NEITSYT

Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.... Siinä hän makasi, liljojen ja ruusujen keskellä, ystävien ympäröimänä, Olivia, neitsyt. Neitseenä maailmaan tullut, neitseenä siitä eronnut.

   Olivia oli neitsyt, se oli todistettu. Hän oli vanhoilla päivillään, yli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, terveyskeskuslääkärin kehotuksesta mennyt gynekologin vastaanotolle.

-  Pitäähän naisen nyt kerran elämänsä aikana gynekologisissa tutkimuksissa käydä! oli lääkäri sanonut kuultuaan, että kaula-aukkoa alempaa ei yksikään lääkäri ollut Oliviaa milloinkaan tutkinut.

Ja Olivia noudatti kehotusta.
-  Riisukaa alapää ja käykää tutkimuspöydälle makuulle, kehottaa miesgynekologi.

 Olivia on epävarma. Hän riisuu hitaasti vaatekappaleitaan, alushousut tekevät tenää. Aristellen hän menee tutkimuspöydän viereen, epäröi.

-  No käykää nyt siihen vain, hoputtaa lääkäri vilkaisten kelloaan, aikataulu jo muutenkin myöhässä, harmittelee itsekseen naisen hidastelua.

Jäykästi Olivia kapuaa askelmat tutkimuspöydälle, asettuu vaivalloisesti selälleen, jalat tikkujäykkinä vierekkäin.

-  Alemmas! kuuluu komento.

 Olivia hivuttautuu alemmas, makaa tutkimuspöydällä, ilman housuja, alapää alastomana, sielu alastomana, niin hänestä tuntuu, reidet tiukasti vierekkäin. Ei milloinkaan ennen, ei koskaan, ei kukaan ole hänen salaisimpia paikkojaan, kaikelta maailmalta piiloteltuja, varjeltuja, saanut silmin katsoa, ei käsin kosketella. Hänen kallein aarteensa, naisen kallein aarre! Ja nyt! Mies kehottaa naista nostamaan jalat ylös, polvet koukkuun! Vastahakoisesti Olivia tottelee.

-  Levittäkää reitenne kunnolla!

 Sydän kiivaasti takoen, häpeän punaisena Olivia raottaa, avaa salaisimmat paikkansa. Miehen silmien eteen! Miehen katseltavaksi! Lääkäri työntää hansikoidut sormensa ahtaaseen synnytysaukkoon, vetäisee äkkiä kätensä pois, huudahtaa epäuskoisena

-  Kun ei kukaan ennen minua, niin en minäkään!

Ja siihen tutkimus loppuu. Olivia pukee housut ja sukat jalkaansa, mielessään ylpeänä, voitonriemuisena, uhmakkaanakin – Eipä ole tohtori ennen tämän ikäistä neitsyttä nähnyt! Tulipa todistettua kaikille epäuskoisille! Ovella Olivia kääntyy ja sanoo

-  olen minä ollut kihloissakin, papin kanssa!

   Olivian kotitalo oli keskisuuri maalaistalo pienessä karjalaiskylässä, mäenharjanteella, ympärillä viljavat vainiot ja vehreät lehdot. Olivia oli perheen nuorin lapsi, soma kuin kukkanen, veikeä kuin västäräkki, iloa pulppuava raikas lähde, helisevä kevätpuro. Lutherilainen uskonto määritti kodin elämän arjen ja pyhän. Lapsia kasvatettiin Herran nuhteessa. Joka sunnuntai perhe kokoontui  pitkän pirttipöydän ääreen, isä luki Pyhää Sanaa ja yhdessä veisattiin virsiä. Mooseksen kymmenen käskyä olivat elämän perusta ja tae sielun kuolemattomuudesta. Käskyt selityksineen tuli osata sanasta sanaan ulkoa. – Minä olen Herra sinun Jumalasi .... oli tärkeä kuten myös –Kunnioita isääsi ja äitiäsi, mutta – Älä tee huorin! oli käsky, joka tuli Olivialle tärkeimmäksi, pyhimmäksi, käsky, joka muovasi koko hänen elämänsä kulun.

    Kotikylässä langenneet naiset ja aviottomat lapset olivat siveellisten hyljeksimiä, halveksimia. Kuudennen käskyn rikkominen oli kuolemansynti, huorintekijät kivitettäviä! Sen Olivia tiesi! Oma Iida-sisko, iloluontoinen nuori tyttö, 15 vuotta Oliviaa vanhempi, oli synnin polulle eksynyt. Vain isän peräänantamattomuus, ehdoton vaatimus sai vastahakoisen miehen tilille teostaan. –Meidän taloon ei äpäriä tehdä, meidän taloa ei häpäistä! Papin luo oli mentävä. Ei siinä valkoisia huntuja, ei häähumua. Nimi vain syntyvälle lapselle, sitten avioero.

   Perheen häpeä, sisaren itkut ja ankea kohtalo viitoittivat Olivian elämän kulun loppuun asti.  

Sielun kadotus ja ihmisten pilkka olivat Olivialle kauhistus. Mieleen syöpynyt synninpelko varjeli hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Jo varhain hän oli päättänyt säästää itsensä, puhtautensa, sille oikealle, luopua koskemattomuudestaan vasta, kun hänet olisi vihitty pyhään avioliittoon, kunniallisesti ihmisten edessä, Pyhän Jumalan siunaamana.

   Oliviasta varttui viehättävä nuori nainen, joka valloitti sydämet iloisuudellaan. Hän oli ahkera, avulias ja ystävällinen, kotikylän jokaisen maalaispojan tavoittelema. Mutta ei, ei maalaispoikia! Jotain enemmän sen piti olla, jotain ylevämpää, jolle hän neitsyytensä lahjoittaisi! Ehkä opettaja tai mieluummin lääkäri. Mutta ylitse, ylitse, ylitse muiden, korkeimmalla unelmien pilvijalustalla oli pappi! Pappi oli hyveen esikuva, ihanne. Olivian mielessä pappi kangasteli melkein Jumalan poikana tai ainakin Korkeimman sanansaattajana, sijaisena maan päällä. Mutta eihän maalaiskylässä pappeja ollut, ei lääkäriäkään ja ainut opettajakin oli nainen. Ei siis ollut Olivialle sopivaa aviomiesehdokasta. Mutta nuori nainen oli uskossaan vakaa – kyllä minä vielä omani löydän, ja säästi viattomuutensa sille tulevalle.

   Syttyi sota. Olivia oli jo yli kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen, neitsyt. Hän oli lotta ja sai komennuksen rintamalle, lähelle tulilinjoja. Täydestä sydämestään, kaikilla voimillaan hän uurasti kodin, isänmaan ja varsinkin uskontonsa puolesta. Tykkien jylistessä, taivaan loimutessa verenpunaisena, lumisista nietoksista tai purevista pakkasista välittämättä Olivia avusti joukkojen sidontapisteessä. Telttoihin tuotiin hevoskuorma toisensa jälkeen luotien lävistämiä tai kranaattien silpomia, tuskissaan huutavia, hiljaa valittavia tai äänettömiä nuorukaisia – haavoittuneita, kuolevia ja kuolleita sotureita. Tuskan ja veren keskellä Olivia auttoi lääkäriä ja sotilaita. Hän sitoi haavoittuneita, oli näkönä näkönsä menettäneille, kätenä kädettömille, jalkoina jalattomille, lohdutti haavoittuneita, loi eläville uskoa tulevaisuuteen ja valoa kuolemaan nukkuville.

   Yksikössä toimi myös rintamapappi. Pitkä, komea, suurikokoinen mies, joka jo pelkällä elinvoimaisella ulkomuodollaan rauhoitti sotilaita ja lottia. Varsinkin Oliviaa. Olivia seisoi papin rinnalla tämän antaessa viimeistä voitelua kuoleville, sulki näiden kylmenevät kädet omiin lämpimiinsä, veisasi heleällä äänellään lohduttavimmat virtensä. Vieretysten pappi ja Olivia saattoivat kuolevat soturit viimeiselle matkalleen, pappi raamatun sanomallaan, Olivia lohduttavalla lämmöllään.

   Kuoleman keskellä Olivia ja pappi tarrautuivat elämään. Hakivat turvaa toisistaan, lohdutusta yksinäisyyteensä. Ympäröivä hätä ja elämän epävarmuus lähensi heitä, myös fyysisesti. Pappi sulki Olivian lämpöiset kädet omiinsa, sitten jo kietoi vahvat käsivartensa tämän hoikalle uumalle. Kohta Olivia oli papin syleilyssä, kiihkeät huulet huulia vasten. Mutta ei pidemmälle, ei! Ei, vaikka olikin pappi! – Älä tee huorin! Se käsky oli kirjoitettu Olivian sieluun tulikirjaimin. –Jos tästä käskystä tingin, olen syntisistä syntisin, huolimatta siitä, että tekisin synnin papin kanssa, vaikkakin on Jumalan lähettiläs, kuitenkin kuolevainen mies. Eikä papinkaan tunto sallinut, ei väkisin, jumalainen kutsumus velvoitti. – Mene pois sinä Saatana!

   Taistelut jatkuivat. Sotilaita haavoittui ja sotilaita kuoli. Väsyneet maanpuolustajat pääsivät välillä kotikonnuilleen levähtämään. Eräänä kireän kylmänä pakkaspäivänä Oliviakin saapui lomalle kotitaloonsa – pappi käsipuolessaan. Molempien nimettömässä kimalteli kirkas kultainen sormus. Olivia oli morsian! Hänen sulhasensa oli pappi! Papin morsian, elämän unelmien täyttymys! Olivia oli onnellisista onnellisin, iloisista iloisin, ylpeäkin! Siellä kotitalon pirtissä kyläläiset saivat ihailla hänen onneaan. Olivia kiitti Jumalaansa saamastaan lahjasta ja säteili.

   Siinä kotiväen ja naapureiden silmien alla pappi tavoitteli tytön uumaa, vetäisi kaikkien nähden polvelleen, puristi puristamalla syliinsä. Tyttö oli syleilyssä sulokas, houkutteleva – Tämä on minun morsiameni! halusi pappi viestittää. Ulkopuolinen saattoi aavistella, että papilla oli palavampiakin haluja, maallisia, perkeleestä lähtöisin, itse paha, viattomuuden viejä se siellä nosti päätään. Huulet sai panna huulia vasten, sen Olivia salli, vaikka sekin tuntui hekumalliselta, lihan viettelykseltä, melkein synniltä. Mutta ei se huorin tekemistä ollut, ei ajatuksissa, ei sanoissa eikä teoissa. Olivian mieli oli puhdas.

   Helppo Olivian oli kiusaaja karkottaa, kun mitään kiusausta ei ollutkaan, sellaisesta hän oli tietämätön. Ei ollut kokenut lihan nautintoja, ei nautinnoksi edes tiennyt. Olivian ei tarvinnut kitua erotiikan kaipauksessa, kun koko tunnetta ei tunnistanutkaan. Neitsyys oli hänelle pyhä asia, naisen kallein aarre. Olivia oli papin morsian, istui papin polvella, kaikki näkivät hänen onnensa. Se riitti hänelle.

   Toisin oli papin laita. Rintamalla, kuoleman keskellä, omat lihalliset tarpeet piti turruttaa, mutta nyt oltiin elävien parissa, kaukana kuolemasta. Pappi halusi tuntea elämän. Olivia oli taipumaton. Ei hämärässä, salaa, varastaen. Kaiken kansan nähden julkisesti piti hänet Jumalan siunaamaksi aviovaimoksi ensin julistaa. Vasta silloin saisi pappi murtaa hänen sinettinsä, vasta silloin hän olisi valmis luovuttamaan kalleimman aarteensa.

   Papin äiti, jäyhä, ylimielinen leskinainen, ei riemuinnut poikansa valinnasta. Maalaistyttö, vain kansakoulun käynyt, hänen pojalleen! Jotakin enemmän sen toki olla piti! Hän oli uhrannut elämänsä pojalleen, yksin kasvattanut ja kouluttanut, jollekin arvoiselleen. Akateemisen koulutuksen saanut, hänen poikansa veroinen, samoista piireistä, muuta äiti ei hyväksynyt. Äiti halusi nähdä tämän onnenonkijan, joka julkesi vietellä hänen ainokaisensa. Kun poika kerran – äidiltään lupaa kysymättä – oli julkisesti tehnyt tällaisen valinnan, pitihän hänen nähdä, mikä mahti mitättömällä maalaistytöllä oli. Mitä muuta mahtia kuin se yksi, äiti oli varma, vietelty se oli hänen viaton poikansa, naisen konstein.

   Olivia sai kutsun pääkaupunkiin, tulevaan anoppilaan. Näytteille, tutkittavaksi, sen Olivia ymmärsi. Nuoruuden varmuudella hän luotti itseensä. Olivia halusi näyttää kaikki taitonsa tulevalle anopilleen. Jotta tämä näkisi, että kyllä hänestä oiva papin puoliso tulee, kelpaa vaikka pastorskaksi tai ruustinnaksi taikka vaikka miksi!

   Olivia tunsi olonsa vieraaksi anoppilan hienossa kaupunkiasunnossa. Kaikki oli outoa ja uutta – oli hissi ja sähkö oli puhelin, vesi ja viemäri ja hienot matot lattialla ja oli kristallivalaisimet välkkyivat katossa, hopea-aterimet pöydässäa – mitään sellaista ei Olivian maalaiskodissa ollut, ei ollut sellaista edes nähnyt.

   Viikon verran Olivia taitojaan näytteli – kutoi sukkaa, keitti ruokaa, leipoi ja siivosi, näytti kaikki parhaat puolensa. Olivia kertoi kotinsa syvästä uskonnollisuudesta, hurskaasta kasvatuksestaan, osoitti olevansa hyveellinen nainen. Veisasi virsiä, kaikkien sanat ulkoa, jo lapsena oppinut. Kylläpä anoppi näkee, että hän on kelvollinen tämän pojalle.

    Mutta kovin tiukalta tämä papin äiti Oliviasta tuntui. Hän tunsi, että tämän sydän ei hänelle lämmennyt, nainen oli kylmä, suorastaan kova, kristallin kova. Ei lämmintä halausta, ei edes kädenpuristusta, ei kiittävää sanaa. Olivia tiesi kuitenkin tehneensä parhaansa, oli osoittanut olevansa kelvollinen miniä, ansaitsevansa ylevämielisen miehen rakkauden. Olivia hätisteli huolet mielestään, hänhän jo oli kihloissa papin kanssa, pappihan oli lupautunut hänelle, sitoutunut häneen kultaisin sormuksin, ihan julkisesti. Eihän mikään mahti maailmassa voinut asiaa muuksi muuttaa.

   Ja niin Olivia jäi unelmoimaan tulevista häistään, ne pidettäisiin sitten, kun sota loppuu. Koskemattomuuden symboli, valkoinen morsiuspuku ja pitkä unelmankevyt huntu tummiin kutreihin kukkaseppeleellä kiinnitettynä ja kesäinen kukkakimppu sylissä, niitä hän kantaisi suoraselkäisenä ja ylpeänä. Kotitalon isossa pirtissä kylän vanhat ja nuoret riemuitsisivat hänen kanssaan – pitopöytä notkuisi karjalaisista herkuista, tanssittaisiin niin, että lattiapalkit notkuisivat! Saisi anoppikin todeta talon vaurauden ja morsiamen hyveellisyyden!

   Viimein sota loppui, tehtiin rauha, raskas rauha, mutta kuitenkin rauha. Sodan pauhu ja kauhu loppuivat. Kaatuneet haudattiin, kadonneita kaivattiin, eloon jääneet kotiutettiin. Pappi palasi yliopistoon viimeistelemään sodan vuoksi keskenjäänyttä tutkintoaan. Olivia valmistautui jumalaiseen kutsumukseensa, pyhään tehtäväänsä. Hän valmisteli kapioitaan ja odotteli morsioksi tuloaan, häitään.

   Vaikka syyssateet pieksivät ikkunoita, vaikka talven viimat tuiskuttivat lunta, vaikka pakkanen paukkui nurkissa, Olivian sisimmässä kukoisti kevät – lintujen liverrys, purojen solina, viheriöivä ruoho, kukkien tuoksu. Hyräillen ja onnea säteillen Olivia kutoi riepumattoa, vain iloisia raitoja. Hän kutoi kankaat, ompeli ne lakanoiksi ja pyyhkeiksi, kirjoi kesän kukkaset pöytäliinoihin, kaikki tarvittavat liinavaatteet tulevaan pappilaansa hän valmisti itse. Hän kutoi ryijyä ja raanua ja pian aitan orret notkuivat kauniista kapioista. Kylän naiset saivat käydä ihailemassa tätä Olivian aarreaittaa. Kaikki todisti, että Olivia oli mitä sopivin ja erinomaisin valinta tulevaan suureen tehtäväänsä, pappilan emännäksi. Olivia oli kirkonkylässä käydessään nähnyt, miten kirkkoherran vaimo, pappilan ruustinna otti vastaan vieraansa. Nyt hän unelmissaan seisoi papin rinnalla pappilan portailla ja otti vastaan omia seurakuntalaisiaan, johdatti heidät kauniiseen kotiinsa, tarjoili parhaimmat leipomuksensa. Hän seurusteli asiantuntemuksella ja arvokkuudella, mutta lämmöllä vähäväkisempienkin kanssa. Miten hyvä ja lämmin sydän kaikkia luotuja kohtaan Olivialla olikaan. Oman onnensa kultajyviä hän kylväisi ympärilleen.

   Olivian suuri unelma oli täyttymässä. Laulellen hän hyöri askareissaan. Kevät teki tuloaan. Leskenlehdet tuhlailivat väriloistoaan ojanpientareilla, sinivuokot kukittivat metsät, ja kohta jo valkovuokot heloittivat lehdoissa, oraat nousivat vainioilla. Olivia seurasi, miten muuttolinnut rakentelivat pesiään, niin kuin hänkin mielessään, yhtäläiset tunteet.

   Olivia odotteli kiihkeästi kirjettä sulhaseltaan, jumalaiselta. Niitä oli tullut yhä harvemmin. Kului viikko, kului kaksi, nyt jo kuukausi. Kesä oli puhjennut täyteen vehreyteensä – päivänkakkarat ja sinikellot kukittivat pientareet, linnunpoikaset rupesivat kokeilemaan siipiensä kantoa, heinäseipäät rupesivat ilmestymään heinäpelloille. Silloin, silloin – vihdoinkin se tuli! Jännityksestä kasvot hehkuen Olivia piiloutui onnensa kanssa omaan huoneeseensa.

   Vapisevin sormin Olivia avaa valkoista kirjekuorta. Jotain kovaa putoaa hänen kämmenelleen. Mitä tämä on? Mitä tämä tarkoittaa? Hän kääntelee esinettä. Kova, kiiltävä, kultainen –  sormus. Hän katsoo sisäpuolelle, kaiverrusta. Kihlasormus! Ei, ei, ei! Olivia yrittää tavata sanat kirjelappusesta, epäuskoisena, kädet vavisten, mieli järkkyy, silmät eivät näe! Kaikki hämärtää, sekavaa. Hitaasti hän lukee –Haluan purkaa kihlauksemme, se oli erehdys, sodan kauhujen ja yksinäisyyden aiheuttama harha. Nyt kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, huomaan että emme me sovi yhteen, olemme niin erilaisista oloista lähtöisin. Toivotan sinulle onnea elämässäsi.

Siinä kaikki! Harhaa, erehdys, erilaisia!

   Olivian sielu huutaa, epätoivoa, tuskaa. Kasvot käsiin peitettyinä hän heittäytyy vuoteelleen, kätkee tuskansa, häpeänsä. Hetkessä totuus kirkastuu. –Enkö minä sinulle kelvannutkaan! Enkö kelvannut äidillesi? Enpä tietenkään, tunsin sen kyllä sisimmässäni. Mutta sinä olit lupautunut minulle! Missä on sinun vannomasi rakkaus? Kaikki valhetta! Sinulle olin itseni säästänyt! Eikö lahjani kelvannutkaan? Kuinka raukkamainen oletkaan, et uskalla tulla sanomaan sanottamaasi kasvoista kasvoihin. Olet pelkuri! Olet petturi! Olet äitisi orja, lieassa! Entä, jos olisin kuudetta käskyä rikkonut, tyydyttänyt saatanalliset tarpeesi, olisitko silloinkin minut jättänyt? Olisitko hyljännyt minut kuin langenneen naisen, halveksien? Jeesus antoi langenneelle naiselle anteeksi, olisitko sinä? Sellaisella keinolla en halua ketään itseeni sitoa, vähiten pappia. Olisin tuominnut sinutkin huorintekijäksi, syntiseksi. Sitä en tunnolleni halunnut. Nyt olen ainakin kunniallinen nainen. Ihmisten silmissä, itselleni kunniani on vieläkin tärkeämpi, suhteessani Jumalaan tärkein.

   Mutta mikä häpeä! Kuinka voin ihmisille tunnustaa, että minä en papille kelpaakaan? Että olen liian halpa-arvoinen! Kuinka voin enää milloinkaan näyttäytyä ihmisille? Niin ylpeä ja onnellinen kuin minä olen ollut! Mikä nöyryytys! En kelpaa papille! Minun elämäntehtäväni! Tehtävä, jota varten olin olemassa! Enää usvainen harhakuva. Aurinko sammui, lintujen laulu lakkasi, kukat kuihtuivat, pimeys laskeutui Olivian sydämeen. Mieli, sielu, koko olemus mustaakin mustempi.

   Vuosien myötä elämän tarkoitus selkiytyi Olivialle. Hän oli kurkottanut taivaisiin, maallisiin taivaisiin, maalliseen onneen, hän oli syöksynyt rotkoon, maalliseen helvettiin. Olivia sulki sydämensä maalliselta rakkaudelta. Halukkaita miehiä ei toki puuttunut, mutta yhdelläkään ei ollut avainta hänen sisimpäänsä. Jumala oli Olivian ainoa lohtu, nyt ja aina. –Jumalalle minä kelpaan, Jeesus on minun sulhaseni. Huorin en ole milloinkaan tehnyt. Olen koskematon, puhdas, neitsyt, kuin Neitsyt Maria, siitä voin ylpeillä!

   Kotikylän ihmiset, jotka olivat eläneet Olivian onnen huumassa, säälivät tyttöä – lyötyä ei lyödä!

Olivia asui elämänsä loppuun asti kotitalossaan Karjalan kunnailla, keskellä viljavia vainioita ja viheriöiviä lehtoja. Hän hoiteli vanhan isänsä ja sairaan äitinsä hellyydellä haudan lepoon. Olivia otti huostaansa monien hylkimän orpotytön. Äidinrakkaudella hän kasvatti tästä Jumalaa pelkäävän hurskaan naisen. Opetti tälle kaikki kymmenen käskyä, painottaen sitä kuudetta. –Puhtaus on naisen arvokkain asia – se oli Olivian vakaumus viimeiseen asti.

   Papin äiti sai haluamansa akateemisen miniän, lääkärin, josta tuli narkomaani. Pappi ei jumalaista kutsumustaan koskaan toteuttanut – ei saarnannut syntien anteeksiantoa, ei vihkinyt yhtään morsiusparia pyhään avioliittoon, ei kastanut yhtään lasta pyhäin yhteyteen, ei seisonut alttarilla antamassa Herran ehtoollista, ei lausumassa Herran siunausta seurakuntalaisille. Parhaassa miehuusiässä siirtyi ajasta iäisyyteen.

   Olivia eli vielä vuosikymmeniä papin kuoleman jälkeen. Hän oli aina valmiina kääntämään asiat parhain päin, puolusti parjattuja, alati kaikkia ymmärtäen. Iloisuudellaan Olivia muutti monien läheistensä synkänkin päivän aurinkoiseksi. –Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi! –oli Olivian elämänohje murheellisille.

-  Nyt Olivia on poissa, mutta hän lahjoitti meille, ystävilleen valoisat, lämpimät muistot. Muistoissamme hänen elämänsä jatkuu keskuudessamme. Kaipaustamme lievittää ilo siitä, että Olivia on päässyt kaipaamansa sulhasen luo, sen oikean sulhasen, Jeesuksen syliin.