ONNEN  KUPLA

Oli lantai-ilta. Vaimo oli yksin saunassa, yksin moneen vuoteen. Makaili lauteilla pitkin pituuttaan, hengitteli höyrynkuumaa ilmaa suun kautta puhisten. Nautinnollinen olo. Kerrankin sai pestä vain itsensä! Yleensä lasten pesemisen jälkeen hän oli jo niin loppuun uupunut, ettei itsensä pesemiseen ollut enää juuri voimia. Piti vain mahdollisimman nopeasti päästä ulos kuuman kosteasta saunasta.

Mutta nyt hän nautti yksinolostaan!

   Saunaoluen vaimo joi pihakeinun pehmeillä tyynyillä loikoillen. Ilta oli elokuisen pimeä, kello lähenteli yhdeksää. Kuu oli pienenemään päin. Pihalyhty valaisi pensaiden lehdistöä, sen hämyssä, saattoi erottaa punaiset happomarjapensaat ja suurilehtiset jättiläiskoiranputket – ne oli istutettu jo ennen kuin tiedettiin kuinka myrkyllisiä ne ovat tai että ne kasvuvoimallaan voivat vähitellen vallata koko puutarhan. Satakielen, yölaulajan ja mustarastaan mielen herkistävät öiset liverrykset ja luritukset olivat lakanneet, pian ne ovat matkalla etelään, ihmismielissä haikea kaipaus jäljellä.

   Vaimo mietti, miten tällaisen luonnon vehreyden jälkeen milloinkaan enää voisi asua kaupungissa. Pelkkä ajatuskin tuntui tukahduttavalta. Mieli oli kiitollisuudesta harras. Kuten usein onnen hetkinään hän kiitti mielessään Luojaa kaikesta, mitä oli osakseen saanut. Kiitti Luojaa onnentunteesta ja pyysi, että tämä auttaisi häntä unohtamaan mitättömyydet, olemaan kiitollinen.

   Vaimo odotteli perhettään kotiin minä hetkenä hyvänsä. Ja tulivathan he kaikki, lapset ja mies. Lapset juoksivat äänekkäästi kertomaan, mitä kaikkea he olivat nähneet ja kokeneet ja kuinka hauskaa heillä sirkuksessa oli ollut. Sitten he juoksivat sisälle. Mies tuli puutarhakeinun luo, istahti tuoliin puutarhapöydän toiselle puolelle. Vaimo kertoi kuinka, oli nauttinut tästä illasta. Mies rupesi kuitenkin puhumaan arkisista raha-asioista eikä ollenkaan tavoittanut vaimonsa autuasta mielentilaa. Samassa se särkyikin. Vaimo oli katkera. Että mies tulikin särkemään hänen onnenkuplansa! Niin herkkä ja hauras se oli, kuin saippuakupla.

   Mies meni saunaan ja vaimo sisälle taloon. Naapurin Sonja-rouva tuli istumaan iltaa. Sonja oli nuori tummakutrinen, madonnakasvoinen nainen, kaunis kasvoiltaan ja uhkea vartaloltaan, miesten katseiden vangitsija. Lisäksi Sonjan iloinen luonne ja hersyvä nauru sytyttivät synkeänkin tunnelman. Vaimo katseli haikeana – juuri tuollainen minäkin haluaisin olla. Sonjan seurassa vaimo tunsi itsensä entistäkin värittömämmäksi. Kyllä hän tiesi, kuinka monet olivat ihmetelleet, miten niin komea mies oli sellaisen mitättömän näköisen naisen ottanut, lattearintainenkin se on ja tukka kuin hiiren häntä. Olisi se paljon kauniimmankin saanut. Ihan mukavahan se vaimo muuten on, aina avulias ja hauskakin, mutta sittenkin.

   Kun mies tuli saunasta kylpytakkisillaan, hän riensi syli avoimena tervehtimään Sonjaa ja sulki tämän saunankosteaan, lämpimään syleilyynsä – vaimon mielestä vähän turhankin lämpimään. Tapansa mukaan mies rupesi ihastelemaan nuorta naista.

-  Onpa hauskaa, että tulit ilahduttamaan naapureitasi, miten viehättävän näköinen oletkaan tänään! Tai ainahan sinä viehättävä olet! Etkö sinäkin vaimoseni ole samaa mieltä? Ja nyt istumme iltaa, mitä saisinkaan tarjota? Lasi viiniä? Sopiiko?

   Samalla hän jatkoi nuoren naisen ihailua. Vaimolle miehen ainainen tarve imarrella naisia oli tuttua. Ja naisethan olivat imarreltuja! Ei sellaisia kohteliaisuuksia jokaisen naisen osalle joka päivä tule! – kuinka kaunis, viehättävä, hurmaava oletkaan! – Sellainenhan hivelee kenen tahansa egoa, varsinkin, jos oma peilikuva on jo tuhonnut illuusion ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta. Mutta vaimolleen mies vakuuttaa ikuista rakkauttaan – ja yksin hänelle!

    Sonja ja vaimo istuivat sohvassa, kun mies tarjoili viinin ja istahti nojatuoliin naisia vastapäätä. Illan mittaan miehen kylpytakin toinen helma valui vähä vähältä sivulle, ja reisi paljastui yhä ylemmäs, lopulta nivusiin saakka. Vaimo pidätteli hengitystään, pelkäsi, että toinenkin lieve valuu syrjään, että kaikki paljastuu. Yritti tuijottaa miestään merkitsevästi, mutta tämä oli niin perin syvällisesti uppoutunut keskusteluun Sonjan kanssa, ettei havainnut vaimonsa eleitä eikä vihjailevia silmäyksiä. Vaimo mietti kuumeisesti eikö mies todellakaan huomaa mitään vai eikö ole huomaavinaan, haluaako ehkä paljastaa itsensä vieraalle. Vaimo oli kuin tulisilla hiilillä, ei voinut enää istua paikallaan vaan nousi ylös. Silloin myös mies nousi. Tilanne oli pelastettu.

   Kun Sonja teki kotiinlähtöä, mies lupautui saattelemaan tämän kotiportille, samalla hän ulkoiluttaisi koiran. Lapset ja vaimo menivät vuoteisiinsa. Kun vaimo ja mies myöhemmin olivat kahdestaan makuuhuoneessa, vaimo sanoi

-  sinä olit paljastaa itsesi.

 Silloin mies veti kylpytakin yltään ja näytti, että hänellä oli shortsit alla. Vaimo ei ollut uskoa silmiään.

-  Ne eivät olleet sinulla jalassa, kun istuit nojatuolissa, koska koko reisi nivustaipeeseen asti oli paljaana, kyllä shortsit olisivat näkyneet!

Mies suuttui silmittömästi.

-  Vai yrität sinä tehdä minusta itseni paljastajaa! Ja mitä paljastettavaa minulla olisi?

-  Shortsit eivät olleet sinulla jalassasi! Ne eivät ole voineet nousta niin ylös, että koko reisi olisi paljaana, olet ottanut ne jalkaasi vasta, kun lähdit koiran kanssa ulos!

   Mies meni vuoteeseensa, vaimo omaansa. Selkä mieheen päin. Vaimo sammutti lampun. Mies otti aamutakkinsa, sammutti lamppunsa, meni makuuhuoneesta sulkien oven. Hetken kuluttua vaimo meni perässä. Mies seisoi olohuoneessa ikkunan ääressä ja tuijotti ulos kuun hämärästi valaisemaa yötä.

-  Mitä sinä täällä teet? vaimo kysyi. -Tulisit nukkumaan.

Silloin maailma räjähti! Mies kääntyi vaimoonsa päin, kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina hampaiden välistä, leuat kouristuksessa hän huusi

-  hyvä Jumala, miksen minä saa kuolla! Mitä varten minun pitää elää! Minä haluan kuolla, kuolla, kuolla! Minä haluan kuolla! Et tee muuta kuin vainoat minua, kaikesta sinä minua syytät!

Miehen kasvot olivat kalmanvalkoiset, veri oli paennut niistä täysin, kasvot uurteiset, koko ruumis jäykistynyt, kouristuksessa, kädet kohti taivasta.

-  Kuule, ei sinun minun tähteni tarvitse itsellesi kuolemaa toivoa. Parempi ratkaisu on, että minä lähden. Pidä sinä huolta lapsista ja kaikesta muusta. Minä lähden pois ja sinä voit elää.

Vaimo kääntyi lähteäkseen. Silloin mies kutsui vaimon luokseen,

-  tule tänne.

Vaimo jatkoi menoaan eteiseen.

-  Kulta, tule tänne!

Vaimo ei mennyt. Järkytys oli liian suuri. Se ei ollut käden silityksellä poistettavissa. Eläessään hän ei ollut uskonut kokevansa tällaista hetkeä, vähiten miehensä taholta. Tämä oli aina sanonut, että vaimo oli hänen elämänsä sisältö, ilman tätä hänen elämällään ei ollut mitään arvoa. Ja nyt vaimo kuuli olevansa syynä siihen, että mies halusi kuolla! Käsittämätöntä.

   Mies meni makuuhuoneeseen, jätti kuitenkin oven auki. Kun vaimo kuuli miehen tasaisen hengityksen, meni ottamaan tyynynsä, seisoi hetken ja katseli miehensä laihoja riutuneita kasvoja, ei tiennyt, mitä kaikesta ajatella. Vilahtipa murha-ajatuskin mielessä. Hän sammutti lampun, meni olohuoneen sohvalle. Vieressään olevalta sivupöydältä hän otti käteensä valokuva-albumin. Tuskansa unohtaakseen, katseli aurinkoisia kuvia perheen lomamatkoista.

-  Tuossa on pieni vuokramökkimme Ahvenanmaalla – tynnyrisaunan tulisista löylyistä sveitsiläisturistit syöksyivät ammuttuina ulos kylmään meriveteen. Kuinka vierasmaalaiset ihmettelivätkään suomalaisten kärventämistä kestävää nahkaa ja sisua! Ja tuossa kalliolla seisoo ylpeä ja onnellinen pikku-pojuni ensimmäistä saalistamaansa haukea miehekkäästi esitellen!

-  Tuossa kuvassa olemme telttamatkalla Tanskassa. Se olikin harvinaisen kylmä heinäkuu, aurinko hät´hätää pilkisti lyijynraskaiden pilvien raoista. Kuinka Bellahöj -kampingalueella satoikaan! Liejusta rinnettä liukastellen juoksimme kolkkoon betonihalliin pesulle. Mutta sellainenhan ei lasten riemua estänyt, kun mielissä kajastivat Tivolin satumaiset ilot.

-  Mallorcan -matkalla meitä sen sijaan helli varsinainen aurinkokesä! Niin paahtava hiekka, että jalkapohjat melkein paloivat, jos yritti ilman sandaaleja juosta rantahotelliin! Siellähän viisivuotias pikkutyttöni oppi uimaankin!

-  Ja omalla pihalla mies ja lapset häärimässä grillin ympärillä. Kuinka iloisilta he näyttävätkään! Kuinka onnellisia muistoja! Ja tuossa on puutarhakeinu, jossa hetki sitten olin maailman onnellisin!

   Vaimo muisteli kaipauksella edellisiltaista onnen ja nautinnon tunnetta saunomisen jälkeen. Onnen kuplaa! Kuinka se oli hetkessä saattanut hajota ja haihtua? Kuinka voi elämä yhdessä silmänräpäyksessä heittää täysin ympäri? Putous syvään rotkoon satutti ja järkytti.

   Vaimon kyyneleet valuivat valtoimenaan, kuvat kastuivat, ei erottanut enää aurinkoa sateelta. Nytkö kaikki olisi lopussa, onnenpäivät ohi? Mieli vaikersi. Yritti miettiä jatkoa elämälleen. – Jos keräisin vaatteeni ja lähtisin kaupunkiin. Mutta mitä sanoisivat lapset herätessään? Miten heille voisin selittää? Mutta tuntui mahdottomalta asua saman katon alla kuin kaksi vierasta? Ja kyllähän lapset pian huomaisivat, jos vanhemmat eivät enää hellisi toisiaan, tanssisi keskenään keittiön lattialla kuin rakastuneet teini-ikäiset. Lasten elämä menisi kyllä aivan sekaisin.

   Vaimo ei keksinyt ratkaisua. Heti kun hän ajatteli, että ehkä he sittenkin voisivat antaa anteeksi toisilleen ja jatkaa yhteiselämää, kuva miehestä – taivasta kurkottelevat kädet ja epätoivoiset rukoukset tulivat silmien eteen   -haluan kuolla, kuolla, kuolla, miksi en saa kuolla! Kuinka voisin jäädä hänelle sellaiseksi taakaksi! Että hän toivoo itselleen kuolemaa! Sitä en halua!

   Särkynyt avioliitto, särkynyt onnenkupla! Tätäkö se minun uneni tarkoitti? – Keskelle olohuoneen lähes seinänkorkuiseen peiliin oli tullut koko peilin levyinen vino halkeama. Peilin osat olivat taipuneet kaarelle taaksepäin, kuitenkin vielä kiinni toisissaan. Näytin peiliä miehelleni –  miten se on saattanut rikkoutua? –mietimme. Sitten mies oikoi peilinosia niin, että halkeama ei näkynyt enää yhtä selvästi, eikä peili murtunut.  

   Vaimo tuijotti mielensä pimeyteen ja mietti. Hän oli aina seurannut äitinsä antamaa ohjetta – älä koskaan anna auringon laskea vihasi ylle! Nyt se oli tapahtunut. Ensimmäisen kerran pitkän avioliittonsa aikana pimeys oli laskeutunut heidän vihansa ylle!

   Kun aamu alkoi jo sarastaa vaimo, veti ikkunaverhon sivuun, makasi sohvalla ja katseli koivuja ikkunan ulkopuolella. Kuinka usein hän olikaan ihaillut niitä ja tuntenut iloa niiden vehreydestä. Nyt nekin näyttivät alakuloisilta. Hän valvoi ja ajatteli ja itki, itki itsensä hetken uneen ja kun heräsi, rupesi taas itkemään. Tätä elämän surkeutta! Hän ei tiennyt mitä tekisi. Lähtisikö vai jäisikö. Hän halusi kuitenkin, että mies huomaisi, että hän ei ollut nukkunut tämän vieressä. Mikäli miehellä herätessään olisi enää vähääkään lämpimiä tunteita vaimoaan kohtaan, tyhjä vuode kouraisisi tämän sydäntä.

   Kello oli jo yli kahdeksan, kun mies ilmestyi ovelle pelästynyt ilme kasvoillaan. Hän tuli suoraan vaimon luo, istahti sohvan reunalle, kietoi kädet tämän ympärille. Vaimo itki sielunsa pohjasta.

-  Anna anteeksi, kun, olen tehnyt elämän sinulle sellaiseksi helvetiksi, että mieluummin haluaisit kuolla kuin elää.

-  Minähän se olen pilannut sinun elämäsi. Jos minua ei olisi, voisit järjestää elämäsi, aivan kuten haluaisit. Vaikka minä olen yrittänyt tehdä kaiken minkä voin siten, että sinulla olisi hyvä olla, olen aina vain epäonnistunut. Nyt en katso voivani tehdä enempää, sen tähden toivoin, etten enää olisi olemassakaan. Jos sinä olet tyytymätön elämääsi minun kanssani, enkä voi sitä paremmaksi muuttaa, silloin kuolen mieluummin.

-  Niinkö se olikin, vaimo kysyi hämmästyneenä – minä luulin, että sinä olet tyytymätön minuun. Siksi olin niin onneton. Jos sinä, joka olet ainoa ihminen, joka on ollut tyytyväinen minuun, olet minuun tyytymätön, silloin olen täysin epäonnistunut.

   Mies otti vaimoa kädestä, veti tämän makuuhuoneeseen ja sulki oven. Toisista huoneista rupesi kuulumaan lasten ääniä.

-  En nyt juuri ole siinä mielentilassa, olen liian syvästi murheellinen, vaimo sanoi.

-  En minä sitä tarkoitakaan, tule vain minun viereeni.

   Siinä he makasivat vierivieressä, paljas iho paljasta ihoa vasten. Mielenrauha palautui vähitellen, muisto järkytyksestä jäi sielun sopukoihin.

-  En minä sinuun tyytymätön ole. Päinvastoin, tunteeni sinua kohtaan vain syvenevät. Mutta kyllä minä vähän mustasukkainen olen, kun sinä aina haluat imarrella kaikkia naisia, saada jokaisen naisen hyväksynnän. Naiset luulevat, että minä en ole sinulle kylliksi, että olet aliravittu. Näenhän minä, että ne syrjäsilmällä vilkaisevat minua, vertailevat ja ymmärtävät. Mutta silti, minä rakastan sinua.

-  Ja minä vain sinua! Sinä olet minun rakkaimpani! Vain sinun tähtesi minä haluan elää! Mutta minusta on mukavaa sanoa naisille kauniita asioita – jos pieni imartelu kirkastaa heidän päiväänsä hieman, ei se keneltäkään pois ole. Eikä ainakaan sinulta!

-  Tottahan minustakin olisi mukavaa saada ihailua muiltakin miehiltä kuin vain sinulta, mutta valheet eivät minua ilahduta!

   Mies suuteli ja hyväili vaimoaan. Ja siinä he makasivat toistensa syleilyssä, onnellisina. Elämä tuntui ihanalta! He olivat kuin yhtä ruumista ja yhtä sielua. Tunne öisen kamppailun jälkeen oli epätodellinen.

-  Kyllä minä yöllä kävin läpi ongelmamme kaikki ratkaisuvaihtoehdot, mutta tätä en osannut ajatella, en edes kuvitellakaan.

- Tämä on ainoa oikea ratkaisu, ja taas mies sulki vaimon lämpimään syleilyynsä.

Kuinka elämä voi olla mutkikasta – ja ihanaa. Vaimosta tuntui kuin hän olisi sulanut miehensä syliin. Autuas olo – meidän yhteinen onnen kuplamme, millaiset myrskyt se mahtaakaan kestää? vaimo mietti.