MARIA, JUMALAN LAHJA

   -Sinulla on kauniit korvat. Äiti katseli tytärtään keittiön pöydän toisella puolella. Tytär oli juuri tullut koulusta. Äiti oli keittänyt kahvia, sitä he nyt yhdessä joivat. Maria katsoi hämmästyneenä äitiään. Ei kertaakaan seitsentoistavuotisen elämänsä aikana hänen äitinsä ollut sanonut mitään hänen ulkonäöstään, ei hyvää eikä pahaa. Vaikka Maria oli jo ehtinyt kuulla erilaisia nuoren naisen mieltä hiveleviäkin lausahduksia ulkomuodostaan, äiti ei milloinkaan ollut osoittanut pienintäkään mielenkiintoa sellaiseen seikkaan. Miehet sen sijaan olivat – miten kauniit rinnat, kuinka uhkea vartalo, mitkä pusuhuulet, upeat sääret, ampiaisvyötärö. Puhumattakaan siitä, että miehet usein ohi mennessään hipaisivat, taputtivat tai suorastaan pyrkivät kähmimään Marian vartaloa, milloin mistäkin kohdasta – poskesta, rinnoista, lantiosta. Maria tunsi, että miehet ihailivat häntä. Ihailu imarteli nuorta naista, mutta lääppivä käsi saikin kirvelevän läimäytyksen. Mutta kukaan ei koskaan ollut sanonut, että hänellä oli kauniit korvat! Marian mieltä lämmitti äidin lause. Se oli oikeastaan parasta mitä kukaan oli hänelle milloinkaan sanonut. Se ei viitannut hänen seksuaalisiin ominaisuuksiinsa, tuntui kuin kyse olisi ollut jostakin abstraktista asiasta tai ikään kuin äiti olisi nähnyt syvemmälle. Maria katseli äitiään. Tällä oli pää hieman kallellaan ja lämmin katse.

    Hiljaisuus. Maria katsoi odottavasti äitiään. Hän tunsi, että äiti oli jännittynyt. Sitten äiti katsoi tytärtään silmiin. –Maria, sinä olet Jumalan lahja, äiti virkkoi hiljaisella äänellä. Maria hämmentyi. Mitä tämä merkitsi? Eihän äiti ollut edes sanonut rakastavansa häntä, ei koskaan! Äiti katsoi tytärtään, puntaroiden. Hellän surullinen katse. –Minä en olisi halunnut sinun syntyvän. Äiti oli hetken hiljaa ikään kuin tunnustellen Marian tunteita. –Minulla oli jo neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, minusta se olisi ollut ihannekoko perheelle. Lisää lapsia en halunnut, äiti jatkoi ja ikään kuin huokaisi helpotuksesta. Nyt se tuli sanottua. Se mitä hän seitsemäntoista vuotta oli kantanut taakkana tunnollaan. Ilman, että tytär oli ollut tietoinen hänen tuskastaan.

   Annan elämä oli mallillaan. Juuri sellaisena hän sen halusi säilyvänkin. Ei enää uusia raskauksia! Ei enää lisää lapsia! Ei enää useampia suita syötettäväksi! Ei enempää raatamista! Pieni harmaa mökki, siinä pirtti ja kamari, juuri sopiva neljän lapsen kanssa asuttavaksi. Ei useampia lapsia. Anna ei tahtonut, Anna toivoi. Olikin kulunut jo kolme vuotta nuorimmaisen syntymästä. Edellisillä kerroilla tuskin vuosi oli mennyt, kun jo seuraavaa odotti. Mutta sitten! Vanhat tutut naisen merkit, missä ne viipyivät? Miksi ne eivät jättäneetkään jälkiään niin kuin olisi pitänyt? Ei Anna aikaa mitenkään laskenut, mutta kyllä jo olisi pitänyt ilmaantua. Toivo ja epätoivo vaihtelivat. Päivät kuluivat. Anna odotteli ja odotteli. Pelko ja ahdistus tulivat hiipien, kuin varkaat. Täyttivät mielen. Ei tahraakaan, ei pientä punaista pelastuksen sanomaa. Pelko muuttui hädäksi. Taasko? Vähitellen muutkin merkit, joka-aamuiset pahoinvoinnit ja rintojen kipeytyminen, rupesivat varmistamaan tosiasian – Anna oli taas raskaana. Väistämättömästi. Anna oli epätoivoinen. – En halua lisää lapsia, neljä riittää! hän kapinoi. Anna pui nyrkillä vatsaansa. –Minä en halua sinua! En tahdo sinun syntyvän! Tule pois! Mutta raskaus edistyi ja sitä mukaa Annan kauhu ja viha lasta kohtaan yltyi.

   Tuskaisena Anna valvoi öitä. Mies vieressä nukkui sikeästi. Mies, joka oli taas tehnyt tämän hänelle. Hyvä isä hän lapsille oli ja muutenkin. Teki kovasti töitä pienessä pajassaan, elätti perheen. Hyväili Annaa, äitienpäivänä toi kahvin sänkyyn ja ruukkuruusun, kai sitä rakkaudeksi sanotaan. Mutta aina oli kiihkeä ja halukas vuoteessa. –Mutta eivätkö ne toisten miehet sitten, tai vaimot, ne jotka synnyttävät vain yhden tai korkeintaan kaksi? Mikä tieto ja taito niillä oli? Anna mietti tuskissaan. –Mitä ne tekivät? Anna kadehti mielessään näitä vähälapsisia tuttaviaan. Mutta olihan vaimon velvollisuus täyttää miehensä tarpeet. Itse hän ei olisi touhusta välittänyt, mutta miehelleen hän ei mitään mahtanut. Miten hän olisi voinut tätä estää? Sitä vartenhan he naimisiin olivat menneet. Vaikka eihän Annalla paljoa valinnanvaraakaan ollut, jos yleensä naimisiin halusi. Eikä hän vanhaksi piiaksikaan tahtonut kotitaloon loppuiäkseen jäädä. Pienessä maalaiskylässä keskellä lähes tietöntä korpea, ei juuri muita kuin sukulaispoikia, serkuksia enin osa. Eikä tyttö kaukaisesta kotikylästä juuri maailmaa katselemaan päässyt. Vaikka tarjoutuihan Annalle siihen kerran mahdollisuus. Mahdollisuus, joka häneltä vietiin. Siitä Anna oli katkera.

   Annan vanhemmat, Filip ja Eeva-Maria, olivat hurskasta ja työteliästä väkeä. He olivat naimisiin mentyään saaneet Filipin isältä 40 hehtaaria maata – 12 hehtaaria viljeltyä, loput metsää. Kovalla työllään, suoranaisella raadannallaan he kynsivät ja kylvivät ja saivat tilan kukoistamaan. Omasta metsästä otettiin tukkipuut taloa ja tarpeellisia talousrakennuksia varten. Taloon rakennettiin iso pirtti ja kaksi kamaria. Pirtissä oli iso pirttipöytä ja pitkät ikkunanvieruspenkit sekä suuri muuri liesineen ja leivinuuneineen. Muuri oli koko rakennuksen lämmönlähde, ja muurin pankolla kuivateltiin hikisessä raadannassa kastuneita työvaatteita.

   Filip ja Eeva-Maria tekivät uutterasti työtä, ostivat lisää maata, raivasivat peltoja. Talo vaurastui. Eeva-Maria oli kylän ainoa nainen, joka osasi lukea ja kirjoittaa. Niinpä hän toimikin varsinaisena kirjurina kyläläisille – hän sekä kirjoitti että luki kyläläisten asiapaperit ja kirjeet. Hän käytti omalta Venäjältä kotoisin olevalta äidiltään, Madamelta, niin kuin tätä kutsuttiin, ruoanlaittotaidosta saamaansa oppia järjestämällä kyläläisille ruoanlaittokursseja. Lisäksi hän perusti kylään Martta –yhdistyksen ja oli kansakoulun johtokunnassa. Filip puolestaan lahjoitti rakennusmaan kansakoulua varten.

   Anna oli Filipin ja Eeva-Marian vanhin lapsi. Karjalan kunnailla, lehtojen, kukkivien niittyjen, lintujen laulun, käen kukunnan, koko luonnon kauneuden jo kehdossaan omakseen ottama luonnon lapsi, iloinen lettipäinen alati lauleleva tyttönen. Jo pienestä pitäen työhön opetettu. Heti kun kynnelle kykeni, sisäaskaret vaihtuivat ulkotöihin – navettahommiin, heinäntekoon, viljankorjuuseen, metsätöihin – kaikkeen mihin maatalossa apua tarvittiin.

   Anna kävi kotikylässään kiertokoulua, neljä vuotta. Oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hän oli etevä oppilas, luokkansa paras, niin opettaja sanoi. –Annalla on niin hyvä laskupää, että tytön pitäisi päästä kauppakouluun, opettaja sanoi Annan isälle. Filip ei tahtonut kuulla puhettakaan sellaisesta, toiseen pitäjään, kauas kotikylästä, sinne pitäisi muuttaa asumaan, ei tule kuuloonkaan. Mistä sellaiset rahat otettaisiin? Ja Annaa tarvittiin kotona, töitä tekemään. Filip oli peräänantamaton. Pienessä maalaiskylässä oli ennenkuulumatonta, että tyttö olisi lähetetty kotikylää kauemmaksi kouluun. Ei sieltä maalta muidenkaan lapsia mihinkään kouluihin menneet!

   Mutta myös opettaja oli peräänantamaton. Hän yritti vakuuttaa Annan vanhemmille, että tyttö kannattaisi päästää kauppakouluun. Lopulta, kun opettaja sai järjestettyä Annalle vapaaoppilaspaikan, Filip antoi periksi. Anna oli onnellinen, hän pääsisi kouluun, kauppakouluun! Hän saisi oppia muutakin kuin maatalon töitä, hän näkisi maailmaa kotikylänsä ulkopuolella, tapaisi uusia ihmisiä, muitakin kuin kotikylänsä väkeä. Olihan Anna joskus isänsä kanssa päässyt Viipuriin, torille kauppaamaan talon perunoita, viljaa ja voita sekä poimimiaan marjoja. Hän tiesi jo, että korpikylän ulkopuolella oli toisenlainen maailma, että kotikylän ulkopuolella oli elämää! Hänellekin aukenisi uusi elämä! Vaikka Anna ei oikein tiennytkään, millainen elämä häntä koulun jälkeen odottaisi, oli hän kaupungissa käydessään nähnyt hienosti pukeutuneita iloisia ihmisiä. Hän oli nähnyt, että elämässä oli muutakin kuin raadantaa.

   Kauppakoulu sijaitsi kaukana kotoa, siellä asuttiin oppilasasuntolassa, mikä vaati omat järjestelynsä. Piti olla omat liinavaatteet, omat kattilat ja lautaset, kipot ja kapot. Kaikki kuitenkin haalittiin kokoon, kyläläisten yhteisvoimin. Anna oli valmis koulutielle. Juuri kun Annan ilo oli ylimmillään, juuri kun kouluunlähdön piti koittaa, tulikin isän ankara käsky - Sinun pitää jäädä kotiin! Et voi lähteä mihinkään, sinua tarvitaan kotona! Äitisi on raskaana, sinua tarvitaan täällä, sinä olet vanhin lapsi ja pystyt tekemään enemmän kuin nuorempasi. Isän tahtoon oli tyytyminen.

Tuomio oli kuristava. Ei auttanut Annan itku, ei rukous, ei opettajan anelut. Päätös oli järkähtämätön. Kotiin oli jäätävä, unohdettava koulunkäynti, elämisen mahdollisuudet, avara maailma, koko elämänmuutos! Kotitaloon, kotikylään oli jäätävä. Ei mahdollisuutta päästä oppimaan, päästä elämään. Näin Annasta tuntui.

   Anna jatkoi kotitöitten tekemistä, yhä uusien syntyvien sisarusten hoivaamista, siinä kuin lehmien, sikojen, kanojen syöttämistä, heinäpellolla raatamista, villan kehräämistä, leivän leipomista. Aina siksi, kunnes kylään tuli Alexander, mustatukkainen, huulipartainen pieni mies, seppä itärajan takaa. Syysyön pimeydessä, vaatenyytti pään päällä mies oli kahlannut Rajajoen yli,  paennut bolševikkien valtaa. Hän taivalsi läpi metsien ja korpien. Yösija annettiin aina, kun sitä tarvitsi. Nämä naapurimaasta tulevat pakolaiset otettiin jokaisessa torpassa vieraanvaraisesti vastaan, ymmärsivät, karjalaisia kun itsekin olivat, tiesivät rajan takaa tulevien ahdistuksen ja pelon. Aina autettiin.

   Nyt Alexander oli päässyt itsenäistyneen Suomen puolelle. Hän oli vapaa ja hän oli poikamies. Miten lieneekin vaelluksillaan Annan kotikylään eksynyt. Siellä hän tapasi Annan, neiti-ikään ehtineen nuoren naisen. Kyläläiset pyysivät Alexanderia jäämään kyläsepäksi, sellaiselle oli aina tarvetta, oli hevosia kengitettäviksi, rattaiden pyöriä ja rekin jalaksia korjattaviksi. Mikäpä siinä, saattoihan hän poikamiehenä jäädäkin. Siellä kun oli se sievä Annakin, joka heti ensi näkemältä kovasti miellytti.

   Annan kotiväki oli kohta Annaa Alexanderille naittamassa, olihan tyttö jo 23 vuotias. Anna itse ei kovin innostunut ollut. Kun Annalta myöhemmin kysyttiin, miksi hän oli Alexanderin kanssa naimisiin mennyt, Anna vastasi –No, kun kylään tuli se pieni, musta mies eikä muita ehdokkaita ollut! Oli vain serkkupoikia. Ja vanhaksi piiaksi kotitaloon en halunnut jäädä, sehän olisi tiennyt ainaista isän komennossa oloa, ei mitään itsenäistä elämää.

   Elokuussa sadonkorjuun jälkeen vietettiin Annan ja Alexanderin häitä. Ne olivatkin oikeat häät! Pappi tuli kirkonkylästä, kotitalon pirtti oli koristeltu päivänkakkaroilla ja ruiskaunokeilla. Morsiamella koskemattomuuden valkoinen leninki, lattiaan ulottuvassa helmassa piparkakkusomiste, valkoinen huntu ja kädessä päivänkakkaroista ja ruiskaunokeista sidottu kimppu. Kaunis puku ja kaunis morsian, niin kaikki sanoivat. Ja sulhanenkin oli komea, musta tukka ja huuliparta. Kylän koko väki juhli, söi, joi ja tanssi.

   Anna halusi pois kotikylästään, korvesta, ihmisten iloille, kuten hän asian ilmoitti. Samana syksynä nuoripari muutti lähemmäs asutusta, isoon kirkonkylään. Alexander rupesi ajamaan linja-autoa, ajotaidon hän oli opetellut jo Pietarissa. Seuraavana kesänä perheeseen syntyi esikoispoika Elias. Äidinrakkaudella ei ollut rajoja. Hellästi hän hoiteli pientä poikaansa, piti hyvää huolta kodista ja Alexanderista. Perheonni kertautui puolentoista vuoden kuluttua, kun Anna synnytti toisen pojan, Aleksin. Anna sanoi usein, että se oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa, varmaan helpointakin.  Kaksi pientä lasta ja koti hoidettavana, niin helpolla, vähällä työllä Anna ei milloinkaan ollut päässyt. Näin elämä olisi Annan mielestä saanut jatkuakin. Mutta linja-autoyhtiö myytiin. Alexanderia kehotettiin ostamaan se ja aloittamaan oma yritys, lainaakin olisi järjestetty. Alexander ei kuitenkaan uskaltanut velanottoon. Anna ja Alexander palasivat Annan kotikylään.

Aleksander rakensi perheelle pienen talon Mökin, siinä pirtti ja kamari, pihan perälle navetan ja saunan sekä portin viereen pajan. Siellä ahjon kuumuudessa noen mustaamana hän kengitti hevosia, korjaili kyläläisten työkaluja, hankki perheelleen elannon. Kotitalostaan Annalle annettiin lehmä, porsas, muutama kana ja lammas. Mökin ikkunoiden eteen raivattiin peltoa, mistä saatiin heinää lehmälle ja perunaa perheelle. Anna kasvatti kaikkea tarpeellista – porkkanaa, punajuurta, lanttua, kaalia. Ja tietenkin kukkia. Oli ruusuja, kehäkukkia, joriineja pihalla ja pelargoneja ikkunanlaudalla. Alexander kalasti ja Anna poimi sienet ja marjat. Ruoasta ei ollut pulaa. Vuotta myöhemmin, ennenaikaisesti syntyi perheeseen ensimmäinen tyttö, Frida ja kaksi vuotta myöhemmin toinen tytär, Anni. Annan mielestä perhe oli nyt sopivan kokoinen. Ei enää yhtään lasta, ei enää yhtään ylimääräistä suuta ruokittavaksi. Näin on hyvä! Tämä oli Annan tahto.

   Neljä lasta, juuri sopiva määrä. Ei useampia lapsia! Mutta nyt taas! Anna oli epätoivoinen. Hän ei halunnut lapsia lisää! Ei enää yhtään! Mutta siinä se vain kasvoi hänen sisällään, lupaa kysymättä. Mutta Anna ei halunnut. Tuskaisena hän hakkasi vatsaansa, sikiö vain kasvoi. Anna tunsi, että nyt hänen unelmansa lastenkin paremman tulevaisuuden osalta oli katoamassa toivottomuuteen. Miten yksi mies pystyisi kouluttamaan jatkuvasti kasvavaa lapsikatrasta, hyvä jos pystyi hengissä pitämään.

   Syksyisen iltapäivän kosteassa hämärässä Anna oli palaamassa kirkonkylästä kotiin. Yksin hän käveli peninkulman taivalta kärrytietä myöten, läpi asumattomien korpien ja rämeiden. Mustat suonsilmät tien molemmin puolin. Ne rupesivat kutsumaan Annaa, vetivät häntä puoleensa. Ne olivat kuin noiduttuja. Vaikka Anna kuinka käänsi katseensa muualle, kohta silmät pälyilivät niitä. Pohjattomat mustat silmäkkeet houkuttelivat, huusivat –Hyppää suohon! Hyppää! Silloin pääset taakastasi! Anna kavahti kauhuissaan. Hän rupesi hädissään juoksemaan. Mutta suota riitti kilometrikaupalla. Kun Anna hetkeksi hengästyneenä pysähtyi, heti suon silmäkkeet vetivät katseen puoleensa. –Hyppää suohon, hyppää, hyppää!

 Anna oli kauhusta suunniltaan. Syksyisen kuraiselle kärrytielle hän lankesi polvilleen, kasvot ja kädet taivasta kohden ojennettuina anoi ja rukoili, huusi tuskassaan –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Auta minua! Mene pois sinä Saatana! Jumalani, älä anna minun tehdä sellaista syntiä! Minulla on kotona neljä pientä lasta, ne tarvitsevat minua! Mihin ne joutuvat? Nuorin ei vielä neljääkään. Ja mihin joudun minä, minun sieluni, jos sellaisen synnin teen? Jeesus Kristus, Jumalan poika, auta minua! Saatana käski sinunkin hypätä vuorelta, sinä ajoit pois. Sanoit, mene pois sinä Saatana. Jeesus, auta minua, aja Saatana pois minun sielustani, Jumala auta! Anna huusi niin että korpi kaikui. Ei ollut ihmistä, ei elävää olentoa hänen tuskaansa todistamassa, häntä auttamassa, lohduttamassa. –Jumalani, ota minua kädestä, auta minua! Anna huusi. Kauhu vääristi kasvot, kuristi kurkkua, salpasi hengityksen. Kaikuna korpi vastasi.

          

   Voimattomana Anna nousi hiekasta, molemmat kädet taivasta kohden kohotettuina hän kulki ja Jumalan enkelit pitivät häntä kädestä. Uskaltamatta katsoa tien sivuun hän kulki eteenpäin, rukoili ääneen, henkensä hädässä.

   Pirtissä neljä pientä lasta odotti äitiään nälkäisinä, kuin linnunpoikaset. –Kuinka olisin voinut hylätä nämä? Anna katseli jokaista vuorotellen. Annan tuska oli lasten tietoisuuden tavoittamattomissa. He vain kirmaisivat riemuissaan äitinsä helmaan. –Nämä lapseni ovat minulle rakkaita, mutta tätä viidettä minä en halua! Anna kapinoi.

   Päivät ja viikot vierivät. Sikiö kasvoi, Annan tuska kasvoi. Eikö hän voinut tehdä mitään, hän toisteli neuvottomana. Taas tuntui kuin enkelit olisivat hylänneet, jättäneet hänet yksin tuskansa ja koettelemuksensa kanssa. Mielen rauhaa ei hetkeksikään. Yötä päivää sydänalaa painoi taakka. Kenenkään kanssa ei voinut asiasta puhua. Kukaan ei häntä ymmärtäisi. Olihan hänenkin vanhemmillaan kahdeksan lasta, ja monella muulla, ja vielä useampiakin. Mutta nuoremmalla sisarella oli vain kaksi! Ja niillä menikin niin hyvin. Ei ollut rahasta huolta. Ja Anna oli huomaavinaan, että sisaren perhettä arvostettiinkin enemmän kuin hänen. Nämä kun eivät olleet ruvenneet siittämään lapsia kuin porsaat. Mikä keino niillä oli? Se askarrutti Annaa, mutta ei kehdannut sisareltaan edes kysyä.

   Päivät lyhenivät. Pian oli yhtä pimeää aamusta iltaan. Ainokaista lehmää lypsäessään, muutamaa kanaa ja jouluksi teurastettavaa sikaa ruokkiessaan, lantaa navetassa nostellessaan Annan mielessä pyöri vain yksi ajatus –en halua tätä lasta, miten pääsen siitä eroon?

   Joulun alla sumuisen harmaana päivänä alkoi joulun valmistelu. Ensimmäisenä piti lahdata koko kesän kasvatettu sika. Anna pyydettiin hakemaan navetasta köysi, jolla sika ripustettaisiin saunan kattohirteen ison muuripadan viereen veren juoksuttamista varten. Anna raahasi paksua köyttä lumetonta mustaa saunapolkua. Polun varrella kasvoi iso pihlaja, sen oksat kaartuivat paljaina polun yli. Anna pysähtyi, katseli alinta oksaa. Köysi kädessä poltti. Ja lapsi vatsassa. Kauhu valtasi taas mielen. Taas sai Saatana hänestä otteen. –Ripusta itsesi siihen köyteen! Ripusta! Silloin pääset taakastasi! se huusi hänen päässään. Anna heitti köyden polulle ikään kuin päästäkseen irti itse Saatanasta. Hänen oli pelastauduttava! Anna juoksi pirttiin, lankesi lattialle polvilleen, kädet ristissä taivaaseen kurottaen huusi ääneen –Rakas Jumala! Jeesus Kristus, Jumalan poika! Armahda minua! Pelasta minut! Auta minua!

Pienet lapset seisoivat äidin ympärillä järkyttyneinä, avuttomina, turvattomina, mitään ymmärtämättä. Kuka heille olisi turvan antanut, kun äiti itsekin oli turvan tarpeessa. Lapset itkivät, lopuksi itki äitikin. Rauhoittui, otti köyden, vei sen saunaan.

   Mutta ahdistus ei hellittänyt. Vihdoin kestämättömässä hädässään ja tuskassaan Anna itki kohtaloaan omalle äidilleen. –Lapsikulta, mitä sinä sitä suret! Mahtuuhan tähän maailmaan lapsia. Ja tiedäthän sinä, että lapset ovat Jumalan lahja! Ja sillä hetkellä Anna lopetti suremisen. Jumalan lahja! Kuukaudet kuluivat, auringonpaiste toi kevään, sinivuokot metsään valkovuokot lehtoihin, lehdet koivuihin. Kesä toi peipposet, västäräkit ja pääskyset ja käenkukunnat. Anna rakasti luontoa, hänen lohduttajaansa, hänen ilonsa lähdettä.

   Äiti katsoi tytärtään hellästi. –En halunnut sinun syntyvän, mutta sinne kaukaisille Karjalan maille, korpien ja soiden taakse pieneen harmaaseen mökkiin, keskelle heleintä kesää, vuoden pisimpänä päivänä, sunnuntaina, keskelle lintujen laulua, käen kukuntaa, sireenien tuoksua, auringon paisteta synnyit sinä, Maria, Jumalan lahja!

   Taakka oli pudonnut äidin sydämeltä. Taakka, jota hän oli seitsemäntoista vuotta kantanut. Hän oli tehnyt synnintunnustuksen, ripittäytynyt. Vihdoinkin hän sai rauhan.

 Mutta oliko hän siirtänyt taakan tyttärelleen? Mitä ratkaisuja tämä olisi tehnyt elämässään toisin, jos ei äitinsä salaisuutta olisi tuntenut? Vai oliko hän sen aina tiennyt, jo kohdussa kuullut äitinsä pohjattoman tuskan ja hädän, vihan itseään kohtaan.

   Nyt ovat vanhemmat maan povessa, ensin äiti sitten isä. Maria katseli vanhempiensa hääkuvaa. Hän oli suurentanut ja kehystänyt sen ja ripustanut seinälle. –Minä rakastan teitä, minulla on niin lämpöiset tunteet teitä kohtaan. Myös sinua äiti, rakastan sinua. Sinä olit sitkeä! Et halunnut, että sinun lapsiltasi riistettäisiin se mikä sinulta oli evätty. Omien lastesi kouluttaminen viitoitti kaikki elämäsi ratkaisut – pois korpimökistä opinahjojen ääreen. Et antanut syntymäni lannistaa itseäsi. Vaadit vain yhä enemmän ja enemmän itseltäsi – uurastit, suorastaan raadoit lastesi tulevaisuuden puolesta. Olihan moni ihmetellyt, mikä kumman vimma sai suuren perheen vähän väliä muuttamaan paikkakuntaa. Vuoden välein vaihdoimme asuinpaikkaa ja kotia, kuin mustalaiskuorma olisi ollut matkalla. Kunnes lopulta olimme Viipurissa – se oli päämäärä, siellä olivat koulut!

   Muistan, kun silloin viimeisen kerran istuin vuoteesi vieressä. Harmaa myöhäissyksyisen kostea iltapäivä. Pilvet roikkuivat kattojen yllä. Sinä makasit yksin kaupunginsairaalan eristyshuoneessa – kuolemaa odottamassa – vai iankaikkista elämää. Niin sinä äiti uskoit.

Istuin äidin vieressä, pidin kädestä, vielä lämpimästä. Jo unohdukseen luulemani muistot rynnivät voimakkaina mieleeni. Äidin kädet, aina toimessa, jos ei virsikirja ollut kädessä, nyt toimettomat, ensimmäistä kertaa rauhoittuneina.

   Silloin viimeisenä iltana, hämärä oli jo muuttunut yöksi, istuin yhä äidin vuoteen vieressä, pitelin kädestä, silittelin sametinpehmeää ihoa, painoin poskeni äidin vielä lämmintä poskea vasten. Äiti, sinä et avannut silmiäsi. Hengitit, vaikka hengitystäsi en voinut kuullakaan, elit vaikka en elonmerkkiä nähnytkään. Kuiskasin –Äiti, rakastan sinua – tietämättä kuulitko rakkauden tunnustustani. Mutta olin vakuuttunut, että äiti tunsi ja aisti hyväilyni ja lämmön. Se oli viimeinen tapaamisemme – nyt vain ajatuksissani, tunteissani olet luonani.

   Muistan, kuinka syvästi surinkaan äidin kuolemaa, olin lohduton niin kauan, että psykiatri kysyi, oliko meillä jäänyt jotain keskenämme selvittämättä. Silloin sanoin, että ei minun tietääkseni. Mieleeni ei todellakaan tullut mitään kaunaista, mikä olisi voinut olla syynä pohjattomalta tuntuvaan vuosikaudet jatkuvaan kaipaukseeni. Mutta olisiko sittenkin niin, että side, joka äidin raskauden aikana meitä sitoi, ei päästänytkään minua otteestaan. Oliko äiti sitonut minut itseensä lujemmin kuin ketään toista kahdeksasta lapsestaan?

   Äiti, on surullista, että sinä et ole näkemässä, kuinka tyttäresi on edennyt elämässään, elämässä, jonka sinä vastentahtoisesti hänelle annoit. Ehkä antaisit anteeksi itsellesi – ja minulle, että uhmasin kuolemaa. Ehkäpä näetkin. Ehkä olet ylpeä minusta! Ehkäpä sanot taas – Maria, olet Jumalan lahja.                  

oljenkorsi

    

Puhelin Äidin työpaikalla soi kesken kovimman kiireen. Hänellä oli vielä edellisen potilaan tutkimuksen jälkeen verenpainemittari vasemmassa kädessä, kun hän oikealla kädellä nosti kuulokkeen.

Olen koulun terveydenhoitaja. Olen koulumme opettajien taholta saanut tehtäväkseni ilmoittaa teille, että epäilemme tyttärenne käyttävän huumeita.

Sanat eivät tavoittaneet Äidin tajuntaa. Olikohan tuo ihminen soittanut oikeaan paikkaan. Ajatuksia ja tunteita pyörittävä hiljaisuus.

 - Olettehan te Tyttären äiti?

 - Kyllä, olen minä. Mutta tuo mitä sanotte, eihän siinä ole mitään perää. Mistä te sellaisia ajatuksia olette saaneet?

 - No Tytär pukeutuu kovin omituisesti. Lisäksi hän on käytökseltään kovin labiili.

 - No mutta pukeutuminen on kyllä enemmän protesti koulunne varakkaiden lasten hienostelulle. Jos Tytär kulkee isänsä vanhassa mustassa, liian suuressa  nahkatakissa, ei kai se vielä ole osoitus siitä, että  hän olisi narkomaani. Hän onkin usein sanonut, miten monet koulunne oppilaat ostavat ylikalliita merkkivaatteita. Hän sanoo, että vaikka hänellä olisikin rahaa, ei hän haluaisi sillä tavalla osoittaa vanhempiensa äveriäisyyttä, se on hänestä snobismia! Niinpä hänen pukeutumisensa on toista ääripäätä – se on protesti. Mitä sitten tulee hänen käytökseensä, niin voin sanoa, että hän on aina ollut ailahtelevainen - helposti ilosta riehaantuva, mutta myös helposti syvästi masentuva. Hän on kuin perhonen. Mutta siinä hänellä on geneettinen perintö. Siitä ei häntä voi syyttää. Sellainen olen minäkin ollut – olen kai vieläkin, enkä kuitenkaan milloinkaan ole huumeisiin koskenutkaan.

Terveydenhoitaja ei antanut periksi.

 - Lisäksi Tyttären luokkatoverit sanovat, että hänen katseensa on kummallinen. Yhden tytön veli on narkomaani, ja tämä sisar näkee samoja piirteitä Tyttäressä.

Äidin oma syke oli kiihtynyt jo äärimmilleen, sydän jyskytti, posket hehkuivat ja kädet tärisivät hikisenä. Hän laski verenpainemittarin sivupöydälle ja yritti hillitä äänensä asialliseksi.

 - Mielestäni teillä on kyllä melko heikot todistajat näin vakavassa asiassa. Voiko tuollaisten koulutyttöjen asiantuntemukseen mielestänne luottaa? Minä en voi sille juuri arvoa antaa!

 - No nyt minä kuitenkin olen kertonut epäilyksemme Tyttärestä. Mitä aiotte tehdä?

 - Olen tietoinen siitä, että vanhemmat eivät voi eivätkä tahdokaan uskoa, että juuri heidän lapsensa olisi narkomaani, mutta kyllä mieheni ja minä tapaamme Tytärtä päivittäin ja keskustelemme hänen kanssaan, että en millään voi uskoa, että emme olisi huomanneet, jos jotain tämän kaltaista olisi meneillään. On selvää, että Tytär on meille rakas ja arvokas. Minä yritän selvitellä asiaa. Soitan teille sitten, kun olen keskustellut asiasta kotona.

   Lopun päivää sekä työssä että kotimatkalla ajatukset Äidin päässä kiersivät vain yhtä rataa – voisiko olla mahdollista, että olisimme olleet niin sokeita, että emme olisi huomanneet? Äiti koetti miettiä erilaisia tilanteita, jolloin Tytär olisi ollut poikkeuksellisen poikkeuksellinen. Erikoinenhan hän kyllä oli, oli aina ollut. Sen me olimme saaneet sekä nähdä että kokea. Koulumenestyskään ei lukiossa ollut enää sitä, mitä se keskiasteella oli ollut -  mieluummin heikohko. Kun Äiti sattui kerran muistuttamaan tytärtä läksyjen teosta, tämä huusi –Olen niin vihainen, että voisin lyödä sinua! Se oli kauhun hetki. Samalla Äidin mieleen tuli toinen hetki, kun sama Tytär muutamaa vuotta aiemmin, painautui häntä vasten, rutisti syliinsä ja sanoi – Minä pidän sinusta hirmuisen paljon! Kätkeäkseen sanojen aiheuttamaa liikutustaan Äiti vastasi –Joskus pidät enemmän, joskus vähemmän, joskus et ollenkaan! Johon Tytär  –Ei, -  joskus enemmän, joskus vähemmän, en milloinkaan en ollenkaan ja nyt kauhean paljon! Miten voikaan elämä muuttua!

   Viime aikoina Tytär oli ruvennut viettämään iltojaan Lähiössä, kuvioihin oli tullut uusia ystäviä jossakin jengissä – siellä kuulemma polteltiin hasista. Äidillä pelko ahdisti rintaa. Ei kai vain minunkin Tyttäreni, sittenkin?

   Hyvä Luoja, kyllä sinä olet ollut minulle hyvä, olet antanut minulle paljon, enemmän kuin olen ansainnut, Äiti huokaa. Mutta yksi pyyntö minulla kuitenkin vielä on. Auta minun pientä Tytärtäni oikeille raiteille tässä elämässä! Mitkä ovat ne oikeat raiteet? En tiedä, Äiti tunnustaa. Josko määrittelen ne virheellisesti, kun katson, että koulunkäynti ja ammatin hankkiminen tuovat onnen elämässä. Näin ajatellen kriteerit tuntuvat heppoisilta. Mutta mitä sitten? Eikö kunniallinen elämä ole toivomisen arvoista? Niin minulle on opetettu. Onko minulle opetettu väärin?

   Tytär tuli koulusta, näki Äidin puutarhasta poimimat viimeiset mansikat keittiön pöydällä, huudahti

   - Vittu!

- Kymmenen-, kolmetoistavuotiaalle tuollaisen kielenkäytön voi antaa anteeksi, mutta sinun ikäiseltäsi naiselta se on törkeää, se ei yksinkertaisesti ole sopivaa. Siitä näkee, että henkilön henkinen taso ei ole kovin korkea! Äiti ojentaa.

   - Sitten korkeatasoisia ihmisiä on kovin vähän, sanoo Tytär.

   - Voisithan sinä olla, Äiti ehdottaa.

 Tytär kohauttaa olkapäitään, sanaa sanomatta, päätään kääntämättä menee ulos, paiskaa oven perässään kiinni, ikkunat helähtävät, äidin mieli murtuu.

   Äiti muistaa erään kesäillan, kauan sitten, maalla. Kylän lapsia oli kerääntynyt maantielle, maitolavan ympärille. Pirkko ja minä, molemmat kymmenvuotiaita, ylimmät ystävykset, hyppelimme käsikädessä hiekkatietä mäkeä alas jalkaa vaihtaen hop-hop-hop ja samassa tahdissa huusimme vittu-vittu-vittu, jalan vaihto, hop-hop-hop! ja taas vittu-vittu-vittu!  Mäen alla isot siskot olivat kuulleet, odottivat minua. Viimeisestä sanasta vain ensimmäinen tavu jäi kesäiltaan kaikumaan. – Nyt me kerromme äidille! Olinhan tehnyt anteeksiantamattoman synnin, sanonut ruman sanan! Kaikenlainen kiroilu oli kotonani ankarasti kielletty, enkä milloinkaan aiemmin ollut tätä lakia rikkonut. Mikä lienee ollut uhman paikka meillä pikkutytöillä, en tiedä. Ymmärsin, että sisarilla oli täysi syy kertoa äidille. Pelkäsin mennä kotiin. Odotin, että äiti olisi vähintäänkin nuhdesaarnan, jos ei piiskankin kanssa odottamassa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei silloin eikä myöhemminkään. Ymmärsin, että sisaret olivat armahtaneet pikkusiskonsa. Mutta kyllä se oli hyvä opetus. Yhä tänä päivänäkin moiset sanat kouraisevat sisintäni, särähtävät korvassani, enkä halua kuulla niitä käytettävän, vähiten kodissani.     

  - Tule yöksi kotiin! Äiti sanoi päättäväisesti, kun Tytär illalla oli taas lähdössä ulos. Ja kuinka ollakaan, kun Äiti oli jo vuoteessa, eteisestä kuului hiljainen oven avaus, ei muuta. Äiti oli tyytyväinen. Kun Velikin oli jo tullut ja mennyt yläkertaan omaan huoneeseensa saattoi hän rauhallisin mielin nukkua koko yön. 

   Äiti muisteli kaiholla sitä aikaa, kun Tytär iltaisin nukkumaan mennessään pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalla, vaikka vain sekunnin ja pitäisi häntä kädestä – Se lämmittää minun keuhkojani ja minun sydäntäni ja mahalaukkuani ja kaikkea minussa, kun sinä pidät minua kädestä! Tai, kun hän kerran taas, kun Äiti sängynreunalla piteli häntä kädestä, huudahti – Sinä olet minulle kuin Jeesus!

   Aamulla Tytär ilmaantui alakertaan sulkeutuneen näköisenä –älä utele mitään-ilme kasvoillaan.   Meni kylpyhuoneeseen, suoritti aamuaskarensa. Äiti puuhaili keittiössä. Eteiseen ilmaantui tumma hahmo. Luullen, että Veli oli lähdössä ilman aamuateriaa, Äiti kiiruhti kysymään eikö tämä tule syömään. Silloin tumma hahmo, joka juuri solmi kengännauhojaan, nosti päätään. Ei Veli! Vieras mies. Äiti pelästyi, sai tuskin sanaa suustaan, ei ollut varautunut näkemään vierasta miestä eteisessä, kun ei ollut aavistanutkaan, että tällainen talossa oli. Miten toimia?  –Hyvää huomenta, Äiti sai sanotuksi ja peräytyi hämmentyneenä keittiöön. Ulko-ovi sulkeutui, poissa oli sekä Tytär että vieras, sanaa sanomatta.

   Viikonloppuna Tytär oli taas poissa kotoa, soitti kumminkin, ettei tule. Näytti siltä, että tämä vieras Poika oli vallannut sijan Tyttären sydämessä. Sitä Äiti oli osannut pelätäkin. Mutta oli tavallaan iloinen, että Tyttärellä oli edes tämä yksi ihmissuhde. Eikö ole kauheaa, että ihmisellä on niin vähän läheisiä ihmisiä – meitä vanhempiahan ei niihin voi laskea alkuunkaan, me emme mitään ymmärrä, emme mitään nuorista tiedä, ei meidän kanssa voi puhua, me vain moralisoimme, nalkutamme jne., että äidin on oltava iloinen, että lapsella on edes huumejengiseuraa! Ellei Tyttärellä olisi näitä nuoria, olisi hän kotona vain depressiossa, synkkänä huutomerkkinä Äidin silmien edessä, yksinäisyyttään äänettömästi huutaen. Onko se merkki minun rakkaudestani vai välinpitämättömyydestäni, että olen kiitollinen, kun lapsellani on edes sellaista seuraa? Äiti tuskitteli.

   Ulko-ovi avautui hiljaa, ja sulkeutui lähes äänettömästi. Hiljaista kuiskuttelua eteisessä. Vanhan puutalon portaiden kevyttä natinaa yläkertaan nousevien askelten alla. Tyttären huoneen oven varovainen sulkeutuminen. Hiljaisuus.

Äidin kuulo oli herkistynyt äärimmilleen. Koko iltana ei yläkerrasta kuulunut äännähdystäkään. Kuului vain syksyisen kaatosateen piiskaus ikkunoihin ja lehdettömien koivunoksien peltikattoa raapivat äänet. Ulkona pimeys ja kylmyys, sisällä valo ja lämpö. Äiti kulki alakerran huoneissa edestakaisin. Rauhattomana kuin poikasiaan vartioiva villieläin vihollisen vaaniessa pesän läheisyydessä - olohuoneesta keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen. Hätääntyneet ajatukset etsivät ratkaisua. –Voisin vaikka valmistaa teetä ja kutsua alakertaan, tai onhan meillä oluttakin, sen voisin viedä Tyttären huoneeseen. Pääasia, että pääsisi katkaisemaan pelottavan hiljaisuuden ja hermoja kiristävän jännityksen. Mitähän ne mahtavat yläkerrassa tehdä! Se oli tietenkin huolen sisin, suon silmä. Mitä ne siellä tekevät, kun ovat noin hiljaa. Sitten ainakin näkisi, mitä niillä on päällään, vai onko mitään!

   Aiemmat kokemukset olivat kuitenkin tuoreessa muistissa: häirintä saisi Tyttären raivoihinsa. –Ei koskaan anneta olla rauhassa! Tämän Äiti oli ennenkin saanut kuulla, kun hänelle oli opetettu yksityisyyden kunnioittamista  - eikä rohjennut huhuilla yläkertaan päin. Vaikka sydäntä puristi.

Äiti yritti saada illan tunnit kulumaan lueskelemalla. Silmät juoksivat rivejä pitkin sanoja näkemättä, sisältöä ymmärtämättä. Ja sitten taas liikkeelle. Eteisen lattialla vieras kenkäpari Tyttären kenkien vieressä. Miehen kengät. Kämmenet yhteen puristettuina Äidin silmät tuijottivat vierekkäin ikään kuin sovussa olevia kenkiä. Posket hehkuivat, henkeä salpasi.

   Ilta kului. Yö tuli. Hiljaisuus jatkui. Äidin mielikuvat laukkasivat –  ei uskaltanut katsoa kuvitelmiaan loppuun – sitä mitä pelkäsi yläkerrassa kahden nuoren välillä tapahtuvan. Sydän jyskytti. Meni vuoteeseen.  Mahdotonta nukkua. Puolen yön aikaan oli pakko nousta ja mennä eteiseen. Vieraat kengät edelleen entisessä asennossa, tyhjinä. Enää ei Äiti voinut odottaa. Hän meni portaiden alapäähän ja kutsui Tytärtä. Ei vastausta. Hetken kuluttua hän huusi kuuluvammin –Viimeinen juna menee pian! Ei vastausta. Äiti kulki rauhattomana edestakaisin, huoneesta toiseen. Ajatukset, mielikuvat ja tunteet hallitsemattomina. Hän huusi uudelleen, entistä kovemmalla äänellä   

  - Tytär, pyydän, että tulet alas vai pitääkö minun tulla ylös!

Yläkerran ovi avautui. Portaat narahtelivat kevyiden askelten alla. Hämärästä tulivat Tyttären kasvot näkyviin. Eivät raivoisat kuten Äiti oli pelännyt vaan hymyilevät. Nuoren tytön pehmeän uniset kasvot.

  - Mikä sinulla on hätänä? Tytär ihmetteli. Äiti katsoi tiukasti Tytärtä. 

  - Viimeinen juna, jolla Poika voi lähteä menee pian.

  - Mutta hänhän melkein nukkuu. Kai hän voi nukkua täällä, onhan täällä moni   muukin nukkunut, ei kai sillä ole mitään eroa.

Viittaus tarkoitti Veljen tyttöystävien toistuvia yövierailuja.

  - No Veli on kuitenkin sinua kolme vuotta vanhempi (mielessään hän jatkoi, että tämä on poika, riskit eivät ole samat kuin tytöillä, tunnustaen samalla itselleen oman kaksoismoraalisuutensa ja epäoikeudenmukaisuutensa).

Ikään kuin lukien Äidin ajatukset Tytär jatkoi painokkaasti

  - Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni.

  - Mutta jos Poika ei osaa!

Tytär näytti nauraen nyrkkejään. -Kyllä minä pystyn näillä puolustautumaan!

  - Mutta tyttö pieni, olet vasta seitsemäntoistavuotias, et seitsemänkymmentä!

  - Niin mutta minussa on paljon isoäitiä!

  - No mutta tule sinä alakertaan nukkumaan, niin Poika saa mielellään nukkua yläkerrassa.

  - Mutta kun tässä ei ole mitään pelättävää! Minun on vaikea ottaa sinun rauhattomuuttasi    vakavasti, kun tässä ei todellakaan ole mitään.

  - Mutta jos Poika sitten pettyy sinuun, kun yö ei jatku niin kuin hän ehkä haluaisi, mitä sitten?

  - Tiedätkö Äiti, minä luulen, että hän ei enää pety mistään tässä elämässä, ehkä muurahaisiin Lähiön puiston märällä penkillä, kun nekin ovat jättäneet hänet ja hakeutuneet suojaan. Ja Äiti, kaikki te äidit olette samanlaisia. Ei teillä ole mielessä muuta kuin se yksi asia!

  - No ei ole pojillakaan, sen tiedän kokemuksesta! Olen minäkin ollut nuori ja seurustellut poikien kanssa, tiedän mitä ne haluavat, lähes aina.

   Äidin mielessä vilahtivat muistikuvat pojista omassa nuoruudessa. – Ei tiennyt minunkaan äitini, missä milloinkin öitäni vietin ja mitä vaaroja kohtasin. Usein sanoin meneväni yöksi tyttöystäväni luo, ja kun puhelimia ei ollut, ei ollut pelkoa, että valheeni paljastuisi. Kun alaikäisinä emme ravintolaan päässeet, pojat keittivät kotonaan omia sekoituksiaan. Silloin kerran se olikin viedä minulta sekä neitsyyden että hengenkin. Onneksi pysyin tajuissani!

   Vuosia myöhemmin – juuri Tyttären ikäisenä – olin Eskon kanssa WPK:n -talolla tanssimassa, yöksi menin hänen opiskeluasuntoonsa. Olinhan tapaillut Eskoa jo monta kuukautta, mutta ensimmäistä kertaa olimme kahdestaan hänen asunnossaan. Siellä keväisen yön hämärässä Esko riisui ensin itsensä, sitten minut. Mielessäni sävähdin, mutta en estellyt. Esko veti minua kädestä vierelleen hetekalleen. Olinhan ennenkin maannut Eskon vieressä, mutta en milloinkaan ilkosillani. Nyt olin ensimmäistä kertaa paljastanut miehelle nuoren naiseuteni kokonaan. Poskiani kuumotti ja sydämeni läpätti kiivaasti. Kun Esko rupesi hyväilemään ja suutelemaan rintojani, pelästyneenä kuin jänis loikkasin vuoteesta. Pian olivat vaatteet päällä ja ovi vain paukahti, kun minä ryntäsin ulos. Ja niin katosi Esko elämästäni!

   Mutta että vielä kahdeksantoista vuotiaanakin! Olinhan täysi-ikäinen! Meitähän oli pieni jengi, neljä tyttöä ja neljä poikaa, kun roikuimme iltaisin kaduilla, tanssimassa, ravintoloissa. Kerran olimme ottaneet oikein kabinetin, hienoja kun olimme! Tilasimme Vinettoa tai Sorbusta tai jotain muuta makeaa viiniä. Eihän meillä koulutytöillä rahaa ollut, mutta pojat maksoivat. Pullo jaettiin. Loikoiltiin leveästi nojatuoleissa ja lörpöttelimme kovaäänisesti, puhuttiin joutavanpäiväisiä, naurettiin ja ilakoitiin. Minä heittäydyin vuoron perään jokaisen pojan syliin, halailin näitä ja nauraen kuuluttelin – minä rakastan poikia! Soitimme tarjoilijattaren tuomaan juomiamme, ja kiltisti hän ne toikin, mutta saatoin nähdä ne tuomitsevat silmäykset, joita hän meihin muljautteli. Tarjoilija pyöritteli paheksuvasti päätään tälle kurittomalle, moraalittomalle rappionuorisolle! Minulle se oli täysin viatonta ilonpitoa, mieleni puhdas ja kevyt kuin kesäperhosella, vaikka ulkopuolisesta niin syntisen tuomittavalta näyttikin. Mitä pojilla oli mielessään, se on eri asia!

   Ja se lämmin kesäyö urheiluseuran kesämajan saunan ylisillä – siellä koko seutukunnan tyttöjen unelma, se englantilainen insinööriharjoittelija Adam – makasi minun ja toisen eevan välissä. Adamhan oli vaihtanut tyttöä tuon tuostakin. Isosiskoni oli kertonut, että hänkin oli Adamin kanssa puiston penkillä pussaillut, ja että Adam oli kehunut hänen suutelemistaitoaan. Nyt olin imarreltu, kun mies kääntyi ensin minun puoleeni. Kun hän yritti suudella minua, työnsin hänet pois ja sanoin ylväästi – Never after my sister! Näin alkeelliset suutelontaitoni pelastuivat joutumasta vertailuun sisareni taituruuden kanssa.  Samassa Adam käänsi selkänsä minulle. Toinen eeva oli anteliaampi.

   Hyvä Luoja! Kylläpä minä olin uhkarohkea! Vai lapsellinen, vai tyhmä? Olisinhan voinut henkenikin menettää! Silloin ruotsinlaivalla, silloin kun minulla eikä muillakaan koululaisnuorilla ollut varaa hytteihin. Vietimme yötämme lämpimässä hyttikäytävässä. Muutama tyttö ja poika, ventovieraita toisillemme, pehmeällä matolla istuen juttelimme niitä, näitä. Joukkoomme ilmestyi argentiinalaisen jalkapallojoukkueen tummakiharainen nuori mies. Yksi suomalaispojista, meitä muita vähän vanhempi – kokeneempi? – alkoi opastaa tätä Tukholman katutyttöpaikoista.

- Mene vain Kungsgatanille, siellä ne kaikki suomalaistytöt ovat! Ne kaikki ovat huoria!

Kuinka kiukkuni ryöpsähtikään ilmoille!

- Kuinka saatat noin verisesti häpäistä suomalaistyttöjä! silmät säkenöiden huusin kaverille. Kuinka voit oman maasi tyttöjä huoritella ja halventaa tuolla tavoin? Että tuollaisia valheita kerrot! Sinä itse olet täysin moraaliton!

 - No, mutta tottahan se on! poika puolusteli.

 - Eikä ole! Sinä olet hävytön tyyppi! Sinä olet vailla minkäänlaista moraalia!

   Pian se tummakiharainen sanoi menevänsä hyttiinsä nukkumaan ja pyysi minut mukaansa – saisin nukkua lämpimässä vuoteessa! Ja minähän lähdin, uhmamielellä – minähän näytän! Heti hyttiin päästyämme se näytön paikka tulikin! Mies painoi minut olkapäistä petiinsä. Ja nyt oli minun tilaisuuteni tullut! Minähän halusin näyttää, etteivät kaikki suomalaistytöt suinkaan ole huoria! Kuului naseva läimäys, kun kämmeneni läiskähti miehen poskea vasten. Sitten kuului vain oven repäisy auki ja tömähdys, kun minä lensin kaaressa ovesta käytävään. Onnekseni matto oli pehmeä. Mutta nyt olin mielestäni puhdistanut suomalaistyttöjen maineen!

   Sinä yönä en silmiäni ummistanut ja oleilin vain sellaisissa tiloissa, joissa oli aikuisia. Koko yön oli pelko mielessä – jospa se koko tulistunut jalkapallojoukkue tulee kostamaan kaverinsa saaman miehisen loukkauksen ja heittää minut laidan yli meren aaltoihin.

   Niin, olihan minulla muitakin vaarallisia seikkailuja ja – halukkaita miehiä, niitähän riitti! Lieneekö ollut äidin oppi vai suojelusenkeli, joka lastaan varjeli!    - No niin, Tyttäreni. Kyllä sinulla on ehkä vähän Äitiäsikin, ei vain isoäitiäsi. Hyvää yötä. Rakastan sinua.

Äiti syleili Tytärtä, ja Tytär Äitiä kuin ei milloinkaan aiemmin.

- Haluaisin, että saisit hyvän elämän, Äiti sanoi.

- Mutta niinhän minä itsekin haluan. Huomenna menen taas kouluun ja yritän oikein kovasti.

- Mutta minä en nyt kyllä saa unta, sydän lyö niin kiivaasti.

- Äiti -kulta, ole iloinen, että se lyö!

- Niin enpä tiedä, ehkä olisi helpompaa, jos se ei enää löisi. No niin tyttöseni, pidä nyt huolta itsestäsi. Minun pitää kyllä nyt panna kädet ristiin ja lukea ”Isä meidän” saadakseni rauhan.

- Minäkin teen sen niin sitten se auttaa vielä paremmin!

   Entä Poika? Luottamuksen hetkenä Tytär kertoi hänestä. Avioerolapsi. Äiti asui rivitalossa, mutta oli ajanut Pojan pois kotoa. Ajanut lapsensa pois kotoa! Käsittämätöntä! Miten kukaan äiti voi ajaa lastaan pois kotoa? Kadulle! Olihan hänellä itselläänkin ollut monta hirvittävää yhteenottoa murrosikäisten lastensa kanssa, mutta hän ei koskaan, ei milloinkaan voisi ajatellakaan ajavansa lapsiaan pois kotoa. Aina kun voimat eivät enää olleet riittää anteeksiantoon, Äidin ajatuksena oli, että hän itse lähtee kotoa. Hän kyllä pärjää muissakin oloissa, onhan hänellä työ, hän voi saada asunnon ilman vaikeuksia. Aluksi voi mennä vaikka hotelliin asumaan. Mutta koti on lapsia varten! Eihän heillä muuta paikkaa olekaan.

   Mitä kamalaa voi lapsi tehdä, että tämä ajetaan pois kotoa, kadulle? Koulun Poika oli jättänyt kesken ja armeijastakin oli karannut, tosin palannut. Mutta nyt lähtenyt uudelleen, vaikka ei olisi ollut enää montaa viikkoa palvelusaikaa jäljellä. Eikä Pojalla ollut mitään paikka missä olla. Öitänsä oli nukkunut puiston penkillä. Siellä Tytär oli hänet tavannut. Ja tuonut yöksi kotiinsa, kun oli ollut niin sateista ja kylmää.

   Äidin sydäntä kouraisi. Jos olisi minun poikani, hän mietti, ajaisinko ulos. En koskaan! Kuinka voisin ajaa toisen lasta! En voi!

   Äiti ja Tytär yrittivät selvitellä Pojan tilannetta. Mielestäni Pojan pitäisi ensimmäisenä palata armeijaan ja suorittaa asevelvollisuutensa loppuun, Äiti ehdotti. – Silloinhan hän saisi asunnonkin siksi ajaksi. Sitten hänen pitäisi hankkia itselleen jokin ammatti. Onko hänellä itsellään mitään ajatuksia siitä, mitä hän haluaisi tehdä?

- Häntä kiinnostaa puutarha-ala.

- Mutta sehän on hieno asia. Kun hän kerran tietää, mitä haluaisi tehdä, niin silloin voisimme ottaa selvää, mitä mahdollisuuksia hänellä on päästä sellaiseen koulutukseen.

   Äiti soitti työvoimatoimistoon ja kertoi Pojan tilanteesta. Ymmärtäväinen naisvirkailija - mahtoiko olla äiti hänkin -  oli sitä mieltä, että armeijan suorittaminen loppuun oli ensisijaisen tärkeää. Lisäksi virkailija lupasi lähettää erilaisia esitteitä puutarha-alan koulutuksesta.

Parin päivän kuluttua esitteet tulivatkin. Tytär ja Poika tutkivat niitä tuntikaupalla yläkerran suljettujen ovien takana.

- Äiti, mä olen niin iloinen, kun Poika soitti. Ja sit kun hän oli ihan selvä. Hänellä on asiat niin kurjasti. Ei ole asuntoa eikä ammattia eikä työtä. Nyt hän on armeijassa ja sanoi olevansa ihan kiltisti, että pääsee marraskuussa.

- Missä hänen vanhempansa ovat? Äiti kysyi.

- En tiedä.

- Eikö hän halua palata kotiinsa?

- Mä luulen, että ne on vanhemmat, jotka ei välitä saada häntä sinne.

- No kyllä hän sitten on käyttäytynyt tosi törkeästi, jos vanhemmat hylkäävät poikansa.

- Kun hän tulee armeijasta, hänellä ei ole mitään. Kun hän meni armeijaan, joku nainen antoi hänen viedä tavaransa kotiinsa. Mä haluaisin auttaa Poikaa. Me olemme vähän samanlaisia, haluttais olla vapaita. Poika pyysi, että hän saisi tavata minut, jos hän saa vapaata viikonloppuna. Sanoin, että kyllä mä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että hän ei rupea dokaamaan, mä sanoin, että mä en enää välitä dokaamisesta, se aika on ohi. Hän sanoi, ettei hänkään enää halua, siksi olisi kiva tavata. Äiti, et sitten saa sanoa Pojasta mitään Isälle ja Veljelle.

  Äiti katsoi Tytärtä pitkään epävarmana.

- Vai oletko jo sanonut?

- Enhän minä mitään sen enempää kuin silloin, kun Poika on soittanut ja pyytänyt sinua puhelimeen, sanoin, että oli juovuksissa.

- Mutta et sanonut, että hän käyttää pilveä?

- En edes tiennyt, luulin, että vain juo.

- Joo, mutta kyllä hän on käyttänyt, mutta ei nyt tietenkään kolmeen viikkoon, minkä hän on ollut armeijassa.

   Tyttären silmät loistivat seitsemäntoistavuotiaan idealistista onnea, että hän voisi auttaa jotain ihmistä, jolla oli niin vaikeaa. Ei asuntoa, ei koulutusta, ei ammattia, ei työtä, juoppo, huumeiden käyttäjä. Ja Äidin pieni Tytär tällaisen ihmisen ainoa oljenkorsi! Sydäntä kouraisi pelko. Pelko, että Tytär uhraisi ainoan ruumiinsa ja sielunsa tämän ihmisen auttamiseksi – ehkä itse lankeaisi samaan onnettomuuteen.

- Rakas Tyttäreni, Äiti aloitti varovasti, - et saa pahastua tai vihastua minuun, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minä sinun äitinäsi olen huolestunut sinusta, ettet sinä auttaessasi häntä itse joutuisi samaan kierteeseen. Olethan vasta seitsemäntoistavuotias.

- Äiti, kyllä minä tiedän, en aio antaa hänen sitoutua minuun, haluan, että hän seisoo omilla jaloillaan. En aio olla hänen ainoa oljenkortensa, mutta haluan keskustella hänen kanssaan hänen ongelmistaan, haluan yrittää auttaa, että hän pääsisi eroon alkoholista ja huumeista.

- Tiedätkö, että sinun pitää varautua siihen, että epäonnistut. Ei ole helppoa auttaa ihmistä, jolla on niin paljon ongelmia. Ne kaikki kytkeytyvät toisiinsa. Pitäisi selvittää kaiken alku ja syy ja lähteä rakentamaan siitä. Ei riitä, että hän saa pitää sinua kädestä ja puhua kanssasi. Sillä hetkellä, kun et ole enää häntä kädestä pitämässä, hän luhistuu, ellei hänellä ole vahvempaa pohjaa.

- Äiti minä tiedän! Etkö sinä pidä Pojasta?

- Pidä ja pidä. Enhän minä häntä tunnekaan. Muutaman kerran nähnyt ja puhelimeen vastannut, kun hän on juovuspäissään sinulle soittanut. Mutta sen perusteella, mitä sinä olet kertonut, minulla on äidillisiä tunteita häntä kohtaan ja haluaisin auttaa häntä.

 - Äiti, minulla on ihan sama asia, minullakin on äidillisiä tunteita häntä kohtaan!

Ja niin Äidin seitsemäntoistavuotias Tytär loisti kasvoiltaan kuin Jeesus Kristus, onnellisena ajatuksesta, että hän omilla voimillaan ehkä voisi palauttaa yhden katraasta eksyneen karitsan ja pelastaa tämän tuholta! Oi nuoruus ja optimismi! Mutta ellei mitään tee, ei mitään saa!

   Poika lakkasi tulemasta yöksi. Äiti oli helpottunut. Mutta oliko Tytär itse nyt huumeiden käyttäjä? Kuumeisesti Äiti pyöritteli kysymystä mielessään. Illalla keittiöaskareita tehdessään Äiti ikään kuin ohimennen johdatteli puheen Poikaan. Kyseli tämän kuulumisia, miten armeijassa meni, oliko koulutusasia järjestynyt? Ja Äidin mieltä polttavin asia – huumeiden käyttäminen!

 - Onko Poika jatkanut hasiksen polttamista?

 - Eihän hän sitä ollut kuin jonkun kerran kokeillut, ei hän sitä varsinaisesti ollut käyttänytkään. 

 - Kokeilitko sinä sitä koskaan? sai Äiti kysytyksi. Koko keho ja mieli kauhusta jäykistyneinä vastausta odottaen, tavanomaista arkista ilmettä ja ääntä tavoitellen.

 - En minä niin hullu ole, että haluaisin elämäni sellaisella pilata! Tytär huudahti.

Ja Äiti uskoi. Hän otti Tyttären syleilyynsä, pörrötti tytön pitkää hapsottavaa tukkaa, painoi poskensa tytön poskea vasten. –Rakastan sinua, Tytär. Muista se aina. Mitä sitten elämässäsi tapahtuukin. Ja vielä senkin jälkeen, kun minua ei enää ole, katselen sinua hellästi pilven reunalta ja seuraan askeleitasi -  rakastan sinua!

LUONNONVOIMAT

   

   Aurinko paahtaa tummien sinipunaisten pilvien välistä. Puiden lehdet eivät liikahdakaan, koko luonto on pysähtynyt, odottaa. Käsi turvallisesti äidin kädessä pikku-Anni hypähtelee eteenpäin. Vaalea poninhäntä heilahtelee huolettomana hyppyjen tahdissa. Äkkiä leimahtaa, heti perään hengityksen pysähdyttävä jyrinä. Anni puristaa äidin kättä lujemmin. Äiti jouduttaa askeliaan

   -   Meidän pitää ehtiä raitiovaunuun ennen kuin ukkossade kastelee meidät läpimäriksi, sitten olemme kuin uitettuja koiria.

   -   Ai, niin kuin meidän Basti, kun se on ollut uimassa? Annia ihan naurattaa.

    -   Aivan yhtä märkiä! äiti vakuuttaa.

   Äiti venyttää askeliaan Annin kipittäessä pienillä jaloillaan vieressä.

Juuri kun he ehtivät raitiovaunuun ensimmäiset suuret vesipisarat pompahtelevat asfaltille. Salama iskee uudelleen, ukkonen jyrähtää. Hetkessä sade ryöppyää valtoimenaan, ihmiset kadulla etsivät suojaa, maailma sumenee.

   -  Äiti, mistä ukkonen tulee? Anni katsoo äitiään kysyvästi.

Se syntyy, kun kaksi pilveä törmää yhteen, niissä on sähköä, silloin syntyy ensin salama, ja sitten tulee jyrinä, äiti selittää.

   -  Äiti, mihin ukkonen menee?

No, kun pilvet ovat törmäilleet toisiinsa riittävästi, sähkö niissä loppuu, ja pilvet satavat vetenä alas maahan, ja sitten tulee taas aurinkoista.

   Raitiovaunu jyrisee eteenpäin. Sade lakkaa, viimeiset isot sadepisarat tipahtelevat katuun, vesi virtaa noroina katuojassa, aurinko paistaa, märkä asfaltti kiiltää. Ajetaan kauppahallin ohi. Anni katselee ikkunasta, näkee keskellä katua kaksi ihmishahmoista olentoa tarrautuneina toisiinsa, ikään kuin kamppailemassa. Äitikin näkee ne, ottaa Annin syliinsä ja yrittää hätääntyneenä kääntää pienen tyttönsä huomion muualle.

Liian myöhäistä!  

   -   Äiti, miksi nuo ihmiset tappelevat? Anni kysyy pelästyneenä.

   -   Eivät ne tappele, ne ovat kaatuneet ja yrittävät auttaa toisiaan ylös, äiti yrittää selittää.

   -   Äiti, ovatko ne satuttaneet itsensä?

   -   Ovat, oikein pahoin, mutta pian ne viedään hoitoon, lohduttaa äiti.

   Maassa makaa päihtynyt nuori nainen, lyhyt farkkuhame risaisena, farkkuliivi edestä auki, pyöreät rinnat pursuavat märälle asfaltille. Roteva mies naisen kimpussa, humalaisen armottomat kourat, toisella kädellä vääntämässä naista otollisempaan asentoon, toisella naisen hameen alle hamuillen.

   Kiviaitauksen vieressä roikkuu päihtynyt kaveriporukka, hajareisin tasapainoa tavoitellen, kädet harottaen, etukumarassa, näytelmään himokkaasti eläytyen. Kun parin ympärille rupeaa kerääntymään uteliaita ulkopuolisia, yksi miesporukasta yrittää ilmaa huitoen hätistellä näitä. Epävarmoin askelin hän kompuroi parin viereen, yrittää jarrutella 

   -    älkää nyt helvetissä, kuulkaa, älkää, mies örisee.

Mutta pari ei kuule mitään, ei näe mitään, ei ympäristöään, ei itseään, ei tilaansa, ei näe, ei kuule eikä tajua. Vain yksi tunne tai pakko ilman tunnetta, kuin kärpäset tai nilviäiset, yhden ainoan vietin, yhden ainoan luonnonvoiman vallassa. Siinä he kieriskelevät, kaksi ihmispoloista, keskellä märkää katua, uteliaiden, vahingoniloisten, ilkeiden, säälivien, halveksivien, armottomien katseiden keihästäminä. Siinä he pyörivät kiimaisina, tiedottomina. Yksi yhteinen halu, himo, tarve, ilman sosiaalisia kahleita, estoja.

   Kun poliisiauto ehtii paikalle, pilvet ovat jo törmänneet toisiinsa, salamat salamoineet, jyrinät jyrisseet, sähkö purkautunut. Myrsky on ohi.

Raitiovaunu jatkaa matkaa. Äiti näkee viimeisen vilauksen märällä asfaltilla retkottavasta puolitajuttomasta nuoresta naisesta örisevän miehen maatessa velttona tämän päällä.

Äidin sydäntä kouraisee, kyynelet tulevat silmiin, huoli omasta pikkutytöstä puristaa kurkkua. Kerranhan nuokin ovat olleet pieniä lapsia, viattomia, elämä avoimena edessä. Kenen? Ehkä isän ja äidin pikkutyttö, oma pojanpallero, silmäterä, kullanmuru. Vai jo syntyessään ei-toivottu, ei-kenenkään, lehtolapsi, äpärä?  Missä nyt on äiti, missä isä? Missä elämä? Ahdistuneena äiti puristaa pikku Annin itseään vasten. –Rakastan sinua, hän kuiskaa tytön korvaan. Tyttö kietoo kätensä äidin kaulaan

   -   Äiti, eikö ukkoselle mahda mitään?

  -   Ei kultaseni, ei ihminen taida mahtaa luonnonvoimille mitään.