LUONNONVOIMAT

   

   Aurinko paahtaa tummien sinipunaisten pilvien välistä. Puiden lehdet eivät liikahdakaan, koko luonto on pysähtynyt, odottaa. Käsi turvallisesti äidin kädessä pikku-Anni hypähtelee eteenpäin. Vaalea poninhäntä heilahtelee huolettomana hyppyjen tahdissa. Äkkiä leimahtaa, heti perään hengityksen pysähdyttävä jyrinä. Anni puristaa äidin kättä lujemmin. Äiti jouduttaa askeliaan

   -   Meidän pitää ehtiä raitiovaunuun ennen kuin ukkossade kastelee meidät läpimäriksi, sitten olemme kuin uitettuja koiria.

   -   Ai, niin kuin meidän Basti, kun se on ollut uimassa? Annia ihan naurattaa.

    -   Aivan yhtä märkiä! äiti vakuuttaa.

   Äiti venyttää askeliaan Annin kipittäessä pienillä jaloillaan vieressä.

Juuri kun he ehtivät raitiovaunuun ensimmäiset suuret vesipisarat pompahtelevat asfaltille. Salama iskee uudelleen, ukkonen jyrähtää. Hetkessä sade ryöppyää valtoimenaan, ihmiset kadulla etsivät suojaa, maailma sumenee.

   -  Äiti, mistä ukkonen tulee? Anni katsoo äitiään kysyvästi.

Se syntyy, kun kaksi pilveä törmää yhteen, niissä on sähköä, silloin syntyy ensin salama, ja sitten tulee jyrinä, äiti selittää.

   -  Äiti, mihin ukkonen menee?

No, kun pilvet ovat törmäilleet toisiinsa riittävästi, sähkö niissä loppuu, ja pilvet satavat vetenä alas maahan, ja sitten tulee taas aurinkoista.

   Raitiovaunu jyrisee eteenpäin. Sade lakkaa, viimeiset isot sadepisarat tipahtelevat katuun, vesi virtaa noroina katuojassa, aurinko paistaa, märkä asfaltti kiiltää. Ajetaan kauppahallin ohi. Anni katselee ikkunasta, näkee keskellä katua kaksi ihmishahmoista olentoa tarrautuneina toisiinsa, ikään kuin kamppailemassa. Äitikin näkee ne, ottaa Annin syliinsä ja yrittää hätääntyneenä kääntää pienen tyttönsä huomion muualle.

Liian myöhäistä!  

   -   Äiti, miksi nuo ihmiset tappelevat? Anni kysyy pelästyneenä.

   -   Eivät ne tappele, ne ovat kaatuneet ja yrittävät auttaa toisiaan ylös, äiti yrittää selittää.

   -   Äiti, ovatko ne satuttaneet itsensä?

   -   Ovat, oikein pahoin, mutta pian ne viedään hoitoon, lohduttaa äiti.

   Maassa makaa päihtynyt nuori nainen, lyhyt farkkuhame risaisena, farkkuliivi edestä auki, pyöreät rinnat pursuavat märälle asfaltille. Roteva mies naisen kimpussa, humalaisen armottomat kourat, toisella kädellä vääntämässä naista otollisempaan asentoon, toisella naisen hameen alle hamuillen.

   Kiviaitauksen vieressä roikkuu päihtynyt kaveriporukka, hajareisin tasapainoa tavoitellen, kädet harottaen, etukumarassa, näytelmään himokkaasti eläytyen. Kun parin ympärille rupeaa kerääntymään uteliaita ulkopuolisia, yksi miesporukasta yrittää ilmaa huitoen hätistellä näitä. Epävarmoin askelin hän kompuroi parin viereen, yrittää jarrutella 

   -    älkää nyt helvetissä, kuulkaa, älkää, mies örisee.

Mutta pari ei kuule mitään, ei näe mitään, ei ympäristöään, ei itseään, ei tilaansa, ei näe, ei kuule eikä tajua. Vain yksi tunne tai pakko ilman tunnetta, kuin kärpäset tai nilviäiset, yhden ainoan vietin, yhden ainoan luonnonvoiman vallassa. Siinä he kieriskelevät, kaksi ihmispoloista, keskellä märkää katua, uteliaiden, vahingoniloisten, ilkeiden, säälivien, halveksivien, armottomien katseiden keihästäminä. Siinä he pyörivät kiimaisina, tiedottomina. Yksi yhteinen halu, himo, tarve, ilman sosiaalisia kahleita, estoja.

   Kun poliisiauto ehtii paikalle, pilvet ovat jo törmänneet toisiinsa, salamat salamoineet, jyrinät jyrisseet, sähkö purkautunut. Myrsky on ohi.

Raitiovaunu jatkaa matkaa. Äiti näkee viimeisen vilauksen märällä asfaltilla retkottavasta puolitajuttomasta nuoresta naisesta örisevän miehen maatessa velttona tämän päällä.

Äidin sydäntä kouraisee, kyynelet tulevat silmiin, huoli omasta pikkutytöstä puristaa kurkkua. Kerranhan nuokin ovat olleet pieniä lapsia, viattomia, elämä avoimena edessä. Kenen? Ehkä isän ja äidin pikkutyttö, oma pojanpallero, silmäterä, kullanmuru. Vai jo syntyessään ei-toivottu, ei-kenenkään, lehtolapsi, äpärä?  Missä nyt on äiti, missä isä? Missä elämä? Ahdistuneena äiti puristaa pikku Annin itseään vasten. –Rakastan sinua, hän kuiskaa tytön korvaan. Tyttö kietoo kätensä äidin kaulaan

   -   Äiti, eikö ukkoselle mahda mitään?

  -   Ei kultaseni, ei ihminen taida mahtaa luonnonvoimille mitään.

Katkennut Sulka

   Tuon naisen minä otan! Tuon punapään! Mies nojaili kyynärpäillään ravintolan pöytään ja katseli kulmiensa alta naapuripöydän kahta naista. – Minä otan tuon punatukkaisen, ota sinä tuo vaalea, mies supisi kaverilleen. Haetaan ensin tanssiin, että päästään lähituntumaan, kokeilemaan maastoa!

   Naiset, tuskin muuta kuin tyttösiä vasta, edessään ginisekoitukset, katselivat jännittyneinä ympärilleen. Mahtaakohan kukaan tulla hakemaan tanssiin. Salissa yksinäisiä naisia, aivan liian monta – kaikki tietenkin miestä pyydystämässä.

   Tangon rytmien taikaiskusta miehet ponnahtivat tuoleistaan. Kapeaharteinen, laihahko, pitkäkasvoinen mies, tumma suora tukka taakspäin nuoltuna, seisoi nuorten naisten pöydän vieressä.

   -   Saanko pyytää neitiä tanssiin?

Punatukkainen tunsi mielihyvää. Heti onnisti! Ensimmäisenä tultiin hakemaan!

   -   Onko neiti täällä useinkin? mies tiedusteli katsellen vinosti hymyillen naisen avonaisesta

kaula-aukosta esille pyöristyviä rintoja. – Kuin vastaleivottuja  laskiaispullia, sokeria päällä, 

sisällä  hunajaa!  Nainen ravisti punakikkaraista päätään

   -   En minä usein, itse asiassa olen täällä ensimmäistä kertaa. Ei kehdannut tunnustaa, että oli tullut miesseuraa etsimään.

   Nainen oli peloissaan ja epävarma, kädet hiestä märät aina, kun piti tanssia tangoa. Polkan, jenkan ja valssintahdit hän osasi, mutta tangossa jalat eivät koskaan pysyneet viejän askelten mukana, aina hän sotkeutui. – Että pitikin alkaa tangolla, tämän ensimmäisen tanssin, hän harmitteli mielessään. Peittääkseen taitamattomuutensa, hän puristautui miestä vasten, aivan kiinni, jotta tuntisi miehen liikkeet, osaisi ennalta aavistaa, mihin suuntaan tämä oli menossa, ja millä jalalla seuraavan askeleen ottaisi. Siten hän kissamaisen pehmeästi venyi tangon rytmiin. Samaa keinoa hän oli ennenkin käyttänyt. Ja vaikutuskin oli aina sama. Miehet kiihottuivat, virittäytyivät tulevaan, odottivat.

   Mies katseli naisen kirkkaanpunaisia törröhuulia – kuin pussaamista varten. Hän tunsi naisen hoikan vartalon painautuvan viettelevästi syliinsä, puristi tämän pehmeät rinnat rintaansa vasten – miesten metsästäjä, ihan tyrkyllä, selvä se, ei epäilystäkään! Mies naistenmetsästäjä, tiesi miten toimia, strategia valmiina.

   Tarjoilija tuli naisten pöydän viereen

      -   Nuo herrat viereisessä pöydässä haluaisivat tarjota neideille drinkit, sopiiko?

Naiset katsahtivat miehiin päin, nämä hymyilivät, naiset hymyilivät, nyökkäsivät.

Johan tärppäsikin, miehet supattelivat keskenään – mehevän saaliin pyydystämiseen kannattaa vähän uhratakin, yöpalahan onkin sitten ilmainen! Eipähän näin houkuttelevaa saalista joka ilta onnistu pyydystämäänkään!

   Parit tanssivat yhdessä koko illan, miehillä suu makeanvinossa virneessä, naisilla posket tanssin huumasta ja alkoholista hehkuen.

   -   Saanko saattaa neidin kotiin? – mies kysyi, haluten varmistaa, ettei punatulkku vain livahda karkuun. Viattoman tytön ei ole turvallista yksin keskellä yötä, mies hymyili suojelevasti.

   -   Mikäpä siinä, sopiihan se. – Kyllä onkin hyvä, että saattaa, esikaupunkialueelle ei tähän aikaan pääse millään julkisilla kulkuvälineillä ja minun palkastani taksi maksaisi hirveän paljon, punatukkainen mietti.

Käsivarsi naisen lantion ympärillä mies ohjasi tämän omistajan elein vaatenaulakolle.

   Harmaa virttynyt ulsteri, viininpunainen pillerihattu, siinä pitkä musta sulka. Nainen seisoi epävarman näköisenä, puristi kädessään pitkää sateenvarjoaan. – Osaapa olla arkisen näköinen, harmaavarpunen, tuon näköisenä olisi kyllä saanut minun puolestani olla, - mies arvioi – ellen tietäisi, aarre onkin kätkettynä! Sulkien alle. Helppo saalis!

   Nainen vilkaisi miestä. Hätkähti. Miehellä kapeat hartiat, kapea vartalo, yllään musta päällystakki, päässä musta hattu, kädessä mustat käsineet. kuin Hichcockin filmistä, välähti naisen mielessä.

   Matkalla mies pysäytti taksin nakkikioskille, osti Hot Dogit. Naisen ulko-ovella mies maksoi

taksin. Auton perävalot katosivat yön pimeyteen. Autio katu, eloton. Nainen kaivoi käsilaukustaan avaimet, mies nappasi ne, avasi ulko-oven, piilotti avaimet taskuunsa.

   Rappuun päästyään mies painoi naisen liikkumattomaksi seinää vasten. Tuskin pystyi hengittämään. Miehen kovat huulet puristuivat naisen suuta vasten, sitten kuuma hengitys kaulalla, siirtyi yhä alemmas pitkin avonaista kaula-aukkoa. Toisella kädellä mies painoi rimpuilevan saaliinsa, varpusen, seinää vasten, toisella hamuili sulkien alle, etsien suojahöyheniä. Nainen kamppaili. Tällaista jatkoa hän ei pienelle flirtille ollut ajatellut. Mies kiroili mielessään – kyllä minä paremman korvauksen kuin jonkun puserruksen haluan, en kai minä ilmaiseksi juomia tarjoile, enkä nakkeja osta enkä taksia maksa! Kyllä niistä pitää saada kunnon korvaus. Mukamas kokematon! Hahhaa! Kyllä tansseissa oli kihelmöinyt, antanut ymmärtää, että korvaus tulee. Kaiken maksat, takapuolenpyörittäjä! Kyllä minä opetan! Minua et kyllä naruta, lutka!

   Hädissään nainen yritti keksiä keinoa päästä pedon kynsistä – ei rapussa kehtaa apuakaan huutaa, naapurit ryntäisivät katsomaan. Mikä häpeä! Naamaani en enää kehtaisi näyttää. Kauhukuva välähtää – jospa ne löytävätkin minut ruumiina! Jokin keino! Mutta mikä? Kun se otti ne avaimetkin!

   -   Mennään meille kotiin, ei kai me tässä rapussa, tulee vielä joku, nainen yritti.

   -   Älä luulekaan, siellä faijasi on kirveen kanssa vastassa!

 Raivoisasti mies jatkoi kähmimistään, nyt jo vihasta vimmoissaan. Nainen yritti kuumeisesti etsiä avaimia miehen taskuista. Jos mies huomaa taskujen kopeloinnin! Ei huomannut, oli sokea kiihkossaan. Nainen löysi avaimet, piilotti ne nyrkkiinsä.

   Pelko latasi voimaa. Odottamattomalla riuhtaisulla nainen irrotti itsensä miehen otteesta, tempaisi ulko-oven auki, ryntäsi kadulle, hyppäsi muutamalla harppauksella talon päädyssä alapihalle johtavat raput, kompastui pimeässä, kaatui, hattu lensi jonnekin, kengän korko irtosi, jatkoi pakoa. Pihaoven vieressä asuvan vanhan neidin ikkunassa loisti valo. – Pelastus! Kunpa ei sammuttaisi! – nainen ehti ajatella, kun mies jo kintereillä. Tukevasti hajareisin, sateenvarjo iskuun kohotettuna nainen asettui ikkunan valokeilaan, lähelle porraskäytävään johtavaa ovea. – Luojan kiitos, mies ei tiedä, että avain sopii myös tähän oveen. Mies ei sitä tiedä, ei osaa olla varuillaan. Ja minulla on avaimet! Sitäkään se ei tiedä – ajatukset vilahtelevat naisen päässä. Hitaasti peto rupesi lähestymään saalistaan.

   -   Jos tulet lähellenikään hakkaan tällä sateenvarjolla! Nainen heilutti pitkää teräväpäistä

sateenvarjoaan kuin miekkaa, valmiina puhkomaan pyydystäjänsä silmät.

 Mies kavahti, näki vaaran, vihasta leimuavan olemuksen, pysytteli lyöntietäisyyden päässä, vaani saalistaan. Mies perääntyi muutaman askeleen, seurasi haukkana naisen jokaista liikettä, silmä kovana. Äkkiä nainen työnsi avaimen avaimenreikään, väänsi avainta, veti oven auki, syöksyi sisään – turvassa! nainen ehti ajatella. Mies ryntäsi perässä. Ovi ei ehtinyt sulkeutua, mies ennätti jalkansa oven väliin, työntyi sisälle. Silloin nainen oli jo kotiovellaan, väänsi ovikelloa kaikilla voimillaan. Se rämähti soimaan. Koko rappu kaikui. Mies luikki hetkessä ulos. KLONKS.  Ulko-ovi painui lukkoon. Mies oli ulkopuolella. Etsi avaimia. Kirosi. Saalis oli livahtanut karkuun!

   Nainen seisoi käytävässä hengitystään pidätellen. Naapureista ei kuulunut liikettä. Hän avasi asuntonsa oven. Meni sisään. Lukitsi oven, pani turvaketjun kiinni. Hiljaisuus. Pimeässä. Yksin. Yksin koko asunnossa. Vapisi.

   Aamulla nainen tutki vaurioitaan. Sukat rikki, polvet naarmuilla, hameen helma kurassa, hattu kadonnut. Varovaisesti ympärilleen pälyillen hän meni ulos. Odottiko siellä kosto. Ketään ei näkynyt. Kiersi talon ympäri, näki yöllisen kamppailun jäljet. Irronnut kengän korko portaiden juurella, punainen hattu märällä ruohikolla. Sulka katkennut. Mutta vain sulka.