. Olivia oli papin morsian, istui papin polvella, kaikki näkivät hänen onnensa. Se riitti hänelle.

   Toisin oli papin laita. Rintamalla, kuoleman keskellä, omat lihalliset tarpeet piti turruttaa, mutta nyt oltiin elävien parissa, kaukana kuolemasta. Pappi halusi tuntea elämän. Olivia oli taipumaton. Ei hämärässä, salaa, varastaen. Kaiken kansan nähden julkisesti piti hänet Jumalan siunaamaksi aviovaimoksi ensin julistaa. Vasta silloin saisi pappi murtaa hänen sinettinsä, vasta silloin hän olisi valmis luovuttamaan kalleimman aarteensa.

   Papin äiti, jäyhä, ylimielinen leskinainen, ei riemuinnut poikansa valinnasta. Maalaistyttö, vain kansakoulun käynyt, hänen pojalleen! Jotakin enemmän sen toki olla piti! Hän oli uhrannut elämänsä pojalleen, yksin kasvattanut ja kouluttanut, jollekin arvoiselleen. Akateemisen koulutuksen saanut, hänen poikansa veroinen, samoista piireistä, muuta äiti ei hyväksynyt. Äiti halusi nähdä tämän onnenonkijan, joka julkesi vietellä hänen ainokaisensa. Kun poika kerran – äidiltään lupaa kysymättä – oli julkisesti tehnyt tällaisen valinnan, pitihän hänen nähdä, mikä mahti mitättömällä maalaistytöllä oli. Mitä muuta mahtia kuin se yksi, äiti oli varma, vietelty se oli hänen viaton poikansa, naisen konstein.

   Olivia sai kutsun pääkaupunkiin, tulevaan anoppilaan. Näytteille, tutkittavaksi, sen Olivia ymmärsi. Nuoruuden varmuudella hän luotti itseensä. Olivia halusi näyttää kaikki taitonsa tulevalle anopilleen. Jotta tämä näkisi, että kyllä hänestä oiva papin puoliso tulee, kelpaa vaikka pastorskaksi tai ruustinnaksi taikka vaikka miksi!

   Olivia tunsi olonsa vieraaksi anoppilan hienossa kaupunkiasunnossa. Kaikki oli outoa ja uutta – oli hissi ja sähkö oli puhelin, vesi ja viemäri ja hienot matot lattialla ja oli kristallivalaisimet välkkyivat katossa, hopea-aterimet pöydässäa – mitään sellaista ei Olivian maalaiskodissa ollut, ei ollut sellaista edes nähnyt.

   Viikon verran Olivia taitojaan näytteli – kutoi sukkaa, keitti ruokaa, leipoi ja siivosi, näytti kaikki parhaat puolensa. Olivia kertoi kotinsa syvästä uskonnollisuudesta, hurskaasta kasvatuksestaan, osoitti olevansa hyveellinen nainen. Veisasi virsiä, kaikkien sanat ulkoa, jo lapsena oppinut. Kylläpä anoppi näkee, että hän on kelvollinen tämän pojalle.

    Mutta kovin tiukalta tämä papin äiti Oliviasta tuntui. Hän tunsi, että tämän sydän ei hänelle lämmennyt, nainen oli kylmä, suorastaan kova, kristallin kova. Ei lämmintä halausta, ei edes kädenpuristusta, ei kiittävää sanaa. Olivia tiesi kuitenkin tehneensä parhaansa, oli osoittanut olevansa kelvollinen miniä, ansaitsevansa ylevämielisen miehen rakkauden. Olivia hätisteli huolet mielestään, hänhän jo oli kihloissa papin kanssa, pappihan oli lupautunut hänelle, sitoutunut häneen kultaisin sormuksin, ihan julkisesti. Eihän mikään mahti maailmassa voinut asiaa muuksi muuttaa.

   Ja niin Olivia jäi unelmoimaan tulevista häistään, ne pidettäisiin sitten, kun sota loppuu. Koskemattomuuden symboli, valkoinen morsiuspuku ja pitkä unelmankevyt huntu tummiin kutreihin kukkaseppeleellä kiinnitettynä ja kesäinen kukkakimppu sylissä, niitä hän kantaisi suoraselkäisenä ja ylpeänä. Kotitalon isossa pirtissä kylän vanhat ja nuoret riemuitsisivat hänen kanssaan – pitopöytä notkuisi karjalaisista herkuista, tanssittaisiin niin, että lattiapalkit notkuisivat! Saisi anoppikin todeta talon vaurauden ja morsiamen hyveellisyyden!

   Viimein sota loppui, tehtiin rauha, raskas rauha, mutta kuitenkin rauha. Sodan pauhu ja kauhu loppuivat. Kaatuneet haudattiin, kadonneita kaivattiin, eloon jääneet kotiutettiin. Pappi palasi yliopistoon viimeistelemään sodan vuoksi keskenjäänyttä tutkintoaan. Olivia valmistautui jumalaiseen kutsumukseensa, pyhään tehtäväänsä. Hän valmisteli kapioitaan ja odotteli morsioksi tuloaan, häitään.

   Vaikka syyssateet pieksivät ikkunoita, vaikka talven viimat tuiskuttivat lunta, vaikka pakkanen paukkui nurkissa, Olivian sisimmässä kukoisti kevät – lintujen liverrys, purojen solina, viheriöivä ruoho, kukkien tuoksu. Hyräillen ja onnea säteillen Olivia kutoi riepumattoa, vain iloisia raitoja. Hän kutoi kankaat, ompeli ne lakanoiksi ja pyyhkeiksi, kirjoi kesän kukkaset pöytäliinoihin, kaikki tarvittavat liinavaatteet tulevaan pappilaansa hän valmisti itse. Hän kutoi ryijyä ja raanua ja pian aitan orret notkuivat kauniista kapioista. Kylän naiset saivat käydä ihailemassa tätä Olivian aarreaittaa. Kaikki todisti, että Olivia oli mitä sopivin ja erinomaisin valinta tulevaan suureen tehtäväänsä, pappilan emännäksi. Olivia oli kirkonkylässä käydessään nähnyt, miten kirkkoherran vaimo, pappilan ruustinna otti vastaan vieraansa. Nyt hän unelmissaan seisoi papin rinnalla pappilan portailla ja otti vastaan omia seurakuntalaisiaan, johdatti heidät kauniiseen kotiinsa, tarjoili parhaimmat leipomuksensa. Hän seurusteli asiantuntemuksella ja arvokkuudella, mutta lämmöllä vähäväkisempienkin kanssa. Miten hyvä ja lämmin sydän kaikkia luotuja kohtaan Olivialla olikaan. Oman onnensa kultajyviä hän kylväisi ympärilleen.

   Olivian suuri unelma oli täyttymässä. Laulellen hän hyöri askareissaan. Kevät teki tuloaan. Leskenlehdet tuhlailivat väriloistoaan ojanpientareilla, sinivuokot kukittivat metsät, ja kohta jo valkovuokot heloittivat lehdoissa, oraat nousivat vainioilla. Olivia seurasi, miten muuttolinnut rakentelivat pesiään, niin kuin hänkin mielessään, yhtäläiset tunteet.

   Olivia odotteli kiihkeästi kirjettä sulhaseltaan, jumalaiselta. Niitä oli tullut yhä harvemmin. Kului viikko, kului kaksi, nyt jo kuukausi. Kesä oli puhjennut täyteen vehreyteensä – päivänkakkarat ja sinikellot kukittivat pientareet, linnunpoikaset rupesivat kokeilemaan siipiensä kantoa, heinäseipäät rupesivat ilmestymään heinäpelloille. Silloin, silloin – vihdoinkin se tuli! Jännityksestä kasvot hehkuen Olivia piiloutui onnensa kanssa omaan huoneeseensa.

   Vapisevin sormin Olivia avaa valkoista kirjekuorta. Jotain kovaa putoaa hänen kämmenelleen. Mitä tämä on? Mitä tämä tarkoittaa? Hän kääntelee esinettä. Kova, kiiltävä, kultainen –  sormus. Hän katsoo sisäpuolelle, kaiverrusta. Kihlasormus! Ei, ei, ei! Olivia yrittää tavata sanat kirjelappusesta, epäuskoisena, kädet vavisten, mieli järkkyy, silmät eivät näe! Kaikki hämärtää, sekavaa. Hitaasti hän lukee –Haluan purkaa kihlauksemme, se oli erehdys, sodan kauhujen ja yksinäisyyden aiheuttama harha. Nyt kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, huomaan että emme me sovi yhteen, olemme niin erilaisista oloista lähtöisin. Toivotan sinulle onnea elämässäsi.

Siinä kaikki! Harhaa, erehdys, erilaisia!

   Olivian sielu huutaa, epätoivoa, tuskaa. Kasvot käsiin peitettyinä hän heittäytyy vuoteelleen, kätkee tuskansa, häpeänsä. Hetkessä totuus kirkastuu. –Enkö minä sinulle kelvannutkaan! Enkö kelvannut äidillesi? Enpä tietenkään, tunsin sen kyllä sisimmässäni. Mutta sinä olit lupautunut minulle! Missä on sinun vannomasi rakkaus? Kaikki valhetta! Sinulle olin itseni säästänyt! Eikö lahjani kelvannutkaan? Kuinka raukkamainen oletkaan, et uskalla tulla sanomaan sanottamaasi kasvoista kasvoihin. Olet pelkuri! Olet petturi! Olet äitisi orja, lieassa! Entä, jos olisin kuudetta käskyä rikkonut, tyydyttänyt saatanalliset tarpeesi, olisitko silloinkin minut jättänyt? Olisitko hyljännyt minut kuin langenneen naisen, halveksien? Jeesus antoi langenneelle naiselle anteeksi, olisitko sinä? Sellaisella keinolla en halua ketään itseeni sitoa, vähiten pappia. Olisin tuominnut sinutkin huorintekijäksi, syntiseksi. Sitä en tunnolleni halunnut. Nyt olen ainakin kunniallinen nainen. Ihmisten silmissä, itselleni kunniani on vieläkin tärkeämpi, suhteessani Jumalaan tärkein.

   Mutta mikä häpeä! Kuinka voin ihmisille tunnustaa, että minä en papille kelpaakaan? Että olen liian halpa-arvoinen! Kuinka voin enää milloinkaan näyttäytyä ihmisille? Niin ylpeä ja onnellinen kuin minä olen ollut! Mikä nöyryytys! En kelpaa papille! Minun elämäntehtäväni! Tehtävä, jota varten olin olemassa! Enää usvainen harhakuva. Aurinko sammui, lintujen laulu lakkasi, kukat kuihtuivat, pimeys laskeutui Olivian sydämeen. Mieli, sielu, koko olemus mustaakin mustempi.

   Vuosien myötä elämän tarkoitus selkiytyi Olivialle. Hän oli kurkottanut taivaisiin, maallisiin taivaisiin, maalliseen onneen, hän oli syöksynyt rotkoon, maalliseen helvettiin. Olivia sulki sydämensä maalliselta rakkaudelta. Halukkaita miehiä ei toki puuttunut, mutta yhdelläkään ei ollut avainta hänen sisimpäänsä. Jumala oli Olivian ainoa lohtu, nyt ja aina. –Jumalalle minä kelpaan, Jeesus on minun sulhaseni. Huorin en ole milloinkaan tehnyt. Olen koskematon, puhdas, neitsyt, kuin Neitsyt Maria, siitä voin ylpeillä!

   Kotikylän ihmiset, jotka olivat eläneet Olivian onnen huumassa, säälivät tyttöä – lyötyä ei lyödä!

Olivia asui elämänsä loppuun asti kotitalossaan Karjalan kunnailla, keskellä viljavia vainioita ja viheriöiviä lehtoja. Hän hoiteli vanhan isänsä ja sairaan äitinsä hellyydellä haudan lepoon. Olivia otti huostaansa monien hylkimän orpotytön. Äidinrakkaudella hän kasvatti tästä Jumalaa pelkäävän hurskaan naisen. Opetti tälle kaikki kymmenen käskyä, painottaen sitä kuudetta. –Puhtaus on naisen arvokkain asia – se oli Olivian vakaumus viimeiseen asti.

   Papin äiti sai haluamansa akateemisen miniän, lääkärin, josta tuli narkomaani. Pappi ei jumalaista kutsumustaan koskaan toteuttanut – ei saarnannut syntien anteeksiantoa, ei vihkinyt yhtään morsiusparia pyhään avioliittoon, ei kastanut yhtään lasta pyhäin yhteyteen, ei seisonut alttarilla antamassa Herran ehtoollista, ei lausumassa Herran siunausta seurakuntalaisille. Parhaassa miehuusiässä siirtyi ajasta iäisyyteen.

   Olivia eli vielä vuosikymmeniä papin kuoleman jälkeen. Hän oli aina valmiina kääntämään asiat parhain päin, puolusti parjattuja, alati kaikkia ymmärtäen. Iloisuudellaan Olivia muutti monien läheistensä synkänkin päivän aurinkoiseksi. –Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi! –oli Olivian elämänohje murheellisille.

-  Nyt Olivia on poissa, mutta hän lahjoitti meille, ystävilleen valoisat, lämpimät muistot. Muistoissamme hänen elämänsä jatkuu keskuudessamme. Kaipaustamme lievittää ilo siitä, että Olivia on päässyt kaipaamansa sulhasen luo, sen oikean sulhasen, Jeesuksen syliin.

  

LUOJAN   LUOMA

Poika yritti suojata päätään vetämällä se laihojen hartialuidensa väliin, selkä köyryssä, kun vihanvimmaiset läiskinnät iskivät päähän ja hartioihin.

 – Saatanan ämmä, akka, huora, poika sähisi ääntäkään päästämättä. Tummat suorat hiukset silmillä, kasvot vihasta vääristyneinä hän tuijotti naisen luisevia kalvakkaita jalkoja, ilman sukkia, mustissa kuluneissa nauhakengissä – luun valkoiset jalat, ihan ku luurangolla – poikaa rupesi ihan naurattamaan, kun hän muisti luurangon koulun lasikaapissa – mutsi luurankona! Minähän tapan sen! Sitten siitä tulee luuranko ihan oikeesti! Eikä ainakaan hakkaa mua! Akka, akka, akka, huora! Huora sä olet, kyllä mä sen tiedän! Oon mä kuullu, yöllä, ja nähnytkin mä olen. Kun äijä tulee sun päälles ja ähisee, sä vaan makaat kintut levällään, hyi saatana! Te luulette, et mä senkun nukun, mut miten sitä samassa huoneessa? Mihin mä silmäni panen, ja korvani? Vaik vetäis viltin korvilleen, ei se auta. Hakkaa sä akka vaan, kyllä faija hakkaa sut, ei mun tartte, saat kyllä sen minkä ansaitsetkin!

   Naisen silmissä järjetön viha. – Tuon kakaran se äijä on tehnyt mun vastustuksekseni, ei mitään iloa siitä, vain riesaa. Jos tota ei olis, lähtisin kyllä tieheni. Heti! Päivääkään, hetkeäkään en ton hakkaamista ja huorittelemista sietäisi! Aina silmät mustina, käsivarret mustelmilla, ranteet melkein murskana ton karhun kourissa, hampaat isketty suusta jo ajat sitten. Aina saa olla selittelemässä naapureille, miten sitä kaatu rappusissa, iski silmäkulmansa kaapin oveen, liukastui saunassa. Saatana! Eihän ne kuitenkaan usko, näenhän mä niitten naamasta, mutta sittenkin. Ei sitä voi mennä sanomaan, että ukkohan se mua hellästi pitelee – hahhaa, sillehän ne vasta nauraiskin! Rakastelee mua! hahhaa. Oikein lempii, niin tulisesti, ku mikäkin donhuan. Sehän vain merkitsisi sitä, että tunnustais oman arvottomuutensa, ei olis niinku mitään ihmisarvoa, naisen arvosta puhumattakaan. Olis niinku joku koira tai lehmä, jota sopi hakata ja potkia – niilläkin enemmän arvoa! Eiks sitä ole olemassa sellanen lakikin, et eläimiä ei saa rääkätä? Mut eihän se mua koske. Mua saa kyllä hakata ja potkia ja väkisinmaata, ihan milloin vaan huvittaa. Mähän en ole oikeestaan mitään, en eläin enkä ihminen, joku melkein sieluton otus vaan, ton äijän silmissä.

   Mies makailee sohvalla, nuhruisella, naapurin pois heittämällä. Eihän semmoinen niille enää kelvannut, hienoja kun ovat. Katselee vaimoaan, raivosta sokeaa. Noin se munkin mutsi mua hakkasi, vaikka mä olin vielä ihan kakara ja ihan avuton. Muka kuritti herran nuhteessa, et tulis kunnon kansalainen, niinhän se pappikin sanoi, se joka ei kurita lastaan vihaa tätä. Jo sillon mä päätin kostaa sen naisen hakkaamiset jollekin, kostan omalle muijalleni niinku, se mun faijani oli hakannut oman eukkonsa! Niin se vaan menee! Mä kostan ne hakkaamiset tälle mun ämmälleni, aviovaimolleni niinku sanotaan, tällä jota lupasin rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Missähän ne myötäkäymiset viipyy? Tähän asti vaan saamarin vastoinkäymisiä. Saatana! Ikinä ei rahaa mihinkään! Just ja just ruoka ja asunto, mut niistäkin aina riitaa. Riitaa rahasta, riitaa leivästä. Mitäs ne rikkaat! Nehän sanovat, että raha ei tee onnelliseksi, mitä iloa siitä rahasta olis, eihän kellään ole kuin se yksi vatsa. Mut saisi nyt sen yhdenkin vatsan täytettyä ja sit ton eukon ja kakarankin ilman jatkuvia riitoja ja joskus pääsis vaikka etelään, niinku muutkin. Ja sais kunnon ryysyt niskaansa. Ei aina kirpputoreilta, toisten jo pois heittämiä. Niinko nytkin, ettei voi tolle pojalle yhtä tollasta rotsia ostaa. Vaikka se kinuaa, ku kaikilla muillakin on just tollanen. Mut eihän sillä ole paljon muutakaan. Ja antaa muijan nyt hakata, kait se oppii olemaan kerjäämättä. Sit ne sanoo kans et joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. No kyllä mä ainakin kurituksen tunnen, mullahan pitäis olla paljonkin kunniaa! Kunniaa minulla! Missäs se nyt näkys? Työhönkään kelpaa!

   Nainen tarttuu pojan sotkuiseen tukkaan ja pöllyttää sitä. Vilkaisee murjotun näköisenä miestään sohvalla – senkin ääliö! Joka yö se pakottaa mut alleen, vaikka mua ihan oksettaa, sen hajukin. Ranteista kiinni, kovat polvet reisien väliin, haarat levälleen ja siinä se jo tonkii ja örisee, niinku sika. Sika se onkin. Tonkii aikansa. Sitten se on ohi. Yks kerta yössä riittää, onneksi. Ei siinä mitään esileikkejä. Jos se rupeis kovilla kourillaan mua kopeloimaan varmaan löisin sitä tai purisin tai potkisin. Mut sitten mä kyllä taas olisin mustelmilla. Parasta antaa sen vaan öristä aikansa ja sit saa olla rauhassa lopun yötä, kuunnella vaan sen kuorsausta. Ei sitä jaksa edes sen vertaa nousta, pesemään, vaikka sen tahmea lima valuu pitkin reisiä. Lakanalle menee, menköön. Mitä väliä on millään – ei elämällä, ei olis kuolemallakaan.

   Mokomakin kakara, lakkais nyt inumasta! Niin se munkin mutsi löi mua, jo silloin kun mä olin ihan pieni, mut kyll mä muistan. Ja mä päätin kostaa! Mut ei mun tarttenut, se ukko, äijä, mutsin mies, mun faijani teki sen mun puolestani. Menihän siltä lopulta henkikin – tapaturma, niinhän sitä sanottiin, kun se sinertävä muodottomaksi turvonnut möykky ongittiin vuolaasta virrasta.

   Mies kääntää sohvalla kylkeään, tympääntynyt kaikkeen. – Aina toi muija on saman näköinen, synkät terävät uurteet, köyry selkä, nujerrettu, iloton, harmaa. Mitä se tollain tota päätään roikottaa, niinku teuraaks vietäs, onks se elävä ollenkaan? Et tommosen kanssa pitää elää! Jos sitä vahinkoa ei olis tapahtunut, niin en kyllä, mutta kun pakottivat – korjata jälkensä, sanottiin. Mut voisinhan mä sen jättää, jos tahtosin. Mut onhan siinä omat hyvätkin puolensa, tulee ainakin halvemmaksi näin. Tekee sentään ruokaa ja pesee pyykit. Ja onhan sillä se pillu! Eihän tarvitse kaukaa hakea – eikä maksa mitään!

   Silmillä roikkuvien sotkuisten hiusten lomasta poika kyräilee vinosti, silmät viirulla naista, äitiään, vieläkö se meinaa hakata tai pöllyttä. Naisen ilme on poissaoleva, silmät ammollaan, mitään näkemättä, niin kuin olisi sokea tai kuollut. Poika ottaa pari askelta taaksepäin, musta katse naista tuijottaen, mustat tunteet – en mä vielä sulle mitään mahda. Vaikka sä ootkin laiha, on sulla voimia enemmän kuin mulla, vielä. Mutta ootahan vaan, musta voi tulla yhtä vahva kuin faija, niin katsotaan sitten, ootahan vaan, kun mä kasvan! Sit mä oon niinku faija. Annan takaisin. Tai jos sä oot jo sitten kuollut niin mä annan omalle muijalleni, kostan sun hakkaamisesi, sen mä teen! Mut jos se onkin roteva, niin sit se voi iskeä takasin! Ku mä oon tällainen hintelä. Jos se hakkaakin mut? Sit mut on hakattu kakarana ja sit mut hakattais vielä aikuisenakin, miehenä! Mut jos sen sitten ei tarttiskaan hakata omia kakaroitaan! Mitä varten aina pitää hakata?

   Ope puhu ussantunnilla, et isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mitä pahaa ne faijat on tehneet, kun aina hakataan. Jotain kamalan pahaa sen on pitänyt olla. Mut eihän se oo reiluu et lapsille kostetaan jostain sellaisest, mitä ne ei ollenkaan oo tehneetkään. Mut jos mä olisin se neljäs polvi, niin sit oliskii kaikki jo kostettu! Kaikki olis mun jälkeeni vaan onnellisia.

   Nainen ei muista poikaa olevankaan, tuijottaa sisälleen. Miten elämä on tällaseks mennyt? Ei sen pitänyt tällasta olla. Silloin, kun mä heräsin, se yks kesäyö. Heräsin keskellä yötä. Vaaleat pitsiverhot lepattelivat kevyesti niinku perhosen siivet avonaisen ikkunan edessä, lämpimässä yössä, tuulenhenkäys. Viisitoistavuotias, yksin huoneessa, hämärässä kesäyössä. Hyväilin rinnanalkujani, ne tuntuivat suloisilta, hyväilin vatsaani, kupeitani, karheaa tupsua ja pehmeää ihoani, joka kohdasta, jalkojen välistäkin, tuntui hyvältä, ihan varpaisiin asti, pehmeä kuin kissanpentu. Et mä olin onnellinen. Olin luotu naiseksi, nainen halusin olla, ennenkaikkea nainen. Seuraavana päivänä – mitä kummaa kosteaa housuissa? En ainakaan ollut pissannut, sen tiesin. Kurkistin housuihini. Kasvoja kuumotti, musta oli tullut nainen! Sitten mä vielä halusin tietää, mistä se veri oikein tuli – eihän kukaan ollut kertonut mulle. Vessassa mä otin faijan parranajopeilin, pyllistin oikein kunnolla, levitin reiteni, vasemman käden sormilla vedin karvoja ja niitä huulia erilleen, oikealla kädellä pidin peilin jalkojen välisä, että näkisin. Enhän mä kunnolla nähnyt, niin sottasta se oli, mutt nyt mä tiesin, että mä olin oikea nainen. Ja mä unelmoin miehestä, joka rakastaa mua, palvoo, pitelee hellästi kuin kukkaa, kantaa mua käsivarsillaan, jumaloi mua koska mä olen nainen.

   Eihän se niin mennytkään. Toteutuuks unelmat koskaan, kenenkään? Ei kukkasena, ei kukaan, koskaan oo jumaloinut, kironnut vaan. Mikä mä oikein olen, oikeesti? Olenks mä nainen, äiti, rakastajatar, siivooja, ihminen? Olenks mä ihminen? Jos mul ei oo arvoa äitinä, vaimona, rakastajattarena, naisena, onks mulla arvoa ihmisenä? Luotiiks mutkin Jumalan kuvaks? Niinhän se pappi silloin rippikoulussa sanoi, et kaikki ihmiset on luotu sen kuvaks. Mut on sillä sitten vähän monennäköisiä kuvia. On semmosia hevosen näköisiä, on ruipeloita, niinku mä, läskimahoja, on kierosilmäisiä ja vääräsäärisiä, tappajia, ja huorintekijöitä, on puliukkoja jos jonkin sorttisia ja vanhoja ukkoja ja akkoja. Jos se silloin, kun se loi ihmisen, ajattelikin vain sitä Eevaa ja Aatamia, ne se varmaan tekikin ihan kauniiksi. Ne oli varmaan ihan nuoria ja nättejä siellä omenapuun alla, vai mikä viikunapuu se nyt olikin. Kun ne lankes siihen syntiin. Siihen samaan syntiinhän mäkin lankesin. Silloin yhtenä elokuun yönä, silloin mäkin olin ihan nuori ja nätti, oikea jumalan kuva, Afroditeksi se yks mies mua sanokin, mut se oli jo silloin aikaisemmin. Siitäkin jo aikaa.

   Se oli se vanhempi mies, ihan niinku joku johtaja tai hienompi herra. Se vei mut ravintolaankin, tarjosi lakkalikööriä. Se onkin ainoa lakkalikööri, mitä oon milloinkaan saanut. Vaik ei sen väliä, liian äitelää se mulle, sokerit vaan tarttu suupieliin. Sitten se yöllä nuoleskeli muun huulini, sano että mä maistun ihan hillalle. Riisu multa vaatteet ja kutsu mua Afroditeksi. Mut en mä sitten  antanut sen muuta. Mut sitten toisen kerran, sillä oli mukana ihan muut juomat, pullosta suoraan. Ja liian paljon. Ei mun kuntoni sitä kestänyt. Koko maailma vaan pyöri mun ympärillä, mä konttasin, yritin nousta jaloilleni, rojahdin lattialle, rupes oksettaan, yritin ryömiä vessaan, en ehtinyt. Kaikki yhtenä ryöppynä lattialle. Sit se jotenkin sai mut vietyä sänkyyn, alkoviin, niitten aviovuoteeseen. Missähän sen vaimo mahtoi olla? Ei se sanonut, enkä mä kysynyt. Siellä se sit pani mut. Se oli mun eka kerta. Mut siihen mä katson olevani syytön, ei se mun syntini ollut. En mä olis tahtonut. Mä olin melkein tiedoton, mut sen verran muistan, ettei se miltään tuntunut, mä olin niinku narkoosissa, sillai tajuton. No siitähän ei sen kummempaa tullut, ei enää tavattukaan. Kai se sai tarpeekseen musta, taitamattomasta, sai vain siivota jälkiäni vessasta ja lakanoista.

   Mutta sitten se toinen kesä, silloin se vasta se synti tapahtu, ja siihen mä menin ihan omasta vapaasta tahdosta. Ei tarttenu juottaa eikä pakottaa. Niin etten ainakaan muita siitä syyttää voi, itseäni vaan. Kun sen synnin tein. Ja sitä syntiä saan nyt sovittaa, koko loppuelämän vissiin.

   Se elokuun ilta, se oli sitten kaunis! Ihan niinku suomalaisis elokuvis, niiss vanhoiss. Lämmintä ja sinisenhämärää. Ja heinä tuoksu, siellä niityllä, tanssilavan luona. Oli päivänkakkaraa ja kissankelloja ja apilaakin seassa ja koiranputkea. Ja mä oli nuori, liian nuori, vieläkin. Vaan kylläpäs oli hormoonit jo nousseet pintaan, ihan ihon alle, joka soluun. Ja kun se kaverikin oli sillai. Oltiin niinku samalla aaltopituudella, niinku sanotaan. Ajattelin, että pitäähän sitä kokeilla. Että tuntuisko se miltään, miltä se oikeesti tuntuis. Vai turhaaks ne siitä vouhottaa. Et jotain orkasmia, niinku puolitiehen taivaaseen. Niinhän ne jotkut ainakin kirjottaa. Vaan siitä taivaasta mä en ainakaan päässyt osalliseksi, en silloinkaan, milloinkaan, helvetistä mieluumminkin. Jo silloin mä tajusin, et sill on kovat kourat, mut se oli sit jo liian myöhäistä.

   Nainen vilkaisee poikansa köyryä niskaa, laihaa. Eihän se sun syy, et sä oot olemassa, et tää elämä on mitä se on, yhtä helvettiä, ihan syytönhän sä oot. Ymmärränhän mä, et sä haluaisit samat kamat, kun mitä niillä kavereillakin, mutta mistä mä ne rahat teen. Kun ei leipäänkään. Ei se auta, et sä mouruat. Ihan niinku se olis mun vikani, niinku mä olisin joku ilkimys enkä tahtos antaa. Antaisin mä, pyytämättäkin, jos mulla vaan olis mistä ottaa, niinku niillä toisilla, muilla. No, menehän siitä!

   Ne sanoo, et lapset on niinku jonkun jumalan lahja! Minkä sen kumman jumalan? Kyllä se tuo ukko on se jumala. Ja sellaisesta lahjasta en kyllä olis välittänyt! Ainoa lahja, minkä se millonkaan on mulle antanut. Sen lahjan kanssa on niinku kyseenalaista. Kukahan sen on keksinyt? Että lahja! Ne on kyllä ne papit ja rikkaat, yrittäneet lohduttaa köyhiä ja taitamattomia, ja vielä pitäis jotain jumalaa kiittää. Mut kyllä se jumala sit sais pitää huolta siitäkin, et olis millä mahat täyttää. Senkun vaan jäniksenkäpälällä pöytää pyyhkis niin oitis ois herkut siinä, niinku sadussa ainakin. Kyllä mäkin sitten voisin lahjasta kiittää ja voisin ottaa vastaan vaikka toisenkin.

   Telkkarissa ne puhuu, et lapsia ei saa lyödä, on olemassa lakikin. Mihin mä sitten kurjuuteni puran, itseänikö mä hakkaan? No, sen homman tuo äijä hoitaa ihan kiitettävästi. Ja eiks sitten oo lakia, joka kieltää hakkaamasta naista? Jos onkin, ni ei se mua koske. On ne näyttäneet telkkarissa kuviakin hakatuista naisista, pahoinpidellyistä, sanovat. Hahhaa, onks niitä hyvinpideltyjäkin? hahhaa. Voisin mäkin kelvata mannekiiniksi, oon mä sen verran pahan näköinen. Oli sillä yhdellä aika ilkeä haava kaulassa, ei mulla sentään kaulasuonet. Vertakin tuli ihan kamalasti. Kuolikohan se? Ja sillä yhdellä oli leukaluu murskana ja hampaat kourassa. Mut mitä se mua auttaa, jos toisillakin menee huonosti? Sanovat että pitäis mennä poliisille. Mennä poliisille? Siitähän vasta riemu nousisi! Silloin mä vasta oikein paljastaisin mitättömyyteni! Mitä se hyödyttäis muutenkaan? Vaikka mä jättäisin ton äijän, millä mä sitten eläisin? Katto on sentään pään päällä ja ruokaakin. Ja miten ton pojan? Jos sen ton ukon luo jätän, niin se voi kostaa ja hakata sen vielä pahemmin kuin mut, on sillä niin kovat kourat. Onhan se sentään mun pentu, on mulla vähän pehmeämmät kädet, ei niillä hampaat lähde.

   Eikähän mulla mitään ammattiakaan. Ennen kaupassa myymässä, mut eihän ne nykyajan marketteihin tällaista luuskan näköistä huoli, pitäis olla nuori ja nätti ja kieliä pitäis puhua. Kadullaks mä sitten asuisin, niin kuin huorat?  Vaik sitähän mä nytkin oon, tolle ukolle, en mitään muuta kuin siivooja ja huora. Hyvin ne huorat kuulemma tienaavat, silkissä ja sametissa ja turkitkin niillä on. Mut ne on kauniita! Tukat kiharassa ja maalattuja ja hoikkia. Mut miten musta nyt kauniin sais? Olinhan mä silloin ennen. Mutta nyt! Vanha luuska, peiliin ei enää ilkeä katsoakaan. Pitäis ensin olla rahaa että sais edes hampaat ja sitten tukka ja vaatteet ja maalit!

   Jos oliskii niinku joku musliiminainen, huntu päällä, ei näkys tää naama! Nehän voi piilottaa sinne verhonsa taakse vaikka minkä näköisen noita-akan tai hevosennaaman, sitä vaan luullaan että siellä on semmonen haaremin kaunotar. Niinhän ne vois luulla mustakin! Pitäisköhän ruveta musliimiksi? Muuta eroahan mulla ei niitten naisiin olekaan, huntu vaan puuttuu, samanlainen vanki, ei mitään valtaa itseeni, ukko se määrää kaiken. Tän näköisenä ei kyllä huoramarkkinoillakaan pärjää. Luuskana saa vastaan vaan yhtä rahattomia, ilmaseks saa antaa. Ei sillä rikastu. Ja voi olla, että nekin hakkais.

   Mutta kyllähän mullakin vielä pitäis olla elämä edessä, mähän olen vielä ihan nuori. Sehän se niin kurjaa, kun ei oo mitään omaa, ei työtä, ei rahaa, ei ystäviä, niinku elämällä ei olis mitään virkaa, tai mulla. Jos mulla olis jotain, niin mä olisin varmaan ihan parempi ihminen, parempi äitikin. Mut että musta tulis parempi vaimo tai rakastajatar, siihen mä tarttisin kyllä toisenlaisen miehen. Sellasen, jolla olis lämpimät kädet, pehmeät sormet, niitä mä kaipaan ihan eniten, pitelisi ihan hellästi, niinku jotain hentoa kukkaa, niin sit munkaan ei tarttis hakata kettää. Kun vain sais sitä rakkautta, sithän ois mitä toisillekin antaa. Jospa sellanen vielä jostakin ilmaantuiskin, ihan niinkuin putoais taivaasta, sellanen herran enkeli, johdattelis sinne Paratiisiin, missä aatami syli lämpimänä odottelis mua, omaa eevaansa. Siellä me sit vaan toisiimme kietoutuneina käyskenneltäs viikunapuun katveessa ja rakkauden linnut livertelis ja ruusut ja hunaja tuoksuis!

TYHJÄT  KÄDET

Haluaisin unelmoida itseni kauas pois, kauas nykyisyydestä, vaimo vaikeroi. Haluaisin unelmoida itseni taivaanlinnuksi, vapaaksi kaikesta sitovasta. Kaikesta vastuusta, kaikista odotuksista, joita minuun kohdistuu. En haluaisi olla sidottuna 42 ikävuoteeni – se vie minut vanhuuteen. Kaipaan sitä aikaa, jolloin hyppelin kuin lapsi, mutta halusin olla hypähtelemättä, jotta en olisi kuin lapsi. Haluaisin olla jotain muuta kuin mitä olen. Olen masentunut. Tuntuu kuin elämässäni ei olisi sisältöä. Otapa selvää! Mitä haluan? Missä on ongelmani ydin?

   On jo puoliyö. Vaimo kieriskelee rauhattomana vuoteessaan, mies makaa omassa vuoteessaan, yrittää nukkua. Vaimo sytyttää yölampun, nousee istumaan. Jalat ristissä vuoteessa istuen, huokailee raskaasti, huojuttelee vartaloaan, tuskaisena hieroskelee käsiään. Taas on tullut yksi selvittelyn hetki. Epätoivoisena vaimo valittaa

-  En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, mitä tekisin elämälläni.

-  No, sano mitä sinä haluaisit tehdä, mies sanoo unisena.

-  Sepä se, haluaisin niin monia asioita enkä tiedä mihin voimavarani ja jäljellä oleva aikani riittäisivät.

-  Kerro nyt kuitenkin jotakin, mitä haluaisit tehdä.

-  En voi. Sinä pidät minua täysin naurettavana, mielestäsi minulla ei kuitenkaan olisi lahjoja eikä muitakaan edellytyksiä unelmieni toteuttamiseen. Sen lisäksi on niin monia asioita, joita haluaisin tehdä, enkä itsekään tiedä, mikä niistä olisi etusijalla.

   Mies on jo täysin hereillä, vaimon mielen ailahtelut ovat entuudestaan tuttuja, ei kannata yrittääkään nukkua ennen kuin asiat on jollakin tavalla selvitelty.

- Sinä haluat kaikkea muuta kuin sitä mitä sinulla on! Sinä poljet jalkojesi alle kaikki ne hyvät asiat, jotka omistat etkä anna niille mitään arvoa. Sinä havittelet vain jotain muuta tietämättä tekisikö sekään sinua onnellisemmaksi. Odotellessasi tuskaisena parempaa elät, kunnes huomaat liian myöhään, mitä hyvää sinulla on ollut. Ei ihmisillä yleensäkään ole sellaisia onnen tiloja, joita sinä tavoittelet. Pieniä onnen hetkiä ehkä, mutta ei pysyvää onnen tilaa. Sinun täydellisyyden tavoittelusi on saavuttamattomissa. Sinä haluaisit olla aurinko! Jos vertaat asemaasi ja sitä mitä sinulla on, ympärilläsi olevien ihmisten elämään, et voi muuta kuin kiitollisena todeta, että sinulla on ollut onnea.

-  En voi verrata itseäni toisiin, se ei lohduta minua yhtään. Ei minun onnentunnettani lisää se, että näen toisetkin onnettomina, pikemminkin päinvastoin. Haluaisin, että kaikki olisivat onnellisia! Ei kysymys ole aineellisesta hyvinvoinnistani – maallinen ei minun tyhjiötäni täytä. En saata uskoa, että minut olisi luotu vain syömään, ulostamaan, lisääntymään ja kuolemaan. Onko se suuruudenhulluutta? Miksi olisin sen arvokkaampi kuin onkiliero? Sekin syö, ulostaa, lisääntyy ja muuttuu mullaksi. Kuinka voisin olla sen suuriarvoisempi? Tai sitten liero on yhtä arvokas kuin minä.

   Huojuvat varjot seinällä heijastavat vaimon rauhatonta mieltä. Mies pitelee vaimon tuskaisia käsiä rauhoittavasti omissaan

- jos katselisit itseäsi ulkopuolisen silmin, ihailisit saavutuksiasi suunnattomasti – ja                 kadehtisit! Mutta sinäpä vähättelet!

   Vaimo on jatkuvasti pohdiskellut elämänsä tarkoitusta. – Perimmäinen syy tuskaisuuteeni on tämä kalvava riittämättömyyden tunne, joka tulee syvältä sisimmästäni. Jos pystyisin löytämään itseni, luovimaan syvyyksiin ja näkemään mustan aukkoni, voisinko ehkä saada vähän valoa siihen. Voisinko oppia rakastamaan itseäni enkä vain arvostelemaan? Voisinko oppia antamaan anteeksi puutteeni ja hyväksyä sen, että en ole aurinko.  Mutta itsearvostus on kitketty minulta jo hamassa lapsuudessa ja auktoriteettiuskon siemen kylvetty sieluuni jo kehdossa. Kunpa vielä löytäisin sanat ajatuksilleni, nekin ovat tässä tyhjyydessäni unohtuneet. – Mutta pystynkö minä edes ajattelemaan? Ja mitä se hyödyttäisikään – ja eivätkö kaikki ajatukset ole jo ennen minua ajateltu, kaikki sanat sanottu, kaikki teot tehty! Samat ajatukset, samat sanat, samat teot yhä uudelleen ja uudelleen – samat virheet, vihat, rakkaudet – kaikki tunteet! Ei ole tunnetta, jota joku toinen ei olisi jo tuntenut! En siis ole mitenkään ainutlaatuinen, vaikka niin haluaisinkin itselleni uskotella! Kuitenkin sanotaan, että jokainen on ainutkertainen, tärkeä. Tärkeä kenelle? Minulle itselleni! Toisille korvaamaton! Niinhän minäkin luulen! Kun olen poissa, en ole tärkeä muille kuin maan matosille. Ne kalvavat lihan luistani, muuttavat sen mullaksi, joka kasvattaa ruohon päälleni, ehkäpä kedon kukankin. Se on muisto minusta. Vaimolle tulee ihan hymy silmiin. – Sehän onkin oikeastaan ihan lohdullista! Minusta tulee kukkanen! Kaunis kukkanen! Kissankello? Päivänkakkara? Kunhan en vain putkahtaisi maasta nokkosena, sehän voisi poltella lasten paljaita kinttuja, tai vaatteisiin takertuvana takiaisena!  Mutta kukkasetkin kuihtuvat, kuolevat, muuttuvat mullaksi. Mutta juuret jäävät!  Ne kasvattavat uuden kukkasen, uuden muiston minusta. En siis ole maan matosta kummempi, sekin maatuu, kasvattaa ruohon päälleen, ehkä kukkasenkin, vain vähän pienemmän. Mutta sen pahat teotkin ovat pienempiä kuin minun. Se ei ole muuta kuin syntynyt, syönyt, kasvattanut uusia matosia, kuolee, maatuu. Niin kuin minäkin. Mitä muuta olen tehnyt – syntynyt, kasvanut, syönyt, ulostanut, nukkunut, lopulta ikuiseen uneen. Maaksi muutun.

   Huoneen hämärässä, yön pimeydessä – mielen pimeydessä – vaimon silmien vaativa kiilto kahlitsee miehen katseen

-  eikö sinunkin mielestäsi ihminen ole pöyhkeän itseriittoinen, kun katsoo olevansa kuolematon, iankaikkinen. Minun on vaikeaa kuvitella, että ihminen, katala, matalamielinen ihminen olisi niin tärkeä tässä sfäärissä, että hän olisi kuolematon. Jos kerran onkiliero ruumiineen, sieluineen, vaistoineen katoaa alkuaineiksi, niin miksei ihminen? Ei kai ihmisellä voida katsoa olevan onkilieroon nähden muuta eroa kuin kehittyneemmät vaistot – ahneus itsenä säilyttämiseen ja muiden elollisten tuhoamiseen.

Mies tuskin ehtii hengähtää, kun vaimo jo jatkaa.

-  Olenko siis maan matosta parempi, tärkeämpi? En! Pahempi! Pystynkö edes laskemaan, kuinka monta mieltä olen pahoittanut, kuinka monta pahaa sanaa sanonut, kuinka monta kyyneltä olen toisten silmää nostattanut, kuinka monta pahaa tekoa tehnyt? – Riittääkö laskutaitoni tai rohkeuteni?

-  No, et sinä nyt sen pahempi ole kuin moni muukaan! Miksi sinä itseäsi piiskaat, suorastaan rienaat? Jokainen pahoittaa toisen mielen aina joskus, jos ei tahallaan niin tahattomasti. Ei synnitöntä ihmistä ole vielä maan päälle luotu. Ja kyllä sinä olet rakastanutkin!

-  Olen, olen! Enkö rakastakin, jotta minua rakastettaisiin, jotta itselläni olisi autuas olo! Sanotaanhan –Minkä haluat toisten tekevän sinulle, tee sinä se myös heille! –Eikö se ole puhdasta egoismia? Kun toista olet rakastanut, itseäsi oletkin rakastanut! Sanotaan myös, että rakkaudella voi ravita toista, ilahduttaa, tehdä onnelliseksi.

-  Niinhän sinä minut teetkin! Mies kietaisee käsivartensa vaimon ympärille.

-  Onnelliseksi! Mitä se on? Hetki, tuokio, ohikiitävä uni, unelma. Kun se mielessäsi ailahti, oli se jo kohta poissa. Jäljellä haikea, kalpea muisto. Kohta ei sitäkään. Onni – kuin uni. Unen muistoissa saa ihminen sydäntään lämmitellä, kun jäiset koleat, kylmät viimat vastaan puhaltavat. Sitä se onni on – uni, unelma.

   Vaimolle tulee äkkiä mieleen eräs lokakuun päivä vuosia sitten.

-  Muistatko, silloin, kun olimme Portugalissa, kun eräänä päivänä ajelimme maaseudulle Lissabonista etelään vievää tietä ilman mitään päämäärää. Olimme ajatelleet mennä uimaan, mutta meri oli niin viileä, että vain kahlasimme rantavedessä. Kun jatkoimme matkaa, tulimme vanhan ja kuten luulimme hylätyn castellon luo. Kaikki oli rapistunutta. Seinästä oli irronnut kiviä, kattotiiliä puuttui, katto lähes luhistumaisillaan, ikkunoita peitelty muovikelmuilla, joista toiset repsottivat rikkinäisinä kovassa tuulessa. Mutta pihalla näimmekin mustiin pukeutuneen vanhan naisen. Hän pesi pyykkiä ja lauleli itsekseen. Toinen mustapukuinen nainen kantoi kahdella peltiämpärillä vettä lähteestä. Kukkulan rinteellä lampaat määkivät auringonpaisteessa, Atlantin jyrkänteellä. Se näky herätti minut. Mikä on elämän tarkoitus?

Vaimo ojentaa selkänsä, tavoittaa miehen katseen huoneen hämärässä, molempien ajatukset muistoihin kiinnittyneinä.

-  Muistatko, kun me samana iltana istuimme hotellihuoneen parvekkeella ja katselimme purppuraisena hehkuvaa auringonlaskua Atlantin horisontin taakse, iltaruskon värittäessä mereen putoavia kalliojyrkänteitä, kun aaltojen kohisevat äänet kantautuivat korviimme, päivällinen näkymä vanhoista naisista palasi mieleen.

-  Muistatko, kuinka pohdimme elämän tarkoitusta? Oma oleminen tuntui niin luonnolliselta, että sen tärkeyttä emme juuri kyseenalaistaneet. Mutta, kun päivällä katselin niitä vanhoja naisia, tuli väkisin mieleeni jonkun sanat, että massat ovat vain synnyttääkseen 6-7 suurmiestä! – Kuulunko minäkin massaan? Protestoin ajatustakin! Minäkö vain massaa! Ja keitä ovat nämä suurmiehet? Ovathan hekin katoavia! Ja heidän työnsä! Keitä ovat nämä suurmiehet, osaatko sanoa?

-  Enpä tiedä, voisivatko olla kuolemattomia? sanoit.

-  Henkisiäkö siis? Jumaliako? Jos näin on, silloin voin minäkin hyväksyä kuuluvani massaan, jumalisia ominaisuuksia en itselleni tohtisi milloinkaan omia, vaikka kirkko väittääkin, että minut on luotu Jumalan kuvaksi.  

   Vaimo jatkoi kaihoisaa muisteluaan lämpimästä lokakuunyöstä Portugalin tähtitaivaan alla.

-  Rannaton meri oli jo mustaakin mustempi, liikenne rauhoittunut, hotellin alakerroksen ravintolasta kantautui haikeita fado-säveliä, laseissamme Portugalin auringon kypsyttämistä rypäleistä valmistettua viiniä, sen hunajainen tuoksi ja tammitynnyrinen maku oli sytyttänyt loisteen silmiimme. Vaikka tuskaisuudentunteeni silloin olivat humaltuneet, vaikka olimme raukean itsetyytyväisiä oloomme, en voinut lopettaa pohdiskeluani. Mitä kannattaa synnyttää lapsia tähän maailmaan, niistähän tulee vain massaa, samanlaisia kuhnureita, joita maailmassa on jo miljardeja? Jos motiivi saada lapsia on rakkaus lapsiin, niin rakkautta kaipaavia lapsia on maailma täynnä, sekä rakkautta että leipää kaipaavia. Jos motiivi on suvun jatkaminen, niin samaa sukupuutahan me kaikki olemme, samaa sukua amebojen kanssa, ja torakoiden – nehän säilyvät ajastaikaan.

-”Tekotavasta” voi tietenkin nauttia, naurahdit – eikö se entinen pappikin, jolla oli jo tusina lapsia ja vaimo taas raskaana, sanonut, kun hänelle huomautettiin – kylläpä se pappi on sitten lapsirakas! –No enpähän tuota tiedä, sehän on se tekotapa, mikä minua miellyttää!

-  Mutta eihän tähän maailmaan lapsia kannata siittää, ne vain syyttävät vanhempiaan syntymästään, olemassaolostaan, ongelmistaan! Jos ei synnytä lapsia, ehkäisee samalla omalta osaltaan pientä palloamme ylikansoittumiskatastrofilta. Liioin ei tarvitse murehtia, miten jälkeläisten tässä kaoottisessa maailmassa käy! Etkö ole samaa mieltä? tivasin.

-   Eiköhän se ole se suvun jatkaminen, mikä on koko olevaisen tarkoitus, sanoit. Ja jos sen tekee vielä portugalilaisen viinin virratessa suonissa, tulee yhdistelmä olemaan taivaallinen!

   Matkan lämmin muisto rauhoittaa piinattua mieltä. Vaimon hengitys tasaantuu, istuu kädet polvien ympärille kiedottuina, nojailee miehensä olkapäähän, ruusukuvioinen yöpaita ryppyisenä, unelmoi.

-  Tiedätkö, että Marxin mukaan ihminen on aurinko! Kaiken keskipiste. Ihmisen pitäisi kiertää itse itseään. Ajatteles, minäkin aurinko!

-  Mutta sinähän olet aurinko! Minun aurinkoni! Ja mies kietoo molemmat käsivartensa vaimon ympärille. – Sinä lämmität minua, minulle se riittää.

-  Älähän rupea pilailemaan minun kanssani, olen ihan vakavissani. Minäkö lämmittäisin? Mitään niin omahyväistä en uskalla itsestäni kuvitellakaan, omatuntoni rupeaa heti soimaamaan minua farisealaisuudesta – olen teeskentelijä, enkä pysty yleensäkään vilpittömästi arvioimaan itseäni. Pienestä pitäen on opetettu, että olen vain vaivainen kurja syntinen ”mato matkamies maan”. Näin tehokkaasti on uskonto vieraannuttanut minut minun jumalisesta olemuksestani, se on riistänyt minulta uskon oman itseni hyvyyteen. Mutta voiko ihminen olla jumalinen olento, vaikka on apinoiden sukua? Vai onko koko luomakunta jumalista – koko universumi? Sinä ja minä ja naapurit, puut ja pensaat, linnut, kalat ja tähdet? Ja kaikki meidän riitamme ja sotamme ja ristiriitamme – ovatko nekin jumalisia?

   Aamu rupeaa jo verhojen takaa sarastamaan, seinäkello olohuoneen puolella on lyönyt jo monta lyöntiä. Raukeus valtaa mielen.

-  Sen minä vielä haluan sanoa sinulle, että minä haluaisin olla hyvä äiti, rakastava vaimo, ensiluokkainen rakastajatar, haluaisin olla ammatissani erinomainen, haluaisin omistaa sielullani koko luonnon ymmärtämyksen, sehän itse asiassa on osa minua tai minä osa sitä – luontoa. Mutta mikä turhamaisinta – haluaisin ymmärtää koko olevaisen ongelman! Mutta kuinka voisin vajavaisilla resursseillani päästä päämäärääni? Ymmärrätkö tällaista täydellisyyden tavoittelua? Minä en ymmärrä!

-  Minulle olet kaikkine puutteellisuuksinesi aivan riittävä! Ja nyt annat henkesi levähtää. Jos sinä olet maan matonen, niin sittenhän meitä on kaksi! Nyt sammutamme lampun ja voit aloittaa täydellisyyteen pyrkimyksesi, vaikka olemalla hyvä rakastajatar!

   Ja mies nostaa peittonsa reunaa ja tekee tilaa vierelleen. Hänellä on tapansa mukaan yllään vain pyjamantakki. Vaimo pistää jalkansa hänen lämpöisten jalkojensa viereen. Mies alkaa hyväillä vaimon pehmeää ihoa.  –Ei nyt, ei se onnistu kuitenkaan, teen nyt itselleni henkistä väkivaltaa, jos nyt annan periksi, vaimo ajattelee, viimeiseen asti mielessään vastustelen. Mutta miehen lämmin ruumis painautuu häntä vasten, kätensä hyväilevät. Vaimo antaa periksi. On hyvä olla. Tuntuu ihmeen lämpimältä ja turvalliselta. Kädet toistensa ympärillä he makaavat hiljaa nauttien lämmöstä. Usein he ovat nukahtaneet tällä tavalla, kunnes vaimon toinen jalka rupeaa puutumaan miehen alla ja toinen palelemaan hänen selkäpuolellaan. Vaimo vetää peiton molempien päälle ja siellä lämpimässä hän kuiskaa – Tämä tuntuu olevan ainoa lääke rauhattomalle mielelleni. Tämä on kuin Davidin harpun soittoa Saulin tuskaisuuteen. On hyvä olla. Vaimokin yhtyy miehen usein esittämään ajatukseen, että tällä tavalla olisi hyvä kuolla.

   Aamuaurinko paistaa siniseltä taivaalta. Hellepäivien ilma on muuttunut koleaksi, koko luonto on kirkas, syvänvärinen, kuulas. Aamiaispöydässä vaimon mieleen häivähtää muistikuva, että hän oli nähnyt unta. Yht´äkkiä se pulpahtaa esiin.

-  Kuljin kanssasi vasta jäätynyttä lumetonta järven pintaa pitkin. Jään alla vesi loisti mustana. Sanoin, että lapset pitäisi tuoda tänne luistelemaan. Sitten jatkoimme matkaa vastakkaisella rannalla olevaan metsään. Siellä oli kartano. Menin sisään, mutta tällöin sinä et enää ollutkaan mukanani vaan kolme yli 80-vuotiasta sukulaisnaista. Talossa oli kolme kerrosta ja lukematon määrä huoneita. Talossa ei asunut ketään, mutta ovet olivat auki. Kuljimme huoneesta huoneeseen ja tutkimme kaikki komerot. Ne olivat täynnä erilaisia antiikkiastioita ja -esineitä – kristallilaseja ja posliiniesineitä, kaikki antiikin mallisia ja värisiä – vaaleanpunaisia vaaseja, joiden pinta oli täynnä pieniä kyhmyjä. Siellä oli kuninkaansininen lasivaasi, johon oli kultakirjaimin kirjoitettu jokin aatelisnimi, jota oli vaikea lukea. Olisin sydämeni halusta tahtonut ottaa näitä esineitä mukaani. Minulla oli suorastaan tuskainen olo, kun tiesin, että esineitä ei saa ottaa, mutta haluni saada niitä oli lähes ylivoimainen. Kun tulimme ulos talosta, jokaisella vanhalla naisella oli käsissään pieniä esineitä. He olivat ottaneet ne mukaansa talosta. Minä olin ainoa, joka olin tyhjin käsin. Minä oikein katsoin käsiäni, kuinka tyhjät ne olivat ja kuitenkin sisälläni paloi edelleen kiihkeä halu saada noita esineitä.

-  Luuletko, että unellani on jokin sanoma minulle?

-  Ehkä sinun pitäisi hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet – tyhjin käsin – vaatimatta itseltäsi ylivoimaisia suorituksia. Voisit nauttia elämäsi jokaisesta hetkestä tuhlaamatta aikaasi, kurkottamalla saavuttamattomiin, epämääräisiin unelmiin.

Mutta kuinka voisin hyväksyä sen, että minusta ei tule aurinkoa?!

 jät kädet

oljenkorsi

    

Puhelin Äidin työpaikalla soi kesken kovimman kiireen. Hänellä oli vielä edellisen potilaan tutkimuksen jälkeen verenpainemittari vasemmassa kädessä, kun hän oikealla kädellä nosti kuulokkeen.

Olen koulun terveydenhoitaja. Olen koulumme opettajien taholta saanut tehtäväkseni ilmoittaa teille, että epäilemme tyttärenne käyttävän huumeita.

Sanat eivät tavoittaneet Äidin tajuntaa. Olikohan tuo ihminen soittanut oikeaan paikkaan. Ajatuksia ja tunteita pyörittävä hiljaisuus.

 - Olettehan te Tyttären äiti?

 - Kyllä, olen minä. Mutta tuo mitä sanotte, eihän siinä ole mitään perää. Mistä te sellaisia ajatuksia olette saaneet?

 - No Tytär pukeutuu kovin omituisesti. Lisäksi hän on käytökseltään kovin labiili.

 - No mutta pukeutuminen on kyllä enemmän protesti koulunne varakkaiden lasten hienostelulle. Jos Tytär kulkee isänsä vanhassa mustassa, liian suuressa  nahkatakissa, ei kai se vielä ole osoitus siitä, että  hän olisi narkomaani. Hän onkin usein sanonut, miten monet koulunne oppilaat ostavat ylikalliita merkkivaatteita. Hän sanoo, että vaikka hänellä olisikin rahaa, ei hän haluaisi sillä tavalla osoittaa vanhempiensa äveriäisyyttä, se on hänestä snobismia! Niinpä hänen pukeutumisensa on toista ääripäätä – se on protesti. Mitä sitten tulee hänen käytökseensä, niin voin sanoa, että hän on aina ollut ailahtelevainen - helposti ilosta riehaantuva, mutta myös helposti syvästi masentuva. Hän on kuin perhonen. Mutta siinä hänellä on geneettinen perintö. Siitä ei häntä voi syyttää. Sellainen olen minäkin ollut – olen kai vieläkin, enkä kuitenkaan milloinkaan ole huumeisiin koskenutkaan.

Terveydenhoitaja ei antanut periksi.

 - Lisäksi Tyttären luokkatoverit sanovat, että hänen katseensa on kummallinen. Yhden tytön veli on narkomaani, ja tämä sisar näkee samoja piirteitä Tyttäressä.

Äidin oma syke oli kiihtynyt jo äärimmilleen, sydän jyskytti, posket hehkuivat ja kädet tärisivät hikisenä. Hän laski verenpainemittarin sivupöydälle ja yritti hillitä äänensä asialliseksi.

 - Mielestäni teillä on kyllä melko heikot todistajat näin vakavassa asiassa. Voiko tuollaisten koulutyttöjen asiantuntemukseen mielestänne luottaa? Minä en voi sille juuri arvoa antaa!

 - No nyt minä kuitenkin olen kertonut epäilyksemme Tyttärestä. Mitä aiotte tehdä?

 - Olen tietoinen siitä, että vanhemmat eivät voi eivätkä tahdokaan uskoa, että juuri heidän lapsensa olisi narkomaani, mutta kyllä mieheni ja minä tapaamme Tytärtä päivittäin ja keskustelemme hänen kanssaan, että en millään voi uskoa, että emme olisi huomanneet, jos jotain tämän kaltaista olisi meneillään. On selvää, että Tytär on meille rakas ja arvokas. Minä yritän selvitellä asiaa. Soitan teille sitten, kun olen keskustellut asiasta kotona.

   Lopun päivää sekä työssä että kotimatkalla ajatukset Äidin päässä kiersivät vain yhtä rataa – voisiko olla mahdollista, että olisimme olleet niin sokeita, että emme olisi huomanneet? Äiti koetti miettiä erilaisia tilanteita, jolloin Tytär olisi ollut poikkeuksellisen poikkeuksellinen. Erikoinenhan hän kyllä oli, oli aina ollut. Sen me olimme saaneet sekä nähdä että kokea. Koulumenestyskään ei lukiossa ollut enää sitä, mitä se keskiasteella oli ollut -  mieluummin heikohko. Kun Äiti sattui kerran muistuttamaan tytärtä läksyjen teosta, tämä huusi –Olen niin vihainen, että voisin lyödä sinua! Se oli kauhun hetki. Samalla Äidin mieleen tuli toinen hetki, kun sama Tytär muutamaa vuotta aiemmin, painautui häntä vasten, rutisti syliinsä ja sanoi – Minä pidän sinusta hirmuisen paljon! Kätkeäkseen sanojen aiheuttamaa liikutustaan Äiti vastasi –Joskus pidät enemmän, joskus vähemmän, joskus et ollenkaan! Johon Tytär  –Ei, -  joskus enemmän, joskus vähemmän, en milloinkaan en ollenkaan ja nyt kauhean paljon! Miten voikaan elämä muuttua!

   Viime aikoina Tytär oli ruvennut viettämään iltojaan Lähiössä, kuvioihin oli tullut uusia ystäviä jossakin jengissä – siellä kuulemma polteltiin hasista. Äidillä pelko ahdisti rintaa. Ei kai vain minunkin Tyttäreni, sittenkin?

   Hyvä Luoja, kyllä sinä olet ollut minulle hyvä, olet antanut minulle paljon, enemmän kuin olen ansainnut, Äiti huokaa. Mutta yksi pyyntö minulla kuitenkin vielä on. Auta minun pientä Tytärtäni oikeille raiteille tässä elämässä! Mitkä ovat ne oikeat raiteet? En tiedä, Äiti tunnustaa. Josko määrittelen ne virheellisesti, kun katson, että koulunkäynti ja ammatin hankkiminen tuovat onnen elämässä. Näin ajatellen kriteerit tuntuvat heppoisilta. Mutta mitä sitten? Eikö kunniallinen elämä ole toivomisen arvoista? Niin minulle on opetettu. Onko minulle opetettu väärin?

   Tytär tuli koulusta, näki Äidin puutarhasta poimimat viimeiset mansikat keittiön pöydällä, huudahti

   - Vittu!

- Kymmenen-, kolmetoistavuotiaalle tuollaisen kielenkäytön voi antaa anteeksi, mutta sinun ikäiseltäsi naiselta se on törkeää, se ei yksinkertaisesti ole sopivaa. Siitä näkee, että henkilön henkinen taso ei ole kovin korkea! Äiti ojentaa.

   - Sitten korkeatasoisia ihmisiä on kovin vähän, sanoo Tytär.

   - Voisithan sinä olla, Äiti ehdottaa.

 Tytär kohauttaa olkapäitään, sanaa sanomatta, päätään kääntämättä menee ulos, paiskaa oven perässään kiinni, ikkunat helähtävät, äidin mieli murtuu.

   Äiti muistaa erään kesäillan, kauan sitten, maalla. Kylän lapsia oli kerääntynyt maantielle, maitolavan ympärille. Pirkko ja minä, molemmat kymmenvuotiaita, ylimmät ystävykset, hyppelimme käsikädessä hiekkatietä mäkeä alas jalkaa vaihtaen hop-hop-hop ja samassa tahdissa huusimme vittu-vittu-vittu, jalan vaihto, hop-hop-hop! ja taas vittu-vittu-vittu!  Mäen alla isot siskot olivat kuulleet, odottivat minua. Viimeisestä sanasta vain ensimmäinen tavu jäi kesäiltaan kaikumaan. – Nyt me kerromme äidille! Olinhan tehnyt anteeksiantamattoman synnin, sanonut ruman sanan! Kaikenlainen kiroilu oli kotonani ankarasti kielletty, enkä milloinkaan aiemmin ollut tätä lakia rikkonut. Mikä lienee ollut uhman paikka meillä pikkutytöillä, en tiedä. Ymmärsin, että sisarilla oli täysi syy kertoa äidille. Pelkäsin mennä kotiin. Odotin, että äiti olisi vähintäänkin nuhdesaarnan, jos ei piiskankin kanssa odottamassa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei silloin eikä myöhemminkään. Ymmärsin, että sisaret olivat armahtaneet pikkusiskonsa. Mutta kyllä se oli hyvä opetus. Yhä tänä päivänäkin moiset sanat kouraisevat sisintäni, särähtävät korvassani, enkä halua kuulla niitä käytettävän, vähiten kodissani.     

  - Tule yöksi kotiin! Äiti sanoi päättäväisesti, kun Tytär illalla oli taas lähdössä ulos. Ja kuinka ollakaan, kun Äiti oli jo vuoteessa, eteisestä kuului hiljainen oven avaus, ei muuta. Äiti oli tyytyväinen. Kun Velikin oli jo tullut ja mennyt yläkertaan omaan huoneeseensa saattoi hän rauhallisin mielin nukkua koko yön. 

   Äiti muisteli kaiholla sitä aikaa, kun Tytär iltaisin nukkumaan mennessään pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalla, vaikka vain sekunnin ja pitäisi häntä kädestä – Se lämmittää minun keuhkojani ja minun sydäntäni ja mahalaukkuani ja kaikkea minussa, kun sinä pidät minua kädestä! Tai, kun hän kerran taas, kun Äiti sängynreunalla piteli häntä kädestä, huudahti – Sinä olet minulle kuin Jeesus!

   Aamulla Tytär ilmaantui alakertaan sulkeutuneen näköisenä –älä utele mitään-ilme kasvoillaan.   Meni kylpyhuoneeseen, suoritti aamuaskarensa. Äiti puuhaili keittiössä. Eteiseen ilmaantui tumma hahmo. Luullen, että Veli oli lähdössä ilman aamuateriaa, Äiti kiiruhti kysymään eikö tämä tule syömään. Silloin tumma hahmo, joka juuri solmi kengännauhojaan, nosti päätään. Ei Veli! Vieras mies. Äiti pelästyi, sai tuskin sanaa suustaan, ei ollut varautunut näkemään vierasta miestä eteisessä, kun ei ollut aavistanutkaan, että tällainen talossa oli. Miten toimia?  –Hyvää huomenta, Äiti sai sanotuksi ja peräytyi hämmentyneenä keittiöön. Ulko-ovi sulkeutui, poissa oli sekä Tytär että vieras, sanaa sanomatta.

   Viikonloppuna Tytär oli taas poissa kotoa, soitti kumminkin, ettei tule. Näytti siltä, että tämä vieras Poika oli vallannut sijan Tyttären sydämessä. Sitä Äiti oli osannut pelätäkin. Mutta oli tavallaan iloinen, että Tyttärellä oli edes tämä yksi ihmissuhde. Eikö ole kauheaa, että ihmisellä on niin vähän läheisiä ihmisiä – meitä vanhempiahan ei niihin voi laskea alkuunkaan, me emme mitään ymmärrä, emme mitään nuorista tiedä, ei meidän kanssa voi puhua, me vain moralisoimme, nalkutamme jne., että äidin on oltava iloinen, että lapsella on edes huumejengiseuraa! Ellei Tyttärellä olisi näitä nuoria, olisi hän kotona vain depressiossa, synkkänä huutomerkkinä Äidin silmien edessä, yksinäisyyttään äänettömästi huutaen. Onko se merkki minun rakkaudestani vai välinpitämättömyydestäni, että olen kiitollinen, kun lapsellani on edes sellaista seuraa? Äiti tuskitteli.

   Ulko-ovi avautui hiljaa, ja sulkeutui lähes äänettömästi. Hiljaista kuiskuttelua eteisessä. Vanhan puutalon portaiden kevyttä natinaa yläkertaan nousevien askelten alla. Tyttären huoneen oven varovainen sulkeutuminen. Hiljaisuus.

Äidin kuulo oli herkistynyt äärimmilleen. Koko iltana ei yläkerrasta kuulunut äännähdystäkään. Kuului vain syksyisen kaatosateen piiskaus ikkunoihin ja lehdettömien koivunoksien peltikattoa raapivat äänet. Ulkona pimeys ja kylmyys, sisällä valo ja lämpö. Äiti kulki alakerran huoneissa edestakaisin. Rauhattomana kuin poikasiaan vartioiva villieläin vihollisen vaaniessa pesän läheisyydessä - olohuoneesta keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen. Hätääntyneet ajatukset etsivät ratkaisua. –Voisin vaikka valmistaa teetä ja kutsua alakertaan, tai onhan meillä oluttakin, sen voisin viedä Tyttären huoneeseen. Pääasia, että pääsisi katkaisemaan pelottavan hiljaisuuden ja hermoja kiristävän jännityksen. Mitähän ne mahtavat yläkerrassa tehdä! Se oli tietenkin huolen sisin, suon silmä. Mitä ne siellä tekevät, kun ovat noin hiljaa. Sitten ainakin näkisi, mitä niillä on päällään, vai onko mitään!

   Aiemmat kokemukset olivat kuitenkin tuoreessa muistissa: häirintä saisi Tyttären raivoihinsa. –Ei koskaan anneta olla rauhassa! Tämän Äiti oli ennenkin saanut kuulla, kun hänelle oli opetettu yksityisyyden kunnioittamista  - eikä rohjennut huhuilla yläkertaan päin. Vaikka sydäntä puristi.

Äiti yritti saada illan tunnit kulumaan lueskelemalla. Silmät juoksivat rivejä pitkin sanoja näkemättä, sisältöä ymmärtämättä. Ja sitten taas liikkeelle. Eteisen lattialla vieras kenkäpari Tyttären kenkien vieressä. Miehen kengät. Kämmenet yhteen puristettuina Äidin silmät tuijottivat vierekkäin ikään kuin sovussa olevia kenkiä. Posket hehkuivat, henkeä salpasi.

   Ilta kului. Yö tuli. Hiljaisuus jatkui. Äidin mielikuvat laukkasivat –  ei uskaltanut katsoa kuvitelmiaan loppuun – sitä mitä pelkäsi yläkerrassa kahden nuoren välillä tapahtuvan. Sydän jyskytti. Meni vuoteeseen.  Mahdotonta nukkua. Puolen yön aikaan oli pakko nousta ja mennä eteiseen. Vieraat kengät edelleen entisessä asennossa, tyhjinä. Enää ei Äiti voinut odottaa. Hän meni portaiden alapäähän ja kutsui Tytärtä. Ei vastausta. Hetken kuluttua hän huusi kuuluvammin –Viimeinen juna menee pian! Ei vastausta. Äiti kulki rauhattomana edestakaisin, huoneesta toiseen. Ajatukset, mielikuvat ja tunteet hallitsemattomina. Hän huusi uudelleen, entistä kovemmalla äänellä   

  - Tytär, pyydän, että tulet alas vai pitääkö minun tulla ylös!

Yläkerran ovi avautui. Portaat narahtelivat kevyiden askelten alla. Hämärästä tulivat Tyttären kasvot näkyviin. Eivät raivoisat kuten Äiti oli pelännyt vaan hymyilevät. Nuoren tytön pehmeän uniset kasvot.

  - Mikä sinulla on hätänä? Tytär ihmetteli. Äiti katsoi tiukasti Tytärtä. 

  - Viimeinen juna, jolla Poika voi lähteä menee pian.

  - Mutta hänhän melkein nukkuu. Kai hän voi nukkua täällä, onhan täällä moni   muukin nukkunut, ei kai sillä ole mitään eroa.

Viittaus tarkoitti Veljen tyttöystävien toistuvia yövierailuja.

  - No Veli on kuitenkin sinua kolme vuotta vanhempi (mielessään hän jatkoi, että tämä on poika, riskit eivät ole samat kuin tytöillä, tunnustaen samalla itselleen oman kaksoismoraalisuutensa ja epäoikeudenmukaisuutensa).

Ikään kuin lukien Äidin ajatukset Tytär jatkoi painokkaasti

  - Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni.

  - Mutta jos Poika ei osaa!

Tytär näytti nauraen nyrkkejään. -Kyllä minä pystyn näillä puolustautumaan!

  - Mutta tyttö pieni, olet vasta seitsemäntoistavuotias, et seitsemänkymmentä!

  - Niin mutta minussa on paljon isoäitiä!

  - No mutta tule sinä alakertaan nukkumaan, niin Poika saa mielellään nukkua yläkerrassa.

  - Mutta kun tässä ei ole mitään pelättävää! Minun on vaikea ottaa sinun rauhattomuuttasi    vakavasti, kun tässä ei todellakaan ole mitään.

  - Mutta jos Poika sitten pettyy sinuun, kun yö ei jatku niin kuin hän ehkä haluaisi, mitä sitten?

  - Tiedätkö Äiti, minä luulen, että hän ei enää pety mistään tässä elämässä, ehkä muurahaisiin Lähiön puiston märällä penkillä, kun nekin ovat jättäneet hänet ja hakeutuneet suojaan. Ja Äiti, kaikki te äidit olette samanlaisia. Ei teillä ole mielessä muuta kuin se yksi asia!

  - No ei ole pojillakaan, sen tiedän kokemuksesta! Olen minäkin ollut nuori ja seurustellut poikien kanssa, tiedän mitä ne haluavat, lähes aina.

   Äidin mielessä vilahtivat muistikuvat pojista omassa nuoruudessa. – Ei tiennyt minunkaan äitini, missä milloinkin öitäni vietin ja mitä vaaroja kohtasin. Usein sanoin meneväni yöksi tyttöystäväni luo, ja kun puhelimia ei ollut, ei ollut pelkoa, että valheeni paljastuisi. Kun alaikäisinä emme ravintolaan päässeet, pojat keittivät kotonaan omia sekoituksiaan. Silloin kerran se olikin viedä minulta sekä neitsyyden että hengenkin. Onneksi pysyin tajuissani!

   Vuosia myöhemmin – juuri Tyttären ikäisenä – olin Eskon kanssa WPK:n -talolla tanssimassa, yöksi menin hänen opiskeluasuntoonsa. Olinhan tapaillut Eskoa jo monta kuukautta, mutta ensimmäistä kertaa olimme kahdestaan hänen asunnossaan. Siellä keväisen yön hämärässä Esko riisui ensin itsensä, sitten minut. Mielessäni sävähdin, mutta en estellyt. Esko veti minua kädestä vierelleen hetekalleen. Olinhan ennenkin maannut Eskon vieressä, mutta en milloinkaan ilkosillani. Nyt olin ensimmäistä kertaa paljastanut miehelle nuoren naiseuteni kokonaan. Poskiani kuumotti ja sydämeni läpätti kiivaasti. Kun Esko rupesi hyväilemään ja suutelemaan rintojani, pelästyneenä kuin jänis loikkasin vuoteesta. Pian olivat vaatteet päällä ja ovi vain paukahti, kun minä ryntäsin ulos. Ja niin katosi Esko elämästäni!

   Mutta että vielä kahdeksantoista vuotiaanakin! Olinhan täysi-ikäinen! Meitähän oli pieni jengi, neljä tyttöä ja neljä poikaa, kun roikuimme iltaisin kaduilla, tanssimassa, ravintoloissa. Kerran olimme ottaneet oikein kabinetin, hienoja kun olimme! Tilasimme Vinettoa tai Sorbusta tai jotain muuta makeaa viiniä. Eihän meillä koulutytöillä rahaa ollut, mutta pojat maksoivat. Pullo jaettiin. Loikoiltiin leveästi nojatuoleissa ja lörpöttelimme kovaäänisesti, puhuttiin joutavanpäiväisiä, naurettiin ja ilakoitiin. Minä heittäydyin vuoron perään jokaisen pojan syliin, halailin näitä ja nauraen kuuluttelin – minä rakastan poikia! Soitimme tarjoilijattaren tuomaan juomiamme, ja kiltisti hän ne toikin, mutta saatoin nähdä ne tuomitsevat silmäykset, joita hän meihin muljautteli. Tarjoilija pyöritteli paheksuvasti päätään tälle kurittomalle, moraalittomalle rappionuorisolle! Minulle se oli täysin viatonta ilonpitoa, mieleni puhdas ja kevyt kuin kesäperhosella, vaikka ulkopuolisesta niin syntisen tuomittavalta näyttikin. Mitä pojilla oli mielessään, se on eri asia!

   Ja se lämmin kesäyö urheiluseuran kesämajan saunan ylisillä – siellä koko seutukunnan tyttöjen unelma, se englantilainen insinööriharjoittelija Adam – makasi minun ja toisen eevan välissä. Adamhan oli vaihtanut tyttöä tuon tuostakin. Isosiskoni oli kertonut, että hänkin oli Adamin kanssa puiston penkillä pussaillut, ja että Adam oli kehunut hänen suutelemistaitoaan. Nyt olin imarreltu, kun mies kääntyi ensin minun puoleeni. Kun hän yritti suudella minua, työnsin hänet pois ja sanoin ylväästi – Never after my sister! Näin alkeelliset suutelontaitoni pelastuivat joutumasta vertailuun sisareni taituruuden kanssa.  Samassa Adam käänsi selkänsä minulle. Toinen eeva oli anteliaampi.

   Hyvä Luoja! Kylläpä minä olin uhkarohkea! Vai lapsellinen, vai tyhmä? Olisinhan voinut henkenikin menettää! Silloin ruotsinlaivalla, silloin kun minulla eikä muillakaan koululaisnuorilla ollut varaa hytteihin. Vietimme yötämme lämpimässä hyttikäytävässä. Muutama tyttö ja poika, ventovieraita toisillemme, pehmeällä matolla istuen juttelimme niitä, näitä. Joukkoomme ilmestyi argentiinalaisen jalkapallojoukkueen tummakiharainen nuori mies. Yksi suomalaispojista, meitä muita vähän vanhempi – kokeneempi? – alkoi opastaa tätä Tukholman katutyttöpaikoista.

- Mene vain Kungsgatanille, siellä ne kaikki suomalaistytöt ovat! Ne kaikki ovat huoria!

Kuinka kiukkuni ryöpsähtikään ilmoille!

- Kuinka saatat noin verisesti häpäistä suomalaistyttöjä! silmät säkenöiden huusin kaverille. Kuinka voit oman maasi tyttöjä huoritella ja halventaa tuolla tavoin? Että tuollaisia valheita kerrot! Sinä itse olet täysin moraaliton!

 - No, mutta tottahan se on! poika puolusteli.

 - Eikä ole! Sinä olet hävytön tyyppi! Sinä olet vailla minkäänlaista moraalia!

   Pian se tummakiharainen sanoi menevänsä hyttiinsä nukkumaan ja pyysi minut mukaansa – saisin nukkua lämpimässä vuoteessa! Ja minähän lähdin, uhmamielellä – minähän näytän! Heti hyttiin päästyämme se näytön paikka tulikin! Mies painoi minut olkapäistä petiinsä. Ja nyt oli minun tilaisuuteni tullut! Minähän halusin näyttää, etteivät kaikki suomalaistytöt suinkaan ole huoria! Kuului naseva läimäys, kun kämmeneni läiskähti miehen poskea vasten. Sitten kuului vain oven repäisy auki ja tömähdys, kun minä lensin kaaressa ovesta käytävään. Onnekseni matto oli pehmeä. Mutta nyt olin mielestäni puhdistanut suomalaistyttöjen maineen!

   Sinä yönä en silmiäni ummistanut ja oleilin vain sellaisissa tiloissa, joissa oli aikuisia. Koko yön oli pelko mielessä – jospa se koko tulistunut jalkapallojoukkue tulee kostamaan kaverinsa saaman miehisen loukkauksen ja heittää minut laidan yli meren aaltoihin.

   Niin, olihan minulla muitakin vaarallisia seikkailuja ja – halukkaita miehiä, niitähän riitti! Lieneekö ollut äidin oppi vai suojelusenkeli, joka lastaan varjeli!    - No niin, Tyttäreni. Kyllä sinulla on ehkä vähän Äitiäsikin, ei vain isoäitiäsi. Hyvää yötä. Rakastan sinua.

Äiti syleili Tytärtä, ja Tytär Äitiä kuin ei milloinkaan aiemmin.

- Haluaisin, että saisit hyvän elämän, Äiti sanoi.

- Mutta niinhän minä itsekin haluan. Huomenna menen taas kouluun ja yritän oikein kovasti.

- Mutta minä en nyt kyllä saa unta, sydän lyö niin kiivaasti.

- Äiti -kulta, ole iloinen, että se lyö!

- Niin enpä tiedä, ehkä olisi helpompaa, jos se ei enää löisi. No niin tyttöseni, pidä nyt huolta itsestäsi. Minun pitää kyllä nyt panna kädet ristiin ja lukea ”Isä meidän” saadakseni rauhan.

- Minäkin teen sen niin sitten se auttaa vielä paremmin!

   Entä Poika? Luottamuksen hetkenä Tytär kertoi hänestä. Avioerolapsi. Äiti asui rivitalossa, mutta oli ajanut Pojan pois kotoa. Ajanut lapsensa pois kotoa! Käsittämätöntä! Miten kukaan äiti voi ajaa lastaan pois kotoa? Kadulle! Olihan hänellä itselläänkin ollut monta hirvittävää yhteenottoa murrosikäisten lastensa kanssa, mutta hän ei koskaan, ei milloinkaan voisi ajatellakaan ajavansa lapsiaan pois kotoa. Aina kun voimat eivät enää olleet riittää anteeksiantoon, Äidin ajatuksena oli, että hän itse lähtee kotoa. Hän kyllä pärjää muissakin oloissa, onhan hänellä työ, hän voi saada asunnon ilman vaikeuksia. Aluksi voi mennä vaikka hotelliin asumaan. Mutta koti on lapsia varten! Eihän heillä muuta paikkaa olekaan.

   Mitä kamalaa voi lapsi tehdä, että tämä ajetaan pois kotoa, kadulle? Koulun Poika oli jättänyt kesken ja armeijastakin oli karannut, tosin palannut. Mutta nyt lähtenyt uudelleen, vaikka ei olisi ollut enää montaa viikkoa palvelusaikaa jäljellä. Eikä Pojalla ollut mitään paikka missä olla. Öitänsä oli nukkunut puiston penkillä. Siellä Tytär oli hänet tavannut. Ja tuonut yöksi kotiinsa, kun oli ollut niin sateista ja kylmää.

   Äidin sydäntä kouraisi. Jos olisi minun poikani, hän mietti, ajaisinko ulos. En koskaan! Kuinka voisin ajaa toisen lasta! En voi!

   Äiti ja Tytär yrittivät selvitellä Pojan tilannetta. Mielestäni Pojan pitäisi ensimmäisenä palata armeijaan ja suorittaa asevelvollisuutensa loppuun, Äiti ehdotti. – Silloinhan hän saisi asunnonkin siksi ajaksi. Sitten hänen pitäisi hankkia itselleen jokin ammatti. Onko hänellä itsellään mitään ajatuksia siitä, mitä hän haluaisi tehdä?

- Häntä kiinnostaa puutarha-ala.

- Mutta sehän on hieno asia. Kun hän kerran tietää, mitä haluaisi tehdä, niin silloin voisimme ottaa selvää, mitä mahdollisuuksia hänellä on päästä sellaiseen koulutukseen.

   Äiti soitti työvoimatoimistoon ja kertoi Pojan tilanteesta. Ymmärtäväinen naisvirkailija - mahtoiko olla äiti hänkin -  oli sitä mieltä, että armeijan suorittaminen loppuun oli ensisijaisen tärkeää. Lisäksi virkailija lupasi lähettää erilaisia esitteitä puutarha-alan koulutuksesta.

Parin päivän kuluttua esitteet tulivatkin. Tytär ja Poika tutkivat niitä tuntikaupalla yläkerran suljettujen ovien takana.

- Äiti, mä olen niin iloinen, kun Poika soitti. Ja sit kun hän oli ihan selvä. Hänellä on asiat niin kurjasti. Ei ole asuntoa eikä ammattia eikä työtä. Nyt hän on armeijassa ja sanoi olevansa ihan kiltisti, että pääsee marraskuussa.

- Missä hänen vanhempansa ovat? Äiti kysyi.

- En tiedä.

- Eikö hän halua palata kotiinsa?

- Mä luulen, että ne on vanhemmat, jotka ei välitä saada häntä sinne.

- No kyllä hän sitten on käyttäytynyt tosi törkeästi, jos vanhemmat hylkäävät poikansa.

- Kun hän tulee armeijasta, hänellä ei ole mitään. Kun hän meni armeijaan, joku nainen antoi hänen viedä tavaransa kotiinsa. Mä haluaisin auttaa Poikaa. Me olemme vähän samanlaisia, haluttais olla vapaita. Poika pyysi, että hän saisi tavata minut, jos hän saa vapaata viikonloppuna. Sanoin, että kyllä mä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että hän ei rupea dokaamaan, mä sanoin, että mä en enää välitä dokaamisesta, se aika on ohi. Hän sanoi, ettei hänkään enää halua, siksi olisi kiva tavata. Äiti, et sitten saa sanoa Pojasta mitään Isälle ja Veljelle.

  Äiti katsoi Tytärtä pitkään epävarmana.

- Vai oletko jo sanonut?

- Enhän minä mitään sen enempää kuin silloin, kun Poika on soittanut ja pyytänyt sinua puhelimeen, sanoin, että oli juovuksissa.

- Mutta et sanonut, että hän käyttää pilveä?

- En edes tiennyt, luulin, että vain juo.

- Joo, mutta kyllä hän on käyttänyt, mutta ei nyt tietenkään kolmeen viikkoon, minkä hän on ollut armeijassa.

   Tyttären silmät loistivat seitsemäntoistavuotiaan idealistista onnea, että hän voisi auttaa jotain ihmistä, jolla oli niin vaikeaa. Ei asuntoa, ei koulutusta, ei ammattia, ei työtä, juoppo, huumeiden käyttäjä. Ja Äidin pieni Tytär tällaisen ihmisen ainoa oljenkorsi! Sydäntä kouraisi pelko. Pelko, että Tytär uhraisi ainoan ruumiinsa ja sielunsa tämän ihmisen auttamiseksi – ehkä itse lankeaisi samaan onnettomuuteen.

- Rakas Tyttäreni, Äiti aloitti varovasti, - et saa pahastua tai vihastua minuun, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minä sinun äitinäsi olen huolestunut sinusta, ettet sinä auttaessasi häntä itse joutuisi samaan kierteeseen. Olethan vasta seitsemäntoistavuotias.

- Äiti, kyllä minä tiedän, en aio antaa hänen sitoutua minuun, haluan, että hän seisoo omilla jaloillaan. En aio olla hänen ainoa oljenkortensa, mutta haluan keskustella hänen kanssaan hänen ongelmistaan, haluan yrittää auttaa, että hän pääsisi eroon alkoholista ja huumeista.

- Tiedätkö, että sinun pitää varautua siihen, että epäonnistut. Ei ole helppoa auttaa ihmistä, jolla on niin paljon ongelmia. Ne kaikki kytkeytyvät toisiinsa. Pitäisi selvittää kaiken alku ja syy ja lähteä rakentamaan siitä. Ei riitä, että hän saa pitää sinua kädestä ja puhua kanssasi. Sillä hetkellä, kun et ole enää häntä kädestä pitämässä, hän luhistuu, ellei hänellä ole vahvempaa pohjaa.

- Äiti minä tiedän! Etkö sinä pidä Pojasta?

- Pidä ja pidä. Enhän minä häntä tunnekaan. Muutaman kerran nähnyt ja puhelimeen vastannut, kun hän on juovuspäissään sinulle soittanut. Mutta sen perusteella, mitä sinä olet kertonut, minulla on äidillisiä tunteita häntä kohtaan ja haluaisin auttaa häntä.

 - Äiti, minulla on ihan sama asia, minullakin on äidillisiä tunteita häntä kohtaan!

Ja niin Äidin seitsemäntoistavuotias Tytär loisti kasvoiltaan kuin Jeesus Kristus, onnellisena ajatuksesta, että hän omilla voimillaan ehkä voisi palauttaa yhden katraasta eksyneen karitsan ja pelastaa tämän tuholta! Oi nuoruus ja optimismi! Mutta ellei mitään tee, ei mitään saa!

   Poika lakkasi tulemasta yöksi. Äiti oli helpottunut. Mutta oliko Tytär itse nyt huumeiden käyttäjä? Kuumeisesti Äiti pyöritteli kysymystä mielessään. Illalla keittiöaskareita tehdessään Äiti ikään kuin ohimennen johdatteli puheen Poikaan. Kyseli tämän kuulumisia, miten armeijassa meni, oliko koulutusasia järjestynyt? Ja Äidin mieltä polttavin asia – huumeiden käyttäminen!

 - Onko Poika jatkanut hasiksen polttamista?

 - Eihän hän sitä ollut kuin jonkun kerran kokeillut, ei hän sitä varsinaisesti ollut käyttänytkään. 

 - Kokeilitko sinä sitä koskaan? sai Äiti kysytyksi. Koko keho ja mieli kauhusta jäykistyneinä vastausta odottaen, tavanomaista arkista ilmettä ja ääntä tavoitellen.

 - En minä niin hullu ole, että haluaisin elämäni sellaisella pilata! Tytär huudahti.

Ja Äiti uskoi. Hän otti Tyttären syleilyynsä, pörrötti tytön pitkää hapsottavaa tukkaa, painoi poskensa tytön poskea vasten. –Rakastan sinua, Tytär. Muista se aina. Mitä sitten elämässäsi tapahtuukin. Ja vielä senkin jälkeen, kun minua ei enää ole, katselen sinua hellästi pilven reunalta ja seuraan askeleitasi -  rakastan sinua!