LUOJAN   LUOMA

Poika yritti suojata päätään vetämällä se laihojen hartialuidensa väliin, selkä köyryssä, kun vihanvimmaiset läiskinnät iskivät päähän ja hartioihin.

 – Saatanan ämmä, akka, huora, poika sähisi ääntäkään päästämättä. Tummat suorat hiukset silmillä, kasvot vihasta vääristyneinä hän tuijotti naisen luisevia kalvakkaita jalkoja, ilman sukkia, mustissa kuluneissa nauhakengissä – luun valkoiset jalat, ihan ku luurangolla – poikaa rupesi ihan naurattamaan, kun hän muisti luurangon koulun lasikaapissa – mutsi luurankona! Minähän tapan sen! Sitten siitä tulee luuranko ihan oikeesti! Eikä ainakaan hakkaa mua! Akka, akka, akka, huora! Huora sä olet, kyllä mä sen tiedän! Oon mä kuullu, yöllä, ja nähnytkin mä olen. Kun äijä tulee sun päälles ja ähisee, sä vaan makaat kintut levällään, hyi saatana! Te luulette, et mä senkun nukun, mut miten sitä samassa huoneessa? Mihin mä silmäni panen, ja korvani? Vaik vetäis viltin korvilleen, ei se auta. Hakkaa sä akka vaan, kyllä faija hakkaa sut, ei mun tartte, saat kyllä sen minkä ansaitsetkin!

   Naisen silmissä järjetön viha. – Tuon kakaran se äijä on tehnyt mun vastustuksekseni, ei mitään iloa siitä, vain riesaa. Jos tota ei olis, lähtisin kyllä tieheni. Heti! Päivääkään, hetkeäkään en ton hakkaamista ja huorittelemista sietäisi! Aina silmät mustina, käsivarret mustelmilla, ranteet melkein murskana ton karhun kourissa, hampaat isketty suusta jo ajat sitten. Aina saa olla selittelemässä naapureille, miten sitä kaatu rappusissa, iski silmäkulmansa kaapin oveen, liukastui saunassa. Saatana! Eihän ne kuitenkaan usko, näenhän mä niitten naamasta, mutta sittenkin. Ei sitä voi mennä sanomaan, että ukkohan se mua hellästi pitelee – hahhaa, sillehän ne vasta nauraiskin! Rakastelee mua! hahhaa. Oikein lempii, niin tulisesti, ku mikäkin donhuan. Sehän vain merkitsisi sitä, että tunnustais oman arvottomuutensa, ei olis niinku mitään ihmisarvoa, naisen arvosta puhumattakaan. Olis niinku joku koira tai lehmä, jota sopi hakata ja potkia – niilläkin enemmän arvoa! Eiks sitä ole olemassa sellanen lakikin, et eläimiä ei saa rääkätä? Mut eihän se mua koske. Mua saa kyllä hakata ja potkia ja väkisinmaata, ihan milloin vaan huvittaa. Mähän en ole oikeestaan mitään, en eläin enkä ihminen, joku melkein sieluton otus vaan, ton äijän silmissä.

   Mies makailee sohvalla, nuhruisella, naapurin pois heittämällä. Eihän semmoinen niille enää kelvannut, hienoja kun ovat. Katselee vaimoaan, raivosta sokeaa. Noin se munkin mutsi mua hakkasi, vaikka mä olin vielä ihan kakara ja ihan avuton. Muka kuritti herran nuhteessa, et tulis kunnon kansalainen, niinhän se pappikin sanoi, se joka ei kurita lastaan vihaa tätä. Jo sillon mä päätin kostaa sen naisen hakkaamiset jollekin, kostan omalle muijalleni niinku, se mun faijani oli hakannut oman eukkonsa! Niin se vaan menee! Mä kostan ne hakkaamiset tälle mun ämmälleni, aviovaimolleni niinku sanotaan, tällä jota lupasin rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Missähän ne myötäkäymiset viipyy? Tähän asti vaan saamarin vastoinkäymisiä. Saatana! Ikinä ei rahaa mihinkään! Just ja just ruoka ja asunto, mut niistäkin aina riitaa. Riitaa rahasta, riitaa leivästä. Mitäs ne rikkaat! Nehän sanovat, että raha ei tee onnelliseksi, mitä iloa siitä rahasta olis, eihän kellään ole kuin se yksi vatsa. Mut saisi nyt sen yhdenkin vatsan täytettyä ja sit ton eukon ja kakarankin ilman jatkuvia riitoja ja joskus pääsis vaikka etelään, niinku muutkin. Ja sais kunnon ryysyt niskaansa. Ei aina kirpputoreilta, toisten jo pois heittämiä. Niinko nytkin, ettei voi tolle pojalle yhtä tollasta rotsia ostaa. Vaikka se kinuaa, ku kaikilla muillakin on just tollanen. Mut eihän sillä ole paljon muutakaan. Ja antaa muijan nyt hakata, kait se oppii olemaan kerjäämättä. Sit ne sanoo kans et joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. No kyllä mä ainakin kurituksen tunnen, mullahan pitäis olla paljonkin kunniaa! Kunniaa minulla! Missäs se nyt näkys? Työhönkään kelpaa!

   Nainen tarttuu pojan sotkuiseen tukkaan ja pöllyttää sitä. Vilkaisee murjotun näköisenä miestään sohvalla – senkin ääliö! Joka yö se pakottaa mut alleen, vaikka mua ihan oksettaa, sen hajukin. Ranteista kiinni, kovat polvet reisien väliin, haarat levälleen ja siinä se jo tonkii ja örisee, niinku sika. Sika se onkin. Tonkii aikansa. Sitten se on ohi. Yks kerta yössä riittää, onneksi. Ei siinä mitään esileikkejä. Jos se rupeis kovilla kourillaan mua kopeloimaan varmaan löisin sitä tai purisin tai potkisin. Mut sitten mä kyllä taas olisin mustelmilla. Parasta antaa sen vaan öristä aikansa ja sit saa olla rauhassa lopun yötä, kuunnella vaan sen kuorsausta. Ei sitä jaksa edes sen vertaa nousta, pesemään, vaikka sen tahmea lima valuu pitkin reisiä. Lakanalle menee, menköön. Mitä väliä on millään – ei elämällä, ei olis kuolemallakaan.

   Mokomakin kakara, lakkais nyt inumasta! Niin se munkin mutsi löi mua, jo silloin kun mä olin ihan pieni, mut kyll mä muistan. Ja mä päätin kostaa! Mut ei mun tarttenut, se ukko, äijä, mutsin mies, mun faijani teki sen mun puolestani. Menihän siltä lopulta henkikin – tapaturma, niinhän sitä sanottiin, kun se sinertävä muodottomaksi turvonnut möykky ongittiin vuolaasta virrasta.

   Mies kääntää sohvalla kylkeään, tympääntynyt kaikkeen. – Aina toi muija on saman näköinen, synkät terävät uurteet, köyry selkä, nujerrettu, iloton, harmaa. Mitä se tollain tota päätään roikottaa, niinku teuraaks vietäs, onks se elävä ollenkaan? Et tommosen kanssa pitää elää! Jos sitä vahinkoa ei olis tapahtunut, niin en kyllä, mutta kun pakottivat – korjata jälkensä, sanottiin. Mut voisinhan mä sen jättää, jos tahtosin. Mut onhan siinä omat hyvätkin puolensa, tulee ainakin halvemmaksi näin. Tekee sentään ruokaa ja pesee pyykit. Ja onhan sillä se pillu! Eihän tarvitse kaukaa hakea – eikä maksa mitään!

   Silmillä roikkuvien sotkuisten hiusten lomasta poika kyräilee vinosti, silmät viirulla naista, äitiään, vieläkö se meinaa hakata tai pöllyttä. Naisen ilme on poissaoleva, silmät ammollaan, mitään näkemättä, niin kuin olisi sokea tai kuollut. Poika ottaa pari askelta taaksepäin, musta katse naista tuijottaen, mustat tunteet – en mä vielä sulle mitään mahda. Vaikka sä ootkin laiha, on sulla voimia enemmän kuin mulla, vielä. Mutta ootahan vaan, musta voi tulla yhtä vahva kuin faija, niin katsotaan sitten, ootahan vaan, kun mä kasvan! Sit mä oon niinku faija. Annan takaisin. Tai jos sä oot jo sitten kuollut niin mä annan omalle muijalleni, kostan sun hakkaamisesi, sen mä teen! Mut jos se onkin roteva, niin sit se voi iskeä takasin! Ku mä oon tällainen hintelä. Jos se hakkaakin mut? Sit mut on hakattu kakarana ja sit mut hakattais vielä aikuisenakin, miehenä! Mut jos sen sitten ei tarttiskaan hakata omia kakaroitaan! Mitä varten aina pitää hakata?

   Ope puhu ussantunnilla, et isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mitä pahaa ne faijat on tehneet, kun aina hakataan. Jotain kamalan pahaa sen on pitänyt olla. Mut eihän se oo reiluu et lapsille kostetaan jostain sellaisest, mitä ne ei ollenkaan oo tehneetkään. Mut jos mä olisin se neljäs polvi, niin sit oliskii kaikki jo kostettu! Kaikki olis mun jälkeeni vaan onnellisia.

   Nainen ei muista poikaa olevankaan, tuijottaa sisälleen. Miten elämä on tällaseks mennyt? Ei sen pitänyt tällasta olla. Silloin, kun mä heräsin, se yks kesäyö. Heräsin keskellä yötä. Vaaleat pitsiverhot lepattelivat kevyesti niinku perhosen siivet avonaisen ikkunan edessä, lämpimässä yössä, tuulenhenkäys. Viisitoistavuotias, yksin huoneessa, hämärässä kesäyössä. Hyväilin rinnanalkujani, ne tuntuivat suloisilta, hyväilin vatsaani, kupeitani, karheaa tupsua ja pehmeää ihoani, joka kohdasta, jalkojen välistäkin, tuntui hyvältä, ihan varpaisiin asti, pehmeä kuin kissanpentu. Et mä olin onnellinen. Olin luotu naiseksi, nainen halusin olla, ennenkaikkea nainen. Seuraavana päivänä – mitä kummaa kosteaa housuissa? En ainakaan ollut pissannut, sen tiesin. Kurkistin housuihini. Kasvoja kuumotti, musta oli tullut nainen! Sitten mä vielä halusin tietää, mistä se veri oikein tuli – eihän kukaan ollut kertonut mulle. Vessassa mä otin faijan parranajopeilin, pyllistin oikein kunnolla, levitin reiteni, vasemman käden sormilla vedin karvoja ja niitä huulia erilleen, oikealla kädellä pidin peilin jalkojen välisä, että näkisin. Enhän mä kunnolla nähnyt, niin sottasta se oli, mutt nyt mä tiesin, että mä olin oikea nainen. Ja mä unelmoin miehestä, joka rakastaa mua, palvoo, pitelee hellästi kuin kukkaa, kantaa mua käsivarsillaan, jumaloi mua koska mä olen nainen.

   Eihän se niin mennytkään. Toteutuuks unelmat koskaan, kenenkään? Ei kukkasena, ei kukaan, koskaan oo jumaloinut, kironnut vaan. Mikä mä oikein olen, oikeesti? Olenks mä nainen, äiti, rakastajatar, siivooja, ihminen? Olenks mä ihminen? Jos mul ei oo arvoa äitinä, vaimona, rakastajattarena, naisena, onks mulla arvoa ihmisenä? Luotiiks mutkin Jumalan kuvaks? Niinhän se pappi silloin rippikoulussa sanoi, et kaikki ihmiset on luotu sen kuvaks. Mut on sillä sitten vähän monennäköisiä kuvia. On semmosia hevosen näköisiä, on ruipeloita, niinku mä, läskimahoja, on kierosilmäisiä ja vääräsäärisiä, tappajia, ja huorintekijöitä, on puliukkoja jos jonkin sorttisia ja vanhoja ukkoja ja akkoja. Jos se silloin, kun se loi ihmisen, ajattelikin vain sitä Eevaa ja Aatamia, ne se varmaan tekikin ihan kauniiksi. Ne oli varmaan ihan nuoria ja nättejä siellä omenapuun alla, vai mikä viikunapuu se nyt olikin. Kun ne lankes siihen syntiin. Siihen samaan syntiinhän mäkin lankesin. Silloin yhtenä elokuun yönä, silloin mäkin olin ihan nuori ja nätti, oikea jumalan kuva, Afroditeksi se yks mies mua sanokin, mut se oli jo silloin aikaisemmin. Siitäkin jo aikaa.

   Se oli se vanhempi mies, ihan niinku joku johtaja tai hienompi herra. Se vei mut ravintolaankin, tarjosi lakkalikööriä. Se onkin ainoa lakkalikööri, mitä oon milloinkaan saanut. Vaik ei sen väliä, liian äitelää se mulle, sokerit vaan tarttu suupieliin. Sitten se yöllä nuoleskeli muun huulini, sano että mä maistun ihan hillalle. Riisu multa vaatteet ja kutsu mua Afroditeksi. Mut en mä sitten  antanut sen muuta. Mut sitten toisen kerran, sillä oli mukana ihan muut juomat, pullosta suoraan. Ja liian paljon. Ei mun kuntoni sitä kestänyt. Koko maailma vaan pyöri mun ympärillä, mä konttasin, yritin nousta jaloilleni, rojahdin lattialle, rupes oksettaan, yritin ryömiä vessaan, en ehtinyt. Kaikki yhtenä ryöppynä lattialle. Sit se jotenkin sai mut vietyä sänkyyn, alkoviin, niitten aviovuoteeseen. Missähän sen vaimo mahtoi olla? Ei se sanonut, enkä mä kysynyt. Siellä se sit pani mut. Se oli mun eka kerta. Mut siihen mä katson olevani syytön, ei se mun syntini ollut. En mä olis tahtonut. Mä olin melkein tiedoton, mut sen verran muistan, ettei se miltään tuntunut, mä olin niinku narkoosissa, sillai tajuton. No siitähän ei sen kummempaa tullut, ei enää tavattukaan. Kai se sai tarpeekseen musta, taitamattomasta, sai vain siivota jälkiäni vessasta ja lakanoista.

   Mutta sitten se toinen kesä, silloin se vasta se synti tapahtu, ja siihen mä menin ihan omasta vapaasta tahdosta. Ei tarttenu juottaa eikä pakottaa. Niin etten ainakaan muita siitä syyttää voi, itseäni vaan. Kun sen synnin tein. Ja sitä syntiä saan nyt sovittaa, koko loppuelämän vissiin.

   Se elokuun ilta, se oli sitten kaunis! Ihan niinku suomalaisis elokuvis, niiss vanhoiss. Lämmintä ja sinisenhämärää. Ja heinä tuoksu, siellä niityllä, tanssilavan luona. Oli päivänkakkaraa ja kissankelloja ja apilaakin seassa ja koiranputkea. Ja mä oli nuori, liian nuori, vieläkin. Vaan kylläpäs oli hormoonit jo nousseet pintaan, ihan ihon alle, joka soluun. Ja kun se kaverikin oli sillai. Oltiin niinku samalla aaltopituudella, niinku sanotaan. Ajattelin, että pitäähän sitä kokeilla. Että tuntuisko se miltään, miltä se oikeesti tuntuis. Vai turhaaks ne siitä vouhottaa. Et jotain orkasmia, niinku puolitiehen taivaaseen. Niinhän ne jotkut ainakin kirjottaa. Vaan siitä taivaasta mä en ainakaan päässyt osalliseksi, en silloinkaan, milloinkaan, helvetistä mieluumminkin. Jo silloin mä tajusin, et sill on kovat kourat, mut se oli sit jo liian myöhäistä.

   Nainen vilkaisee poikansa köyryä niskaa, laihaa. Eihän se sun syy, et sä oot olemassa, et tää elämä on mitä se on, yhtä helvettiä, ihan syytönhän sä oot. Ymmärränhän mä, et sä haluaisit samat kamat, kun mitä niillä kavereillakin, mutta mistä mä ne rahat teen. Kun ei leipäänkään. Ei se auta, et sä mouruat. Ihan niinku se olis mun vikani, niinku mä olisin joku ilkimys enkä tahtos antaa. Antaisin mä, pyytämättäkin, jos mulla vaan olis mistä ottaa, niinku niillä toisilla, muilla. No, menehän siitä!

   Ne sanoo, et lapset on niinku jonkun jumalan lahja! Minkä sen kumman jumalan? Kyllä se tuo ukko on se jumala. Ja sellaisesta lahjasta en kyllä olis välittänyt! Ainoa lahja, minkä se millonkaan on mulle antanut. Sen lahjan kanssa on niinku kyseenalaista. Kukahan sen on keksinyt? Että lahja! Ne on kyllä ne papit ja rikkaat, yrittäneet lohduttaa köyhiä ja taitamattomia, ja vielä pitäis jotain jumalaa kiittää. Mut kyllä se jumala sit sais pitää huolta siitäkin, et olis millä mahat täyttää. Senkun vaan jäniksenkäpälällä pöytää pyyhkis niin oitis ois herkut siinä, niinku sadussa ainakin. Kyllä mäkin sitten voisin lahjasta kiittää ja voisin ottaa vastaan vaikka toisenkin.

   Telkkarissa ne puhuu, et lapsia ei saa lyödä, on olemassa lakikin. Mihin mä sitten kurjuuteni puran, itseänikö mä hakkaan? No, sen homman tuo äijä hoitaa ihan kiitettävästi. Ja eiks sitten oo lakia, joka kieltää hakkaamasta naista? Jos onkin, ni ei se mua koske. On ne näyttäneet telkkarissa kuviakin hakatuista naisista, pahoinpidellyistä, sanovat. Hahhaa, onks niitä hyvinpideltyjäkin? hahhaa. Voisin mäkin kelvata mannekiiniksi, oon mä sen verran pahan näköinen. Oli sillä yhdellä aika ilkeä haava kaulassa, ei mulla sentään kaulasuonet. Vertakin tuli ihan kamalasti. Kuolikohan se? Ja sillä yhdellä oli leukaluu murskana ja hampaat kourassa. Mut mitä se mua auttaa, jos toisillakin menee huonosti? Sanovat että pitäis mennä poliisille. Mennä poliisille? Siitähän vasta riemu nousisi! Silloin mä vasta oikein paljastaisin mitättömyyteni! Mitä se hyödyttäis muutenkaan? Vaikka mä jättäisin ton äijän, millä mä sitten eläisin? Katto on sentään pään päällä ja ruokaakin. Ja miten ton pojan? Jos sen ton ukon luo jätän, niin se voi kostaa ja hakata sen vielä pahemmin kuin mut, on sillä niin kovat kourat. Onhan se sentään mun pentu, on mulla vähän pehmeämmät kädet, ei niillä hampaat lähde.

   Eikähän mulla mitään ammattiakaan. Ennen kaupassa myymässä, mut eihän ne nykyajan marketteihin tällaista luuskan näköistä huoli, pitäis olla nuori ja nätti ja kieliä pitäis puhua. Kadullaks mä sitten asuisin, niin kuin huorat?  Vaik sitähän mä nytkin oon, tolle ukolle, en mitään muuta kuin siivooja ja huora. Hyvin ne huorat kuulemma tienaavat, silkissä ja sametissa ja turkitkin niillä on. Mut ne on kauniita! Tukat kiharassa ja maalattuja ja hoikkia. Mut miten musta nyt kauniin sais? Olinhan mä silloin ennen. Mutta nyt! Vanha luuska, peiliin ei enää ilkeä katsoakaan. Pitäis ensin olla rahaa että sais edes hampaat ja sitten tukka ja vaatteet ja maalit!

   Jos oliskii niinku joku musliiminainen, huntu päällä, ei näkys tää naama! Nehän voi piilottaa sinne verhonsa taakse vaikka minkä näköisen noita-akan tai hevosennaaman, sitä vaan luullaan että siellä on semmonen haaremin kaunotar. Niinhän ne vois luulla mustakin! Pitäisköhän ruveta musliimiksi? Muuta eroahan mulla ei niitten naisiin olekaan, huntu vaan puuttuu, samanlainen vanki, ei mitään valtaa itseeni, ukko se määrää kaiken. Tän näköisenä ei kyllä huoramarkkinoillakaan pärjää. Luuskana saa vastaan vaan yhtä rahattomia, ilmaseks saa antaa. Ei sillä rikastu. Ja voi olla, että nekin hakkais.

   Mutta kyllähän mullakin vielä pitäis olla elämä edessä, mähän olen vielä ihan nuori. Sehän se niin kurjaa, kun ei oo mitään omaa, ei työtä, ei rahaa, ei ystäviä, niinku elämällä ei olis mitään virkaa, tai mulla. Jos mulla olis jotain, niin mä olisin varmaan ihan parempi ihminen, parempi äitikin. Mut että musta tulis parempi vaimo tai rakastajatar, siihen mä tarttisin kyllä toisenlaisen miehen. Sellasen, jolla olis lämpimät kädet, pehmeät sormet, niitä mä kaipaan ihan eniten, pitelisi ihan hellästi, niinku jotain hentoa kukkaa, niin sit munkaan ei tarttis hakata kettää. Kun vain sais sitä rakkautta, sithän ois mitä toisillekin antaa. Jospa sellanen vielä jostakin ilmaantuiskin, ihan niinkuin putoais taivaasta, sellanen herran enkeli, johdattelis sinne Paratiisiin, missä aatami syli lämpimänä odottelis mua, omaa eevaansa. Siellä me sit vaan toisiimme kietoutuneina käyskenneltäs viikunapuun katveessa ja rakkauden linnut livertelis ja ruusut ja hunaja tuoksuis!