TOINEN NAINEN

   - Rakastan sinua – miehen kädet kietoutuvat vaimon ympärille keskellä keittiön lattiaa. Mies puristaa vaimon vartalon omaansa vasten, venyttäytyen täyteen mittaansa. Vaimon käsivarret ovat kevyesti miehen olkapäillä.       Rakastan sinua – mies toistaa ja puristaa vaimon lähemmäs itseään niin, että vaimo tuntee miehen koko vartalon omaansa vasten.

   Ulko-ovi on selkosen selällään. Pihalta kuuluu lasten ääniä. Vahtikoira istuu ulkoportailla ja katselee isäntäväkeään. Mies menee sulkemaan oven. Vaimo menee makuuhuoneeseen. Mies tulee perässä, sulkee myös makuuhuoneen oven, kumpikin riisuu shortsit ja T-paidan, katselevat toisiaan silmät hymyssä. Omituista kuinka tällaisessa tilanteessa – auringon paistaessa ja lasten leikkiessä pihalla ja itse ilman alkoholin turruttavaa vaikutusta – itsensä tuntee ujoksi. Kuinka lähes kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen voi joutua hämilleen katsellessaan puolisoaan kirkkaassa auringonvalossa ilkosen alastomana, molemminpuolisten toiveiden toteutuminen mielessä. Vaimo tuntee itsensä täysin avuttomaksi. Ei tiedä kuinka vuoteelle asettuisi miestään odottamaan. Niinpä hän seisoo ja odottaa.

Mies tulee vaimon luo, puristaa tämän itseään vasten. Vaimo tuntee miehen kaikki muodot. – Ja sitten he ovatkin jo vuoteessa. Mies hyväilee vaimon rintoja, painaa kasvonsa niiden väliin, suukottelee nännejä. Pitää vaimoa hellästi syleilyssään. Joka kerta, kun vaimo tuntee miehen rakkauden hellyttämät kädet ympärillään, hän ihmettelee, miten on mahdollista avioliiton säilyä näin tuoreena, näin hellänä, näin rakkaana näin kauan.

   Aviopuolisot makailevat vuoteessa. Mies tutkii vaimon vartaloa ja sanoo ettei tämä ole muuttunut näinä vuosikymmeninä.

- Olet yhä se sama perhonen ja kesätyttö, johon kaksikymmentä vuotta sitten rakastuin. Vaimo yrittää väittää vastaan ja samalla muistaakin, että passi pitää uusia. Täytyy ottaa valokuva, passissa oleva on jo viisi vuotta vanha. Saman kuvan hän oli antanut miehelleen.

- Missä se minun valokuvani sinulla on? vaimo kysyy.

- Työpöydälläni.

- Ihanko totta, oletko ihan varma? vaimon ääni on epäuskoinen.

- Tietysti, siinä se on ollut koko ajan, puhelimen ja pöytävalaisimen välissä.

- Minä luulin, että pidät sen pöytälaatikossasi ja vilkaiset sitä, milloin muistat.

- Eikä, se on pöydälläni.

- Sitten minä olen iloinen, ja minäkin pidän sinun kuvasi työpöydälläni! Vaikka olin kyllä aivan varma, että minun kuvani on laatikossasi ja olin päättänyt panna sinun kuvasi omaan pöytälaatikkooni. Mutta en minä nyt sitten.

   Seuraavana aamuna vaaleanvihreässä aamutakissa, tummakiharaiset hiukset korvan taakse sipaistuina, vaimo avaa oven puutarhaan. Aurinko, lintujen liverrys ja kesän tuoksut lehahtavat sisälle. Taas ihana lämmin kesäpäivä tulossa – huokaisee ja onnellinen hymy huulillaan menee keittiöön. Suorittaa tavanomaisia aamuaskareitaan, hyräilee itsekseen, vilkaisee keittiön seinäkelloa, pianhan koko perhe olisikin jo hereillä.

   Aviomies tulee keittiöön – parta ajeltuna, hampaat harjattuina, tummat hieman harventuneet hiukset taaksepäin kammattuina, vaimon silittämä valkoinen paita yllään – raikkaan ja komean näköinen, vaimo ehtii ajatella, kun mies tulee painamaan aamupusun poskelle. Vaimo nuuhkaisee – tuosta partaveden tuoksusta tunnistaisin mieheni mistä tahansa kansanjoukosta!

   Aamiaisen jälkeen vaimo on lähdössä pankkiin maksamaan laskuja. Hän ottaa lompakon ja passin esille. Tytär tulee unisia silmiään hieroskellen äidin viereen, katselee passikuvaa, katsahtaa äitiään, vertailee

- mielestäni olet sievä tässä kuvassa, hän sanoo.

- Etkö ole nähnyt kuvaa aiemmin, äiti kysyy.

- En ole.

- Etkö missään?

- En.

- Etkö ole nähnyt sitä vähän suuremmassa koossa valkoisissa kehyksissä?

- En!

- Etkö isäsi työpaikalla, hänen työpöydällään, sinähän olet usein käynyt siellä?

- En ole nähnyt siellä mitään kuvaa!

- Oletko ihan varma?                                                                         

- Olen!

Mieskin seisahtuu viereen, katselee kuvaa.

- Tytär ei ole nähnyt minun kuvaani työpöydälläsi, vaimo sanoo.

- Et ole nähnyt! Siinähän se on puhelimen ja valaisimen välissä.

- En ole nähnyt!

- No, joka tapauksessa asia lienee niin, että se kuva ei pöydälläsi ole, tytär olisi sen kyllä huomannut. Hän näki tämänkin passikuvan heti ja kommentoi sitä, vaimo sanoo.

- Mutta ensi kerralla, kun hän tulee työpaikalleni, hän voi tarkistaa, että se kuva on siinä! 

- Mielestäni se ei ole mikään todistus asian todenperäisyydestä. Helpostihan sinä siihen laatikostasi nostat. Mutta sinun kuvasi minä kyllä myös panen laatikkoon!

   Itse asiassa vaimo oli mielessään ollut melko varma, että mies ei kuvaa kirjoituspöydällään pitänyt. Vaimo tunsi itsensä noloksi, kun oli sillä lailla antanut vetää itseään nenästä. –Hän pitää minua kovin sinisilmäisenä. Monet kerrat olen joutunut toteamaan –olen liian hyväuskoinen. Mutta hänen rakkauteensa minä silti luotan! Niin helliä tunteita, niin syvää tyydytystä yhdessäolostamme ei taitavinkaan näyttelijä pystyisi vuosikausia näyttelemään – vaimo uskottelee itselleen.

   Sinänsä ei ole kovin merkitsevää onko kuvani mieheni työpöydällä vai ei. Mutta syy miksi hän piilottaa sen laatikkoonsa on sitäkin tärkeämpi – vaimo tuskailee. Se on seikka, joka asettaa koko avioliittomme kestävyyden vaakalaudalle. Se toinen nainen. Se nainen, jonka tunteita mieheni haluaa käsitellä hellävaraisesti, hienotunteisesti. Nainen, jonka aina näen kilpailijanani miehestäni.

   Jatkuvasti vaimoa puistattaa muisto syyskesäisestä matkasta Alpeille, ravintolaillasta ja yöstä.

 – Kuinka satuinkaan kulkemaan huoneen ohi juuri, kun vaaleatukkainen hieman kuluneen näköinen nainen sanoi kiihkeästi

 - olen sitä mieltä, että ihmisen täytyy saada pelata ”pokeria” ja pitää hauskaa ja tehdä sellaista silloin, kun haluttaa!

Ovi oli jäänyt puoliavoimeksi, seisoin nurkassa oven vieressä, seinää vasten painautuneena. Jähmettyneenä seurasin tapahtumia.

Nainen makasi vuoteella pitkiin mustiin, housuihin pukeutuneena, toinen jalka rennosti riippuen lattialla. Mieheni istui naisen jalkopäässä, vuoteen reunalla. Naisen silmät kostuivat, mietin, johtuiko se menneiden muistojen kaipauksesta vai tämän hetkisestä halusta. Naisen kuolemattomiin sanoihin sydämestään yhtyen mieheni huudahti kiihkeästi

- olen samaa mieltä! ja ojensi naiselle kätensä, johon tämä tarttui.

Ikään kuin naista näistä jumalaisista ajatuksista kiittäen mieheni painoi suukon naisen suupieleen.

Seisoin ja katselin. Mieheni ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ikään kuin ei olisi minua huomannutkaan. Halusin kysyä mieheltäni, koskiko tämä myös minun oikeuksiani, mutta jätin kysymättä. Yritin kääntää pääni pois, ettei minun olisi tarvinnut katsella näytelmää, mutta minulla oli sisäinen pakko seurata mieheni reaktioita.

   Suukko suupieleen muuttui intohimoiseksi suutelemiseksi. Silmät ummessa, koko olemuksellaan, koko sielullaan pari pusertui toisiaan vasten. Mieheni oli polvillaan lattialla, suu ammollaan suudellen. Hänen koko vartalonsa oli jännittynyt ja saatoin aavistaa peniksen liikkeet. En halunnut häiritä häntä, en kuulunut hänen maailmaansa! Näin, että juuri sillä hetkellä hänen maailmansa oli keskittynyt oman kehonsa nautinnontunteeseen. Koko ympäröivä maailma oli suljettu ulkopuolelle.

   Seisoin nurkassa ja katselin. Mietin, mitä tämä on? Onko tämä rakkautta, kun suon miehelleni tuollaisen nautinnon, onnen, olenko henkisesti näin suuri? Vai onko tämä välinpitämättömyyttä, koska minulle on saman tekevää, kenen kanssa hän on, voin suoda hänelle nautintonsa.

Sitten tunsin kauhua, pakokauhua, mutta olin kuin hypnotisoitu, minun oli pakko seurata tilanteen kehitystä. Kunnes omat silmäni kostuivat – minua rupesi itkettämään.

Yöstä on jo vuosia, mutta näky kalvaa mieltäni yhä. Painajaisuni, joka toistuu kerta toisensa jälkeen. En sitten ollutkaan niin avarasieluinen, olinkin haavoittuvampi kuin uskoinkaan. Nyt taistelen kummituksia vastaan.

   Nämä kummitukset tulevat jatkuvasti vaimon uniin. Epäilyksen käärme luikertelee mielen uumenista myrkkyhampaat iskuvalmiina. Mistä hän tiesi, oliko mies ollut hänelle uskollinen.  Ainakin miehellä oli hyvät mahdollisuudet toistuvilla ulkomaanmatkoillaan – Hampurissa – Roomassa – Pariisissa, aina silloin, kun vaimo ei kongressimatkoilla ollut mukana, hoidella pikku seikkailujaan ilman, että kukaan edes aavisti mitään. Houkutuksiahan – kauniita naisia ja halukkaita – niitä kyllä riittää. Mutta eivät ne olleet mahdolliset tilapäiset seikkailut, jotka veivät vaimon mielenrauhan. Vaikka hän ei tahtonutkaan myöntää, ei itselleen ja vielä vähemmän muille, hän oli mustasukkainen! Mustasukkainen siksi, että miehen työpaikalla ensimmäisen vaimon tunteet olivat määrääviä! Mies ei halunnut pitää toisen vaimon valokuvaa esillä, jottei loukkaisi ensimmäisen vaimon tunteita. Kuinka minä voisin sen hyväksyä? vaimo protestoi mielessään.

   Ajatuksissaan vaimo oli usein katsellut tuttaviensa epäsopuisia avioliittoja ja pohtinut, miten hänen omansa oli säilynyt niin suloisen raikkaana ja rakkaana niin kauan. Miksei se ollut jäykistynyt totuttuihin arkisiin kaavoihin? Sisimmässään hän tiesi vastauksenkin – toinen nainen tai lähinnä sen pelko. Pelko panee kilvoittelemaan!

   Toinen nainen! Sehän olin minä – sille ensimmäiselle vaimolle! vaimo muisteli. Ystävät olivat paljastaneet tälle, että hänen miehellään on toinen nainen! Että tämä toinen nainen oli varsinainen vamppi! Miesten nielijä! Ei mitään naisen keinoa kaihtanut! Pyydysti hänen miehensä! Minä puolustelin, että se aviosuhde jo silloin oli sisältä laho, ei sen haavoittamiseen tarvittu kuin yksi katse!

   Jotta tämä nykyinen avioliitto ei niin vähällä sortuisi vaimo oli päättänyt – minä haluan olla miehelleni se ainoa, korvaamaton, joka suhteessa, ketään toista ei miehen pidä kaivata!  – Panen kaikki valttikorttini likoon, kaikkeni teen, kaikkeni annan, jotta jokainen toinen nainen ajatuksistasi haihtuisi. Teen itselleni tilaa sinussa. Haluan täyttää koko mielesi, kaikki tarpeesi haluan tyydyttää – naisena, rakastajattarena, ystävänä.

   Mies on lähdössä työhön. –Tuletko pihalle vilkuttamaan minulle? hän kysyy, ottaa vaimoa kädestä ja vetää perässään. Tieten tahtoen vaimo antaa kätensä olla velttona miehen kädessä, ei pane vastaan, mutta ei liioin osoita halua tulla. Mies puristaa vaimon hellästi rintaansa vasten, kauan. Vaimo pitää käsiään ristissä rinnallaan eikä saa niitä irrotetuksi. Ei, vaikka mieli tekee kietoa ne miehen kaulaan ja vajota tämän lämpimään syliin. Mutta sisu ei anna periksi, seisoo kuin tikku.  Vain sisimmässään nauttii syleilystä, ruumis ei sitä halua paljastaa.

   Aurinko paistaa, linnut sujahtelevat taivaan sinessä, pyydystävät hyönteisiä pihapöntöissä odotteleville poikasilleen. Vaimo seisoo mieli hyytyneenä, katselee välinpitämättömästi kukkasia, joita hän ankarassa helteessä on väkisin yrittänyt pitää elossa. Jotkut niistä kukkivat. Mies istuu autossa, myös hän katselee kukkasia.

- Tuo klematis kukkii kauniisti – mies yrittää murtaa jäätä.

- Joo, vaimo vastaa. Sitten kääntyy mieheen päin.

- Tuo se minun valokuvani kotiin!

Hiljaisuus.

- Kumman niistä, sen suuremman vai pienemmän? 

- Tuo se, jonka annoin sinulle raameissa!

- Ai, se mitä pidän aina matkoilla mukanani. Se pienempi on myös raameissa. Se on työpöydälläni.

- Älä nyt taas rupea! vaimo huutaa. –Koeta kerrankin puhua totta!

Hiljaisuus. Vaimon katse on maahan jäykistyneenä. Ei näe mitään, ei aurinkoa, ei kukkia, ei lintuja. Hiljaisuuden jatkuessa vaimo katsoo miestään, tällä itkunpurskahdukseen vääristyneet kasvot. Samassa mies käynnistää auton ja ampaisee portista sellaisella voimalla, että kivet sinkoilevat ja hiekka pöllyää.

   Vaimo hätääntyy – tekee mieli rynnätä perään ja huutaa – anna anteeksi – peloissaan, että mies ajaa kolarin tai junan alle tai mies tekee jotain harkitsematonta. Mutta loukattu ylpeys kovettaa sisimmän. Pienisieluisuus hillitsee halut, ja niin hän kävelee pää painuksissa ja raskain askelin sisälle. Pelko kouristaa, mutta hän paaduttaa mielensä. -Nämä ovat taas niitä tehokeinoja, vaimo ajattelee. Mies ei voi sietää sitä, että hänet pannaan seinää vasten, että joku paljastaa hänet.

Vaimo tuskin ehtii sisälle, kun puhelin soi. Miehen masentunut ääni

- kaikki on niin huonosti!

- Huonosti, mikä on huonosti? vaimo kysyy.

- Kaikki!

- Mitä sinulla on sydämelläsi? vaimo kysyy viileästi, sisu ei vieläkään tahdo heltyä.

- Kaikki on huonosti, kun sinä olet tavoittamattomissa. Kun sinun kanssasi ei voi puhua. Joka tapauksessa se sinun valokuvasi on pöydälläni tässä edessä.

- Voihan se nyt ollakin, vaimo sanoo.

- Se on ollut siinä koko ajan, mutta tiesin, ettei sinun kanssasi kannata ruveta kiistelemään, et olisi kuitenkaan uskonut.

               

Hiljaisuus. Vaimo ajattelee –oikeassa olet, en usko vieläkään.

- No, tuo kuva on loppujen lopuksi pikkuasia. Saman tekevää onko se pöydällä, laatikossa vai onko sitä missään. Se on vain symboli. Tärkeintä asiassa ei ole kuva, vaan se, että on toinen henkilö, jonka tunteet sinä otat huomioon enemmän kuin minun. Sinä et halua loukata ketään ja sillä tavalla sinä kiellät minut.

- Maailmassa ei ole toista ihmistä, jota rakastaisin niin kuin sinua. Minulla ei yksinkertaisesti ole olemassa ketään muuta kuin sinut. Muista se! Minulla ei ole ketään muuta eikä tule olemaan ketään muuta niin kauan kuin elän. Siihen saakka, kun saan silmilleni multaa, sinä olet minun ainoani ja minä olen sinun ajatuksineni ja ruumiineni, sieluineni, kokonaan. Paina se mieleesi!

  

  Vaimo istuu nojatuoliin vajonneena, kyynelet vierivät valtoimenaan pitkin poskia. Ihana raukeus valuu mieleen ja ruumiiseen. Helpottunut olo. Myrsky on riehunut. Suloisen tyyni, raikas tunne täyttää mielen. Päivä paistaa kyynelten läpi. Osathan olivat muuttuneet päinvastaisiksi jo ajat sitten. Minä nykyinen vaimo, joka ennen olin se toinen nainen, olenkin nyt se ensimmäinen, ja hän joka, ennen oli ensimmäinen, onkin nyt se toinen nainen – ja sekin vain minun mustasukkaisessa mielessäni! Hullunkurista, kuinka roolit heittävät häränpyllyä! Ja koko draama projisoituu yhteen valokuvaan! Eikä mitään draamaa olekaan, ole koskaan ollutkaan!

  

   Vaimo makaa miehensä vieressä. Mies ilman yöpukua, oma yöpaita kainaloihin asti kääriytyneenä. Paljas iho paljasta ihoa vasten. On hyvä olo, turvallinen. Pimeässä autuas hymy vaimon kasvoilla.  Hänellä on tunne kuin katselisi kaunista kukkaa, juuri samanlainen hymy leviää hänen kasvoilleen, kun hän ihailee kukkasia. Onnellinen hymy.

  

ORVOKKI, MIEHET JA MINÄ

Olin pyöräillyt mieheni Petterin kanssa Orvokin ja tämän miehen Villen luo iltaa viettämään. Elokuinen ilta oli harvinaisen lämmin, joten Villen avoterassilla tarjoilema kylmä kuohuviini vilvoitti mukavasti. Valkokukkaisten jasmiinien kiihottava tuoksu, taivaanrannasta nouseva kuu ja kuplivat laseissa lupailivat leppoisaa yhdessäoloa.

   Ilta oli mennyt rattoisasti niitä näitä puhellen. Olimme lopetelleet päivällisen, todella herkullisen, kuten Orvokin tarjoilut aina – tuliset intialaiset katkaravut, suussa sulava karitsanfilee, ja kaiken kukkuraksi ranskalaista creme brulee paahtovanukasta, minkä flambeerauksessa Orvokki olikin mestari! – Illan aikana Orvokki oli huvittuneena kertonut, kuinka hän oli saanut erään tuttavarouvan mustasukkaiseksi, kun hän leikkimielessä oli hyväillyt tämän miestä. Vaimo oli kivahtanut Orvokille, että aina sinä olet sen minun mieheni kimpussa! Orvokki sanoi, että hän usein saa naiset mustasukkaisiksi.

   Nyt istuimme mukavasti uppoutuneina aistikkaasti kalustetun olohuoneen valkoisiin nojatuoleihin. Olimme juoneet kahvin, ja gintonic poreili lasissani. Villellä ja Petterillä oli edessään uudelleen täytetyt konjakkilasilliset. Orvokki oli ottanut pelikortit pöydälle ja pyysi, että opettaisin hänelle jonkin pasianssin. Rupesin latomaan kortteja pöydälle. Mutta ennen kuin ehdin sen pidemmälle, Orvokki huudahti hädissään –Ketä miestä minä nyt ajattelisin! –Minulla ei ole yhtään miestä, jota ajatella! Minä en ymmärtänyt miksi hänen olisi juuri silloin pitänyt ajatella jotain miestä, ei pasianssi ainakaan sitä edellyttänyt. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hypähti Petteri tuolistaan, ojensi kätensä Orvokille kuin koulupoika ja huudahti –Minua!

   Mieleni teki potkaista Petteriä, mutta eihän ylpeyteni antanut osoittaa, että olisin moisen tapahtuman vuoksi Orvokista mustasukkainen. Mielestäni olisi ollut Villen asia huudahtaa, että häntä vaimon tulee ajatella. Mutta minun mieheni reaktio oli niin salamannopea, että me kaksi jäykistyimme sanattomiksi. Muljautin Petterille vain hämmästyneenä ja jatkoin pasianssia. Mietin, onko todella niin, että Orvokki herättää miehissä sellaisia intohimoja, joista hän niin usein kertoo. Minulle täysin käsittämätöntä, vaikka hän erinomainen ruoanlaittaja onkin! Nimestään huolimatta hänessä ei mielestäni ole mitään hentoa, hellyyttä herättävää, orvokkimaista, pikemminkin miesmäistä ronskiutta. Ennen lähtöämme halasin Villeä pehmeän lämpimästi ja sanoin, että me kyllä ymmärrämme toisiamme – ja hän halasi minua vieläkin lämpimämmin.

   Minä poljin kotiin tukka suorana kiukusta. En sanonut sanaakaan miehelleni ennen kuin olimme sammuttaneet yölampun. Silloin sappeni purkautui!

- Varo, ettet syö liikaa niitä hormonipillereitä, tai muutut jälleen koulupojaksi! Sinä teet itsestäsi hölmön ja nolaat minut!

- No mitä minä taas olen tehnyt? mies ihmetteli hölmistyneenä.

- Jaa-a sanopa se, tekeydyt taas niin viattomaksi niin kuin et mistään mitään tietäisi! Oletko jo niin höperö, ettet enää huomaa mitä sanot tai miten toimit?

Mies suuttui silmittömästi, eikä tahtonut myöntää mitään tehneensä.

- Kaikkea sinä kanssa keksit! Oletko niin mustasukkainen, ettei saa laskea vähän leikkiäkään enää?

- Sinun reaktiostasi oli leikki kaukana! Olisitpa vain nähnyt kirkastuneen naamasi!

   No, tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun minä sain nolostua Petterin muihin naisiin kohdistuvan liehittelyn vuoksi. Kaikkien naisten hyväksynnän hän yrittää voittaa – ja voittaakin. Jokaista naista hän on syleilemässä, halaamassa, imartelemassa, ihailemassa. Olin usein miettinyt mikä voi olla syynä moiseen tarpeeseen. Äitikompleksihan sen täytyy olla, kuinka hän muuten voisi käyttäytyä niin julkeasti, minua niin nöyryyttävästi. Hän kostaa äitinsä vihan minuun, vaimoonsa! Äiti ei häntä hyväksynyt, ei halunnut, oli katkera, että lapsen oli synnyttänyt. Petterille oli syntynyt pakkomielle, että joka ikisen naisen on ihastuttava häneen, hän etsii jokaisessa naisessa äitinsä hyväksyntää. Mutta minä alan saada kyllikseni. Sinänsä hänen liehittelynsä on minusta samantekevää, mutta se loukkaa minun itsetuntoani naisena – että hän julkisesti osoittaa, että minä en hänelle riitä. Varmaan pitää myös paikkansa – nyt, ei aiemmin.

   Mietin, mitenkähän olet toiminut kaikilla matkoillasi, kun minä en ole ollut mukana. Oletko vietellyt jokaisen tapaamasi naisen? Tai langennut jokaisen halukkaan viettelijän pauloihin? Euroopassa – Aasiassa – Amerikassa, monilla liike– ja kongressimatkoillasi?

Miten silloin, kun minä en ole näkemässä, kun minun läsnäolonikaan ei sinua hillitse. Usein olin mielessäni pyöritellyt epäluuloani Peterin uskollisuudesta.

   Erään ravintolaillan jälkeen olimme uppoutuneina hämyisän olohuoneemme sohvaan, Peterin käsivarsi turvallisesti olkapääni yli kietoutuneena, sanoin sellaista, mitä olin karttanut sanomasta

- minä en ole milloinkaan ollut sinulle uskoton, sanoin, –miten mahtaa olla sinun laitasi? Sinulla ainakin on ollut siihen monet mahdollisuudet, kun olet Jussin kanssa maailmaa työmatkoillasi kiertänyt.

Silmien värähdys, se kavalsi miehen!

Mutta ennen kuin hän ehti suutaan avata, heitin hänelle pelastusrenkaan! Sanoin

- ja olihan se Jussikin ollut uskoton omalle vaimolleen, niin uskomattomalta kuin se minusta silloin kuulostikin.

Siihen täkyyn Petteri tarrautui salamannopeasti, ohitti minun kysymykseni omasta uskottomuudestaan ja rupesi selittelemään Jussin harha-askelia.

- Eihän se Jussi oikeasti mitään, ei se niin varmaa ole, ihmiset puhuvat niin paljon, se oli varmaan jokin väärinkäsitys!

Aina olin epäillyt, mutta nyt tiesin sen sanomattakin. Panin Petterin seinää vasten, mutta samalla heitin tälle pelastusrenkaan – enkö uskaltanut kuulla totuutta, vai halusinko pelastaa miehen – vai itseni kohtaamasta totuutta? Halusinko sinisilmäisesti jatkaa itseni pettämistä, vaikka mielessä alituinen  kalvava epävarmuus? Entä totuus – sekö mullistaisi koko elämäni, sitä riskiäkö en halunnut ottaa? Yksinjätetyksi tulemisen pelko – siis mieluummin valhe. Vaikka eihän Petteri sanallisesti valehdellutkaan, ei vastannut kysymykseeni lainkaan, vaan rupesi puolustelemaan Jussia.

   Silloin minä en kuitenkaan ollut aivan varma, mutta nyt minä sen jo tiedän, olen nähnyt. Silloin, kun olimme Tukholman matkalla, sen muistan ikuisesti. Iltamyöhällä menimme pieneen vanhan kaupungin kapakkaan. Se oli rappeutunut kallellaan oleva rakennus hämärästi valaistun kujan varrella. Ihoa värähdyttävää aistillista tanssimusiikkia kantautui kadulle saakka. Kun astuimme sisään, huomasin että kapakka olikin tyttötalo. Tarkoituksellako Petteri oli paikan valinnut, mietin. Tupakansavun ja alkoholihöyryjen tiivistämässä huoneessa oli monenlaisia tyttöjä, tummia ja vaaleita, pyöreitä ja laihoja. Tytöt kulkivat ympäri ravintolaa ja hakivat herroja tanssimaan. Petterillä oli siellä entuudestaan tuttu pehmeän oloinen tumma tyttö, jota hän itse – minusta lainkaan välittämättä – meni hakemaan tanssiin. Halukkaasti tyttö lähtikin mieheni mukaan, pani kätensä tämän pikkutakin alle, halaten miestä kiihkeästi. Olin heille kuin ilmaa. Kuulin, kun tyttö sanoi Petterille, että nyt olisi miehen vapaailta. Silloin tiesin, mitä kaikesta seuraisi. Toisiinsa kietoutuneina pari alkoi tanssia.

   Katselin hetken ja ajattelin, että tuolla tavalla en ollut pitkään aikaan miestäni halannut. Emme liioin olleet pitkään aikaan rakastelleet. Jos olisin osoittanut hänelle suurempaa rakastelunhalua, ehkä hän ei olisi heittäytynyt tanssitytön kimppuun noin himokkaasti. Tunsin, että nyt mieheni tulisi pettämään minua, vaikka eihän se mitään pettämistä olisi ollut, ihan avoimestihan hän halunsa osoitti – tiesi, että tiesin. Samalla tunsin helpotusta. Ajattelin, että nyt olemme molemmat vapaita, myös minä. Nyt ei minun omatuntoni tarvitsisi soimata, jos jossakin tilanteessa haluaisin jonkun miehen. Niinpä en ollut mustasukkainen enkä katkera, vain helpottunut.

   Menin naistenhuoneeseen. Kun palasin tanssisaliin, Petteriä ei näkynyt missään. Baaritiskillä otin gintonicin, minkä jälkeen ajattelin palata hotelliin. Taksia odotellessani näin, kuinka eräs juopunut ihramahainen mies työnsi paksut sormensa takaapäin syvälle baaritiskin äärellä roikkuvan punatukkaisen naisen haarojen väliin. Nainen nauroi kirkuvaa huoraista naurua. Minä voin pahoin.

   Menin kadulle odottamaan taksia. Ilma oli syksyisen viileä, kujat olivat pimeitä, ja kummallisen näköisiä mieshahmoja roikkui kujien kulmissa. En kuitenkaan saanut taksia heti ja rupesin pelkäämään, joten palasin sisälle. Kun taksi vihdoin tuli, ilmestyi Petterikin kadulle. Suojeluvaistoni heräsi enkä voinut jättää häntä yksin pimeille kujille harhailemaan, joten kehotin häntä tulemaan mukaan.

   Muutamaa viikkoa myöhemmin juuri, kun pitkästä aikaa olimme uudelleen päässeet erotiikka-asteelle, vietimme taas iltaa Orvokin ja Villen kauniissa kodissa. Mukana oli myös toinen pariskunta, Marie ja Niko. Tällä kertaa Orvokki oli valmistanut herkullisen tapas-pöydän – marinoituja herkkusieniä, mustekalaa erilaisissa kastikkeissa, friteerattuja jättikatkarapuja, Diegon sherry-simpukoita ja paljon muuta. Minä puolestani toin itse valmistamani katalonialaiset sardiinit, joista tiesin Villen erityisen paljon pitävän, Marie toi kreikkalaisen salaatin.

   Ruokailun jälkeen istuimme drinkit edessämme olohuoneen pitkulaisen tupakkapöydän ympärillä, kaksi naista ja kolme miestä. Marie ja minä istuimme sohvassa, miehet nojatuoleissa pöydän toisella puolella, selät keittiöön päin. Tapansa mukaan Orvokki hääräsi keittiön ja pöydän välillä, nauraen ja kovaäänisesti puhellen. Sitten hän tuli seisomaan Petterin viereen, tämän vasemmalle puolelle, pisti oikean käsivartensa mieheni hartioiden yli oikealle olalle. Petteri painoi päänsä Orvokin rintoja vasten, upotti vasemman puolen kasvoistaan tämän väljän mekon poimuihin, rintojen väliin ja kietoi oikean kätensä tämän lantiolle. Ja ihme! Mikä onnellinen myhäilevä hymy Petterin kasvoille syttyi! Silmät ummistettuina, ikään kuin tyytyväinen lapsi äitinsä helmoissa! Minä olin sivustakatsojan roolissa.

   Ja Orvokki taas kertomaan kuinka hän oli kerran halannut yhtä miestuttavaansa ja kuinka tämän vaimo oli tiuskaissut hänelle, että aina sinä olet kopeloimassa minun miestäni!  Nyt minä huudahdin –Niin on pata kantensa valinnut! Niin on miehenikin jokaisen naisen kimpussa, joka hänen lähelleen tulee!

  

   Mietin, mikä ihmeen vimma saa Orvokin pyydystelemään kaikilla vesillä – saalistelemaan sokeana ja välinpitämättömänä toisten tunteille, omien intohimojensa sokaisemana? Elääkö toivossa, että joku koukkuun tarttuisi? Onko kysymyksessä tyydyttämättömät seksitarpeet? Haluaako hän vietellä miehen muilta naisilta? Vai tehdä naiset vain mustasukkaisiksi? Kohentaa omaa itsetuntoaan naisena? Kokeilla omaa viehätysvoimaansa? Vai tehdä oma aviomies mustasukkaiseksi?

   Sitten eräänä luottamuksen hetkenä, kun kahdestaan teimme risteilymatkan Tallinnaan ja istuimme tuudittavassa aallokossa baaritiskin ääressä yhdet grogilasit tyhjennettyinä, toiset edessämme odottamassa, Orvokki ei jaksanut enää itseään hillitä vaan mielen kahlitut paineet purkautuivat yhtenä vuodatuksena.

- Taas se Doris, se Villen ensimmäinen vaimo soitti! Ja keskellä yötä! Lieneekö taas yksinäisyyttään potenut – unelmoiko entisistä ajoista, yhteisestä aviovuoteesta Villen kanssa. Käsittääköhän kukaan, että minä olen räjähtämäisilläni? Aina se soittaa, ollaan sitten missä tahansa. No Villehän auliisti kertookin, missä olemme, minne menemme, mitä teemme.  Ei ole miesparka hänkään päässyt eroon aviokahleistaan. Hoitelee Doriksen kaikki asiat, kaiken mitä se nainen vain pyytää – ja kyllä hän osaakin pyytää!  Hoitelee pankkiasiat, taloasiat, tiedä vaikka ruoka- ja vaatehuollonkin.  Rakasteluun siitä naisesta tuskin on, miten olisi nyt kun ei aiemminkaan! Mutta, että se soittelee aina ja vaikka keskellä yötä! Se varmaan toivoo, että häiritsee meidän öisiä kuumia rakasteluhetkiämme! Kyllä hän siinä hyvin onnistuikin – meillä oli tulinen, kiivas, villi rakkaussuhde!

   Kiukku ja grogi olivat nostattaneet Orvokin poskille hehkuvan punan. Muistot öisistä häirintäpuheluista saivat silmät kipinöimään.  

- Silloin, kun Villen tapasin, mies oli todella seksinälkäinen. Ei ollut vaimo ollut kiinnostunut sellaisesta touhusta. Olivat tosin lapsen saaneet aikaan, mutta eipä sen enempää. Niin että, kun minä tapasin Villen, se oli ihan kyltymätön! Ei kysynyt aikaa, ei paikkaa! Ja kyllä rakastelu ja seksi olikin ihanaa! No eihän se nyt enää ihan sellaista ole kuin silloin, kun Ville minun luokseni muutti asumaan. Eihän se Ville oikein tiennyt mitä tehdä. Sänkyyn se tuli kiihkeästi, mutta ei se eroa tahtonut ottaa, meinasi kai kahta naista yhtä aikaa pitää. Ei se varmaan eroa siitä Doriksesta aikonutkaan ottaa. Mutta minulla oli vähän toisenlaiset suunnitelmat! Sanoin Villelle vaikka kuinka monta kertaa, että sen pitää ero ottaa, jos minun kanssani haluaa rakastella. Ja kyllä Ville lupaili, joka kerta. Mutta kun vuodet kuluivat, eikä Ville mitään kiirettä pitänyt, panin sille ultimaatumin!

Aallokon noustessa yhä korkeammaksi Orvokin muistojen herättämä sisäinen myllerrys kasvoi samassa mitassa, ja hänen äänensä voimakkuus peitti meren pauhun.  

- Tästä tulee nyt loppu! Joko otat eron, ja mennään naimisiin tai sitten minä teen tästä lopun! Monta vuotta ollaan jo yhdessä oltu – sinulla on toinen jalka Doriksen sängyssä, toinen minun. Jos et nyt eroa, niin minä lähden omille teilleni. En aio loppuelämääni sinun rakastajattarenasi olla! Ota tai jätä!

    

   Orvokin ääni tärisi muistojen tuomasta kiihtymyksestä. –Olihan se aika rohkea veto, vai mitä ajattelet? Jos se olisikin vaikka jättänyt? En tiedä mitä todella olisin tehnyt! Olin minä sen verran Villeen rakastunut, ja meillä se rakastelu oli niiiin ihanaa, ei kenenkään toisen kanssa ole sillä tavalla ollut!

- Vaikeaahan sitä on jälkikäteen sanoa, miten olisit toiminut, sanoin ikään kuin tilkkeeksi, tietäen, ettei mielipiteelläni Orvokille minkäänlaista merkitystä ollut.

- Ja ottihan se Ville lopulta eron Doriksesta. Vihdoinkin saamme elää rauhassa kahdestaan, viettää auvoista avioelämää! Niin minä luulin! Virallisesti jätti, käytännössä mikään ei muuttunut. Onhan somaa – kaksi uskollista vaimoa! Molemmille voi murheensa kertoa, molemmilta lohtua hakea – jos toinen ei tyydytä, toinen ilomielin sen tekee! Nyt en tiedä enää onko tunteeni Ville kohtaan vihaa vai rakkautta. Jos se on rakkautta, täytyy sen olla suurta, voimakasta ja syvää koska tunnen tällaista tuskaa. Jos se taas on vihaa, täytyy senkin olla suurta, voimakasta ja syvää koska mieleni on raskas kuin lyijymöhkäle! Mutta mustasukkaiseksi ja katkeraksi hän minut tekee! Mustasukkaisuus kutistaa minun sieluni! Olen nöyryytetty! Haluaisin riuhtaista itseni irti Villestä ja jättää koko miehen! 

   Molempien lasit olivat ihan huomaamatta tyhjentyneet ja uudet jääpalat kalisivatkin jo seuraavissa laseissa. On tämä sen verran rankka matka, että kyllä pitää aisteja vähän lisää turruttaa, ehdin ajatella, kun Orvokki jo jatkoi

-Mieleni tekisi huutaa – saamari, saatana, perkele! Minulle sinun ei enää tarvitse soitella, minun luokseni sinun ei enää tarvitse tulla öitäsi viettämään! Mieleni tekisi huutaa kovaa –Älkää naiset ikinä menkö naimisiin eronneen miehen kanssa! Liittoa voikin olla jakamassa kahden sijasta kolme!

   Kun naapuripöydissä uteliaat katseet rupesivat kääntymään meihin päin, yritin rauhoitella Orvokkia ja saada laskemaan äänen volyymia.

-Haluaisin huutaa! –Haluan elää vain sinun kanssasi! Huuto olisi kuin parahdus!

   Olinkin ajatellut, että jokin luuranko siellä Orvokin kaapissa asustaa! Luulin, että hän haluaa tehdä toiset naiset mustasukkaisiksi ja nauttii omasta valloitusvoimastaan, kun näkee miten saa naiset kihelmöimään. Ehkä sitäkin, mutta kyllä se on Villeen, kun hän yrittää tehdä vaikutuksen, haluaa näyttää tälle, kuinka toiset miehet hänen syleilyssään lämpenevät. Mutta Villen ilme ei värähdäkään! Onko mies kuuro tunteille, vai tunteet kuolleet, mietin. Orvokki on oman elämänsä päähenkilö, kaikki muut ovat statisteja, joihin hän peilaa omaa arvoaan naisena, rakastajattarena, valloittajana – vai häviäjänä? Muut naiset ovat hänen elämänsä sivujuonia.

   Mutta miten on omien tunteitteni laita? Onko jäljellä enää vain jäätä, onko edes yhtä lämmintä ajatusta Petteriä kohtaan? Minä olen tullut kylmäkiskoiseksi, tuskin päästän häntä lähelleni. Vaikka hän joka aamu ja ilta  edessäni alastomana yrittää näyttää miten komea miesvarsi hänellä on, mutta ei, katson hänen ohitseen. Hän tulee ja haluaa syleillä minua, vuodattaa rakkaudentunnustuksiaan, minä annan sen tapahtua ottamatta millään tavalla osaa hänen lähentelyihinsä. Annan hänen hyväillä, en työnnä pois, mutta hengessä en ole mukana. Seison kuin suolapatsas, en pane käsiäni hänen ympärilleen. En tee pienintäkään lämmön elettä, ilmettä, toivon vain, että hän lopettaisi pian. Ja kun hän lopettaa olen helpottunut, kun olen kestänyt tilanteen. Mutta varmasti hän tuntee viileyteni, kylmyyteni. Ehkäpä hän senkin vuoksi halailee muita naisia, saa näiltä enemmän vastakaikua.

   Mutta miksi näin on, en tiedä. Kysyn sitä itseltäni. Voisinko muuttaa suhtautumistani, lämmetä, hyväillä, olla niin kuin ennen, kauan sitten? Silloinhan lämpenin pelkästä katseesta. Missä ovat tunteet, ne lämpimät? Kuolleet? Yhteistä ei ole enää muu kuin talo, osakkeet ja lapset. Ne ovat meidän puheenaiheemme, huolenaiheemme. Nuoruudessani, kun epäilin Petterin olevan kiinnostunut jostakin toisesta naisesta, kaikkeni tein, kaikkeni annoin, jotta hän unohtaisi kaikki muut. Hänen elämässään ei saanut toista naista olla, hän oli vain minun, minä vain hänen!

   Miten on nyt? Olenko mustasukkainen, vai onko se vain loukattu itsetuntoni, joka saa minut kihelmöimään, kun näen hänen kerta toisensa jälkeen lähentelevän muita naisia. Että nämä toiset naiset näkevät, että minä en ole hänelle riittävä, että hänen täytyy julkisesti tyydyttää tarpeitaan toisilla naisilla. Onko se loukattu omanarvontunne naisena, joka kärsii, kun hän näyttää, että hän on aliravittu, että olen hänelle erämaa. Ja niinhän minä olenkin, sen myönnän. Onko mitään tehtävissä? En tiedä. Haluanko? En tiedä. Kylmyys täyttää mieleni. Elämä yhtä teatteria!

ONNEN  KUPLA

Oli lantai-ilta. Vaimo oli yksin saunassa, yksin moneen vuoteen. Makaili lauteilla pitkin pituuttaan, hengitteli höyrynkuumaa ilmaa suun kautta puhisten. Nautinnollinen olo. Kerrankin sai pestä vain itsensä! Yleensä lasten pesemisen jälkeen hän oli jo niin loppuun uupunut, ettei itsensä pesemiseen ollut enää juuri voimia. Piti vain mahdollisimman nopeasti päästä ulos kuuman kosteasta saunasta.

Mutta nyt hän nautti yksinolostaan!

   Saunaoluen vaimo joi pihakeinun pehmeillä tyynyillä loikoillen. Ilta oli elokuisen pimeä, kello lähenteli yhdeksää. Kuu oli pienenemään päin. Pihalyhty valaisi pensaiden lehdistöä, sen hämyssä, saattoi erottaa punaiset happomarjapensaat ja suurilehtiset jättiläiskoiranputket – ne oli istutettu jo ennen kuin tiedettiin kuinka myrkyllisiä ne ovat tai että ne kasvuvoimallaan voivat vähitellen vallata koko puutarhan. Satakielen, yölaulajan ja mustarastaan mielen herkistävät öiset liverrykset ja luritukset olivat lakanneet, pian ne ovat matkalla etelään, ihmismielissä haikea kaipaus jäljellä.

   Vaimo mietti, miten tällaisen luonnon vehreyden jälkeen milloinkaan enää voisi asua kaupungissa. Pelkkä ajatuskin tuntui tukahduttavalta. Mieli oli kiitollisuudesta harras. Kuten usein onnen hetkinään hän kiitti mielessään Luojaa kaikesta, mitä oli osakseen saanut. Kiitti Luojaa onnentunteesta ja pyysi, että tämä auttaisi häntä unohtamaan mitättömyydet, olemaan kiitollinen.

   Vaimo odotteli perhettään kotiin minä hetkenä hyvänsä. Ja tulivathan he kaikki, lapset ja mies. Lapset juoksivat äänekkäästi kertomaan, mitä kaikkea he olivat nähneet ja kokeneet ja kuinka hauskaa heillä sirkuksessa oli ollut. Sitten he juoksivat sisälle. Mies tuli puutarhakeinun luo, istahti tuoliin puutarhapöydän toiselle puolelle. Vaimo kertoi kuinka, oli nauttinut tästä illasta. Mies rupesi kuitenkin puhumaan arkisista raha-asioista eikä ollenkaan tavoittanut vaimonsa autuasta mielentilaa. Samassa se särkyikin. Vaimo oli katkera. Että mies tulikin särkemään hänen onnenkuplansa! Niin herkkä ja hauras se oli, kuin saippuakupla.

   Mies meni saunaan ja vaimo sisälle taloon. Naapurin Sonja-rouva tuli istumaan iltaa. Sonja oli nuori tummakutrinen, madonnakasvoinen nainen, kaunis kasvoiltaan ja uhkea vartaloltaan, miesten katseiden vangitsija. Lisäksi Sonjan iloinen luonne ja hersyvä nauru sytyttivät synkeänkin tunnelman. Vaimo katseli haikeana – juuri tuollainen minäkin haluaisin olla. Sonjan seurassa vaimo tunsi itsensä entistäkin värittömämmäksi. Kyllä hän tiesi, kuinka monet olivat ihmetelleet, miten niin komea mies oli sellaisen mitättömän näköisen naisen ottanut, lattearintainenkin se on ja tukka kuin hiiren häntä. Olisi se paljon kauniimmankin saanut. Ihan mukavahan se vaimo muuten on, aina avulias ja hauskakin, mutta sittenkin.

   Kun mies tuli saunasta kylpytakkisillaan, hän riensi syli avoimena tervehtimään Sonjaa ja sulki tämän saunankosteaan, lämpimään syleilyynsä – vaimon mielestä vähän turhankin lämpimään. Tapansa mukaan mies rupesi ihastelemaan nuorta naista.

-  Onpa hauskaa, että tulit ilahduttamaan naapureitasi, miten viehättävän näköinen oletkaan tänään! Tai ainahan sinä viehättävä olet! Etkö sinäkin vaimoseni ole samaa mieltä? Ja nyt istumme iltaa, mitä saisinkaan tarjota? Lasi viiniä? Sopiiko?

   Samalla hän jatkoi nuoren naisen ihailua. Vaimolle miehen ainainen tarve imarrella naisia oli tuttua. Ja naisethan olivat imarreltuja! Ei sellaisia kohteliaisuuksia jokaisen naisen osalle joka päivä tule! – kuinka kaunis, viehättävä, hurmaava oletkaan! – Sellainenhan hivelee kenen tahansa egoa, varsinkin, jos oma peilikuva on jo tuhonnut illuusion ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta. Mutta vaimolleen mies vakuuttaa ikuista rakkauttaan – ja yksin hänelle!

    Sonja ja vaimo istuivat sohvassa, kun mies tarjoili viinin ja istahti nojatuoliin naisia vastapäätä. Illan mittaan miehen kylpytakin toinen helma valui vähä vähältä sivulle, ja reisi paljastui yhä ylemmäs, lopulta nivusiin saakka. Vaimo pidätteli hengitystään, pelkäsi, että toinenkin lieve valuu syrjään, että kaikki paljastuu. Yritti tuijottaa miestään merkitsevästi, mutta tämä oli niin perin syvällisesti uppoutunut keskusteluun Sonjan kanssa, ettei havainnut vaimonsa eleitä eikä vihjailevia silmäyksiä. Vaimo mietti kuumeisesti eikö mies todellakaan huomaa mitään vai eikö ole huomaavinaan, haluaako ehkä paljastaa itsensä vieraalle. Vaimo oli kuin tulisilla hiilillä, ei voinut enää istua paikallaan vaan nousi ylös. Silloin myös mies nousi. Tilanne oli pelastettu.

   Kun Sonja teki kotiinlähtöä, mies lupautui saattelemaan tämän kotiportille, samalla hän ulkoiluttaisi koiran. Lapset ja vaimo menivät vuoteisiinsa. Kun vaimo ja mies myöhemmin olivat kahdestaan makuuhuoneessa, vaimo sanoi

-  sinä olit paljastaa itsesi.

 Silloin mies veti kylpytakin yltään ja näytti, että hänellä oli shortsit alla. Vaimo ei ollut uskoa silmiään.

-  Ne eivät olleet sinulla jalassa, kun istuit nojatuolissa, koska koko reisi nivustaipeeseen asti oli paljaana, kyllä shortsit olisivat näkyneet!

Mies suuttui silmittömästi.

-  Vai yrität sinä tehdä minusta itseni paljastajaa! Ja mitä paljastettavaa minulla olisi?

-  Shortsit eivät olleet sinulla jalassasi! Ne eivät ole voineet nousta niin ylös, että koko reisi olisi paljaana, olet ottanut ne jalkaasi vasta, kun lähdit koiran kanssa ulos!

   Mies meni vuoteeseensa, vaimo omaansa. Selkä mieheen päin. Vaimo sammutti lampun. Mies otti aamutakkinsa, sammutti lamppunsa, meni makuuhuoneesta sulkien oven. Hetken kuluttua vaimo meni perässä. Mies seisoi olohuoneessa ikkunan ääressä ja tuijotti ulos kuun hämärästi valaisemaa yötä.

-  Mitä sinä täällä teet? vaimo kysyi. -Tulisit nukkumaan.

Silloin maailma räjähti! Mies kääntyi vaimoonsa päin, kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina hampaiden välistä, leuat kouristuksessa hän huusi

-  hyvä Jumala, miksen minä saa kuolla! Mitä varten minun pitää elää! Minä haluan kuolla, kuolla, kuolla! Minä haluan kuolla! Et tee muuta kuin vainoat minua, kaikesta sinä minua syytät!

Miehen kasvot olivat kalmanvalkoiset, veri oli paennut niistä täysin, kasvot uurteiset, koko ruumis jäykistynyt, kouristuksessa, kädet kohti taivasta.

-  Kuule, ei sinun minun tähteni tarvitse itsellesi kuolemaa toivoa. Parempi ratkaisu on, että minä lähden. Pidä sinä huolta lapsista ja kaikesta muusta. Minä lähden pois ja sinä voit elää.

Vaimo kääntyi lähteäkseen. Silloin mies kutsui vaimon luokseen,

-  tule tänne.

Vaimo jatkoi menoaan eteiseen.

-  Kulta, tule tänne!

Vaimo ei mennyt. Järkytys oli liian suuri. Se ei ollut käden silityksellä poistettavissa. Eläessään hän ei ollut uskonut kokevansa tällaista hetkeä, vähiten miehensä taholta. Tämä oli aina sanonut, että vaimo oli hänen elämänsä sisältö, ilman tätä hänen elämällään ei ollut mitään arvoa. Ja nyt vaimo kuuli olevansa syynä siihen, että mies halusi kuolla! Käsittämätöntä.

   Mies meni makuuhuoneeseen, jätti kuitenkin oven auki. Kun vaimo kuuli miehen tasaisen hengityksen, meni ottamaan tyynynsä, seisoi hetken ja katseli miehensä laihoja riutuneita kasvoja, ei tiennyt, mitä kaikesta ajatella. Vilahtipa murha-ajatuskin mielessä. Hän sammutti lampun, meni olohuoneen sohvalle. Vieressään olevalta sivupöydältä hän otti käteensä valokuva-albumin. Tuskansa unohtaakseen, katseli aurinkoisia kuvia perheen lomamatkoista.

-  Tuossa on pieni vuokramökkimme Ahvenanmaalla – tynnyrisaunan tulisista löylyistä sveitsiläisturistit syöksyivät ammuttuina ulos kylmään meriveteen. Kuinka vierasmaalaiset ihmettelivätkään suomalaisten kärventämistä kestävää nahkaa ja sisua! Ja tuossa kalliolla seisoo ylpeä ja onnellinen pikku-pojuni ensimmäistä saalistamaansa haukea miehekkäästi esitellen!

-  Tuossa kuvassa olemme telttamatkalla Tanskassa. Se olikin harvinaisen kylmä heinäkuu, aurinko hät´hätää pilkisti lyijynraskaiden pilvien raoista. Kuinka Bellahöj -kampingalueella satoikaan! Liejusta rinnettä liukastellen juoksimme kolkkoon betonihalliin pesulle. Mutta sellainenhan ei lasten riemua estänyt, kun mielissä kajastivat Tivolin satumaiset ilot.

-  Mallorcan -matkalla meitä sen sijaan helli varsinainen aurinkokesä! Niin paahtava hiekka, että jalkapohjat melkein paloivat, jos yritti ilman sandaaleja juosta rantahotelliin! Siellähän viisivuotias pikkutyttöni oppi uimaankin!

-  Ja omalla pihalla mies ja lapset häärimässä grillin ympärillä. Kuinka iloisilta he näyttävätkään! Kuinka onnellisia muistoja! Ja tuossa on puutarhakeinu, jossa hetki sitten olin maailman onnellisin!

   Vaimo muisteli kaipauksella edellisiltaista onnen ja nautinnon tunnetta saunomisen jälkeen. Onnen kuplaa! Kuinka se oli hetkessä saattanut hajota ja haihtua? Kuinka voi elämä yhdessä silmänräpäyksessä heittää täysin ympäri? Putous syvään rotkoon satutti ja järkytti.

   Vaimon kyyneleet valuivat valtoimenaan, kuvat kastuivat, ei erottanut enää aurinkoa sateelta. Nytkö kaikki olisi lopussa, onnenpäivät ohi? Mieli vaikersi. Yritti miettiä jatkoa elämälleen. – Jos keräisin vaatteeni ja lähtisin kaupunkiin. Mutta mitä sanoisivat lapset herätessään? Miten heille voisin selittää? Mutta tuntui mahdottomalta asua saman katon alla kuin kaksi vierasta? Ja kyllähän lapset pian huomaisivat, jos vanhemmat eivät enää hellisi toisiaan, tanssisi keskenään keittiön lattialla kuin rakastuneet teini-ikäiset. Lasten elämä menisi kyllä aivan sekaisin.

   Vaimo ei keksinyt ratkaisua. Heti kun hän ajatteli, että ehkä he sittenkin voisivat antaa anteeksi toisilleen ja jatkaa yhteiselämää, kuva miehestä – taivasta kurkottelevat kädet ja epätoivoiset rukoukset tulivat silmien eteen   -haluan kuolla, kuolla, kuolla, miksi en saa kuolla! Kuinka voisin jäädä hänelle sellaiseksi taakaksi! Että hän toivoo itselleen kuolemaa! Sitä en halua!

   Särkynyt avioliitto, särkynyt onnenkupla! Tätäkö se minun uneni tarkoitti? – Keskelle olohuoneen lähes seinänkorkuiseen peiliin oli tullut koko peilin levyinen vino halkeama. Peilin osat olivat taipuneet kaarelle taaksepäin, kuitenkin vielä kiinni toisissaan. Näytin peiliä miehelleni –  miten se on saattanut rikkoutua? –mietimme. Sitten mies oikoi peilinosia niin, että halkeama ei näkynyt enää yhtä selvästi, eikä peili murtunut.  

   Vaimo tuijotti mielensä pimeyteen ja mietti. Hän oli aina seurannut äitinsä antamaa ohjetta – älä koskaan anna auringon laskea vihasi ylle! Nyt se oli tapahtunut. Ensimmäisen kerran pitkän avioliittonsa aikana pimeys oli laskeutunut heidän vihansa ylle!

   Kun aamu alkoi jo sarastaa vaimo, veti ikkunaverhon sivuun, makasi sohvalla ja katseli koivuja ikkunan ulkopuolella. Kuinka usein hän olikaan ihaillut niitä ja tuntenut iloa niiden vehreydestä. Nyt nekin näyttivät alakuloisilta. Hän valvoi ja ajatteli ja itki, itki itsensä hetken uneen ja kun heräsi, rupesi taas itkemään. Tätä elämän surkeutta! Hän ei tiennyt mitä tekisi. Lähtisikö vai jäisikö. Hän halusi kuitenkin, että mies huomaisi, että hän ei ollut nukkunut tämän vieressä. Mikäli miehellä herätessään olisi enää vähääkään lämpimiä tunteita vaimoaan kohtaan, tyhjä vuode kouraisisi tämän sydäntä.

   Kello oli jo yli kahdeksan, kun mies ilmestyi ovelle pelästynyt ilme kasvoillaan. Hän tuli suoraan vaimon luo, istahti sohvan reunalle, kietoi kädet tämän ympärille. Vaimo itki sielunsa pohjasta.

-  Anna anteeksi, kun, olen tehnyt elämän sinulle sellaiseksi helvetiksi, että mieluummin haluaisit kuolla kuin elää.

-  Minähän se olen pilannut sinun elämäsi. Jos minua ei olisi, voisit järjestää elämäsi, aivan kuten haluaisit. Vaikka minä olen yrittänyt tehdä kaiken minkä voin siten, että sinulla olisi hyvä olla, olen aina vain epäonnistunut. Nyt en katso voivani tehdä enempää, sen tähden toivoin, etten enää olisi olemassakaan. Jos sinä olet tyytymätön elämääsi minun kanssani, enkä voi sitä paremmaksi muuttaa, silloin kuolen mieluummin.

-  Niinkö se olikin, vaimo kysyi hämmästyneenä – minä luulin, että sinä olet tyytymätön minuun. Siksi olin niin onneton. Jos sinä, joka olet ainoa ihminen, joka on ollut tyytyväinen minuun, olet minuun tyytymätön, silloin olen täysin epäonnistunut.

   Mies otti vaimoa kädestä, veti tämän makuuhuoneeseen ja sulki oven. Toisista huoneista rupesi kuulumaan lasten ääniä.

-  En nyt juuri ole siinä mielentilassa, olen liian syvästi murheellinen, vaimo sanoi.

-  En minä sitä tarkoitakaan, tule vain minun viereeni.

   Siinä he makasivat vierivieressä, paljas iho paljasta ihoa vasten. Mielenrauha palautui vähitellen, muisto järkytyksestä jäi sielun sopukoihin.

-  En minä sinuun tyytymätön ole. Päinvastoin, tunteeni sinua kohtaan vain syvenevät. Mutta kyllä minä vähän mustasukkainen olen, kun sinä aina haluat imarrella kaikkia naisia, saada jokaisen naisen hyväksynnän. Naiset luulevat, että minä en ole sinulle kylliksi, että olet aliravittu. Näenhän minä, että ne syrjäsilmällä vilkaisevat minua, vertailevat ja ymmärtävät. Mutta silti, minä rakastan sinua.

-  Ja minä vain sinua! Sinä olet minun rakkaimpani! Vain sinun tähtesi minä haluan elää! Mutta minusta on mukavaa sanoa naisille kauniita asioita – jos pieni imartelu kirkastaa heidän päiväänsä hieman, ei se keneltäkään pois ole. Eikä ainakaan sinulta!

-  Tottahan minustakin olisi mukavaa saada ihailua muiltakin miehiltä kuin vain sinulta, mutta valheet eivät minua ilahduta!

   Mies suuteli ja hyväili vaimoaan. Ja siinä he makasivat toistensa syleilyssä, onnellisina. Elämä tuntui ihanalta! He olivat kuin yhtä ruumista ja yhtä sielua. Tunne öisen kamppailun jälkeen oli epätodellinen.

-  Kyllä minä yöllä kävin läpi ongelmamme kaikki ratkaisuvaihtoehdot, mutta tätä en osannut ajatella, en edes kuvitellakaan.

- Tämä on ainoa oikea ratkaisu, ja taas mies sulki vaimon lämpimään syleilyynsä.

Kuinka elämä voi olla mutkikasta – ja ihanaa. Vaimosta tuntui kuin hän olisi sulanut miehensä syliin. Autuas olo – meidän yhteinen onnen kuplamme, millaiset myrskyt se mahtaakaan kestää? vaimo mietti.