A H D I S T U S

Se oli jo neljäs kerta tänä vuonna! Hanna oli juuri menossa huoneeseen, kun Kirsti tuli ulos. Hanna ei täysin ymmärtänyt Kirstin sanoja, saattoi vain aavistaa, astui äänettömästi vuoteen luo. Iris makasi silmät raukeina, valkoisten lakanoiden välistä, värittömät kasvot, kuin kalkitut, valkaistu tukka pieluksella levällään. Vain unikonpunaiset huulet, unikon muotoisetkin, loistivat. Ilman huulia kasvoja tuskin olisi erottanut, kuin valkoinen lilja. Hiljainen valitus - kaikki paikat kipeinä.

Iris loi välinpitämättömän katseen tulijaan, käänsi katseensa ikkunaan, sulki silmänsä.

Tuuli leyhytteli valkoisia pitsiverhoja avonaisessa ikkunassa, verhojen välistä hohti taivas elokuun sinessä, ja valkoiset poutapilvet.

   Hanna tunsi itsensä turhaksi, lähti yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Oven takana Kirsti toisti närkästyneenä, ikään kuin vertaiselleen, sellaiselle, joka on vihkiytynyt elämän salaisuuksiin, naiseuden saloihin, –Jo neljäs kerta tänä vuonna!

   Hanna ravisteli tummakiharaista päätään, ruskeat silmät hämmästyksestä auki revähtäneinä ihmetteli mielessään –näinkö kaikki naiset tekevät? Miksi? Eikö muita keinoja ole kuin tehdä sellainen synti? Hannan nuoressa, neitseellisessä maailmassa teko tuntui luonnottomalta. Tunteiden ja ajatusten kaaos myllersi Hannan mieltä. Kyllähän Hanna oli lukenut taitamattomista tai tietämättömistä piikatytöistä, joille sellainen vahinko oli tullut ja jotka puoskarit sitten olivat pinteestä pelastaneet. Mutta neljä kertaa! Siinä oli syntiä enemmän kuin Hanna saattoi käsittää. Miten sellaisen syntitaakan alla saattoi enää elää. Vai paatuuko mieli niin, että syntiä ei synniksi edes tunnista. Ja missä ovat miehet – kanssarikolliset?

   Luoja, vain naisiako sinä synnistä rankaiset? –Hanna kapinoi mielessään.  Eivätkö he milloinkaan saa sielulleen rauhaa? Tehtyä eivät tekemättömäksi saa! Maailma on täynnä näitä syntisiä naisia – ja miehiä, jotka ovat naiset syntiin langettaneet! Kantaako jokainen nainen syntitaakkaansa hamaan hautaan asti henkeä ahdistaen? Synnin, minkä miehet ovat tehneet, yhtä syyllisiä, yhtä syntisiä, synniksi eivät syntiään edes tiedosta. Ilman häivähdystäkään omantunnontuskista, vapaina syyllisyyden tunnosta!  Mutta nainen pelastuakseen ylenkatseelta, ahdingolta, säilyttääkseen siveän leiman, pelastuakseen ihmisten tuomiolta, hän saa kantaa tuomiotaan iankaikkisesti.

Naista, joka kaikista keinoista huolimatta ei lasta pysty synnyttämään, häntä säälitään. Kaikki lääketieteen keinot käytetään – hormonihoidot, keinosiemennykset, kohdunvuokraukset – jotta hän sen himoitsemansa lapsen saisi, lapsen, joka kohottaisi hänet äitien jaloon kastiin, lapsen, joka sanoisi hänelle ÄITI.  Mutta nainen, jonka kohtu on muheva kuin satoisa hedelmätarha, hän voi synnyttäessään saada yleisen halveksunnan. Kuinka elämä voi olla näin epäoikeudenmukainen? Kaikki vain miehestä kiinni – onko naimisissa vai ei. Vain aviomiehen siittämä lapsi hyväksytään. Oli mies sitten millainen renttu tahansa, vaikka hakkaisi vaimonsa ja lapsensa henkihieveriin, kunhan suhde vain ihmisten silmissä on hyväksyttävä, moraalin normit täyttävä.

   Hanna oli juuri tuuditellut sylissään pienen poikansa uneen, nänni oli valahtanut kylläisen lapsen suusta, maito vielä karehti suupielessä, kun puhelin eteisessä pärähti soimaan. Hän kantoi pienen nyyttinsä makuuhuoneeseen vauvan koriin, sulki syksyisen pimeyden verhojen taakse. Puhelin soi rämisten vaativasti uudelleen ennen kuin Hanna ehti vastaamaan.

- Se mies pani minut! se oli kuin parahdus langan toisessa päässä.

- Mitä, mitä sinä tarkoitat? Hanna kuiskasi. Sano ystävä hyvä, mitä sinä panemisella tarkoitat? Hanna toistaa epäuskoisena.

- Tarkoitan ihan sitä mitä sanoin! Se mies pani minut. Kun minä makasin siinä sen pöydällä alapää avonaisena, niin yht´äkkiä se työnsi kalunsa sisälleni!

Hanna haukkoi sanattomana henkeä.

- Mutta sehän on lääkäri! Eihän se voi sellaista tehdä! Hannan suuta kuivasi. – Sehän on rikollista!

- Kyllä se vain voi! Ja tekikin! Enhän minä voinut vastaan panna, sen armoillahan minä olin, viidennellä kuukaudella – eihän kukaan muukaan olisi sitä tehnyt.

- Mutta mieshän on rikollinen! Lääkärinvalan tehnyt! Vedä se oikeuteen!

- Rikollinenhan minäkin olen, lain silmissä! Kyllähän se sen tiesi. Mitä minä voisin tehdä? Eihän minulla ole mitään todisteitakaan, ei ne yhtä köyhää naista uskoisi, houruna pitäisivät. Vielä pahempaan tilanteeseen joutuisin. Nyt olen kuitenkin vapaa taakastani!

   Nyt molemmilta naisilta loppuivat sanat. Mielessään Hanna protestoi ystävänsä kohtelua, jokaisen naisen kohtelua. –Luoja! kuinka sallit tällaista naisille? Eikö jo kärsitty tuska ja nöyryytys riitä? Vieläkö pitää häpäistä sillä tavalla? Hanna kuuli puhelimessa vain itkunsekaista valitusta.  Ja missä mies, syyllinen? Ikään kuin olisi kuullut Hannan ajatuksen, ystävä jatkoi

- se mieshän häipyi heti, kun vahingosta kerroin. Haukkui minut ja sanoi, että itse olen syyllinen, miksen varonut! –En minä sinua väkisin! niin se sanoi. Vaikka mies roikkui huoltamon kassalla monet kerrat ja aina imartelemassa, hymy vinosti suupielessä, silmät huoraisesti tuikkien, maanittelemassa. –Tule nyt tyttö! Tule! Vien sinut ravintoloihin, matkoilleni otan, saat vähän piristystä elämääsi! Niin se houkutteli. Kerran lankesin houkutukseen. Kyllähän minä tiesin, mitä siitä seuraisi, mutta jo monta vuotta yksin, ilman miestä, vain lapsi kotona. Annoin periksi, lähdin. -Tämä on jo viidennellä kuukaudella, sanoi tohtori, ei sitä enää voi abortoida. -Viisi kuukautta, niin kauan sitä iloa kesti. Oli oltu, oli tehty, oli, oli…  Luoja, kuinka et minua yksinäistä poloa armahtanut?! ystävä parahti.

 

   Hannan mielessä muistot rupesivat taas myllertämään. Jumalani, kaikki pahat tekoni olen ihmisille ilmoittanut – paitsi sitä yhtä. Sen tiedät vain Sinä. Sen suurimman syntini minä kirjoitan paperilapulle, nielen sen, ja Sinä annat syntini anteeksi niin kuin silloin kerran, kun olin lapsi. Silloin pääsen kalvavasta painajaisestani. Kirjoitan salaisuuteni, jota olen kierrellyt, jota kukaan ei ole kysynyt, jota en ole maailmalle kuuluttanut!

   Hanna oli yksitoistavuotias, kun äiti vei tytön lahkolaisen kokoukseen. Huone oli korkea ja kolkko – lautalattia ja paljaat seinät, ei väriläiskää missään. Ainoa lapsi naisjoukossa. Veisattiin virsiä ja rukoiltiin.

- Jos joku haluaa tunnustaa syntinsä julkisesti, hän tulee saamaan ne anteeksi, sanoi kokouksen vetäjä, nainen, jolla oli ystävälliset silmät ja anteeksiantava hymy, kuin korkeammat voimat olisivat valtuuttaneet hänet tähän pyhään tehtävään – armahtamaan synnintekijöitä.

Puiset tuolit kolisivat kolkosti lautalattialla, kun naiset kääntyivät polvilleen lattialle, kasvot tuolin istuimella käsivarsiin peitettyinä. Synnintuntoiset kuuntelivat, kuinka yksi laiha langennut naispolo käsivarret kattoa kohden kohotettuina, kovalla äänellä huutaen paljasti tuntoaan painaneet tekonsa, sielua kalvaneet syntinsä kaikkien kuultavaksi. Muut naiset, kanssasisaret, kohottivat hurmoshenkiset rukouksensa kohti kattoa kovaäänisesti anoen synninpäästöä syntiselle.

   Hanna seurasi tapahtumia kuristavaa kauhua, suoranaista pakokauhua tuntien. -Tuolla tavallako minunkin on tunnustettava, julistettava syntini?

Hannalla oli tunnollaan raskas synti.

Hanna oli kolme vuotta aiemmin asunut yhden kesän maalla, ison kartanon muonamiehen mökissä. Seinän takana asui Elsa, kartanon karjakko, kiltti ihminen, Hannalle aina ystävällinen, kuin ystävä. Hanna vieraili usein Elsan luona. Hannasta tuntui kuin Elsan huoneessa aina olisi paistanut aurinko. Hanna sai katsella tämän tavaroita – nuoren naisen tavaroita. Elsalla oli komeronsa hyllyllä kaunis rintakoru, jollaista Hanna ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Koru oli kullan värinen, ja siinä oli punaisia kiviä, ihan kuin rubiineja, jotka auringonvalossa sädehtivät kauniisti.

   Elsan ovi ei milloinkaan ollut lukittuna, ja Hannalla oli lupa käydä siellä, milloin vain halusi. Eräänä päivänä, kun Elsa taas oli työssä, Hanna tapansa mukaan meni tämän huoneeseen, avasi komeron oven, ja siinä se oli! Hänen silmiensä edessä, kullanvärinen rintakoru! Se oli kauneinta, mitä hän ikinä oli nähnyt! Punaiset kivet säihkyivät auringonpaisteessa kilpaa Hannan silmien kanssa! Houkutus oli ylivoimainen, koru takertui pieneen käteen, piiloutui pieneen nyrkkiin. Hanna meni ulos.

   Nyt Hanna kulki pelko mielessä – milloin Elsa huomaisi korunsa kadonneeksi? Ainainen painajainen. Enää ei Hanna uskaltanut Elsan huoneeseen mennä. Minkäänlaista iloa ei korusta ollut –  hän ei uskaltanut käyttää sitä tai näyttää sitä kenellekään, vain piilotella. Minkä synnin hän olikaan tehnyt! Hän oli rikkonut yhtä Jumalan käskyä vastaan –Älä varasta! Sitä hän oli rikkonut. Vaikka äiti oli aina vannottanut, että ei saa varastaa, ei pienintäkään, vähäpätöisintäkään tavaraa, ei nuppineulaakaan! Jumala näkee meidän tekomme, vaikka ihmiset eivät näkisikään. Ja Jumala oli nähnyt, Hanna tiesi. 

   Kun heinät oli niitetty, kun viljapellot lainehtivat kypsistä tähkäpäistä, kun muuttolinnut rupesivat kerääntymään nuottiriveiksi sähköjohdoille ja kesäloma oli lopussa, Hanna palasi kotiinsa. Ja koru seurasi mukana, ja korun mukana pelko ja omantunnontuskat. Hän oli varastanut! Hän oli varas! Koru ja painajaismainen pelko seurasivat vuodesta toiseen, paikkakunnalta toiselle. Jossain muutossa koru katosi, mutta kalvava synnintunto, pelko ja tuska eivät kadonneet. Ne olivat syöpyneet pieneen sydämeen, lähtemättömästi.

   Kauhun tuntein Hanna katseli, kuinka nainen kovalla äänellä huutaen julisti pahoja tekojaan kaikkien kuulla. Kauhistuneena, pieni ahdistunut sydän pakahtumaisillaan, Hanna seurasi hurmoksessa olevaa naista – noinko minunkin pitää syntini tunnustaa tuskasta päästäkseni?

Aivan kuin johtajanainen olisi nähnyt Hannan suuren hädän, hän kokouksen päätteeksi sanoi

– jos teillä on tunnollanne tekoja, joita ette voi kenellekään tunnustaa, mutta joista sielunne ei rauhaakaan saa, kirjoittakaa ne paperilapulle ja nielkää paperi. Silloin saatte syntinne anteeksi, olette sovittaneet tekonne.

   Oli jo myöhäinen ilta, kun Hanna äitinsä kanssa palasi kotiin. Hannalla oli päässään vain yksi ajatus – päästä sovittamaan tekemänsä synnin. Heti sisälle päästyään hän etsi paperilappusen ja kynän, piiloutui nurkkaansa, kirjoitti tekemänsä synnin paperille, pisti paperin suuhunsa, sekoitti siihen sylkeä, pureskeli ja pehmitteli lappusta ja kunnes sai sen niellyksi. Ja katso – ihme tapahtui! Sinä hetkenä Hanna vapautui painajaisestaan. Hänen syntinsä oli annettu anteeksi. Hanna sai vapautuksen kolme raskasta vuotta mieltään kalvaneesta syyllisyyden tunnostaan. Jumala oli armahtanut hänet! Hän oli vapaa!

   Hanna puristi pientä poikalastaan entistä kovemmin syliinsä. Rippi! Miksi rippi tunnetaan vain katolisessa kirkossa. Miksei meille muillekin ole annettu synnistä vapauttavaa armoa, vapahdusta synnin tuskasta, kuoleman pelosta, iankaikkisesta kadotuksesta? Pimeässä, kasvottomana, kasvottoman ripittäjän, kasvottoman Jumalan edessä.

   Hanna oli nähnyt kuvauksia siitä, miten ihmiset kesken työpäivänkin pistäytyivät kirkkoon, polvistuivat verhon takana olevan rippi-isän eteen, tekivät ristin merkin, supisivat syntinsä kasvottomalle kuuntelijalle, saivat armahduksen, tekivät taas ristinmerkin. Kevein askelin he kiiruhtivat ulos tekemään uusia syntejä! Joista taas seuraavassa ripissä saivat armahduksen. Näin helppoa se pitäisi kaikille syntisille olla, että saisi ilman ainaista syntitaakkaa matkansa taivaltaa. -Jotta saisin sielulleni rauhan, pitääkö minun turuilla ja toreilla huutaa syntejäni, pahoja tekojani julki? Jumalani! Sitäkö minulta vaadit –Hanna vaikeroi. -Ei, et sinä Jumala! Ihmiset!  Ihmiset ovat julmia – eivät he ymmärrä, eivät anteeksi anna, unohda. Ovat vahingoniloisia. Pohjimmiltaan. Vaikka ulospäin armeliasta näyttäisivät. Jos kirkon rippi voi luvata anteeksiannon – onhan sekin vain ihmisten keksimä rituaali – yhtä hyvin tunnustus Jumalalle suoraan, ilman välikäsiä pitäisi tuoda pelastus.

   Hanna kirjoitti sen suurimman, sen salaisimman tuskansa paperilappuselle. Tuijotti paperia, sanoja, mitään näkemättä. Repäisi kirjoittamansa rivit irti, rutisti lappusen pieneksi pallukaksi, pisti sen suuhunsa. Suu oli kuiva kuin kuivettunut nahkaleili. Mielen ahdistus ja järkytys oli pysäyttänyt sylkirauhasten toiminnan. Hanna käänteli kuivaa pallukkaa suussaan, siirteli sitä kielellään poskesta toiseen, se takertui suulakeen, posken limakalvoihin, kielen pintaan. Se oli kuin oblaatti! – Tässäkö se armo on, kuvaannollisesti, oblaatti! Takertuu samalla tavalla rutikuivaan suuhun kuin synti sieluun!

Vähitellen paperin hankaus limakalvoja vasten herätti sylkirauhaset toimimaan. Vähitellen paperi rupesi kostumaan, yhä enemmän ja enemmän, mitä kiihkeämmin Hanna sitä suussaan pyöritteli. Hanna nieleskeli limaista pallukkaa, uudelleen ja uudelleen. Vihdoin se meni alas nielusta, lähti raapien taivaltamaan ruokatorveen. Takertui kiinni. Hanna nieleskeli, se oli kuin pala kurkussa, niin kuin olikin, takertui rintalastan taakse, ahdisti. Vähitellen se meni alemmas ja alemmas. Nielussa tukahduttava tunne säilyi pitkään, kunnes vihdoin katosi!

   Mutta mielen ahdistus jäi! Hanna taisteli yötä päivää tuskansa kanssa, ilman pelastusta. Luojani, varkaudesta sinä armahdit minut, mutta tämä toinen synti – miksei sieluni siitä saa rauhaa? Vaikka sinulle sen olen tunnustanut, anteeksi pyytänyt! Oletko arvottanut syntien raskauden eri suuruisiksi jo Mooseksen kivitauluissa? Viides käsky – Älä tapa! tulee ennen seitsemättä – Älä varasta!  Onko varkaus näistä kahdesta paljon lievempi ja tappaminen paljon raskaampi synti? Ja miten on, jos varastaa vain lasihelmiä ja katinkultaa tai vaikka miljardeja? Tai jos murha kohdistuu muutaman solun alkioon, onko se yhtä suuri synti kuin jos veisi hengen synnytetyltä olennolta? Miten on, jos saman synnin tekee vain kerran tai jos sen tekee neljä kertaa? Entä jos synnin tekee vain ajatuksissa, ei teoissa? Eikö raamatussa sanota, että synti on synti, tekipä sen ajatuksissa, sanoissa tai teoissa – ovatko kaikki synnit silloinkin samanveroisia? Silloin ei synnitöntä ihmistä olekaan. Kuka heittää ensimmäisen kiven? Kuka synnitön!

   Tuska ja hätä kuristivat kurkkua, Hanna pidätteli hengitystä ei saanut ilmaa, tunsi olevansa tukehtumaisillaan. Sama tunne kuin silloin, kun hän viisitoistavuotiaana oli juossut jyrkältä kalliolta ja kovalla vauhdilla hypännyt jalat edellä syvään veteen. Hän oli antanut itsensä upota yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta pohjaa ei tuntunut tulevan vastaan. Kun hän vihdoin rupesi pyrkimään ylöspäin, vesi yläpuolella oli mustaa, ei valon pilkahdustakaan. Kuinka syvällä hän mahtoi ollakaan, ehtiikö ylös ennen kuin ilma keuhkoista loppuu? Kauhu pusersi mieltä. Hanna pyristeli pintaa kohden, yritti katsoa ylöspäin nähdäkseen, milloin valoa rupeaisi kuultamaan, milloin veden pinta rupeaisi näkymään. Mutta vaikka hän kuinka yritti nopeuttaa nousuaan, yläpuolella näkyi vain mustaa. Hän pidätti hengitystään viimeiseen saakka, puristi vielä viimeisillä voimillaan hengitystiensä kiinni, luuli jo voimiensa loppuvan. Hetket olivat vähissä, kohta hänen olisi pakko vetäistä vettä keuhkoihinsa! Mutta sitten vihdoin valo läheni, läheni lähenemistään. Vielä viimeinen hengityksen pidätys. Hän pulpahti pinnalle kuin korkki.

   Hanna kapusi jyskyttävin sydämin, voimattomin jaloin vanhan punatiilisen talon viidenteen kerrokseen. Olisi hän voinut hissinkin ottaa, mutta rappuja noustessaan hän saattoi vielä hieman pitkittää totuuden paljastumista, niin hän luuli. Painaessaan ovikelloa, se rämähti kuin hänen oman sielunsa parahdus. Pitkä harteikas harmaatukkainen hypnootikkio tuli avaamaan oven –Päivää, päivää, istukaa ja odottakaa vielä hetki, sanoi ja jätti pakokauhuisen Hannan ahtaaseen hämärännuhruiseen odotushuoneeseen.

   Kun ovi vastaanottohuoneeseen uudelleen avautui, Hanna hypähti pelästyneenä seisomaan – nytkö minun hetkeni on tullut, pelastuksen vai tuomion? Vastaanottohuoneesta tuli ulos verevänoloinen nainen tukka pörröisenä. Myös hypnootikolla tukka oli sotkuinen – mitähän ne ovat huoneessa suljetun oven takana tehneet, välähti Hannan pelokkaassa mielessä.

   Vastaanottohuoneessa oli yksi verhoton ikkuna, jonka kaupungin noen harmaannuttamien lasien läpi kuulsi syyspäivän raskas ankeus. Huone oli hämärä, ahdas, seinät olivat paljaat, tupakansavun harmaannuttamat, kalusteina kirjoituspöytä ja -tuoli ja kulunut, ruskea nahkainen divaani, joka oli ehtinyt kuulla monien murheet ja tuskat. Eihän tänne kukaan ilosanomiaan tullut kertomaan, ihmisten syvimmät tuskat ja hädät siellä vain paljastettiin.

   Hanna makaa hypnootikon nahkaisella divaanilla koko keho ja sielu pelosta kangistuneina. Kaikki lihakset kouristuksessa. Vain sydänlihas hakkaa, jyskyttää, pumppaa. Tuskin saa hengitettyä.

-  Pelottaako teitä? mies kysyy. Istuu tuolissaan puolivinosti haroen pitkää harmahtavaa kiharaista tukkaansa.

-  Pelottaa, kovasti. En ole ennen tällaista kokenut. Miten tulen hypnoosissa käyttäytymään, mitä sanomaan, mitä tulen jälkeenpäin muistamaan, Hanna saa peloltaan sanotuksi.

-  Ei tässä mitään pelättävää ole, ette te tiedottomaksi mene. Rentoudutte vain, tulette jälkikäteen muistamaan kaiken. Kun lasken viiteen, te rentoudutte täysin, hengitätte syvään ja rauhallisesti. Kaikki lihaksenne rentoutuvat, ajatuksenne rentoutuvat, teille tulee lämmin hyvä olo. Kun lopetamme istunnon, lasken taas viiteen, jolloin nousette levänneenä ylös ja teillä on kevyt olo,

- yksi - kaksi – kolme – neljä – viisi. Nyt lihaksenne ovat täysin rentoutuneet, mielenne on rento, avoin.

- Kertokaa nyt mikä mieltänne painaa, onko teillä jokin ongelma?

Hanna makaa vain kattoon tuijottaen. Hiljaisuus, odotusta. Vihdoin hän saa sanotuksi

- on minulla ongelma.  En pysty selvittämään sitä, sitä ainoaa, joka minulla on koskaan ollut. Silloin kun elää suuren ongelman kanssa ei pieniä ongelmia olekaan. Ne ovat sivuseikkoja, mitättömiä, niistä pääsee eroon luovien. Suuren ongelmani kanssa olen kamppaillut yksin, se imee kaiken voimani. Olen yrittänyt analysoida itseäni, tekemisiäni, elämässäni kokemiani              kolhuja, etsiä ongelmani perimmäistä syytä. Miksi sieluani kiusataan tällä tavalla? Mitä minä olen tehnyt, mitä äitini on tehnyt, mitä Luoja on tehnyt? Helvetin tulella on pienestä pitäen peloteltu. Onko se jo lapsena sieluun iskostettu kuoleman kauhu? En koskaan uskalla ajatella ajatusta loppuun, pohtia syytä täysin rehellisesti, syytä pohjattomaan pelkooni. Pelkoon, joka vie kaikki voimani.

Hanna hengähtää syvään, vetää kädet kasvoilleen ja purskahtaa itkuun.

- Minä pelkään, että teen pahaa lapselleni. Pelkään kaikkia teräaseita. En uskalla leipäveistä käteeni ottaa, kun pelkään, että tapan lapseni.

Vedet valuvat valtoimenaan pitkin poskia korvan takaa kaulalle.

- Ja kuitenkin minä rakastan lastani yli kaiken.

- Tuo on hyvä merkki, että pystytte itkemään, noin purkautumaan. Kertokaa, miten se on alkanut.

- En minä tiedä. Olen miettinyt ja miettinyt. Elämässäni on tapahtunut raskaita asioita, mutta vaikka kuinka yritän yhdistää pelkoni niihin, ei se auta. Sama lamaava kauhu jäytää mieltäni, täyttää kaikki ajatukseni. Kuristaa henkeäni ja ruumistani. Vie kaikki voimani. En uskalla olla yksin lapseni kanssa kotona. Olen ollut psykiatrin luona, sain reseptin rauhoittavia lääkkeitä. En edes kokeillut niitä, tunteiden turruttaminen ei syytä poista.

- Istuin myös psykoanalyytikon tuolissa – mies huoneen toisessa päässä, silmät puoliummessa. Toistelin asioita, joita edelliselläkin kerralla olin kertonut - kuinka tuskainen pelkoni poikani hengen puolesta täytti koko olemukseni, lamasi. Ajatukset pyörivät vain yhden kauhun pelkoni ympärillä, yritin ajatella muuta, yritin unohtaa pelkoni. Mutta kun hetkeksi ajatukseni muusta herpaantuvat, kauhu kuristaa kurkkuani. Psykoanalyytikko istui kuin puoliunessa. Yritin keksiä jotain sanottavaa. Hän ei yrittänytkään auttaa tai johdatella. Kerroin, että kyllä minä muistan, kun naapurimies heilui puukko kourassa.    

- Oli sunnuntaiaamu. Kärpäset surisivat pirtissä. Aurinko läikitti raidalliset riepumatot, jotka kulkivat pirtin päästä päähän. Asuimme tilapäisesti tässä pienessä tuvassa talon emännän ja tämän aikamiespojan, Jaskan luona. Vaikka oli elokuu, ilma oli porottavan kuuma. Radiosta kuului jumalanpalvelus. Talon emäntä, minun isäni, äitini ja viisi sisarustani olimme pirtissä. Kaikki hiljaisina, pappi saarnasi. Isä istui pitkällä seinänvieruspenkillä jalka toisen yli heitettynä, minä istuin sen päällimmäisen jalan jalkaterän päällä. Isä piteli minua käsistä ja kiikutteli minua. Minulla oli hyvä olla. Loppuvirttä jo veisattiin. Emäntä oli juuri saanut kahviporot keitetyksi kirkkokahvia varten. Äkkiä ovi tempaistiin auki. Jaska ryntäsi sisään puukko oikeassa kourassa, ilmaa huitoen. Humalaisen räyhäävällä äänellä hän möristen karjui

- minä tapan teidät joka ikisen! Kaikki jäykistyivät kauhusta. Jaskan äiti rupesi kiehuva kahvipannu kädessään rauhoittelemaan poikaansa. Jaska tempaisi kahvipannun äitinsä kädestä ja paiskasi sen lattialle. Kiehuva vesi ja kahvinporot lentelivät pitkin pirtin lautalankkuja ja haaleanraidallisia mattoja. Naiset siunailivat kauhuissaan, lapset jäykkinä pitkin seinänvierustoja. Jaska silmät verestävinä, kuontalo takkuisena hoippui ulos.     

- Kerroin myös, että muistan, kun isäni yhdellä kirveenheilautuksella tappoi meidän kaksi kanaamme. Isä seisoi pihalla halkotukin vieressä, kirves kädessä. Minä seisoin vieressä ja katselin, kun kanat juoksentelivat pahaa aavistamatta pihamaalla, etsivät siemeniä, ruoppivat matoja. Isä tarttui kanaa jaloista kiinni, pisti kanan pään pölkylle, heilautti kirvestä kerran, pää putosi, isä irrotti otteen, ja silloin kana lähti lentoon, rojahti maahan, nousi, putosi, kunnes lopulta jäi makaamaan maahan kuolleena. Vain valkoinen höyhenpilvi jäi kesäpäivään leijailemaan. Ensin toinen sitten toinen kana. Äiti keitti kanat isossa kattilassa, ja minä häärin veljeni kanssa lieden äärellä, lusikoilla pyydystelimme kiehuvasta kanaliemestä eriasteisia munanalkioita. Meistä ne olivat herkullisia.

- Voivatko sellaiset muistot aikuisiällä olla pelkoni pohjalla? Ja jo lapsuudessa on kuolemanpelko, helvetinkauhut, kiirastulen polttavat lieskat lapsen mieleen poltettu - synnin palkka on kuolema! Helvetin tulessa iankaikkisesta iankaikkiseen! Sekaisin luulin meneväni.

- Aikuisena naisena kuoleman pelossa itkin äitini kaulassa riippuen. –Äiti rukoile tyttäresi puolesta! huusin syvimmässä hädässäni. Äiti seisoi neuvottomana. Voisiko tällainen pohjaton kuolemankauhu olla syynä? Psykoanalyytikko ei ottanut kantaa mihinkään.

- Kotiin palattuani sanoin miehelleni, että vaikka minä olen hullu, niin hullu en kuitenkaan ole, että maksaisin sellaisia summia siitä, että psykoanalyytikko vain torkkuu huoneen toisessa päässä ja minä toistelen itseäni. Nyt olen täällä apua hakemassa.

- Onko tätä jatkunut kauan?

- Kauan, monta vuotta olen kamppaillut! Yöllä en saa nukuttua. Kun kauhu pahimmillaan kuristaa kurkkuani, tukkani nousee pystyyn, katseeni jähmettyy, henkeni salpautuu, juoksen pelkoni ajamana ulos. Kuljen kesäyössä pitkin katuja valmiina hukuttautumaan tai katkaisemaan käteni, etten vain pystyisi tekemään lapselleni mitään pahaa. Kaikkea olen kokeillut – psykiatria, lääkkeitä, alkoholia. Tilapäisen unohduksen olen saanut, mutta sitten taas – yht´äkkiä se on siinä!

- Kun sitten nukahdan, näen jatkuvasti vauvaunia. Unikuvissani vauva milloin juoksee korkealla katonharjalla, milloin horjahtelee keinuvalla laiturilla vellovan veden äärellä, milloin taas lukematon määrä myrkkykäärmeitä luikertelee sen ympärillä – ja aina vauva on suuressa vaarassa. Mutta minä pelastan sen! Nostan lapsen syliini, puristan sen hellästi rintaani vasten, haluan suojella sitä. Aina minulla on vauvaa kohtaan rakkauden täyttämät tunteet, ja joskus maidon täyttämät rinnat, joilla sitä imetän. Jossakin unessa synnytän lapsen itse ja vuodan pulppuamalla verta. Joskus vauva raapii kasvonsa verinaarmuille, toisinaan se on jo kuollut. Välillä vauva on tyttö, välillä poika. Jokaisen vauvauneni jälkeen etsin uneni sanomaa. Onko se minun oma sisäinen lapseni, joka vaatii hellyyttä, jota ilman se on jäänyt vai se syntymätön, joka ei mielelleni rauhaa anna? –Mitä sanoisi Freud tai joku muu unianalyytikko, mietin.

- Kertokaa lapsuudestanne.

- Olen perheen neljäs lapsi, nuorimmainen. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Äiti sanoi, että olin vahinko, vihasi minua syntymätöntä – syytöntä. En tiedä miksi minut synnytti – rahako puuttui vai rohkeus. Älä tapa! Mitä sikiö äitinsä kohdussa tuntee, kokee, aistii? Miten äitini on syntymäni jälkeen mahtanut kohdella minua? Voisiko sieltä löytyä syy tuskaani? Omaa turvattomuuttaniko se on?

Hypnootikko ei yrittäkään selitellä tai vastata kysymyksiini, haroo vain harmaata tukkaansa, katsoo kelloa

- nyt meidän pitää lopettaa tällä kertaa. Minä lasken viiteen. Sen jälkeen nousette ja tunnette itsenne virkeäksi ja rennoksi. Menette kotiin ja koetatte rentoutua myös siellä. Yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi. Tavataan viikon kuluttua.

   Hanna tunsi olonsa helpottuneeksi, mutta kun hän taas jäi lapsensa kanssa yksin, pelko hiipi mieleen ikään kuin varkain. Hän yritti työntää ajatukset syrjään, ajatella aivan muita asioita, upotti pelkonsa sielunsa pohjalle. Hanna hoiteli perhettään ja kotia. Hanna oli kuullut Freudin peniskompleksista ja seuraavalla tapaamisella kysyi hypnootikolta voisiko kysymys hänen kohdallaan olla siitä.

- Saattaa olla. Miltä teistä tuntuu olla nainen?

- Olen aina halunnut olla nainen! En milloinkaan ole kadehtinut miehiä. Miehet ovat aina ihailleet minua. En ole koskaan halunnut olla mitään muuta kuin nainen!

- Milloin olitte ensimmäisen kerran sukupuoliyhteydessä?

- Minähän olin vanha, lähemmäs kaksikymmentä. Äidin oppi oli mennyt perille – kuudes käsky, älä tee huorin. Vaikka olin melko villi tyttö, seurusteluni poikien kanssa oli suutelemista, halailemista jopa alastomana samassa vuoteessa, mutta ei sen enempää.

   Hannan oli usein ihmetellyt omaa tietämättömyyttään ja hidasta seksuaalista heräämistään, mutta kun kotona ei asioista puhuttu eikä koulussakaan mitään seksuaalivalistusta ollut, tiedonjyväsiä kerääntyi vain toisilta lähes yhtä tietämättömiltä nuorilta. Hanna oli usein muistellut ensimmäistä suurta hämmennystään.

   Oli heinäkuu, kesä kuumimmillaan. Heinäpellolla heinät oli niitetty ja sopivasti kuivahtaneina ne oli juuri nostettu seipäille. Juoksentelin heinäpellolla serkkupojan kanssa. Serkku houkutteli minut heinäsuovan alle. En tiennyt, mitä hänellä oli mielessään, mutta oli ihan jännittävää mennä vastaniitetylle heinälle tuoksuvaan piilopaikkaan, olimme ikään kuin teltassa – oli varjoisaa, seiväs keskellä, heinät päällä. Siellä me makailimme kaikkien katseilta suojattuna.

Serkkupoika komensi

- Ota housut pois jalastasi!

- Enkä ota! Mitä varten minun pitäisi ottaa housut pois?

- Jos otat, niin kerron sitten mistä lapset tulevat! Olin yllättynyt. En tiennyt miten minun housuni liittyvät lasten tulemiseen.

- Ota pois nyt vaan, niin minä näytän, mistä ne lapset sieltä jalkojen välistä tulevat!

Minulla ei ollut asiasta mitään käsitystä. Luulin, että jalkojen välissä on vain se paikka, mistä pissa tulee. Uteliaisuuteni heräsi. Riisuin housuni. Serkku otti taskustaan täikamman ja rupesi sillä rapsuttamaan minua jalkojen välistä, minun pimppiäni. Annoin serkun tehdä sen yhden kerran eikä se tuntunut yhtään mukavalta, kampa vain raapi. En halunnut hänen jatkavan. Serkku pyyteli

- anna nyt kerran vielä.

- enkä, ja kerro nyt sinähän lupasit!  Serkku lupasi, että jos minä vielä kerran annan, niin sitten hän kertoo, miten lapsia tehdään. 

Se oli salaisuus, jota kukaan ei ollut minulle paljastanut. Lastentekotapa ei ollut milloinkaan edes tullut mieleeni, en tiennyt siitä mitään. Mummokin oli sanonut, kun pikkusisko syntyi, että meille on pudotettu vauvan lentokoneesta! Ja nyt minä saisin tietää salaisuuden! Ja niin minä annoin serkun rapsuttaa vielä uudelleen. En käsittänyt, mitä iloa hänellä siitä oli, pienen tytön paljasta ihoa kammalla, kun ei edes yhtä karvaa! Minusta se oli vain epämiellyttävää raapimista.

- No, miten lapsia tehdään!?

- Mies panee kikkelinsä tuonne reikään naisen jalkojen välissä, ja sitten se lapsi kasvaa naisen vatsassa ja tulee ulos siitä samasta reiästä.

Nyt minut oli vihitty elämän suureen salaisuuteen – mitä miehet tekevät ja mistä lapset tulevat maailmaan! Aikaisemmin olin tiennyt vain, mikä ero pojilla ja tytöillä on. Se oli selvinnyt minulle jo viisivuotiaana, kun kuumana kesäpäivänä olin leikkinyt seitsemän vuotta vanhemman veljeni kanssa pihamaan hiekkakuopassa. Olimme polskutelleet vain lyhyt paita päällä ukkossateen jättämässä vesilammikossa ja sitten heittäytyneet kuopan reunalle lämmittelemään. Isoveli ehdotti, että leikkisimme lääkäriä ja potilasta. Hän ohjaili leikkiä. Vuorotellen makasimme hiekassa selällämme. Veli oli ensin lääkäri. Hän näytti, miten lääkäriä leikitään. Vaikka hiekka poltti selkää, vaikka soran särmät pistelivät ihoa, makasin jalat suorina, kädet sivuilla, kuten Veli käski. Lääkäri otti hiekasta luumun kokoisia kiviä ja asetteli ne minun pienen pimppini päälle, siihen kohtaan, missä reidet haarautuvat. Siinä oli sopiva painauma, kolmio, jossa kivet hyvin pysyivät. Melko monta kiveä lääkäri saikin siinä pysymään. Kun kiviä oli niin paljon, että ne rupesivat vierimään maahan, vaihdettiin osia. Oli minun vuoroni olla lääkäri. Veli makasi vuorostaan potilaana selällään hiekassa. Minä yritin asetella kiviä hänen kikkelinsä päälle. Mutta eipä ollutkaan yhtä helppoa saada kiviä pysymään paikoillaan. Vaikka kuinka varoen asettelin kiviä, ne vierähtivät maahan. Mutta Veli halusi, että jatkaisin kivien asettelua yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta kikkeli ponnahdutti ne saman tien vierimään hiekkaan. Silloin minulle tietoisesti selvisi, mikä ero tytöillä ja pojilla oli – pojilla kivet eivät pysyneet kikkelin päällä, kun taas tytöillä saattoi hyvin leikkiä lääkäriä. 

    Mutta vaikka nyt tiesin, että lentokoneet ja haikarat eivät lapsia taivaalta tiputtele elin vielä kaksitoistavuotiaanakin lapsen maailmoissa, luonnonlaeista tietämättömänä.

Leikin pihalla viattomia leikkejäni, kun ulos porraskaiteeseen sidotun naapurin Taru-koiran luo juoksi toinen sekarotuinen pystykorva. Koirat nuuskivat toisiaan ja pyöriskelivät toistensa ympärillä. Seisoin vieressä ja näin kuinka vieras koira hyppäsi Tarun selkään, ne sotkeutuivat toisiinsa. Äkkiä minusta näytti, että koirat eivät päässeet irti toisistaan. Hätääntyneenä ryntäsin yläkertaan koiran omistajapariskunnan luo ja läähätin –Tulkaa pian apuun, vieras koira hyppäsi Tarun selkään, koirilla on hännät menneet solmuun, eikä Taru pääse irti! Omistajat vain istuivat pöydän ääressä, joivat kahviaan eivätkä hievahtaneetkaan paikoiltaan. Olin aivan ihmeissäni, en käsittänyt ollenkaan mikseivät he rynnänneet auttamaan koiraansa pinteestä. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin heidän huvittuneet katseensa.

- Mutta näyttää se Luoja tikanpojankin puuhun opettavan kiipeämään! Nyt jo tiedän ja ymmärränkin jotain! Hanna naurahtaa.

- Onko teillä mielikuvitusta? hypnootikko kysyy?

- Ainakin minä pystyn kuvittelemaan kaikkia kauheita asioita.

- Kuvitelkaapa teatterinäyttämö. Mitä pystytte siinä näkemään?

Hannan suuntaa katseensa kattoon. Hetkessä silmien eteen avautuu näyttämö. Tyhjä lava, punaiset samettiverhot, esirippu, sivuille vedettyinä. Keskellä tyhjää lavaa seisoo nuori vakavailmeinen nainen tummanpunaisessa pitkässä samettileningissä, sylissään alaston kalmankalpea eloton lapsi, kuollut vauva. Verta ei missään, ei mitään väkivallan merkkejä. Mutta Hanna tiesi, että lapsi oli kuollut.

Mitä näky sitten tarkoittikin hypnootikko ei yrittänytkään selitellä sitä mitenkään, eikö osannut vai ajatteliko, että Hannan pitäisi itse osata tulkita näkynsä. Mutta mies sanoi, että jos hän haluaisi itselleen lapsenhoitajan, hän ottaisi Hannan. Hän selitti kauhua sillä, että Hanna oli niin tavattoman huolehtivainen lapsestaan, että koko ajan pelkäsi tälle tapahtuvan jotain pahaa. Ajatus antoi itseluottamusta, mutta ei kuitenkaan vapauttanut Hannaa pelosta.

Hypnootikko vilkaisee kelloaan. –Nyt tässä on kesä edessä, pidetään lomaa. Katsotaan sitten syksyllä, soittakaa, kun haluatte tavata minut.

    Hannan elämä meni rakastaessa ja rakastetuksi tulemisessa, rakastellessa. Niin täydellisesti toistensa lumoissa, toisiinsa henkisesti ja fyysisesti kietoutuneina, heidän rakastelunsa oli miehen ja vaimon, ruumiiden ja sielujen rakastelua. Syleilyt, hyväilyt, mikään ei katsonut aikaa ei paikkaa – niityllä poutapilvien alla, kesäheinän keskellä, taivaan linnut yläpuolella, Jumalan silmien alla. Täydellistä. Antaa ja saada, saada ja antaa. Enempää ei ole! Kosketus, katse, hymy, ymmärrys. Miten voikaan toinen ihminen löytää kaikki ne herkimmät ruumiin ja mielen kielet – saada suloisimman kosketuksen, taivaallisimmat soinnit, miten?

   Hypnootikon hoidossa Hanna oli oppinut rentoutumaan. Ja aviomies oli aina valmis tukemaan vaimoaan. Miehensä syliin Hanna saattoi paeta turvaa etsimään. Kuukausia jopa jokunen vuosikin kului, kun elämä oli siedettävää.

Perheeseen syntyi tytär, ja elämä oli edelleen jokseenkin tasapainoista. Hanna oli saanut kauhunsa pysymään sisällään, piilossa itseltään. Mutta sitten Hannan äiti kuoli, ja Hannan mieli tuli taas rauhattomaksi. Hautajaisten jälkeen hän joutui olemaan kotona yksin lasten kanssa. Pieni tyttövauva nukkui vieressä vauvankorissa, poika viereisessä huoneessa. Keskellä yötä Hanna heräsi – kauheaan pelon tunteeseen, suoranaiseen pakokauhuun. Pelko oli kohdistunut tyttäreen. Uusi pelko, uusi tuska. Hanna kapinoi, syytti äitiään. – Miksi sinun piti kuolla? Miksi herätit horroksesta pelkoni, kauhuni? Jos sinä et olisi kuollut!

   Olivathan pelot olleet mielen pohjalla koko ajan, mutta nyt ne rynnistivät kaikella kauhealla voimallaan taas Hannan tietoisuuteen. Jos hän otti käteensä sakset tai veitsen, piti hänen heti sysätä ne laatikon perimmäiseen nurkkaan. Kaikki teräaseet piti piilottaa. Kirves ja fileoimisveitsi olivat kamalinta, mitä hän tiesi, ne piti hävittää kokonaan. Hän nyrhäsi lihaa ja kalaa lähes tylpillä veitsillä. Uusi piina tyttövauvan kanssa. Riivaaja ei rauhaa antanut. Hanna ei uskaltanut jäädä yksin lapsen kanssa. Jos hän joutui olemaan yön lasten kanssa yksin, hän ei uskaltanut mennä ulos makuuhuoneesta. Hän olisi halunnut lukita oven sisäpuolelta ja heittää avaimen ikkunasta ulos. Silloin hän olisi tuntenut itsensä ja lapsensa turvatuksi. Poikalapsi sai nyt olla rauhassa, häneen ei kohdistunut minkäänlaista pelkoa. Penisteoria oli todistettu vääräksi.

    Minun syntinikö se on? Minä, minä itse olen syyllinen! Se teki fyysisesti kipeää, henkisen tuskan ja syyllisyyden kipua en osaa edes arvioida. Yksin. Miestä ei missään, ei henkistä eikä ruumiillista kärsimystä, ei tuskaa, ei elämänpituista pelkoa, unohtanut.

Ja kuinka monta miljoonaa naista maailmassa elääkään, on elänyt, joka saman synnin on tehnyt? Puhumattakaan siitä, kuinka monta miestä kaduilla kulkee, joka naisen tähän tilaan on saattanut! Mutta miehillä ei ole huolen häivää! Ei tunnontuskia, ei häpeää, ei huorana tuomituksi tulemisen pelkoa. Luoja, kuinka voit rankaista naisia kovemmin kuin miehiä? Et ole oikeudenmukainen!  – Hannan mieli huutaa tuskaansa. Mutta miehethän ovatkin antaneet sinulle miehen muodon – ISÄ-JUMALA! Totta kai sinä pidät miesten puolta. Jospa saattaisit miehet raskaiksi, kantamaan raskauden raskasta taakkaa ensin yhdeksän kuukautta ja sen jälkeen häpeän leimaa koko loppuelämän. Mutta silloin olisikin varmaan toisinpäin – miehet ottaisivat siitä kunnian, eivät häpeää. Vai onko kyse naisten omista asenteista? Naisetko itse ensimmäisinä toisensa kivittävät? Jos naiset itse ylentäisivät itsensä – jokainen synnytetty lapsi olisi pieni Jeesus-lapsi, ei äpärä, lehtolapsi, ja jokainen äiti, hairahtanutkin, ei huora vaan Jumal-äiti, Neitsyt Maria.

   Ajatteleeko sitä siinä hetkessä, onko se syntiä vai ei, vai onko se pelkuruutta ihmisten edessä, ei Jumalan. Jumalaa ei muista olevankaan. Olen vain minä ja minun häpeäni! Kivitetyksi tulemisen pelko. Kenelle on annettu sellainen rohkeus? Rohkeus kestää ihmisten ylenkatsetta, ilkkumista, halveksuntaa.

Vaaditko minut synnyttämään sinut vai tuhoamaan itseni? – Kauhun revähdyttämät silmät selkosellaan Hanna tuijottaa tyhjyyteen, huutaa kysymyksiä kysymysten perään, kuka antaa vastaukset? Lapseni sinulta minä pyydän anteeksi, anna minulle anteeksi! Jos olisin kantanut sinua yhdeksän kuukautta kohdussani, en joutuisi kantamaan sinua koko loppuelämääni sielussani, mielessäni, ajatuksissani, tuskassani. Nyt en saa sinulta rauhaa en yöllä, en päivällä. Jäikö sinun hento elämänhenkesi leijailemaan ympärilläni, rankaisemaan minua? Rankaisetko sinä minua vai minä itsekö se itseäni rankaisen? Olet sitonut minut itseesi napanuoraa sitkeämmällä sidoksella. Mikään ei tunnu pystyvän katkaisemaan sitä – ehkä vain oma kuolemani – ehkä ei sekään. Pidät minua rautakourin otteessasi. Yksinkö minut on naulattu ristinpuuhun vai kaikkien syntisten tuskaako minä sielussani kannan?

NEITSYT

Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.... Siinä hän makasi, liljojen ja ruusujen keskellä, ystävien ympäröimänä, Olivia, neitsyt. Neitseenä maailmaan tullut, neitseenä siitä eronnut.

   Olivia oli neitsyt, se oli todistettu. Hän oli vanhoilla päivillään, yli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, terveyskeskuslääkärin kehotuksesta mennyt gynekologin vastaanotolle.

-  Pitäähän naisen nyt kerran elämänsä aikana gynekologisissa tutkimuksissa käydä! oli lääkäri sanonut kuultuaan, että kaula-aukkoa alempaa ei yksikään lääkäri ollut Oliviaa milloinkaan tutkinut.

Ja Olivia noudatti kehotusta.
-  Riisukaa alapää ja käykää tutkimuspöydälle makuulle, kehottaa miesgynekologi.

 Olivia on epävarma. Hän riisuu hitaasti vaatekappaleitaan, alushousut tekevät tenää. Aristellen hän menee tutkimuspöydän viereen, epäröi.

-  No käykää nyt siihen vain, hoputtaa lääkäri vilkaisten kelloaan, aikataulu jo muutenkin myöhässä, harmittelee itsekseen naisen hidastelua.

Jäykästi Olivia kapuaa askelmat tutkimuspöydälle, asettuu vaivalloisesti selälleen, jalat tikkujäykkinä vierekkäin.

-  Alemmas! kuuluu komento.

 Olivia hivuttautuu alemmas, makaa tutkimuspöydällä, ilman housuja, alapää alastomana, sielu alastomana, niin hänestä tuntuu, reidet tiukasti vierekkäin. Ei milloinkaan ennen, ei koskaan, ei kukaan ole hänen salaisimpia paikkojaan, kaikelta maailmalta piiloteltuja, varjeltuja, saanut silmin katsoa, ei käsin kosketella. Hänen kallein aarteensa, naisen kallein aarre! Ja nyt! Mies kehottaa naista nostamaan jalat ylös, polvet koukkuun! Vastahakoisesti Olivia tottelee.

-  Levittäkää reitenne kunnolla!

 Sydän kiivaasti takoen, häpeän punaisena Olivia raottaa, avaa salaisimmat paikkansa. Miehen silmien eteen! Miehen katseltavaksi! Lääkäri työntää hansikoidut sormensa ahtaaseen synnytysaukkoon, vetäisee äkkiä kätensä pois, huudahtaa epäuskoisena

-  Kun ei kukaan ennen minua, niin en minäkään!

Ja siihen tutkimus loppuu. Olivia pukee housut ja sukat jalkaansa, mielessään ylpeänä, voitonriemuisena, uhmakkaanakin – Eipä ole tohtori ennen tämän ikäistä neitsyttä nähnyt! Tulipa todistettua kaikille epäuskoisille! Ovella Olivia kääntyy ja sanoo

-  olen minä ollut kihloissakin, papin kanssa!

   Olivian kotitalo oli keskisuuri maalaistalo pienessä karjalaiskylässä, mäenharjanteella, ympärillä viljavat vainiot ja vehreät lehdot. Olivia oli perheen nuorin lapsi, soma kuin kukkanen, veikeä kuin västäräkki, iloa pulppuava raikas lähde, helisevä kevätpuro. Lutherilainen uskonto määritti kodin elämän arjen ja pyhän. Lapsia kasvatettiin Herran nuhteessa. Joka sunnuntai perhe kokoontui  pitkän pirttipöydän ääreen, isä luki Pyhää Sanaa ja yhdessä veisattiin virsiä. Mooseksen kymmenen käskyä olivat elämän perusta ja tae sielun kuolemattomuudesta. Käskyt selityksineen tuli osata sanasta sanaan ulkoa. – Minä olen Herra sinun Jumalasi .... oli tärkeä kuten myös –Kunnioita isääsi ja äitiäsi, mutta – Älä tee huorin! oli käsky, joka tuli Olivialle tärkeimmäksi, pyhimmäksi, käsky, joka muovasi koko hänen elämänsä kulun.

    Kotikylässä langenneet naiset ja aviottomat lapset olivat siveellisten hyljeksimiä, halveksimia. Kuudennen käskyn rikkominen oli kuolemansynti, huorintekijät kivitettäviä! Sen Olivia tiesi! Oma Iida-sisko, iloluontoinen nuori tyttö, 15 vuotta Oliviaa vanhempi, oli synnin polulle eksynyt. Vain isän peräänantamattomuus, ehdoton vaatimus sai vastahakoisen miehen tilille teostaan. –Meidän taloon ei äpäriä tehdä, meidän taloa ei häpäistä! Papin luo oli mentävä. Ei siinä valkoisia huntuja, ei häähumua. Nimi vain syntyvälle lapselle, sitten avioero.

   Perheen häpeä, sisaren itkut ja ankea kohtalo viitoittivat Olivian elämän kulun loppuun asti.  

Sielun kadotus ja ihmisten pilkka olivat Olivialle kauhistus. Mieleen syöpynyt synninpelko varjeli hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Jo varhain hän oli päättänyt säästää itsensä, puhtautensa, sille oikealle, luopua koskemattomuudestaan vasta, kun hänet olisi vihitty pyhään avioliittoon, kunniallisesti ihmisten edessä, Pyhän Jumalan siunaamana.

   Oliviasta varttui viehättävä nuori nainen, joka valloitti sydämet iloisuudellaan. Hän oli ahkera, avulias ja ystävällinen, kotikylän jokaisen maalaispojan tavoittelema. Mutta ei, ei maalaispoikia! Jotain enemmän sen piti olla, jotain ylevämpää, jolle hän neitsyytensä lahjoittaisi! Ehkä opettaja tai mieluummin lääkäri. Mutta ylitse, ylitse, ylitse muiden, korkeimmalla unelmien pilvijalustalla oli pappi! Pappi oli hyveen esikuva, ihanne. Olivian mielessä pappi kangasteli melkein Jumalan poikana tai ainakin Korkeimman sanansaattajana, sijaisena maan päällä. Mutta eihän maalaiskylässä pappeja ollut, ei lääkäriäkään ja ainut opettajakin oli nainen. Ei siis ollut Olivialle sopivaa aviomiesehdokasta. Mutta nuori nainen oli uskossaan vakaa – kyllä minä vielä omani löydän, ja säästi viattomuutensa sille tulevalle.

   Syttyi sota. Olivia oli jo yli kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen, neitsyt. Hän oli lotta ja sai komennuksen rintamalle, lähelle tulilinjoja. Täydestä sydämestään, kaikilla voimillaan hän uurasti kodin, isänmaan ja varsinkin uskontonsa puolesta. Tykkien jylistessä, taivaan loimutessa verenpunaisena, lumisista nietoksista tai purevista pakkasista välittämättä Olivia avusti joukkojen sidontapisteessä. Telttoihin tuotiin hevoskuorma toisensa jälkeen luotien lävistämiä tai kranaattien silpomia, tuskissaan huutavia, hiljaa valittavia tai äänettömiä nuorukaisia – haavoittuneita, kuolevia ja kuolleita sotureita. Tuskan ja veren keskellä Olivia auttoi lääkäriä ja sotilaita. Hän sitoi haavoittuneita, oli näkönä näkönsä menettäneille, kätenä kädettömille, jalkoina jalattomille, lohdutti haavoittuneita, loi eläville uskoa tulevaisuuteen ja valoa kuolemaan nukkuville.

   Yksikössä toimi myös rintamapappi. Pitkä, komea, suurikokoinen mies, joka jo pelkällä elinvoimaisella ulkomuodollaan rauhoitti sotilaita ja lottia. Varsinkin Oliviaa. Olivia seisoi papin rinnalla tämän antaessa viimeistä voitelua kuoleville, sulki näiden kylmenevät kädet omiin lämpimiinsä, veisasi heleällä äänellään lohduttavimmat virtensä. Vieretysten pappi ja Olivia saattoivat kuolevat soturit viimeiselle matkalleen, pappi raamatun sanomallaan, Olivia lohduttavalla lämmöllään.

   Kuoleman keskellä Olivia ja pappi tarrautuivat elämään. Hakivat turvaa toisistaan, lohdutusta yksinäisyyteensä. Ympäröivä hätä ja elämän epävarmuus lähensi heitä, myös fyysisesti. Pappi sulki Olivian lämpöiset kädet omiinsa, sitten jo kietoi vahvat käsivartensa tämän hoikalle uumalle. Kohta Olivia oli papin syleilyssä, kiihkeät huulet huulia vasten. Mutta ei pidemmälle, ei! Ei, vaikka olikin pappi! – Älä tee huorin! Se käsky oli kirjoitettu Olivian sieluun tulikirjaimin. –Jos tästä käskystä tingin, olen syntisistä syntisin, huolimatta siitä, että tekisin synnin papin kanssa, vaikkakin on Jumalan lähettiläs, kuitenkin kuolevainen mies. Eikä papinkaan tunto sallinut, ei väkisin, jumalainen kutsumus velvoitti. – Mene pois sinä Saatana!

   Taistelut jatkuivat. Sotilaita haavoittui ja sotilaita kuoli. Väsyneet maanpuolustajat pääsivät välillä kotikonnuilleen levähtämään. Eräänä kireän kylmänä pakkaspäivänä Oliviakin saapui lomalle kotitaloonsa – pappi käsipuolessaan. Molempien nimettömässä kimalteli kirkas kultainen sormus. Olivia oli morsian! Hänen sulhasensa oli pappi! Papin morsian, elämän unelmien täyttymys! Olivia oli onnellisista onnellisin, iloisista iloisin, ylpeäkin! Siellä kotitalon pirtissä kyläläiset saivat ihailla hänen onneaan. Olivia kiitti Jumalaansa saamastaan lahjasta ja säteili.

   Siinä kotiväen ja naapureiden silmien alla pappi tavoitteli tytön uumaa, vetäisi kaikkien nähden polvelleen, puristi puristamalla syliinsä. Tyttö oli syleilyssä sulokas, houkutteleva – Tämä on minun morsiameni! halusi pappi viestittää. Ulkopuolinen saattoi aavistella, että papilla oli palavampiakin haluja, maallisia, perkeleestä lähtöisin, itse paha, viattomuuden viejä se siellä nosti päätään. Huulet sai panna huulia vasten, sen Olivia salli, vaikka sekin tuntui hekumalliselta, lihan viettelykseltä, melkein synniltä. Mutta ei se huorin tekemistä ollut, ei ajatuksissa, ei sanoissa eikä teoissa. Olivian mieli oli puhdas.

   Helppo Olivian oli kiusaaja karkottaa, kun mitään kiusausta ei ollutkaan, sellaisesta hän oli tietämätön. Ei ollut kokenut lihan nautintoja, ei nautinnoksi edes tiennyt. Olivian ei tarvinnut kitua erotiikan kaipauksessa, kun koko tunnetta ei tunnistanutkaan. Neitsyys oli hänelle pyhä asia, naisen kallein aarre. Olivia oli papin morsian, istui papin polvella, kaikki näkivät hänen onnensa. Se riitti hänelle.

   Toisin oli papin laita. Rintamalla, kuoleman keskellä, omat lihalliset tarpeet piti turruttaa, mutta nyt oltiin elävien parissa, kaukana kuolemasta. Pappi halusi tuntea elämän. Olivia oli taipumaton. Ei hämärässä, salaa, varastaen. Kaiken kansan nähden julkisesti piti hänet Jumalan siunaamaksi aviovaimoksi ensin julistaa. Vasta silloin saisi pappi murtaa hänen sinettinsä, vasta silloin hän olisi valmis luovuttamaan kalleimman aarteensa.

   Papin äiti, jäyhä, ylimielinen leskinainen, ei riemuinnut poikansa valinnasta. Maalaistyttö, vain kansakoulun käynyt, hänen pojalleen! Jotakin enemmän sen toki olla piti! Hän oli uhrannut elämänsä pojalleen, yksin kasvattanut ja kouluttanut, jollekin arvoiselleen. Akateemisen koulutuksen saanut, hänen poikansa veroinen, samoista piireistä, muuta äiti ei hyväksynyt. Äiti halusi nähdä tämän onnenonkijan, joka julkesi vietellä hänen ainokaisensa. Kun poika kerran – äidiltään lupaa kysymättä – oli julkisesti tehnyt tällaisen valinnan, pitihän hänen nähdä, mikä mahti mitättömällä maalaistytöllä oli. Mitä muuta mahtia kuin se yksi, äiti oli varma, vietelty se oli hänen viaton poikansa, naisen konstein.

   Olivia sai kutsun pääkaupunkiin, tulevaan anoppilaan. Näytteille, tutkittavaksi, sen Olivia ymmärsi. Nuoruuden varmuudella hän luotti itseensä. Olivia halusi näyttää kaikki taitonsa tulevalle anopilleen. Jotta tämä näkisi, että kyllä hänestä oiva papin puoliso tulee, kelpaa vaikka pastorskaksi tai ruustinnaksi taikka vaikka miksi!

   Olivia tunsi olonsa vieraaksi anoppilan hienossa kaupunkiasunnossa. Kaikki oli outoa ja uutta – oli hissi ja sähkö oli puhelin, vesi ja viemäri ja hienot matot lattialla ja oli kristallivalaisimet välkkyivat katossa, hopea-aterimet pöydässäa – mitään sellaista ei Olivian maalaiskodissa ollut, ei ollut sellaista edes nähnyt.

   Viikon verran Olivia taitojaan näytteli – kutoi sukkaa, keitti ruokaa, leipoi ja siivosi, näytti kaikki parhaat puolensa. Olivia kertoi kotinsa syvästä uskonnollisuudesta, hurskaasta kasvatuksestaan, osoitti olevansa hyveellinen nainen. Veisasi virsiä, kaikkien sanat ulkoa, jo lapsena oppinut. Kylläpä anoppi näkee, että hän on kelvollinen tämän pojalle.

    Mutta kovin tiukalta tämä papin äiti Oliviasta tuntui. Hän tunsi, että tämän sydän ei hänelle lämmennyt, nainen oli kylmä, suorastaan kova, kristallin kova. Ei lämmintä halausta, ei edes kädenpuristusta, ei kiittävää sanaa. Olivia tiesi kuitenkin tehneensä parhaansa, oli osoittanut olevansa kelvollinen miniä, ansaitsevansa ylevämielisen miehen rakkauden. Olivia hätisteli huolet mielestään, hänhän jo oli kihloissa papin kanssa, pappihan oli lupautunut hänelle, sitoutunut häneen kultaisin sormuksin, ihan julkisesti. Eihän mikään mahti maailmassa voinut asiaa muuksi muuttaa.

   Ja niin Olivia jäi unelmoimaan tulevista häistään, ne pidettäisiin sitten, kun sota loppuu. Koskemattomuuden symboli, valkoinen morsiuspuku ja pitkä unelmankevyt huntu tummiin kutreihin kukkaseppeleellä kiinnitettynä ja kesäinen kukkakimppu sylissä, niitä hän kantaisi suoraselkäisenä ja ylpeänä. Kotitalon isossa pirtissä kylän vanhat ja nuoret riemuitsisivat hänen kanssaan – pitopöytä notkuisi karjalaisista herkuista, tanssittaisiin niin, että lattiapalkit notkuisivat! Saisi anoppikin todeta talon vaurauden ja morsiamen hyveellisyyden!

   Viimein sota loppui, tehtiin rauha, raskas rauha, mutta kuitenkin rauha. Sodan pauhu ja kauhu loppuivat. Kaatuneet haudattiin, kadonneita kaivattiin, eloon jääneet kotiutettiin. Pappi palasi yliopistoon viimeistelemään sodan vuoksi keskenjäänyttä tutkintoaan. Olivia valmistautui jumalaiseen kutsumukseensa, pyhään tehtäväänsä. Hän valmisteli kapioitaan ja odotteli morsioksi tuloaan, häitään.

   Vaikka syyssateet pieksivät ikkunoita, vaikka talven viimat tuiskuttivat lunta, vaikka pakkanen paukkui nurkissa, Olivian sisimmässä kukoisti kevät – lintujen liverrys, purojen solina, viheriöivä ruoho, kukkien tuoksu. Hyräillen ja onnea säteillen Olivia kutoi riepumattoa, vain iloisia raitoja. Hän kutoi kankaat, ompeli ne lakanoiksi ja pyyhkeiksi, kirjoi kesän kukkaset pöytäliinoihin, kaikki tarvittavat liinavaatteet tulevaan pappilaansa hän valmisti itse. Hän kutoi ryijyä ja raanua ja pian aitan orret notkuivat kauniista kapioista. Kylän naiset saivat käydä ihailemassa tätä Olivian aarreaittaa. Kaikki todisti, että Olivia oli mitä sopivin ja erinomaisin valinta tulevaan suureen tehtäväänsä, pappilan emännäksi. Olivia oli kirkonkylässä käydessään nähnyt, miten kirkkoherran vaimo, pappilan ruustinna otti vastaan vieraansa. Nyt hän unelmissaan seisoi papin rinnalla pappilan portailla ja otti vastaan omia seurakuntalaisiaan, johdatti heidät kauniiseen kotiinsa, tarjoili parhaimmat leipomuksensa. Hän seurusteli asiantuntemuksella ja arvokkuudella, mutta lämmöllä vähäväkisempienkin kanssa. Miten hyvä ja lämmin sydän kaikkia luotuja kohtaan Olivialla olikaan. Oman onnensa kultajyviä hän kylväisi ympärilleen.

   Olivian suuri unelma oli täyttymässä. Laulellen hän hyöri askareissaan. Kevät teki tuloaan. Leskenlehdet tuhlailivat väriloistoaan ojanpientareilla, sinivuokot kukittivat metsät, ja kohta jo valkovuokot heloittivat lehdoissa, oraat nousivat vainioilla. Olivia seurasi, miten muuttolinnut rakentelivat pesiään, niin kuin hänkin mielessään, yhtäläiset tunteet.

   Olivia odotteli kiihkeästi kirjettä sulhaseltaan, jumalaiselta. Niitä oli tullut yhä harvemmin. Kului viikko, kului kaksi, nyt jo kuukausi. Kesä oli puhjennut täyteen vehreyteensä – päivänkakkarat ja sinikellot kukittivat pientareet, linnunpoikaset rupesivat kokeilemaan siipiensä kantoa, heinäseipäät rupesivat ilmestymään heinäpelloille. Silloin, silloin – vihdoinkin se tuli! Jännityksestä kasvot hehkuen Olivia piiloutui onnensa kanssa omaan huoneeseensa.

   Vapisevin sormin Olivia avaa valkoista kirjekuorta. Jotain kovaa putoaa hänen kämmenelleen. Mitä tämä on? Mitä tämä tarkoittaa? Hän kääntelee esinettä. Kova, kiiltävä, kultainen –  sormus. Hän katsoo sisäpuolelle, kaiverrusta. Kihlasormus! Ei, ei, ei! Olivia yrittää tavata sanat kirjelappusesta, epäuskoisena, kädet vavisten, mieli järkkyy, silmät eivät näe! Kaikki hämärtää, sekavaa. Hitaasti hän lukee –Haluan purkaa kihlauksemme, se oli erehdys, sodan kauhujen ja yksinäisyyden aiheuttama harha. Nyt kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, huomaan että emme me sovi yhteen, olemme niin erilaisista oloista lähtöisin. Toivotan sinulle onnea elämässäsi.

Siinä kaikki! Harhaa, erehdys, erilaisia!

   Olivian sielu huutaa, epätoivoa, tuskaa. Kasvot käsiin peitettyinä hän heittäytyy vuoteelleen, kätkee tuskansa, häpeänsä. Hetkessä totuus kirkastuu. –Enkö minä sinulle kelvannutkaan! Enkö kelvannut äidillesi? Enpä tietenkään, tunsin sen kyllä sisimmässäni. Mutta sinä olit lupautunut minulle! Missä on sinun vannomasi rakkaus? Kaikki valhetta! Sinulle olin itseni säästänyt! Eikö lahjani kelvannutkaan? Kuinka raukkamainen oletkaan, et uskalla tulla sanomaan sanottamaasi kasvoista kasvoihin. Olet pelkuri! Olet petturi! Olet äitisi orja, lieassa! Entä, jos olisin kuudetta käskyä rikkonut, tyydyttänyt saatanalliset tarpeesi, olisitko silloinkin minut jättänyt? Olisitko hyljännyt minut kuin langenneen naisen, halveksien? Jeesus antoi langenneelle naiselle anteeksi, olisitko sinä? Sellaisella keinolla en halua ketään itseeni sitoa, vähiten pappia. Olisin tuominnut sinutkin huorintekijäksi, syntiseksi. Sitä en tunnolleni halunnut. Nyt olen ainakin kunniallinen nainen. Ihmisten silmissä, itselleni kunniani on vieläkin tärkeämpi, suhteessani Jumalaan tärkein.

   Mutta mikä häpeä! Kuinka voin ihmisille tunnustaa, että minä en papille kelpaakaan? Että olen liian halpa-arvoinen! Kuinka voin enää milloinkaan näyttäytyä ihmisille? Niin ylpeä ja onnellinen kuin minä olen ollut! Mikä nöyryytys! En kelpaa papille! Minun elämäntehtäväni! Tehtävä, jota varten olin olemassa! Enää usvainen harhakuva. Aurinko sammui, lintujen laulu lakkasi, kukat kuihtuivat, pimeys laskeutui Olivian sydämeen. Mieli, sielu, koko olemus mustaakin mustempi.

   Vuosien myötä elämän tarkoitus selkiytyi Olivialle. Hän oli kurkottanut taivaisiin, maallisiin taivaisiin, maalliseen onneen, hän oli syöksynyt rotkoon, maalliseen helvettiin. Olivia sulki sydämensä maalliselta rakkaudelta. Halukkaita miehiä ei toki puuttunut, mutta yhdelläkään ei ollut avainta hänen sisimpäänsä. Jumala oli Olivian ainoa lohtu, nyt ja aina. –Jumalalle minä kelpaan, Jeesus on minun sulhaseni. Huorin en ole milloinkaan tehnyt. Olen koskematon, puhdas, neitsyt, kuin Neitsyt Maria, siitä voin ylpeillä!

   Kotikylän ihmiset, jotka olivat eläneet Olivian onnen huumassa, säälivät tyttöä – lyötyä ei lyödä!

Olivia asui elämänsä loppuun asti kotitalossaan Karjalan kunnailla, keskellä viljavia vainioita ja viheriöiviä lehtoja. Hän hoiteli vanhan isänsä ja sairaan äitinsä hellyydellä haudan lepoon. Olivia otti huostaansa monien hylkimän orpotytön. Äidinrakkaudella hän kasvatti tästä Jumalaa pelkäävän hurskaan naisen. Opetti tälle kaikki kymmenen käskyä, painottaen sitä kuudetta. –Puhtaus on naisen arvokkain asia – se oli Olivian vakaumus viimeiseen asti.

   Papin äiti sai haluamansa akateemisen miniän, lääkärin, josta tuli narkomaani. Pappi ei jumalaista kutsumustaan koskaan toteuttanut – ei saarnannut syntien anteeksiantoa, ei vihkinyt yhtään morsiusparia pyhään avioliittoon, ei kastanut yhtään lasta pyhäin yhteyteen, ei seisonut alttarilla antamassa Herran ehtoollista, ei lausumassa Herran siunausta seurakuntalaisille. Parhaassa miehuusiässä siirtyi ajasta iäisyyteen.

   Olivia eli vielä vuosikymmeniä papin kuoleman jälkeen. Hän oli aina valmiina kääntämään asiat parhain päin, puolusti parjattuja, alati kaikkia ymmärtäen. Iloisuudellaan Olivia muutti monien läheistensä synkänkin päivän aurinkoiseksi. –Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi! –oli Olivian elämänohje murheellisille.

-  Nyt Olivia on poissa, mutta hän lahjoitti meille, ystävilleen valoisat, lämpimät muistot. Muistoissamme hänen elämänsä jatkuu keskuudessamme. Kaipaustamme lievittää ilo siitä, että Olivia on päässyt kaipaamansa sulhasen luo, sen oikean sulhasen, Jeesuksen syliin.

  

F A N N Y

Siitä näkyi vain vaalea hiuskuontalo, pitkät kiharaiset hiukset ja auki revähtäneet taivaansiniset silmät. Sieltä roskalaatikon puoliavonaisen kannen raosta ne tuijottivat minua. Hätkähdin. Pieni vauva, välähti mielessäni. Mutta eihän se voinut olla muuta kuin nukke! Bussissa, ohikiitävänä hetkenä se vilahti ohitseni, enkä voinut olla varma, en täysin varma. Ja kuitenkin tiesin. Eihän se voinut olla muuta kuin nukke! Mutta se sininen katse ja pitkät hiukset! 
Koko matkan kaupunkiin ne vaivasivat mieltäni.

Olin ajatellut palata kotiin toista tietä, mutta sitten huomasin odottavani samaa reittiä ajavaa bussia. Jouduin siten odottamaan puoli tuntia kauemmin. Oli jo pimeä, kun bussi vihdoin tuli. Se oli lisäksi jo täpötäynnä. Hät´hätää mahduin sisälle. Minut tungettiin bussin perälle. Pimeässä piti vain seurata bussipysäkkien ohitusta, etten vain menisi omani ohi. Bussin takaosassakin oli ovi, mutta kun eräällä pysäkillä kuljettaja ei kuullut yhden matkustajan huutoja, että ovi pitää avata, joutui tämä ajamaan seuraavalle pysäkille.

Huolestuneena mietin miten minun bussin perältä onnistuisi päästä ulos haluamallani pysäkillä. Omalta pysäkiltäni seuraavalle oli vain tyhjillään olevia rappeutuneita rakennuksia ja pysäkkien välikin oli huomattavasti pidempi. Pimeässä yksin käveleminen tuntui turvattomalta eikä houkutellut. Ajattelin kuitenkin yrittää. Mutta kun bussi pysähtyi omaa pysäkkiäni edellisellä pysäkillä ja takaovi avautui en uskaltanut jäädä jatkamaan matkaa, vaan ryntäsin äkkiä ovelle ja hädin tuskin ahtauduin tungoksen läpi, olin vähällä jäädä oven väliin.

Nyt olin kuitenkin kadulla. Välimereltä puhalteli lämmin syksyisen kostea tuuli, kuunsirpin heikossa kajossa saatoin erottaa myrskyn jälkeiset mainingit. Ulkona ei näkynyt montakaan kulkijaa. Nuoria miehiä moottoripyörillä suhahteli ohitseni. Olin kuullut kaikenlaisia kauhukertomuksia ryöstelevistä moottoripyöräjengeistä. Edessäni käveli vanhahko pariskunta käsikynkkää. Hidastelin askeleitani ja seurasin heidän perässään. He kulkivat juuri siitä, missä roskapönttö oli. Ja minä perässä. Hidastelin. Annoin pariskunnan mennä jonkin matkaa edelleni. Sitten pysähdyin.

Roskapönttö pursusi kaikenlaisia jätteitä – muovikanistereita ja -pulloja, peltipurkkeja, pahvia, paperia, vanhoja vaatteita, löyhkääviä ruoanjätteitä. Kärpäset pörräsivät parvina ympärillä. Haju oli kuvottava. Nostin puoliavonaisen roskapöntön kannen kokonaan auki.

Nukkehan se oli. Heikossa katulampun valossa se tuijotti minua pyörein silmin! – Kuka on voinut heittää sinut roskalaatikkoon! ajattelin kauhistuneena. Otin nuken käteeni, kääntelin sitä, ihailin sen pitkää vaaleaa tukkaa, joka oli sidottu pienellä kumirenkaalla, jossa sydämen muotoinen muovikoru, sen keskellä pieni nalle. Otin nuken syliini kuin varkain. Vaikka eihän se varkaus ollut. Kaatopaikallehan se olisi joutunut. Oikeastaanhan minä pelastin sen.

Nukkehan on melkein kuin unestani, jonka kerran näin.  – Sataa tihutti, oli syyspimeää, olin menossa kotiin. Kuljin pitkin lokaista kylätietä. Hypähtelemällä kuralammikoiden yli yritin varjella uusia korkokenkiäni. Äkkiä siinä edessäni keskellä karheaa soratietä näin pienen alastoman vauvan ryömimässä. Kauhuissani tempaisin vauvan syliini – sehän voisi jäädä auton alle! – oli ensimmäinen huolestunut ajatukseni. Lapsen pieni pullea ruumis oli märkä ja hytisevän kylmä. Kiedoin vauvan takkini sisään, kuivasin sen ja lämmittelin sitä. – Kuka on voinut jättää sinut tuolla tavalla heitteille? ihmettelin. Puristin lapsen syliini ja mietin, kenen puoleen voisin kääntyä, jotta saisin selville missä vauvan vanhemmat ovat. Päätin soittaa poliisille. Otin numeron 000, mutta kukaan ei vastannut. Olin tavattoman huolestunut lapsen vanhempien vuoksi, ajattelin että heidän täytyy olla kauhean rauhattomia ja peloissaan. Tunsin vauvaa kohden suurta hellyyttä ja halusin suojella sitä. Ajattelin, että huolehdin kyllä lapsesta kunnes vanhemmat löytyvät.

Mutta nyt en näekään unta, eikä – Luojan kiitos – tämä ole elävä vauva, vaikka kuristavaa kauhua tuntien niin olin pelännytkin!

Kotona panin nuken piiloon. En kehdannut näyttää sitä kenellekään, minuahan pidettäisiin ihan lapsellisena. Ajattelin tutkia sitä myöhemmin tarkemmin.

Nukella oli ohut sifonkinen leninki, jossa pitsejä helmassa ja kauluksessa. Joskus se oli ollut valkoinen, mutta nyt pölynharmaa. Tukka oli takkuinen ja tahmea, kasvot likaiset samoin kädet ja jalat – ruskeaa suklaata tai koiran kakkaa? Fanny – ajattelin – se oli sopiva nimi löytölapselle. Vaikka kasvot olivat likaiset näin, että ne olivat sievät, sykähdyttävän sievät ja elävät. Silmät olivat suuret ja kauniit ja se osasi ummistaa ne. Pitkät tummat ripset laskeutuivat poskille, kun panin nuken makaamaan.

Riisuin leningin Fannyn päältä. Sen selästä paljastui aukko, jossa joskus oli ollut patterilla toimiva ääninauha. Nyt se oli rikki. Se oli varmaan osannut sanoa ”mamma” tai itkeä ää-ää-ää, itkeä tai nauraa. ”Mamma” se varmaan olisi osannut sanoa! Mutta ei sanonut enää. Vangitsin katseellani Fannyn sinisten silmien lempeän tuijotuksen. –Kuulehan Fanny, sanoin – on minullakin kerran ollut nukke, yksi ainoa. Sain sen kuusivuotiaana joululahjaksi. Nukellani oli kangaspeitteinen pehmeä vartalo, jalkaterät, kädet ja pää olivat pehmeän joustavaa guttaperkkaa. Ei sillä ollut kiharaista tukkaa niin kuin sinulla, ei minkäänlaista tukkaa, eikä se sulkenut silmiään, ei sillä ollut pitkiä tuuheita silmäripsiä, eikä se koskaan ollut osannut sanoa ”mamma” tai mitään muutakaan. Eikä sillä ollut nukenvaunuja niin kuin Vuokon nukella. Se oli silloin alakoulussa vuosikymmeniä sitten Viipurissa. Miten kummassa aina, kun Vuokko tulee mieleeni, joudun nieleskelemään häpeän karvautta, vieläkin. Vieläkään en kehtaa häpeääni ääneen ilmaista.

Syyskuinen aamuaurinko lämmitti. Ojanpientareilla monen värisiä kukkasia, eniten sellaisia päivänkakkaran näköisiä. Kirjavat perhoset lehahtelivat niityllä. Sähkölangat täynnä kottaraisia. Olin kuullut, että linnut ovat muuttamassa etelään, nyt ne harjoittelevat lentoa.

Hypähtelin hiekkatietä yksin. Äiti oli käskenyt minun mennä yksin, kun hän ei ehtinyt, ja – kyllähän sinä iso tyttö yksinkin, vaikka tämä onkin sinun ensimmäinen koulupäiväsi – olethan käynyt kaupassakin yksin ja muistanut ostaa kaikki pienetkin tavarat. Siitä äiti kertoi aina kaikille, oli ihan ylpeä. Ylpeä minusta! Se lämmitti mieltäni. –Se oli ihan ihme! hän oli sanonut, ja vasta kuusivuotias! Kun muisti kaikki kuusi asiaa, eikä mitään muistilappua! – hiivaa, tulitikkuja, vehnäjauhoja, sokeria, kahvia, hakaneuloja – kyllä minä osaan kouluunkin yksin mennä.

Siihen se koulunkäynnin ilo loppuikin, sen jälkeen ei pienintäkään auringonsädettä, vain ankeutta, yksinäisyyttä, huonommuuden tunnetta. Koulu oli harmaankeltainen yksikerroksinen puutalo, siinä kaksi luokkahuonetta, eka- ja tokaluokat. Minun opettajani oli pitkä, laiha, hymytön, harmaa tukka nutturalla, muutenkin harmaa, harmaata kaikki!

Ensimmäisenä aamuna niillä toisilla oli äiti mukana, pitivät kädestä. Seuraavina aamuina muutkin lapset tulivat kouluun yksin, ilman äitiä, paitsi Vuokko. Vuokon äiti saattoi Vuokon kouluun joka aamu. Ja joka päivä se tuli hakemaan Vuokon koulusta. Minun äidilläni ei koskaan ollut aikaa sellaiseen. Usein Vuokon äidillä oli mukanaan Vuokon nukenvaunut, sellaiset, jossa oli kuomukin. Minä en tiennyt, että nukeillakin on omat vaunut! Sellaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt! En osannut sellaisia itselleni edes toivoa. Niitä Vuokko sitten työnteli tiellä. Koskaan en päässyt niin lähelle, että olisin voinut vaunuihin kurkistaa. Nukenvaunut ja vaunuissa varmaan iso kaunis nukke. Vuokkokin oli kuin nukke. Minusta melkein kuin prinsessa. Katselin haikeana. Ihailin. Ihailin ja vähän kadehdinkin Vuokkoa.

Ja opettajakin varmaan piti Vuokosta erityisesti. Vuokko oli erilainen – Vuokko oli ainoa oppilas koko luokassa, joka tunsi kellon. Meidän luokkahuoneessa ei ollut kelloa, koko koulussa oli vain yksi kello ja se oli käytävän seinällä, jotta toka luokankin opettaja tietäisi ajan kulun. Opettaja lähetti aina Vuokon katsomaan kuinka paljon kello oli, sitten se tiesi lopettaa tunnin ajoissa. Tästäkin minä ihailin Vuokkoa.

Mutta sitten tapahtui jotain sellaista, mitä ei kenellekään toiselle. Yhtenä päivänä me leikkelimme värillisiä paperikuvioita ja liimasimme niitä valkoiselle paperiarkille. Liimapullo oli pulpetilla avattuna. Se oli vierustoverini Tertun ja minun yhteinen. Kesken liimaamisen Terttu viittaa käsi ojossa. – No, mitä asiaa Tertulla on? opettaja kysyy. –Tänne pulpetin lattialle on kaatunut liimaa! Opettaja tulee katsomaan, käskee meidät molemmat nousemaan ulos pulpetista. Sitten se näkee – eihän se liimaa olekaan! Se on pissaa! Pulpetin istuin allani on märkä, pissalätäkkö jalka-alustalla. Opettaja tarttuu meitä olkapäistä, kääntää ympäri, katsoo selkäpuolen. Viininpunaisen mekkoni takamus on litimärkä, pissa oli valunut kinttujani pitkin lattialle asti. Olin pissannut housuihini! Kaikki lapset luokassa kurkottavat kaulaansa, ammollaan olevat suut ja hämmästyneet silmät tuijottavat minua. Se on pissannut housuihinsa! Minä en kehtaa nostaa katsettani lattiasta, en näe enää mitään, poskiani kuumottaa. Kaikki tuijottavat minua, tiedän, Vuokkokin!  Välitunnit seison yksin selkä seinää vasten, piilottelen häpeääni, viininpunaisen mekkoni takamusta, isoa märkää läiskää. Kuivattelen mekkoani sitä salaa leyhyttelemällä.

Mutta sitten Terttukin pissasi housuihinsa! Keskellä piirileikkiä Terttu vain seisoi jalat harallaan, ja pissa lotisi kinttuja pitkin lattialle! Vaikka kyllä Tertun olisi pitänyt tietää, olihan opettaja jo sanonut, että pitää pyytää ulkohuoneeseen, jos pissahätä tulee. Mutta minä olin onnellinen, en ollutkaan enää yksin!

Mutta yksi nöyryytys ei minulle vielä riittänyt. Eikä sellaista sattunut kenellekään toiselle. Käsityötunnilla seisoin opettajan kateederipöydän vieressä. Näytin virkkaustani, siitä piti tulla patalappu. Opettaja käänteli nuhruista tekelettäni ja tuhisi nenäänsä. Käänteli ja tuhisi. –Sinä haiset hiirelle! – Se sanoi sen koko luokan kuullen! – Pyydä, että äitisi pesee sinun housusi! –Haisen hiirelle! ja kaikki kuulivat sen! Vuokkokin!

Koulun päätyttyä juoksin kotiin oikopolkua metsän halki, pensaiden ja varpujen välitse. Kenellekään en kehdannut häpeääni tunnustaa, kotonakaan. Seuraavana aamuna juoksin oikopolkua kouluun samat hiirelle haisevat housut jalassani. Metsän keskellä riisuin housut, piilotin ne pensaan alle ja juoksin kouluun ilman housuja. Kaikki välitunnit seisoin yksin seinän vieressä, ettei kukaan vain näkisi, että minulla oli takapuoli paljaana. Mutta hiirelle en varmastikaan haissut! Kotimatkalla otin housut pensaan alta. Kyllä äiti ne sitten pesikin, kun ehti.

Niin Fanny, en minä ollut niin kuin Vuokko ja vaikka olin saanut nuken, ei se varmaankaan ollut sellainen kuin Vuokon nukke, ainakaan se ei ollut niin hieno kuin sinä! En muista leikinkö nukellani milloinkaan, ei minkäänlaisia kiintymyksen muistikuvia – ehkä hoivaviettini ei ollut vielä herännyt. En muista olinko edes nimeä olisi uhrannut kiireistä aikaansa minun nukelleni. Katsos, minun äidilläni ei ollut aikaa lekotteluun niin kuin minulla – vain työtä aamusta iltaan.

Nukkeni ontto guttaperkkapää oli kaulaosan jokaisesta neljästä kulmasta ommeltu kiinni sen kangasvartaloon. Joulupäivän aamuna äiti irrotti pään ja pani sen ylösalaisin lumeen, joka yön aikana oli kinostunut ulkorappusten viereen, sitten äiti täytti nuken onton pään steariinilla, jonka hän oli sulattanut vanhoista kynttilänpätkistä peltipurkissa keittiön kuumalla hellalla. Kun steariini oli pakkasessa kovettunut, äiti ompeli pään takaisin kiinni vartaloon. –Nyt eivät pehmeät guttaperkkakasvot pääse painumaan lommoille, äiti selitti. Ja kaiken tämän ajan minun äitini uhrasi minun nukelleni! Minulle!

Milloin ja miten nukkeni katosi, en tiedä, en ole muistanut koko nukkea ennen kuin tapasin sinut, Fanny! Sinutkin on joku unohtanut ja jättänyt heitteille, mutta tästä lähtien minä pidän sinusta huolta! Enää sinua ei kaatopaikalle viedä, olet löytänyt sinua rakastavan äidin ja kodin! 

Pesin Fannyn kokonaan. Sidoin puhtaat hiukset vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Pesin vaatteet ja ompelin ratkenneet saumat ja kiinnitin repaleiset pitsit. Sitten puin ne uudelleen Fannyn päälle.  Hyväilin sitä, suukottelin sitä. Se katsoi minua suurilla sinisillä silmillään, luottavaisesti.  – Fanny, sinä olet suloinen, olet valloittanut minun sydämeni, sanoin.

Miksi ihmeessä joku on halunnut heittää pois noin sievän olennon? mietin. Olennon tosiaan, siinä oli jotakin sykähdyttävän inhimillistä. Vai oliko? Olinko se vain minä, joka näin sen vauvana, syntymättömänä vauvana. Vaan eihän sitä tiedä olisiko se ollut tyttö. Ehkä poika.

Hassuko olen? Miten voi yksi rikkinäinen nukke herättää minussa näin lämpöisiä, rakastavia, helliä tunteita? Suukottelen poskiasi, pientä nenän nykeröäsi, silittelen tukkaasi, hyväilen käsivarsiasi, sääriäsi, pullean pyöreitä, pieniä vauvan sormia, pitelen niitä omissani, katselen silmiäsi, hellästi. Kuin omaa vauvaani. Nämäkö tunteet tekevät minut naiseksi, äidiksi?