Naiseksi luotu on novellisarja, jonka tematiikkana on:

Naisena olemisen ihanuus ja hurjuus!

Novelleissa tarkastellaan naisen suhdetta itseensä
- omiin arvoihin, toiveisiin, tavoitteisiin
- muihin ihmisiin: toisiin naisiin, miehiin, lapsiin
- avioliittoon, vaimouteen, äitiyteen,
- syntymiseen, kasvamiseen, vanhenemiseen,
- Luojaan, luontoon, elämään, kuolemaan.

Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. lokakuuta 2016

N A I S E K S I 
 L U O T U 

Kuljimme yhdessä kukkaniityllä. Kukat olivat kuitenkin kuolleet, niitty täysin kulottunut. Ei yhtään väriläiskää missään, vain ruskeanharmaata. Kukkien elottomat terälehdet saatoin erottaa, kerran ne olivat antaneet elämän hehkun, värittäneet maailman loistollaan. Kävellessämme kuolleet kukat taittuivat askeltemme alla, kuulin kuivuneen ruohon rapinan.

   Tähänkö on tultu? Nainen miettii. Elän enää ihanissa muistoissani yhteisistä vuosistamme. Silloin elämämme oli yhtä ihanaa kukkaketoa, me rakastelimme keskellä kukkaketoa
   -   heleä taivas yllä
   -   mullan lämpö alla
   -   korkeat koiranputken suojana
   -   vain pikkulintujen ja Luojan silmien nähdä
   -   aurinkoa ulkona
   -   aurinkoa sisällä
   -   yhdessä

poissa ovat kukat
poissa on lämpö
   -   missä?
   -   miksi?
   -   miten?
   -   milloin?

mieleni tumma
tuntoni huono
syyttävä?
   -   näinkö piti käydä?
   -   ainako pitää käydä näin?
   -   onko paluuta lämpöön?
   -   teeskentelyäkö vain?
   -   jos yrittäisin!


toisiamme rakastaneet olemme!
   -   intohimoisesti
   -   hellästi
   -   lämpimästi
   -   suloisesti
Silloin kerran – kauan sitten.
Mutta sentään rakastaneet, rakastelleet – lohtuni!
Jokainen solumme hellästi yhteen sulautuneena, yhteiseen rytmiin, kuin tuuli vienosti keinuttaisi.

   Nainen makaa vuoteessa, peittojen päällä. Koko ruumis yhdessäolosta hellä, autuaan hellä. Kultarengas hyväilyistäsi turvonnut, tuntuu kuin ei mahtuisi sisään, törröllään kuin huutaisi se sinua yhä uudelleen luokseen, kyltymätön. Autuaita hetkiä! Tunteita, jollaisia ei tohdi sanoiksi pukea, tuskin hiljaa itsekseen ajatella. Jos joku lukee ajatukset! Entä sitten?
Seksuaalisuus, syntiäkö – kaiken elollisen elinehto, perustarve – niin kuin syöminen, juominen, nukkuminen. Ilman ravintoa yksilö nääntyy, kuolee. Jos syö ruokansa nauttien, ei syntiseksi leimata, ei vaikka kuinka suutaan hekumallisesti maiskuttelisi – elämän taiturina pidetään. Olipa sitten ihminen tai kärpänen.

   Lapsilta oli illalla televisiota katsellessaan pudonnut leivänmurusia samettikankaiselle sohvalle. Kärpänen oli terävien aistiensa ohjaamana lennähtänyt keskelle makeaa ehtoollispöytää. Se rupesi nautiskelemaan rikkaan pöydästä pudonneita murusia. Kesäillan auringonpaisteisessa lämmössä se otti murusen etujalkojensa väliin ja kärsällään imeskeli ahnaasti ravintoa. Nähdessään kärpäsen Naisen ensimmäinen reaktio oli iskeä se kuoliaaksi, mutta eipä voinutkaan, jäi seuraamaan kärpäsen syömätouhua, eikä tiedä kumman nautinto oli suurempi kärpäsen, joka imeskeli ravintoa makeasta ateriastansa auringonlämmössä vai katselijan tuntiessaan sen nauttivan olemassaolostaan. He olivat tasaveroisia. Henkisesti Nainen samastui nautiskelevaan kärpäseen.

   Nainen istuu miehen päällä hajareisin, hermosolut kosketuksessa tämän vatsakarvoihin. Mies hymyilee – autuaasti. Nainen näkee ja tuntee – Sinunkin on hyvä olla. Vatsanpohjasta kutkuttaa – autuaallinen olo – molemmilla.
   Vuoteen vieressä yölamppu heijastaa seinälle naisen muotojen vääristyneitä varjoja. Yhtäkkiä Nainen huomaa varjot – rintani! Yrittää istua siten, ettei mies huomaisi riippuvia rintoja, selkä takakenossa, näin ne näyttävät terhakammilta. Sitten Nainen heittäytyy miehen päälle, rinnat tämän katseen tavoittamattomissa, litteinä välissä. Kierähtää selälleen – mies päällä – klassisessa ihmisasennossa. Rinnat leviävät kupeille. Naisen tunnelma latistuu rintojen kanssa. Mies yrittää kerätä ne käsiinsä, hyväilee ja suukottelee ja imeskelee nännejä – intohimoisestiko? Vai näytteleekö vain intohimoa? nainen miettii. Epäilee – saako mies rintojen hyväilystä samanlaista tyydytystä kuin silloin ennen, kauan sitten. Silloin kun ne olivat kauniit, minustakin, eivät enää. Kun olen pystyasennossa, ne vielä menettelevät – kehtaan katsoa itseäni peilistä – mutta mansikkamaassa kyyristellessäni ne valahtavat ulos bikinin kupeista – kaksi puolityhjää pussia. Minun rintani, ennen niin kauniin muotoiset ja kiinteät kuin kumipallot – nyt lopullisesti rupsahtaneet.

   Yölampun punertavassa hämärässä Nainen tarkkailee miestä – elätkö edelleen entistä aikaa rintojeni huumasta vai huomaatko niitä puserrellessasi, että ne ovat tyhjentyneet, vähä vähältä, koko ajan. Vai kuvitteletko ne entisiksi kumipalloiksi vai ajatteletko nuoria tyttöjä – kumipallorintaisia? Sellaisiako ehkä haluaisit hyväillä? Voipa olla, että sen ilon sinulle soisinkin, jos joku nuori tyttö sinun ikäistäsi enää huolisi. Ehkäpä prostituoidut, mutta eivät niidenkään rinnat aina mitään kumipalloja ole, elämän ja miesten kaluamia hyytelöpusseja useimmiten.
   Nainen makaa alla ja miettii – mikä infantiili jäänne miehissä onkaan! Niillä täytyy olla äitikompleksi, kun kaikki tuntuu rinnoista riippuvan. Aina ne on niitä kopeloimassa, likistelemässä ja imeskelemässä! Eivätkö ne äidit ole niitä imettäneet – riittävästi? Miesten rintojani kohtaan tuntema intohimo ei herätä minussa enää minkäänlaista kiihdyttävää vastakaikua, mieluummin ärtymystä, en halua olla heille mikään imettäjä!   

   Kun prostituoidut pystyvät kiihdyttämään monta miestä päivässä – ja kaikki eivät varmaankaan ole haluttuja asiakkaita – niin enköhän minäkin pysty yhden miehen tyydyttämään. Olisinhan huono rakastajatar, ellen saisi miestä laukeamaan – vaikkapa sitten olisi kysymys vain omasta aviomiehestä. Tässä iässä egoismi saa väistyä. Mitä siitä, vaikkei akti itselle anna muuta tyydytystä kuin tyydytyksen siitä, että pystyy tyydyttämään toisen!
Tekemisen maku! Teenpä tästä lopun! Kiihdytän sinut – laukeat – Naista naurattaa.
   -   Miksi naurat? kysyt.
   -   Itseironiaa, Nainen vastaa - ja ajattelee itsekseen, että on kuullut sanottavan, että sängyssä ei voi valehdella – on eri mieltä!

   Miten niin herkästi alkanut viettelyksen hetki saattoi päättyä näin kalseasti? Nainen miettii. Rinnat – onko niillä sellainen mahti vai minä itsekö niistä ongelman teen?
   Kaipauksella Nainen muistelee aiempia hetkiä miehen kanssa. – Mahdatko muistaa miten kauan sitten rakastelimme Venetsiassa, hotellihuoneessa, San Marco -katedraalia vastapäätä?
   -   Tällaisesta hetkestä olisin valmis antamaan mitä tahansa! sanoit.
   -   Ja sinun ei tarvitse antaa mitään, saat aivan ilmaiseksi!
   -   Mitä hyvää nykyisin saa ilmaiseksi, ei mitään, ajatteles, ei tarvitse edes veroa maksaa!
   -   Niin, jospa veroviranomaiset saisivat tietää tällaisista taivaallisen nautinnon hetkistä, millaisen huviveron ne meille mätkäyttäisivätkään! Ihme itse asiassa, etteivät ole keksineet, kaikkea muutahan jo verotetaankin. Vaikka kyllähän eräissä maissa prostituoidut naiset maksavat veroa – siis naiset – eivät miehet, ne jotka huvittelevat!

   Nainen sammuttaa yölampun. Huone on mustaakin mustempi. Harsomaisten ikkunaverhojen takana lehdettömän vaahteran haaraiset oksat heiluvat syysyössä kuin kuoleman kourat.
Nyt meidän pitää puhua! Nainen päättää mielessään – suhteemme on alkanut kuolinkamppailunsa. Miten se on mahdollista? Vielä yli parinkymmenen avioliitovuoden jälkeen aprikoin, miten voin olla näin pakahduttavan onnellinen kanssasi. Rupesin uskomaan, että meidän avio-onnemme on ikuinen – mutta ei se ollut. Vuosikausia rakastelimme kiihkeästi, nyt olemme kuin hyvänpäivän naapurukset.
   -   Meidän pitäisi erota, Nainen sanoo, - olemme käyneet toisillemme tyhjiksi, meillä ei ole enää mitään annettavaa toisillemme.
   -   Ei sitä tiedä, sanoit
   -   No sinulla ei ainakaan ole mitään annettavaa minulle.
   -   Älähän nyt, voi vaikka vielä ollakin, nauroit poikamaisesti.
Nainen yhtyi nauruun tietäen, että sanat olivat vain hyvä pila. Viimeisen puolen vuoden aikana kaksi epäonnistunutta rakasteluyritystä puhuvat puolestaan.
   -   En tiedä kuinka paljon rakastelua loppujen lopuksi kaipaan, onko sekin vain myytti, opittu ajatus, kuuluu rakastella ja ellei sitä tee, on jollakin tapaa vajavainen. Jokuhan on sanonut, että sukupuolielimet sijaitsevat korvien välissä! Olisiko noin? Tosin herään unesta usein rakastelunhaluisena, mutta tullessani täysin tajuihini, haluni katoavat. Minä en herätä sinussa mitään eroottisia tunteita, etkä sinä minussa. Elämme saman katon alla kuin sisarukset. Sillä erotuksella, että meillä on moraalinen oikeus rakastella, vaikka emme sitä oikeutta käytäkään. Sinun mielestäsi kaikki on hyvin, minun mielestäni ei mikään! Kyllä se on niin, että jos erotiikka pettää, kaikki pettää! Sinä olet varmaan tullut vanhaksi, minä en!

   Miehet sanovat, että suomalainen nainen on vuoteessa kuin pullataikinaa. Onko näin? Jos on mistäköhän se johtuu? Naisistako? Vai miehistä? Sanotaan myös, että frigidejä naisia ei ole olemassakaan, on vain taitamattomia miehiä! Onko näin? Naisetko näin sanovat? Vai miehet – ne taitavat!

   Yö on hiljainen. Vain Naisen oma kiivas hengitys ja miehen kuorsaus kuuluu. Viha ja kapina miehen välinpitämättömyyttä kohden kasvaa. Nainen taistelee yksin.
 – Sinä nukut, minä valvon, miten tähän on tultu? Kaipaan fyysistä rakkautta! Miten pääsen eroon tästä tilanteesta? Voinko ottaa itselleni rakastajan? Kuka nyt vanhasta naisesta välittäisi, rupsahtaneesta. Nuorena olin kyllä haluttu. Kaunis vartalo, kauniit rinnat, ampiaisvyötärö, pusuhuulet, ilakoiva, iloinen. Nyt rinnat riippuvat ja mieli. Miten tästä olotilasta tekisi paremman. Mutta kun mies ei enää koskaan osoita mielenkiintoa muuta kuin joskus katseellaan. Ja sekin tuntuu tirkistelyltä.

    Mutta minähän olen keski-ikäinen – siis vanha! Miten voin olla näin vanha? Nainen miettii. Tuntuu uskomattomalta. Kun sielultani, mieleltäni, tunnen olevani pikkutyttö, suloinen, luottavainen, iloinen pikkutyttö. Mutta peili kertoo oman karun totuutensa – ja papinkirjat vahvistavat – peili on oikeassa! Mikä on tärkeämpää? Se mitä minä itse tunnen vai se mitä todistusaineisto kertoo? Riippumatta omista tuntemuksistani ympärillä olevat ihmiset määrittelevät minut todistusaineiston perusteella. Kukaan muu kuin minä itse ei tunne sitä pikkutyttöä, joka sisimmässäni edelleen kuohuu.

   Kun nainen on nuori, fertiili-iässä, ei hänen tarvitse olla mitään muuta kuin nuori. Hän voi olla tyhmä tai hapan, lihava tai laiha tai kaikkea yhtä aikaa – ei kuitenkaan suorastaan ruma – ja miehet kumartavat, liehakoivat, ihailevat häntä. Mutta kun kaikista ponnistuksista huolimatta ihopoimut rupeavat valahtamaan toinen toisensa päälle kuin kukolla heltat ikäsi paljastuu. Nainen yrittää olla monin verroin hauskempi kuin mitä nuoruudessaan oli ja miellyttävämpi ja nokkelampi, älykkäämpi, tietävämpi ja kantaaottavampi. Lisäksi peittääkseen nenä-huuliuurteita hän yrittää ylläpitää hymyilmettä. Yrittäessään tavoitella kuningatarryhtiä hän kiristää vatsalihaksia selkärankaa vasten, hengitys melkein salpautuu. Ja kaikki yritykset vain peittääkseen kalenteri-ikänsä – jotta tulisi hyväksytyksi! Jottei tulisi yhdellä vilkaisulla luokitelluksi kategoriaan – tarpeettomat vanhat naiset! Mikä taisto! Turhaan!

   Kun varomattomana hetkenä satut vilkaisemaan peiliin – juuri silloin, kun et hymyile, kun vatsalihakset ovat repsahtaneet, kun ryhti on romahtanut, kun kasvovekit ovat valahtaneet normaaleihin asemiinsa – silloin katsot totuutta silmiin. Ja toteat – tähän on tultu! Mitään ei ole tehtävissä. Olet mikä olet! Hyväksy itsesi, ja hymyile anteeksiantavasti – ja vähän vahingoniloisesti – tämä kohtalo on joka ikisellä, kauneimmallakin, jos nuoruusvuosista hengissä selviää!

   Mutta miksi on niin perin tärkeää olla toisten hyväksymä, peräti ihailema? Ja vaikka yksi ihminen ihailisi, se ei riitä, pitäisi olla kokonainen ihailijoiden kaarti! Tai sitten pitäisi ihailla itse itseään, silloin riittäisi se yksi ainoa ihailija – minä itse! Mutta miksi minä en itseäni ihaile? Täytyyhän minun olla erinomainen, jos odotan, että kaikki toiset minua ihailevat!

   Tuuli on yltynyt, riepottaa vaahteran oksia, sade piiskaa ikkunaruutuja. Kylmä viima pyörtää nurkissa, karkottaa viimeisenkin suloisen lämmön, ennustaa läheneviä hyisiä tunteja. Nainen makaa ja valvoo, viha sisimmässä kasvaa. – Jos menen toisen sänkyyn – entä sitten? Joku ehkä tulisi maksusta kanssani, tai ehkä joku ikäiseni, jolla vielä olisi voimaa ja intoa – ehkä 50-villityksessä oleva. Mutta eiväthän nekään vanhoista naisista. Eihän siinä olisi mitään hohtoa – teini-ikäisiä niiden olla pitää, jotta voisivat omaa miehuuttaan kohentaa, elinvoimaansa näyttää. Sehän sen lisäksi tietäisi avioeroa. Entä sitten? Ei ole tämäkään avio minkään arvoinen!

   Nainen kääntyilee tuskissaan. Sanovat, että suuri osa avioeroista johtuu siitä, että seksielämä ei pelaa. Entä aviomurhat, voisivatko nekin johtua samasta syystä, ja tietenkin mustasukkaisuudesta. Naisen mielessä välähtää – tapan sinut! Se tuntuu olevan ainoa ratkaisu. Ajatus herättää kauhuntunteen, saa tukan nousemaan pystyyn. – Nyt minun on tehtävä jotakin, muuten todella tapan sinut! Nainen päättää, kuulee miehen hengityksestä, että tämä on hereillä.
   -   Haluan maata kanssasi, Nainen sanoo.
   -   Tule tänne, mies sanoo
   -   Ei kun tule sinä tänne!
Ja niin mies menee Naisen viereen, päälle, alle. Lopulta he makaavat vierekkäin. Näin yksinkertaisestiko se ratkesikin? Nainen huokaa.
   -   Et enää milloinkaan osoita mitään kiinnostusta minua kohtaan, Nainen sanoo syyttävästi.
   -   Kyllä minulla on, mutta kun sinä aina silloin nukut.
   -   Arvaapa mitä minä mietin – ajattelin, että jos tapan sinut, pääsen tästä tuskastani!
   -   Siinä sinä olit väärässä, kuten näet oli olemassa toinenkin vaihtoehto.
   -   On sinussa mitä vikaa tahansa, niin koskaan et ole minulle selkääsi kääntänyt, kun olen halunnut tulla luoksesi. Milloinkaan et ole sanonut, ettet jaksa tai ettei juuri nyt huvita. Aina olet pyrkinyt toiveeni täyttämään, paremmalla tai huonommalla menestyksellä, mutta kieltäytynyt et ole milloinkaan!
   -   Onhan meillä ennenkin ollut kriittisiä hetkiä, kun sinulla ei syystä tai toisesta hyvistä yrityksistä huolimatta tahtonut onnistua. Muistatko ne kerrat nuoruudessa. Mehän olimme aivan rakastuneita, mutta kun ei niin ei. Ja minä olin onneton ja niin olit sinäkin. Silloin mietin murheellisena, että tällaistako loppuelämäni tulisi olemaan, ainaisessa kaipauksessa. Tyytyä pelkkiin hyväilyihin, kun jokainen solu huusi kaipauksesta. Mieleni kapinoi, kuinka meille on saattanut käydä näin? Elämäni parhaimmat hetket olin kanssasi viettänyt, huumaavan ihania hetkiä. Estottomia, kiihkeitä, kuumia, lämpimiä. Rakkauden täyteisiä, yhteisymmärryksen kyllästämiä, yhteen sulautumista. Ja kaikki olisi nyt lopussa! Jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen hyytyi osa lämmöstä. Jokaisen uuden yrityksen synnyttämän toivonkipinän sammuessa kuoli pieni osa tunteista, niin minä luulin. Epäilin kyllä, että sinulla oli joku toinen nainen, joka tyydyttää halusi, kun et mitään kiinnostusta minuun osoittanut. Sanoit, että rakastat vain minua, etkä tule ketään toista koskaan rakastamaankaan, tällaista tunnetta ihminen kokee vain kerran elämässään, niin sinä vakuutit. Sanoit, että olet valmis tekemään mitä tahansa, jotta minä olisin onnellinen.

   Kesäisen valoisa yö. Lehtojen heleä vehreys, pientareiden sinipunaiset villilupiinit ja niityillä koiranputkien valkoiset huiskat huumasivat väreillään ja tuoksuillaan. Avonaisesta ikkunasta satakielen helisevät soinnit kantautuivat huoneeseen. 
   -  Makasimme vuoteessa. Hyväilit minua. Vaikka rakastelu yleensä jäi tälle asteelle, tuntui sekin suloiselta. Toteutit suunnitelmasi. Minulle tuli hämmentävä tunne, metallinmaku suuhun. Tunsin itseni häväistyksi. Vaikka teit sen minun tähteni, että minä saisin tyydytyksen! Sinulle se oli varmaan vielä nöyryyttävämpää. Se oli ainoa kerta. Vielä vuosien kuluttua, kun taas saatoimme rakastella yhteen sulautuen, muistelimme tuota mieliämme myllertänyttä kesäyötä, nyt hymyssä silmin.

   Mutta nyt on taas kaipaus mielessä. Nainen muistelee, kuinka hän kademielellä oli kadulla ihmisvilinässä katsellut kahta ihmistä, naista ja miestä. Mies oli hahmo, objekti, subjekti oli nainen. Nainen ei ollut enää nuori, keski-ikäinen, luulen. Hyvin pukeutunut, kauniisti meikattu. Näin ohimennen hänen ilmeensä. Se räjäytti sieluni! Haluni! Ikäväni kaikkea sitä kohtaan, mitä aikoja sitten olin kokenut, tuntenut. Tunnistin siinä katseessa itseni vuosikymmenten takaa. Rakastavana, antautuvana, kaiken muun paitsi sinut unohtavana. Naisen silmät näkivät vain tämän miehen. Niin kuin minä silloin kerran näin vain sinut. Silloin minä suljin sinut syliini mistään välittämättä, mitään muuta näkemättä. Suutelin sinua keskellä katua, junassa, ravintolassa, missä vain. Kietouduin sinuun, ja sinä minuun. Naisen käsien kosketus kuului vain tälle miehelle niin kuin minunkin käsieni kosketus vain sinulle. Naisen huulet olivat raollaan, työntyivät tälle miehelle, niin kuin minunkin huuleni olivat vain sinun.

   Nainen omistautui siinä kadulla talvisissa päällysvaatteissaan seisoessaan koko rakkautensa hehkuvassa alastomuudessa vain tälle miehelle, niin kuin minä silloin kerran olin vain sinua varten. Ei vain sillä hetkellä, vaan monesti aiemminkin, ja myöhemminkin. He olivat viettäneet yhteisiä hetkiä, niin kuin mekin. Muisto näistä hetkistä eli naisen ruumiissa, niin kuin minunkin. Se säteili hehkua – minun hehkuni on sammunut.

   Noin olen minäkin tuntenut. Noin olen rakastanut. Nyt on kaikki poissa. Ei yhtä lämmintä tunnetta, ei halua kietoa käsinäni ympärillesi, edes ojentaa kättäni sinulle. Mutta onhan minulla muistoni, Nainen yrittää lohduttautua. Millaisen katseen nainen mahtaa luoda mieheen vuosikymmenten kuluttua? miettii. Eivät kai seksuaaliset aktit ole välttämättömiä? Kai sitä muutenkin voi elää harmonista yhteiselämää? Mutta kun muistojen haalistumisen myötä tunteetkin haalistuvat. Nyt alkavat muistotkin olla kuolleita – kuten tunteetkin.

   Nainen katsoo miestä murheellisena – en rakasta ketään tässä maailmassa – en sinua, en lapsiani, en itseäni. Kuinka sydämeni voi olla kylmä kuin kivi? Tai kivikin voi olla lämmin, kun aurinko paistaa siihen. Miksi aurinko ei paista minuun? Mistä löydän auringon? Auringon, joka lämmittäisi minut. Sinun rakkautesi kerran, kauan sitten oli aurinko, joka sulatti minut syleilyynsä. Enää ei. Lasteni rakkaus oli kerran se, mikä levitti hymyn kasvoilleni. Nyt tuntuu kuin nämäkin tunteet olisivat kuolleet. Olenko menettänyt äitiyteni, kyvyn tuntea äidinrakkautta? Itserakkauteni hiveli kerran mieltäni ja teki minusta rakastettavan. Enää ei. En rakasta ketään, mikään ei minua lämmitä. Enää minulla ei ole lämpöisiä tunteita ketään muuta kuin vanhempiani kohtaan, ainoat, joita rakastan – kuolleet, muistoissa. Onneksi he ovat kuolleet, jotta minulla on jotakin, mitä kohti tuntea lämpöä!

Onko niin, että pelkkä psyykkinen kontakti ei riitä, jos ei riitä pelkkä fyysinenkään. Tarvitaan molempia. Jos toinen puuttuu, ei toinenkaan puoli jaksa loputtomiin inspiroida. Tunnekuolema! Näin minulle on juuri nyt käymässä. Olen apaattinen, välinpitämätön. Mikään sinussa ei kiinnosta minua – ei liioin minussa sinua, siltä tuntuu. Emme anna toisillemme mitään ravintoa, elämme kuin vieraat tyhjiössä.

   Yksinäisyydessä ristiriitaiset ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Nainen yrittää miettiä olisiko mitään tehtävissä. Mistä löytyisi lehto, jossa satakielet vielä laulavat ja keto, jolla kukkaset yhä hehkuvat rakkauden väreissä?

   Syysmyrsky on laantunut, valo kajastelee harsoverhojen takaa, pilvien välistä näkyy kappale sinistä taivasta, enteilee seestyvää syyspäivää, uutta päivää.




















keskiviikko 6. huhtikuuta 2016


oljenkorsi
    


Puhelin Äidin työpaikalla soi kesken kovimman kiireen. Hänellä oli vielä edellisen potilaan tutkimuksen jälkeen verenpainemittari vasemmassa kädessä, kun hän oikealla kädellä nosti kuulokkeen.

Olen koulun terveydenhoitaja. Olen koulumme opettajien taholta saanut tehtäväkseni ilmoittaa teille, että epäilemme tyttärenne käyttävän huumeita.
Sanat eivät tavoittaneet Äidin tajuntaa. Olikohan tuo ihminen soittanut oikeaan paikkaan. Ajatuksia ja tunteita pyörittävä hiljaisuus.
 - Olettehan te Tyttären äiti?
 - Kyllä, olen minä. Mutta tuo mitä sanotte, eihän siinä ole mitään perää. Mistä te sellaisia ajatuksia olette saaneet?
 - No Tytär pukeutuu kovin omituisesti. Lisäksi hän on käytökseltään kovin labiili.
 - No mutta pukeutuminen on kyllä enemmän protesti koulunne varakkaiden lasten hienostelulle. Jos Tytär kulkee isänsä vanhassa mustassa, liian suuressa  nahkatakissa, ei kai se vielä ole osoitus siitä, että  hän olisi narkomaani. Hän onkin usein sanonut, miten monet koulunne oppilaat ostavat ylikalliita merkkivaatteita. Hän sanoo, että vaikka hänellä olisikin rahaa, ei hän haluaisi sillä tavalla osoittaa vanhempiensa äveriäisyyttä, se on hänestä snobismia! Niinpä hänen pukeutumisensa on toista ääripäätä – se on protesti. Mitä sitten tulee hänen käytökseensä, niin voin sanoa, että hän on aina ollut ailahtelevainen - helposti ilosta riehaantuva, mutta myös helposti syvästi masentuva. Hän on kuin perhonen. Mutta siinä hänellä on geneettinen perintö. Siitä ei häntä voi syyttää. Sellainen olen minäkin ollut – olen kai vieläkin, enkä kuitenkaan milloinkaan ole huumeisiin koskenutkaan.

Terveydenhoitaja ei antanut periksi.
 - Lisäksi Tyttären luokkatoverit sanovat, että hänen katseensa on kummallinen. Yhden tytön veli on narkomaani, ja tämä sisar näkee samoja piirteitä Tyttäressä.
Äidin oma syke oli kiihtynyt jo äärimmilleen, sydän jyskytti, posket hehkuivat ja kädet tärisivät hikisenä. Hän laski verenpainemittarin sivupöydälle ja yritti hillitä äänensä asialliseksi.
 - Mielestäni teillä on kyllä melko heikot todistajat näin vakavassa asiassa. Voiko tuollaisten koulutyttöjen asiantuntemukseen mielestänne luottaa? Minä en voi sille juuri arvoa antaa!
 - No nyt minä kuitenkin olen kertonut epäilyksemme Tyttärestä. Mitä aiotte tehdä?
 - Olen tietoinen siitä, että vanhemmat eivät voi eivätkä tahdokaan uskoa, että juuri heidän lapsensa olisi narkomaani, mutta kyllä mieheni ja minä tapaamme Tytärtä päivittäin ja keskustelemme hänen kanssaan, että en millään voi uskoa, että emme olisi huomanneet, jos jotain tämän kaltaista olisi meneillään. On selvää, että Tytär on meille rakas ja arvokas. Minä yritän selvitellä asiaa. Soitan teille sitten, kun olen keskustellut asiasta kotona.

   Lopun päivää sekä työssä että kotimatkalla ajatukset Äidin päässä kiersivät vain yhtä rataa – voisiko olla mahdollista, että olisimme olleet niin sokeita, että emme olisi huomanneet? Äiti koetti miettiä erilaisia tilanteita, jolloin Tytär olisi ollut poikkeuksellisen poikkeuksellinen. Erikoinenhan hän kyllä oli, oli aina ollut. Sen me olimme saaneet sekä nähdä että kokea. Koulumenestyskään ei lukiossa ollut enää sitä, mitä se keskiasteella oli ollut -  mieluummin heikohko. Kun Äiti sattui kerran muistuttamaan tytärtä läksyjen teosta, tämä huusi –Olen niin vihainen, että voisin lyödä sinua! Se oli kauhun hetki. Samalla Äidin mieleen tuli toinen hetki, kun sama Tytär muutamaa vuotta aiemmin, painautui häntä vasten, rutisti syliinsä ja sanoi – Minä pidän sinusta hirmuisen paljon! Kätkeäkseen sanojen aiheuttamaa liikutustaan Äiti vastasi –Joskus pidät enemmän, joskus vähemmän, joskus et ollenkaan! Johon Tytär  –Ei, -  joskus enemmän, joskus vähemmän, en milloinkaan en ollenkaan ja nyt kauhean paljon! Miten voikaan elämä muuttua!

   Viime aikoina Tytär oli ruvennut viettämään iltojaan Lähiössä, kuvioihin oli tullut uusia ystäviä jossakin jengissä – siellä kuulemma polteltiin hasista. Äidillä pelko ahdisti rintaa. Ei kai vain minunkin Tyttäreni, sittenkin?
   Hyvä Luoja, kyllä sinä olet ollut minulle hyvä, olet antanut minulle paljon, enemmän kuin olen ansainnut, Äiti huokaa. Mutta yksi pyyntö minulla kuitenkin vielä on. Auta minun pientä Tytärtäni oikeille raiteille tässä elämässä! Mitkä ovat ne oikeat raiteet? En tiedä, Äiti tunnustaa. Josko määrittelen ne virheellisesti, kun katson, että koulunkäynti ja ammatin hankkiminen tuovat onnen elämässä. Näin ajatellen kriteerit tuntuvat heppoisilta. Mutta mitä sitten? Eikö kunniallinen elämä ole toivomisen arvoista? Niin minulle on opetettu. Onko minulle opetettu väärin?

   Tytär tuli koulusta, näki Äidin puutarhasta poimimat viimeiset mansikat keittiön pöydällä, huudahti
   - Vittu!
- Kymmenen-, kolmetoistavuotiaalle tuollaisen kielenkäytön voi antaa anteeksi, mutta sinun ikäiseltäsi naiselta se on törkeää, se ei yksinkertaisesti ole sopivaa. Siitä näkee, että henkilön henkinen taso ei ole kovin korkea! Äiti ojentaa.
   - Sitten korkeatasoisia ihmisiä on kovin vähän, sanoo Tytär.
   - Voisithan sinä olla, Äiti ehdottaa.
 Tytär kohauttaa olkapäitään, sanaa sanomatta, päätään kääntämättä menee ulos, paiskaa oven perässään kiinni, ikkunat helähtävät, äidin mieli murtuu.

   Äiti muistaa erään kesäillan, kauan sitten, maalla. Kylän lapsia oli kerääntynyt maantielle, maitolavan ympärille. Pirkko ja minä, molemmat kymmenvuotiaita, ylimmät ystävykset, hyppelimme käsikädessä hiekkatietä mäkeä alas jalkaa vaihtaen hop-hop-hop ja samassa tahdissa huusimme vittu-vittu-vittu, jalan vaihto, hop-hop-hop! ja taas vittu-vittu-vittu!  Mäen alla isot siskot olivat kuulleet, odottivat minua. Viimeisestä sanasta vain ensimmäinen tavu jäi kesäiltaan kaikumaan. – Nyt me kerromme äidille! Olinhan tehnyt anteeksiantamattoman synnin, sanonut ruman sanan! Kaikenlainen kiroilu oli kotonani ankarasti kielletty, enkä milloinkaan aiemmin ollut tätä lakia rikkonut. Mikä lienee ollut uhman paikka meillä pikkutytöillä, en tiedä. Ymmärsin, että sisarilla oli täysi syy kertoa äidille. Pelkäsin mennä kotiin. Odotin, että äiti olisi vähintäänkin nuhdesaarnan, jos ei piiskankin kanssa odottamassa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei silloin eikä myöhemminkään. Ymmärsin, että sisaret olivat armahtaneet pikkusiskonsa. Mutta kyllä se oli hyvä opetus. Yhä tänä päivänäkin moiset sanat kouraisevat sisintäni, särähtävät korvassani, enkä halua kuulla niitä käytettävän, vähiten kodissani.     

  - Tule yöksi kotiin! Äiti sanoi päättäväisesti, kun Tytär illalla oli taas lähdössä ulos. Ja kuinka ollakaan, kun Äiti oli jo vuoteessa, eteisestä kuului hiljainen oven avaus, ei muuta. Äiti oli tyytyväinen. Kun Velikin oli jo tullut ja mennyt yläkertaan omaan huoneeseensa saattoi hän rauhallisin mielin nukkua koko yön. 
   Äiti muisteli kaiholla sitä aikaa, kun Tytär iltaisin nukkumaan mennessään pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalla, vaikka vain sekunnin ja pitäisi häntä kädestä – Se lämmittää minun keuhkojani ja minun sydäntäni ja mahalaukkuani ja kaikkea minussa, kun sinä pidät minua kädestä! Tai, kun hän kerran taas, kun Äiti sängynreunalla piteli häntä kädestä, huudahti – Sinä olet minulle kuin Jeesus!
   Aamulla Tytär ilmaantui alakertaan sulkeutuneen näköisenä –älä utele mitään-ilme kasvoillaan.   Meni kylpyhuoneeseen, suoritti aamuaskarensa. Äiti puuhaili keittiössä. Eteiseen ilmaantui tumma hahmo. Luullen, että Veli oli lähdössä ilman aamuateriaa, Äiti kiiruhti kysymään eikö tämä tule syömään. Silloin tumma hahmo, joka juuri solmi kengännauhojaan, nosti päätään. Ei Veli! Vieras mies. Äiti pelästyi, sai tuskin sanaa suustaan, ei ollut varautunut näkemään vierasta miestä eteisessä, kun ei ollut aavistanutkaan, että tällainen talossa oli. Miten toimia?  –Hyvää huomenta, Äiti sai sanotuksi ja peräytyi hämmentyneenä keittiöön. Ulko-ovi sulkeutui, poissa oli sekä Tytär että vieras, sanaa sanomatta.

   Viikonloppuna Tytär oli taas poissa kotoa, soitti kumminkin, ettei tule. Näytti siltä, että tämä vieras Poika oli vallannut sijan Tyttären sydämessä. Sitä Äiti oli osannut pelätäkin. Mutta oli tavallaan iloinen, että Tyttärellä oli edes tämä yksi ihmissuhde. Eikö ole kauheaa, että ihmisellä on niin vähän läheisiä ihmisiä – meitä vanhempiahan ei niihin voi laskea alkuunkaan, me emme mitään ymmärrä, emme mitään nuorista tiedä, ei meidän kanssa voi puhua, me vain moralisoimme, nalkutamme jne., että äidin on oltava iloinen, että lapsella on edes huumejengiseuraa! Ellei Tyttärellä olisi näitä nuoria, olisi hän kotona vain depressiossa, synkkänä huutomerkkinä Äidin silmien edessä, yksinäisyyttään äänettömästi huutaen. Onko se merkki minun rakkaudestani vai välinpitämättömyydestäni, että olen kiitollinen, kun lapsellani on edes sellaista seuraa? Äiti tuskitteli.

   Ulko-ovi avautui hiljaa, ja sulkeutui lähes äänettömästi. Hiljaista kuiskuttelua eteisessä. Vanhan puutalon portaiden kevyttä natinaa yläkertaan nousevien askelten alla. Tyttären huoneen oven varovainen sulkeutuminen. Hiljaisuus.

Äidin kuulo oli herkistynyt äärimmilleen. Koko iltana ei yläkerrasta kuulunut äännähdystäkään. Kuului vain syksyisen kaatosateen piiskaus ikkunoihin ja lehdettömien koivunoksien peltikattoa raapivat äänet. Ulkona pimeys ja kylmyys, sisällä valo ja lämpö. Äiti kulki alakerran huoneissa edestakaisin. Rauhattomana kuin poikasiaan vartioiva villieläin vihollisen vaaniessa pesän läheisyydessä - olohuoneesta keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen. Hätääntyneet ajatukset etsivät ratkaisua. –Voisin vaikka valmistaa teetä ja kutsua alakertaan, tai onhan meillä oluttakin, sen voisin viedä Tyttären huoneeseen. Pääasia, että pääsisi katkaisemaan pelottavan hiljaisuuden ja hermoja kiristävän jännityksen. Mitähän ne mahtavat yläkerrassa tehdä! Se oli tietenkin huolen sisin, suon silmä. Mitä ne siellä tekevät, kun ovat noin hiljaa. Sitten ainakin näkisi, mitä niillä on päällään, vai onko mitään!

   Aiemmat kokemukset olivat kuitenkin tuoreessa muistissa: häirintä saisi Tyttären raivoihinsa. –Ei koskaan anneta olla rauhassa! Tämän Äiti oli ennenkin saanut kuulla, kun hänelle oli opetettu yksityisyyden kunnioittamista  - eikä rohjennut huhuilla yläkertaan päin. Vaikka sydäntä puristi.

Äiti yritti saada illan tunnit kulumaan lueskelemalla. Silmät juoksivat rivejä pitkin sanoja näkemättä, sisältöä ymmärtämättä. Ja sitten taas liikkeelle. Eteisen lattialla vieras kenkäpari Tyttären kenkien vieressä. Miehen kengät. Kämmenet yhteen puristettuina Äidin silmät tuijottivat vierekkäin ikään kuin sovussa olevia kenkiä. Posket hehkuivat, henkeä salpasi.

   Ilta kului. Yö tuli. Hiljaisuus jatkui. Äidin mielikuvat laukkasivat –  ei uskaltanut katsoa kuvitelmiaan loppuun – sitä mitä pelkäsi yläkerrassa kahden nuoren välillä tapahtuvan. Sydän jyskytti. Meni vuoteeseen.  Mahdotonta nukkua. Puolen yön aikaan oli pakko nousta ja mennä eteiseen. Vieraat kengät edelleen entisessä asennossa, tyhjinä. Enää ei Äiti voinut odottaa. Hän meni portaiden alapäähän ja kutsui Tytärtä. Ei vastausta. Hetken kuluttua hän huusi kuuluvammin –Viimeinen juna menee pian! Ei vastausta. Äiti kulki rauhattomana edestakaisin, huoneesta toiseen. Ajatukset, mielikuvat ja tunteet hallitsemattomina. Hän huusi uudelleen, entistä kovemmalla äänellä   
  - Tytär, pyydän, että tulet alas vai pitääkö minun tulla ylös!
Yläkerran ovi avautui. Portaat narahtelivat kevyiden askelten alla. Hämärästä tulivat Tyttären kasvot näkyviin. Eivät raivoisat kuten Äiti oli pelännyt vaan hymyilevät. Nuoren tytön pehmeän uniset kasvot.
  - Mikä sinulla on hätänä? Tytär ihmetteli. Äiti katsoi tiukasti Tytärtä. 
  - Viimeinen juna, jolla Poika voi lähteä menee pian.
  - Mutta hänhän melkein nukkuu. Kai hän voi nukkua täällä, onhan täällä moni   muukin nukkunut, ei kai sillä ole mitään eroa.
Viittaus tarkoitti Veljen tyttöystävien toistuvia yövierailuja.
  - No Veli on kuitenkin sinua kolme vuotta vanhempi (mielessään hän jatkoi, että tämä on poika, riskit eivät ole samat kuin tytöillä, tunnustaen samalla itselleen oman kaksoismoraalisuutensa ja epäoikeudenmukaisuutensa).
Ikään kuin lukien Äidin ajatukset Tytär jatkoi painokkaasti
  - Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni.
  - Mutta jos Poika ei osaa!
Tytär näytti nauraen nyrkkejään. -Kyllä minä pystyn näillä puolustautumaan!
  - Mutta tyttö pieni, olet vasta seitsemäntoistavuotias, et seitsemänkymmentä!
  - Niin mutta minussa on paljon isoäitiä!
  - No mutta tule sinä alakertaan nukkumaan, niin Poika saa mielellään nukkua yläkerrassa.
  - Mutta kun tässä ei ole mitään pelättävää! Minun on vaikea ottaa sinun rauhattomuuttasi    vakavasti, kun tässä ei todellakaan ole mitään.
  - Mutta jos Poika sitten pettyy sinuun, kun yö ei jatku niin kuin hän ehkä haluaisi, mitä sitten?
  - Tiedätkö Äiti, minä luulen, että hän ei enää pety mistään tässä elämässä, ehkä muurahaisiin Lähiön puiston märällä penkillä, kun nekin ovat jättäneet hänet ja hakeutuneet suojaan. Ja Äiti, kaikki te äidit olette samanlaisia. Ei teillä ole mielessä muuta kuin se yksi asia!
  - No ei ole pojillakaan, sen tiedän kokemuksesta! Olen minäkin ollut nuori ja seurustellut poikien kanssa, tiedän mitä ne haluavat, lähes aina.

   Äidin mielessä vilahtivat muistikuvat pojista omassa nuoruudessa. – Ei tiennyt minunkaan äitini, missä milloinkin öitäni vietin ja mitä vaaroja kohtasin. Usein sanoin meneväni yöksi tyttöystäväni luo, ja kun puhelimia ei ollut, ei ollut pelkoa, että valheeni paljastuisi. Kun alaikäisinä emme ravintolaan päässeet, pojat keittivät kotonaan omia sekoituksiaan. Silloin kerran se olikin viedä minulta sekä neitsyyden että hengenkin. Onneksi pysyin tajuissani!
   Vuosia myöhemmin – juuri Tyttären ikäisenä – olin Eskon kanssa WPK:n -talolla tanssimassa, yöksi menin hänen opiskeluasuntoonsa. Olinhan tapaillut Eskoa jo monta kuukautta, mutta ensimmäistä kertaa olimme kahdestaan hänen asunnossaan. Siellä keväisen yön hämärässä Esko riisui ensin itsensä, sitten minut. Mielessäni sävähdin, mutta en estellyt. Esko veti minua kädestä vierelleen hetekalleen. Olinhan ennenkin maannut Eskon vieressä, mutta en milloinkaan ilkosillani. Nyt olin ensimmäistä kertaa paljastanut miehelle nuoren naiseuteni kokonaan. Poskiani kuumotti ja sydämeni läpätti kiivaasti. Kun Esko rupesi hyväilemään ja suutelemaan rintojani, pelästyneenä kuin jänis loikkasin vuoteesta. Pian olivat vaatteet päällä ja ovi vain paukahti, kun minä ryntäsin ulos. Ja niin katosi Esko elämästäni!
   Mutta että vielä kahdeksantoista vuotiaanakin! Olinhan täysi-ikäinen! Meitähän oli pieni jengi, neljä tyttöä ja neljä poikaa, kun roikuimme iltaisin kaduilla, tanssimassa, ravintoloissa. Kerran olimme ottaneet oikein kabinetin, hienoja kun olimme! Tilasimme Vinettoa tai Sorbusta tai jotain muuta makeaa viiniä. Eihän meillä koulutytöillä rahaa ollut, mutta pojat maksoivat. Pullo jaettiin. Loikoiltiin leveästi nojatuoleissa ja lörpöttelimme kovaäänisesti, puhuttiin joutavanpäiväisiä, naurettiin ja ilakoitiin. Minä heittäydyin vuoron perään jokaisen pojan syliin, halailin näitä ja nauraen kuuluttelin – minä rakastan poikia! Soitimme tarjoilijattaren tuomaan juomiamme, ja kiltisti hän ne toikin, mutta saatoin nähdä ne tuomitsevat silmäykset, joita hän meihin muljautteli. Tarjoilija pyöritteli paheksuvasti päätään tälle kurittomalle, moraalittomalle rappionuorisolle! Minulle se oli täysin viatonta ilonpitoa, mieleni puhdas ja kevyt kuin kesäperhosella, vaikka ulkopuolisesta niin syntisen tuomittavalta näyttikin. Mitä pojilla oli mielessään, se on eri asia!

   Ja se lämmin kesäyö urheiluseuran kesämajan saunan ylisillä – siellä koko seutukunnan tyttöjen unelma, se englantilainen insinööriharjoittelija Adam – makasi minun ja toisen eevan välissä. Adamhan oli vaihtanut tyttöä tuon tuostakin. Isosiskoni oli kertonut, että hänkin oli Adamin kanssa puiston penkillä pussaillut, ja että Adam oli kehunut hänen suutelemistaitoaan. Nyt olin imarreltu, kun mies kääntyi ensin minun puoleeni. Kun hän yritti suudella minua, työnsin hänet pois ja sanoin ylväästi – Never after my sister! Näin alkeelliset suutelontaitoni pelastuivat joutumasta vertailuun sisareni taituruuden kanssa.  Samassa Adam käänsi selkänsä minulle. Toinen eeva oli anteliaampi.

   Hyvä Luoja! Kylläpä minä olin uhkarohkea! Vai lapsellinen, vai tyhmä? Olisinhan voinut henkenikin menettää! Silloin ruotsinlaivalla, silloin kun minulla eikä muillakaan koululaisnuorilla ollut varaa hytteihin. Vietimme yötämme lämpimässä hyttikäytävässä. Muutama tyttö ja poika, ventovieraita toisillemme, pehmeällä matolla istuen juttelimme niitä, näitä. Joukkoomme ilmestyi argentiinalaisen jalkapallojoukkueen tummakiharainen nuori mies. Yksi suomalaispojista, meitä muita vähän vanhempi – kokeneempi? – alkoi opastaa tätä Tukholman katutyttöpaikoista.
- Mene vain Kungsgatanille, siellä ne kaikki suomalaistytöt ovat! Ne kaikki ovat huoria!
Kuinka kiukkuni ryöpsähtikään ilmoille!
- Kuinka saatat noin verisesti häpäistä suomalaistyttöjä! silmät säkenöiden huusin kaverille. Kuinka voit oman maasi tyttöjä huoritella ja halventaa tuolla tavoin? Että tuollaisia valheita kerrot! Sinä itse olet täysin moraaliton!
 - No, mutta tottahan se on! poika puolusteli.
 - Eikä ole! Sinä olet hävytön tyyppi! Sinä olet vailla minkäänlaista moraalia!

   Pian se tummakiharainen sanoi menevänsä hyttiinsä nukkumaan ja pyysi minut mukaansa – saisin nukkua lämpimässä vuoteessa! Ja minähän lähdin, uhmamielellä – minähän näytän! Heti hyttiin päästyämme se näytön paikka tulikin! Mies painoi minut olkapäistä petiinsä. Ja nyt oli minun tilaisuuteni tullut! Minähän halusin näyttää, etteivät kaikki suomalaistytöt suinkaan ole huoria! Kuului naseva läimäys, kun kämmeneni läiskähti miehen poskea vasten. Sitten kuului vain oven repäisy auki ja tömähdys, kun minä lensin kaaressa ovesta käytävään. Onnekseni matto oli pehmeä. Mutta nyt olin mielestäni puhdistanut suomalaistyttöjen maineen!
   Sinä yönä en silmiäni ummistanut ja oleilin vain sellaisissa tiloissa, joissa oli aikuisia. Koko yön oli pelko mielessä – jospa se koko tulistunut jalkapallojoukkue tulee kostamaan kaverinsa saaman miehisen loukkauksen ja heittää minut laidan yli meren aaltoihin.
   Niin, olihan minulla muitakin vaarallisia seikkailuja ja – halukkaita miehiä, niitähän riitti! Lieneekö ollut äidin oppi vai suojelusenkeli, joka lastaan varjeli!    - No niin, Tyttäreni. Kyllä sinulla on ehkä vähän Äitiäsikin, ei vain isoäitiäsi. Hyvää yötä. Rakastan sinua.
Äiti syleili Tytärtä, ja Tytär Äitiä kuin ei milloinkaan aiemmin.
- Haluaisin, että saisit hyvän elämän, Äiti sanoi.
- Mutta niinhän minä itsekin haluan. Huomenna menen taas kouluun ja yritän oikein kovasti.
- Mutta minä en nyt kyllä saa unta, sydän lyö niin kiivaasti.
- Äiti -kulta, ole iloinen, että se lyö!
- Niin enpä tiedä, ehkä olisi helpompaa, jos se ei enää löisi. No niin tyttöseni, pidä nyt huolta itsestäsi. Minun pitää kyllä nyt panna kädet ristiin ja lukea ”Isä meidän” saadakseni rauhan.
- Minäkin teen sen niin sitten se auttaa vielä paremmin!

   Entä Poika? Luottamuksen hetkenä Tytär kertoi hänestä. Avioerolapsi. Äiti asui rivitalossa, mutta oli ajanut Pojan pois kotoa. Ajanut lapsensa pois kotoa! Käsittämätöntä! Miten kukaan äiti voi ajaa lastaan pois kotoa? Kadulle! Olihan hänellä itselläänkin ollut monta hirvittävää yhteenottoa murrosikäisten lastensa kanssa, mutta hän ei koskaan, ei milloinkaan voisi ajatellakaan ajavansa lapsiaan pois kotoa. Aina kun voimat eivät enää olleet riittää anteeksiantoon, Äidin ajatuksena oli, että hän itse lähtee kotoa. Hän kyllä pärjää muissakin oloissa, onhan hänellä työ, hän voi saada asunnon ilman vaikeuksia. Aluksi voi mennä vaikka hotelliin asumaan. Mutta koti on lapsia varten! Eihän heillä muuta paikkaa olekaan.
   Mitä kamalaa voi lapsi tehdä, että tämä ajetaan pois kotoa, kadulle? Koulun Poika oli jättänyt kesken ja armeijastakin oli karannut, tosin palannut. Mutta nyt lähtenyt uudelleen, vaikka ei olisi ollut enää montaa viikkoa palvelusaikaa jäljellä. Eikä Pojalla ollut mitään paikka missä olla. Öitänsä oli nukkunut puiston penkillä. Siellä Tytär oli hänet tavannut. Ja tuonut yöksi kotiinsa, kun oli ollut niin sateista ja kylmää.
   Äidin sydäntä kouraisi. Jos olisi minun poikani, hän mietti, ajaisinko ulos. En koskaan! Kuinka voisin ajaa toisen lasta! En voi!

   Äiti ja Tytär yrittivät selvitellä Pojan tilannetta. Mielestäni Pojan pitäisi ensimmäisenä palata armeijaan ja suorittaa asevelvollisuutensa loppuun, Äiti ehdotti. – Silloinhan hän saisi asunnonkin siksi ajaksi. Sitten hänen pitäisi hankkia itselleen jokin ammatti. Onko hänellä itsellään mitään ajatuksia siitä, mitä hän haluaisi tehdä?
- Häntä kiinnostaa puutarha-ala.
- Mutta sehän on hieno asia. Kun hän kerran tietää, mitä haluaisi tehdä, niin silloin voisimme ottaa selvää, mitä mahdollisuuksia hänellä on päästä sellaiseen koulutukseen.
   Äiti soitti työvoimatoimistoon ja kertoi Pojan tilanteesta. Ymmärtäväinen naisvirkailija - mahtoiko olla äiti hänkin -  oli sitä mieltä, että armeijan suorittaminen loppuun oli ensisijaisen tärkeää. Lisäksi virkailija lupasi lähettää erilaisia esitteitä puutarha-alan koulutuksesta.

Parin päivän kuluttua esitteet tulivatkin. Tytär ja Poika tutkivat niitä tuntikaupalla yläkerran suljettujen ovien takana.
- Äiti, mä olen niin iloinen, kun Poika soitti. Ja sit kun hän oli ihan selvä. Hänellä on asiat niin kurjasti. Ei ole asuntoa eikä ammattia eikä työtä. Nyt hän on armeijassa ja sanoi olevansa ihan kiltisti, että pääsee marraskuussa.
- Missä hänen vanhempansa ovat? Äiti kysyi.
- En tiedä.
- Eikö hän halua palata kotiinsa?
- Mä luulen, että ne on vanhemmat, jotka ei välitä saada häntä sinne.
- No kyllä hän sitten on käyttäytynyt tosi törkeästi, jos vanhemmat hylkäävät poikansa.
- Kun hän tulee armeijasta, hänellä ei ole mitään. Kun hän meni armeijaan, joku nainen antoi hänen viedä tavaransa kotiinsa. Mä haluaisin auttaa Poikaa. Me olemme vähän samanlaisia, haluttais olla vapaita. Poika pyysi, että hän saisi tavata minut, jos hän saa vapaata viikonloppuna. Sanoin, että kyllä mä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että hän ei rupea dokaamaan, mä sanoin, että mä en enää välitä dokaamisesta, se aika on ohi. Hän sanoi, ettei hänkään enää halua, siksi olisi kiva tavata. Äiti, et sitten saa sanoa Pojasta mitään Isälle ja Veljelle.
  Äiti katsoi Tytärtä pitkään epävarmana.
- Vai oletko jo sanonut?
- Enhän minä mitään sen enempää kuin silloin, kun Poika on soittanut ja pyytänyt sinua puhelimeen, sanoin, että oli juovuksissa.
- Mutta et sanonut, että hän käyttää pilveä?
- En edes tiennyt, luulin, että vain juo.
- Joo, mutta kyllä hän on käyttänyt, mutta ei nyt tietenkään kolmeen viikkoon, minkä hän on ollut armeijassa.

   Tyttären silmät loistivat seitsemäntoistavuotiaan idealistista onnea, että hän voisi auttaa jotain ihmistä, jolla oli niin vaikeaa. Ei asuntoa, ei koulutusta, ei ammattia, ei työtä, juoppo, huumeiden käyttäjä. Ja Äidin pieni Tytär tällaisen ihmisen ainoa oljenkorsi! Sydäntä kouraisi pelko. Pelko, että Tytär uhraisi ainoan ruumiinsa ja sielunsa tämän ihmisen auttamiseksi – ehkä itse lankeaisi samaan onnettomuuteen.

- Rakas Tyttäreni, Äiti aloitti varovasti, - et saa pahastua tai vihastua minuun, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minä sinun äitinäsi olen huolestunut sinusta, ettet sinä auttaessasi häntä itse joutuisi samaan kierteeseen. Olethan vasta seitsemäntoistavuotias.
- Äiti, kyllä minä tiedän, en aio antaa hänen sitoutua minuun, haluan, että hän seisoo omilla jaloillaan. En aio olla hänen ainoa oljenkortensa, mutta haluan keskustella hänen kanssaan hänen ongelmistaan, haluan yrittää auttaa, että hän pääsisi eroon alkoholista ja huumeista.
- Tiedätkö, että sinun pitää varautua siihen, että epäonnistut. Ei ole helppoa auttaa ihmistä, jolla on niin paljon ongelmia. Ne kaikki kytkeytyvät toisiinsa. Pitäisi selvittää kaiken alku ja syy ja lähteä rakentamaan siitä. Ei riitä, että hän saa pitää sinua kädestä ja puhua kanssasi. Sillä hetkellä, kun et ole enää häntä kädestä pitämässä, hän luhistuu, ellei hänellä ole vahvempaa pohjaa.
- Äiti minä tiedän! Etkö sinä pidä Pojasta?
- Pidä ja pidä. Enhän minä häntä tunnekaan. Muutaman kerran nähnyt ja puhelimeen vastannut, kun hän on juovuspäissään sinulle soittanut. Mutta sen perusteella, mitä sinä olet kertonut, minulla on äidillisiä tunteita häntä kohtaan ja haluaisin auttaa häntä.
 - Äiti, minulla on ihan sama asia, minullakin on äidillisiä tunteita häntä kohtaan!

Ja niin Äidin seitsemäntoistavuotias Tytär loisti kasvoiltaan kuin Jeesus Kristus, onnellisena ajatuksesta, että hän omilla voimillaan ehkä voisi palauttaa yhden katraasta eksyneen karitsan ja pelastaa tämän tuholta! Oi nuoruus ja optimismi! Mutta ellei mitään tee, ei mitään saa!

   Poika lakkasi tulemasta yöksi. Äiti oli helpottunut. Mutta oliko Tytär itse nyt huumeiden käyttäjä? Kuumeisesti Äiti pyöritteli kysymystä mielessään. Illalla keittiöaskareita tehdessään Äiti ikään kuin ohimennen johdatteli puheen Poikaan. Kyseli tämän kuulumisia, miten armeijassa meni, oliko koulutusasia järjestynyt? Ja Äidin mieltä polttavin asia – huumeiden käyttäminen!
 - Onko Poika jatkanut hasiksen polttamista?
 - Eihän hän sitä ollut kuin jonkun kerran kokeillut, ei hän sitä varsinaisesti ollut käyttänytkään. 
 - Kokeilitko sinä sitä koskaan? sai Äiti kysytyksi. Koko keho ja mieli kauhusta jäykistyneinä vastausta odottaen, tavanomaista arkista ilmettä ja ääntä tavoitellen.
 - En minä niin hullu ole, että haluaisin elämäni sellaisella pilata! Tytär huudahti.

Ja Äiti uskoi. Hän otti Tyttären syleilyynsä, pörrötti tytön pitkää hapsottavaa tukkaa, painoi poskensa tytön poskea vasten. –Rakastan sinua, Tytär. Muista se aina. Mitä sitten elämässäsi tapahtuukin. Ja vielä senkin jälkeen, kun minua ei enää ole, katselen sinua hellästi pilven reunalta ja seuraan askeleitasi -  rakastan sinua!