S O L V E I G  

Hoitaja tulee hämärään huoneeseen, vain yölamppu luo himmeää valoaan. Katselee vuoteessa makaavaa vanhaa, elottoman näköistä naista. Säälittävän näköinen, silmät ummessa, kuin kuollut.

 -  Kunpa olisinkin saanut kuolla, mutta ei! Ne olivat laastaroineet kädenselkään injektioneulan, jota myöten telineessä riippuvasta pussista valui nestettä, tippa kerrallaan, tulehduksia parantavaa liuosta. Toisella puolella vuodetta iso happisäiliö, josta nenäletkut veivät happea hengitettäväksi.

-  Jos ottaisin letkut pois nenästä ja sulkisin nestepullon hanan ja vetäisin neulan kädenselästä! Antaisin itseni vain vaipua horrokseen - hengen haihtua ilmaan, kadota, pois.

-  Kukaan ei minua kaipaisi, ei yksikään ihminen, ei edes eläin. Kukat kotona ikkunalaudalla,

ainoat elolliset, jotka minun huolenpitoani tarvitsisivat  -  jonkin aikaa, kunnes nekin kuihtuisivat, kuolisivat. Yhtä vähän minua kukaan kaipaisi, yhtä vähän kuin kukkiani. Siivooja tulisi ja heittäisi ne pois. Samalla tavalla ne heittävät minutkin jonakin päivänä johonkin kuoppaan. Turha elämä. Täysin turha! Vanha nainen kapinoi.

   Tässä puolitajuttomana maatessaan hän näki koko olemassaolonsa turhuuden. Katkerana hän selasi elämäänsä. Syyttäviä ajatuksia kaikkia lähellään eläneitä kohtaan, kohtaloaan, Jumalaa kohtaan. Omaisiaan! Mitä omaisia ne sellaiset olivat! Jumala! Mikä Jumala se sellainen on!

   Mielessään vanha nainen kirjoitti syytelappuja jokaiselle vuoron perään. Jokaiselle, joka oli hänet elämässä nujertanut. Lappu lapun perään. Kirjoitti lapun, repi sen saman tien, kirjoitti uuden, repi senkin, ja taas uuden - koko yön hän kävi läpi elämäänsä, niin turhaa. Etsien vastausta - miksi, kuka, milloin, miten, missä syyllinen, syylliset!

  - Vihdoinkin tytär! huudahti isä, kun neljän pojan jälkeen saatiin perheeseen tyttö. - Kyllä neljä poikaa riittävät todistukseksi miehuuskunnostani! ylpeili isä. -Tästä tulee vanhuudenpäiviemme päivänsäde! hän iloitsi vaimolleen. - Kymmenen vuotta nuorempi kuin nuorin poikamme, pieni Skrapabulla! Kukapa olisi enää osannut odottaa!

   Ja mikä ihastuttava pieni tyttö siitä kasvoikaan. - Solveig, sol, meidän aurinkoisemme! Nimensä veroinen, kuin auringonsäde. Kuin pieni prinsessa, vaaleat kiharaiset hiukset korvallisilla pöyheiksi tupsuiksi isoilla rusettinauhoilla solmittuna. Aurinkoinen hymy. Aina kiltti, vaivaton lapsi. Niinhän kaikki sanoivat - oikein sopiva nujerrettavaksi, vanha nainen huokaisi voimattomana.

Miten auvoista perhe-elämää lääkäriperheessä vietettiinkään! Isä hoiti potilaitaan tunnollisesti ja taitavasti. Samoin perheensä talouden. Säästäväisenä miehenä hän vuosien myötä saikin kerättyä varsin huomattavan omaisuuden. Perheellä oli iso kaupunkiasunto ja melkeinpä linnamainen kesähuvila meren rannalla, osakkeet ja talletukset tekivät elämän turvalliseksi. Vaimo, tohtorinna, oli mieleltään hieman ailahtelevainen, mutta saikin olla. Palvelusväki hoiti kyllä talon arkiaskareet. Kun isoveli oli jo ylioppilasluokalla, Solveig-tyttönen oli vielä leikki-iässä.

  - Minun isoveljeni! Sinä ainoa ihminen maailmassa, joka olet todella välittänyt minusta!  -  Ummistettujen silmäluomien alta työntyy kaipauksen kyyneleitä, kastelevat ohuet harmaantuneet hiukset ohimoilta.

 - Siitäkö se alkoi? Sekö on syy elämäni kurjuuteen? Kansalaissota - punaiset, jotka ampuivat sinut, minun rakkaimman veljeni. Sinut, joka olet ainoa, joka minua koskaan on todella rakastanut. Olin sinun lemmikkisi. Sinun, joka aina leikit kanssani, ihan lapsellisiakin leikkejä. Joka aina autoit minua, sinä, jonka kanssa minulla oli salaisuuksia. Meillä oli salainen leikkipaikkamme metsässä, piilossa muilta. Minä halusin haudata sinne kivenkoloon ne viimeisenä kesänäsi yhdessä säilömämme kirsikkapurkit, ne ainoat, jotka jäivät vuosikymmeniksi kellarin hyllylle. Mutta en voinut erota niistä. Halusin nähdä ne ja muistaa sinua aina, kun menin kellariin. Ne ovat minun pyhäinjäännökseni. Ainoa käsin kosketeltava muisto sinusta. Siellä ne ovat vieläkin, sinnekö mahtavat jäädäkin. Siellä hyllyllä ne odottavat minua. Mutta jos minä en pääse niitä piilottamaan, niin joku ne minun jälkeeni heittää tunteettomasti menemään. Tietämättä niiden salaisuutta. Ja minä olen säilyttänyt niitä yli kahdeksankymmentä vuotta! Sinun muistoasi.

   Siihen ne lahtasivat sinut, jäälle. Sinut, veljeni, jonka juuri piti päästä ylioppilaaksi. Siellä jäällä ne ampuivat monta muutakin koulupoikaa. Nuori viaton, innokas isänmaallinen veri valui hankeen. Silloin kuoli myös minun elämäniloni. Olin vasta kuusivuotias. Mutta kaiken muistan! Kauhun, tuskan, sekasorron.

  - Äiti, sinua minä syytin kauan onnettomuuksistani. Enää en syytä. Kuka äiti voisi sellaisista menetyksistä selviytyä tervejärkisenä? Ensin vanhin poikasi, kohta perässä nuorempi,

16 –vuotiaana. Ei kestänyt veljen kuolemaa, hänkään. Sairastui, menehtyi muutamassa kuukaudessa. Näistä menetyksistä et koskaan toipunut. Sulkeuduit huoneeseesi. Nyt ymmärrän myös isää. Hän varmaan rakasti sinua syvästi. Ei kestänyt nähdä sinun tuskaasi, vaan yritti kohentaa mielentilaasi opiaateilla. Vähitellen vajosit yhä syvemmin huumeriippuvuuteen. Eikä isä raskinut katkaista kierrettä. Mutta sekään ei riittänyt, vieläkin enemmän sinua koeteltiin. Reumatautisena sait viimeiset vuotesi viettää vuoteessa.

  - Äiti, en minä sinua syytä! Kuinka voisinkaan, äitiparka! Ketä sinä voisit syyttää elämäsi tuhoutumisesta? Miten, miksi joitakin saa sillä tavalla kurittaa, miten elävänä tappaa? Sinua en syytä siitä, että elämänurani ei pankkineidinvirkaa pidemmälle edennyt. Hoidin sen kuitenkin tunnollisesti ja kunniallisesti, mutta ei se ollut sitä, mistä minä olin uneksinut, luovuus puuttui. Henkisesti tappavaa. Yhden tyhjän aukon vain täytti toinen tyhjyys. Sinä ymmärrät, ethän ole katkera minulle, vaikka minä olinkin katkera.

   - Mutta isä? Minkä takia sinä pakotit minut jäämään kotiin hoitamaan äitiä? Olihan meillä taloudenhoitaja ja varaa useampaankin. Minä en saanut lähteä opiskelemaan kuten veljeni saivat. Miksi? Jos olisin ollut poika, ei minulta olisi sellaista uhrausta vaadittu. Siinä meni nuoruuteni, siinä meni unelmani taidehistorian opiskelusta, siinä meni elämäni mahdollisuudet. Isä, miksi suljit elämän minulta?  Sinulle olen katkera! Olen! Sinunko tahtoosi alistuminen teki elämästäni turhan! Ajattelit vain äitiä, et yhtään minua, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla elämä elettävänä. Lieneekö äiti edes ollut iloinen siitä, että olin hänen seuranaan, luin hänelle, viihdytin parhaani mukaan. Suurimman osan ajasta hän makasi ilmeettömänä vuoteessaan, eli omissa harhamaailmoissaan. Yhden onnettoman sijasta meitä oli kaksi.

   - Ja taas minä olen toisten armoilla, saan vain mielessäni protestoida, kapinoida, kukaan ei minun mielipidettäni kysele, ei välitä, täytetään vain normit ja pykälät! Eikö ihminen saa päättää mistään itse -  ei edes kuolemastaan.

   Hoitaja hiipii kuin varkain vuoteen viereen, katselee hetken ruumiin näköistä vanhaa naista, kuulee keuhkokuumeisen lyhyen, pinnallisen hengityksen. Hengissä on. Ei aavistustakaan toisen sisällä tapahtuvasta myrskystä, myllerryksestä. Tarkastaa nestepussin - pian pitää vaihtaa uuteen -  mumisee, kontrolloi hapentulon happisäiliöstä, hiipii pois, sulkee oven.

   - Miksi ne eivät anna minun olla rauhassa, miksi ne eivät anna minun vain kadota, hävitä olemattomiin? Eivät ne itsekään katso minulla mitään virkaa olevan. Ei kukaan koskaan ole pitänyt minua tarpeellisena. Ennen vanhat saivat rauhassa kuolla keuhkokuumeeseen, se oli monien pelastus vanhuuden nöyryytyksiltä - elämän nöyryytyksiltä - mutta se on joku mies - sairaalan ylilääkäri, joka määrää minun elämästäni. Pannaan tiputukset ja happiletkut, koneet ja lääkitykset, että vain saavat lisää nöyryyttää.

   Mitä varten? Mitä tehtävää minulla nyt enää on, kun en ole nuorenakaan kelvannut tekemään muuta kuin mitä miehet ovat minut pakottaneet. Yhtään asiaa en ole saanut omasta vapaasta tahdostani tehdä.

 - Isä, minä en varmaan osannut elämässäni tehdä yhtään tekoa, josta minua olisit kiittänyt tai josta minua olisit arvostanut. Et edes avioliittoani hyväksynyt. Vastustit naimakauppaani viimeiseen asti. Mutta minkä sinä kolmeakymmentä lähentelevälle miehenkipeälle naiselle mahdoit. Vanhaksi piiaksi en ainakaan halunnut jäädä, eikä muita tarjokkaita paikkakunnalla ollut. Ja olihan mies pitkä ja komea, moni tyttö häntä liehitteli. Minusta olikin imartelevaa, että hän valitsi juuri minut! Isä, niin vihainen sinä seurustelustani olit, että et rukouksistani huolimatta edes häihini tullut! Sinua minä odotin viimeiseen hetkeen, mutta et tullut. Silloin olin siitä katkera - en enää. Nyt kyllä ymmärrän sinua, isä!

 - Entä sinä, minun aviomieheni, sinuako minun pitää syyttää?

Kyllä syytän, monestakin asiasta! Ethän sinäkään olisi minusta välittänyt, ellet olisi odottanut saavasi isäni kautta vaikutusvaltaa. Kyllä minä asian oikean laidan tiedän, vaikka olenkin pitänyt sen omana salaisuutenani. Ja saithan sinä, sait jopa arvostetun viran kaupungin ylimmässä johdossa. Sitten sinä laskit myös, että kyllä sieltä vielä tulee hyvä perintökin, kun appiukko kuolee. Tulee kaupunkitalo, kesähuvila - minun rakas pitsihuvilani - tulee osakkeita ja talletuksia. Tosiaan hyvä kauppa, naimakauppa.

   Mutta siinä sinä erehdyit pahan kerran! Siitä saan kyllä kiittää isääni, että en nyt makaa täällä sairaalassa kunnan armoilla.  – Kiitos isä, en ole tainnut ennen kiittääkään, viisaudessasi näit mieheni laskelmoinnin. Näit, että mies oli omaisuuden, ei onnen onkija, tai sitten omaisuus merkitsi hänelle onnea. Minun onnekseni laadit testamentin sellaiseksi, että kaikki minulle kuuluva perintö tuli vain minulle. Kiitos isä siitä!

 - Sinä, aviomieheni et koskaan ollut lämmin, hellä, rakastava. Olit sotilas ja komensit kuin sotilas alaistaan. Sain aina tyytyä sinun valintoihisi. Olit vaativa, olit jopa ilkeäkin. Et ymmärtänyt tuskaani, hätääni, kun en pystynyt edes lasta synnyttämään. Kaksi keskenmenoa ja kolmas elävänä syntynyt pieni tyttöni raukkani! Vain muutaman tunnin sain kokea äitiyden onnen, hentoa elämääsi sylissäni pitää! Siihen loppui avioelämä aviovuoteessamme. Eihän se mitään riemujuhlaa ollut aiemminkaan ollut, ei minulle eikä varmaan liioin sinulle. Jos olisit ollut minuun tyytyväinen et varmaan olisi jatkuvasti muualta vuodekumppania itsellesi etsinyt. Mutta nyt vuoteemme oli jäässä, muuri sänkyjen välissä, ei lämmintä käden kosketusta, ei hellää sanaa, ei ystävällistä katsetta. Vain jäätä. Sinä et välittänyt ja minä en uskaltanut. Miten harmaata avioelämämme olikaan sekä henkisesti että fyysisesti. Asuttiin saman katon alla, syötiin saman pöydän äärellä, käytiin työssä. Voiko sellaisesta elämästä olla kiitollinen? Tyhjästä, kun henki ja ruumis olivat tukahtua kaipaukseen. Kaikki oli vain piilotettava. Itkeä saatoin vain piilossa, pimeässä, kenenkään näkemättä tai kuulematta. Ainoa elämänmakuinen asia ja lohdutus olivat kesäiset purjehdusretkemme. Mutta kun syksy tuli, tuli ankeus.

   Vaikka tällaisia harmaita ja ankeita lienevät useimpien avioelämä olleet. Tuskin paljoa paremmin. Pitäisikö siitä olla kiitollinen? Että toisillakin meni huonosti. Ei protestoitu, ei erottu, kärsittiin hiljaa tai kiroten kohtaloa. Eroa ei otettu - eihän sellaisesta sopinut edes itsekseen ajatella, synti ja häpeä. Ja mitä muut ajattelisivat. Toista se on nykyisin. Ero otetaan heti, jos kaikki ei mielen mukaan mene, ollaan itsenäisiä ja itsekkäitä. Liekö sellaista uhrautuvaa rakkautta olemassakaan. Mutta rajansa se on uhrautumisellakin, tai ainakin pitäisi olla.

 - Mutta että minä en saanut pitää edes purjehdusretkiämme meidän kahden yhteisinä. Sinun piti viedä naisesikin purjehtimaan, ja minun silmieni edessä. Minä vain avuttomana seurasin sivusta. Olit pitkä, komea, atleettimies monen naisen ihailun kohde - ihmettelivätkin usein, kuinka olit niin mitättömän, harmaan hiirulaisen nainut. Mutta kyllähän koko kylä kuiskaili, että ahneus se oli käynyt rakkauden tunteiden yli ja ohi. Kyllä sinä tiesit, että minä tiesin naisseikkailuistasi, ethän yrittänyt edes salata - oikeastaan ylpeilit niillä. Nöyryytit minua. Minä nieleskelin katkeruuden kyyneleitä. Ihmisten silmissä olin ikään kuin kaikki asiat olisivat olleet kohdallaan. Mikään ei ollut kohdallaan.

 - Sen päivän, kun saavuit meidän laituriimme siltä viimeiseltä purjehdusretkeltäsi sen naikkosen kanssa, ja minun piti tulla rantaan auttamaan veneen kiinnittämisessä. Sen muistan! Sekä kauhulla että katkeralla riemulla.  Se oli sinun viimeinen purjehduksesi. Muistatko, niin ethän sinä muista, sinähän olet tuhkana hautausmaalla, mutta jos sittenkin kuulet tuskani siellä jossakin, niin sanonpa sinulle, että olen iloinen vielä tänäkin päivänä. Vannon, että en ollut ainakaan tietoisesti toivonut sinulle sellaista kohtaloa, mutta lieneekö Luoja katsonut, että minä naispoloinen olin saanut mittani kukkuroilleen, että maljani vuoti yli, kun antoi sen tapahtua. Siihen sinä tuuperruit laiturille aivoverenvuodon saaneena.

 - Nyt sinä olit minun armoillani! Enää eivät nuoret kiimaiset naiset sinuun vilkaisseetkaan, eivät vaikka vähitellen opitkin kävelemään, toista jalkaasi kepin varassa laahaten. Enää ei kielesi taipunut lemmensanoihin, puheesi oli epäselvää mongerrusta. Säälin tunteita sinä herätit et eroottisia haluja jos lähennellä yritit. Ja yritithän sinä! Mutta minä en sinua jättänyt! Ymmärrätkö? En jättänyt! Olisin voinut. Sinä ainakin olisit vastaavassa tilanteessa jättänyt minut. Minulla on kunniantunto, miten olisin voinut ramman raajarikon hylätä - pahansisuisenkaan. Mutta sinusta tuli vain entistä kiukkuisempi, vihaisempi, kärttyisempi. Huusit ja huidoit kepilläsi, iskenyt olisit, jos olisit kiinni saanut, mutta minulla oli kaksi ketterää jalkaa, etkä pyörätuolissasi minua tavoittanut.

 - Sen jälkeen sinä olit minun vallassani! Minä päätin mitä teemme ja milloin. Vihdoinkin sinä olit minun armoillani! Minä kuljetin sinua autolla, järjestin meille yhteisiä ulkomaanmatkoja. Silloin sinä sait tyystin turvautua minuun. Sain hieman korvausta kärsimistäni orjuuden vuosikymmenistä, jotka ikeesi alla olin elänyt. Vihdoinkin sain vähän vapautta ja itsemääräämisoikeutta - ja ehkä parasta, oikeuden määrätä myös sinun elämästäsi. Ne lienevätkin olleet avioliittomme valoisimmat vuodet, ainakin minulle. Matkustelimme ympäri Eurooppaa, kävimme myös Kreikassa jopa Egyptissä. Vihdoinkin sain hieman tyydyttää taidenälkääni, kun sain tutkia antiikin kulttuurin muistomerkkejä. Tiedätkö, nämä matkat ovat ainoa valoisa muisto yhteiselämästämme, ne ovat ainoa asia, joista voin vapaasti ja vilpittömän iloisesti kertoa muillekin. Niin, että vaikka sinä olit katkera halvautumisestasi, minä iloitsin.

 - Kyllä sinä, minun aviomieheni, olet aikamoinen kelmi ollut aina, mutta että sinä, kun minä makasin sairaalassa kuumeisena, puolitajuttomana, sinä rampa tunkeuduit sinne sisaresi kanssa vaatimalla vaatimaan, melkein pakottamaan, minua panemaan niemeni laatimaasi testamenttiin, jolla omaisuuteni siirrettäisiin kuoltuani sinulle. Sillä sinähän uskoit ja toivoit, että sille matkalleni olisin jäänyt. Mutta vaikka ruumiini oli sairas, mieleni oli vielä vankka. Onnekseni! Muuten makaisin tässä kunnan raakkina, köyhäinhoidon varassa. Reilu et ole minua kohtaan ollut, et edes silloin kun luulit minun tekevän kuolemaa! Mutta toisin kävi!

 - Eiväthän meidän koettelemuksemme tähän loppuneet, eivät varsinkaan sinun, ei elämä saanut vielä näin auvoisesti jatkua tai päättyä. Sait toisen halvauksen, edellistä ankaramman. Nyt et enää pystynyt pyörätuolista nousemaan, matkustamisesta ei haaveitakaan. Puheesi oli yhtä sekavaa ja epäselvää örinää. Mutta kiukkusi siitä vain yltyi. Karjuit kiukkusi minulle, niin että naapurit pidättelivät henkeään. Silmittömässä vihassasi huidoit minua kepilläsi kuin peto, olihan toinen kätesi vielä toimiva. Mutta minä pääsin helposti pakoon, onnekseni. Voimattomassa vihassasi raivosit. Vihassasi kohtaloa kohtaan, maailmaa kohtaan, minua kohtaan. Ymmärrätkö nyt minunkin tunteeni - et ymmärrä, et pysty ymmärtämään kenenkään toisen tuskaa, et ole koskaan pystynyt, kovasydäminen, julma mies. Pahimmassa kiukunpuuskassasi nousit ylös pyörätuolistasi hakataksesi minua - viha antaa yliluonnollisia voimia - mutta lysähdit lattialle. Minun piti soittaa ambulanssimiehet nostamaan sinut takaisin pyörätuoliin. Muistatko?

   Kaikki tarpeesi yritin hoitaa, myös ulostamiset ja virtsaamiset, vaikka voimani eivät siihen mitenkään olisi riittäneet. Koskaan et minua kiittänyt, mistään, koskaan. Sinusta se oli nöyryyttävää, en minäkään sitä rakkaudesta tehnyt. Se pienestä pitäen sisimpään sisään, alitajuntaan ympattu velvollisuudentunto. Kasvatus. Siinä se on. Nujerrettu toisten tahdon välineeksi jo kehdossa. Oma tahtominen alistettu toisten, voimakkaampien tahdolle.

 - Mutta nyt minä olin vahvempi kuin sinä! Olit minun armoillani! Minun, jota aina olit pitänyt lieassasi. Sinä olit minun liekani päässä! Saatoin lyhentää tai pidentää sitä mieleni mukaan, etkä voinut muuta kuin raivota. Ja sinähän raivosit! Oi, kuinka toivoinkaan, että olisit kuollut siihen toiseen kohtaukseesi. Ehkä toivoit sinäkin. Elämä molemmille tuskaa, kidutusta. Säälistäkin meitä molempia kohtaan toivoin kuolemaasi. Vielä enemmän sinun, kyllä minä sinua säälinkin!

 - Jumalani! Sinulleko minun pitää nyrkkiä puida, sinuako syyttää? Minua kohtaan olet ollut julmimmista julmin. Armoton minulle, sinä, jonka sanotaan olevan armon Jumala. Et minulle. Et edes sitä yhtä pientä tyttöäni antanut minun pitää. Sitä, jota kohdussani kannoin, jota rakastin yli kaiken, josta unelmoin. Jos olisin saanut edes sen pienen tyttöni omakseni - edes yhden lapsen olisit antanut - mutta et, et, et! Minkä tähden et? Olisin ollut hellä äiti, olisin hoivannut ja rakastanut. Kaikkeni olisin hänelle antanut, vaikka oman henkeni. Kukaan ei kiedo, ole koskaan kietonut käsiään kaulalleni, kukaan ei koskaan ole painanut poskeaan poskelleni, kukaan ei koskaan ole tuonut minulle äitienpäiväruusuja tai valkovuokkoja, kukaan ei koskaan ole iloinnut ilojani - niitä vähäisiä tai surrut surujani - niitä pohjattomia. Kukaan ei koskaan ole sanonut minulle - äiti. En koskaan saanut oikeasti tuntea, mitä on olla äiti - imettää lastaan, valvoa, uskoa, toivoa. Miksi senkin minulta kielsit, miksi? Miksi olet elämän antanut kohdella minua näin julmasti, miksi? Se ei ole antanut minulle rakkautta, läheisyyttä, hellyyttä, ei vanhempien, ei aviomiehen, ei lapsen.

 - Jumalani! Oletko minunkin Jumalani? Armoa et minua kohtaan ole tuntenut, et rakkautta, et sinäkään. Vaikka sinua rakkauden ja armon jumalaksi sanotaan. Ei armoa. Kärsi, kärsi että kirkkaamman kruunun saat ... Minä en kruunua kaipaa, vain vähän rakkautta - sitä et minulle ole suonut, et omaasikaan. Minulle et suonut yhtä pientä tyttöä, jota vuosikymmentenkin jälkeen sydämessäni kannan, kuin kohdussani. Sielullani sinut näen, sinut pienen heiveröisen tyttöseni, joka hengitit vain muutaman tunnin, sitten et enää. Siellä sinä olet haudattuna muiden omaisteni viereen. Nimikin sinulle ehdittiin antaa. Joten sinä olit olemassa. Hautakivestä luen sinun nimesi, luen yhä uudelleen ja ikävöin. Mielessäni pidän sinua sylissäni. Minulle olet olemassa aina ja iankaikkisesti. Unelmissani itken ja suutelen ja puristan sinut syliini, rakas pieni tyttäreni. Ainoa tosi rakkauteni.

  - Jumala! Minä syytän sinua! Minulle et pientä lasta antanut, mutta miehelleni annoit. Ja vieläpä pojan, jota hän aina oli toivonut! Mutta äiti en saanut olla minä vaan se avion rikkoja. Naimisissa oleva nainen. Heti kun oma aviomies oli muutaman kuukauden töiden tähden matkalla, ei malttanut himoaan, toisen naisen miehen otti ja teki tälle lapsen, pojan! Silloin murruin. Tuskani ja häpeäni olivat ylivoimaiset kestää. Mutta mies se oli silloinkin, naapurista, kun puuttui elämääni. Sattui kulkemaan autotallin ohi juuri sillä hetkellä, kun pakokaasu tuprusi suljettujen ovien alta. Miten lieneekin heti oivaltanut.

  - Mutta sinä minun mieheni, sinä vain kerskuit minulle saavutuksestasi. Koskaan et kuitenkaan saanut poikaasi julkisesti tunnustaa. Mikään salaisuushan se ei ollut. Takanapäin kuiskailtiin. Mikä nöyryytys. Mikä häpeä. Sen jälkeen minä vain kovetin luontoni ja kuljin pää pystyssä. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuolinvuoteellasi sinä, melkein mätänemistä vailla oleva vanha höperö, rupesit vaatimalla vaatimaan, että poika pitää tunnustaa sinun pojaksesi tai oikeammin sinut pitää tunnustaa pojan isäksi. Et yhtään ajatellut, mikä kauhea järkytys vasta aikuisuutta lähentelevälle nuorukaiselle olisi ollut kuulla, että sinä olet hänen isänsä, sinä raihnainen, rampa puhekyvytön ukonköriläs. Jos olisit katsonut peiliin, kuunnellut mongerrustasi, josta kukaan, en edes minä enää saanut selvää, jos järkesi olisi ollut yhtään kirkas, et moista olisi ehdottanut. Ja että mies, arvostettu professori, jota poika koko ikänsä oli rakastanut oikeana isänään, ja joka rakasti poikaa omana poikanaan, ei oikea isä olisikaan. Tuhoaisit senkin elämän, niin kuin olet tuhonnut minun. Sitä minä en sallinut! Onneksi lapselle - ja myös minulle - pakkomiellettäsi ei annettu toteuttaa.

   Nyt sinä olet poissa, isä on poissa, äiti on poissa, veljet ovat poissa - kaikki ovat poissa. Pian olen poissa minäkin. Mutta ne kirsikkapurkit minun täytyy vielä piilottaa sinne kivenkoloon, salaiseen piilopaikkaamme, sinun tähtesi, veljeni, sinä ainoa ihminen, joka koskaan olet minua rakastanut.

KOHTALO

Olen katala, olen pettänyt sinut, olen kieltänyt sinut – julkisesti, aiemmin vain hiljaa sisimmässäni. Nyt olen sanonut sen ääneen, sanoin, että oli hyvä, että kuolit! Nainen hätkähti, ei hän ollut ajatellut sanoa sitä ääneen, lause vain tuli, vahingossa. Vaikka hän oli aiemminkin mielessään ajatellut, että näin rikasta elämää hän ei entisen miehensä rinnalla koskaan olisi saanut, ei hän sentään ollut kehdannut sitä ääneen sanoa. Mutta nyt se pääsi livahtamaan – ihan vahingossa. –Hyvä että kuoli! sanoin. Kuinka saatoin paljastaa oman pimeän sisimpäni, itsekkyyteni, henkisen köyhyyteni?! Olinhan aina pyrkinyt olemaan ihmisten silmissä jalo, laajasieluinen ja hienostunut. Ja itseni silmissä!  Nyt osoitin todellisen minäni – olenkin kova, sydämetön, tunteeton, itsekäs! Olenkin teeskentelijä!  Ajattelen vain omaa onneani, elämääni. Miten rikkaaksi se muuttui, kun sinua ei enää ole. Olet poissa elämästäni, tieltäni. Ja kuitenkin sinä olit elämäni ensimmäinen rakkaus tai ihastus tai miksi sitä alle kaksikymppinen kokematon tyttö saattaa tulkita. Mutta muistan, miten ulvoin kuin hakattu eläin, tuskasta, kun nainen puhelimessa ilmoitti –Miehenne on kuollut! Käsittämätöntä. Kuinka minulle voi sattua tällainen onnettomuus! Kapinoin Luojaa, sinua, elämää, kuolemaa, kohtaloa vastaan.

   Siinä he seisoivat laivan kannella matkalla Tukholmaan, kansantanssiryhmän esiintymismatkalta kotiin palaava nuori hauskannäköinen ruotsalaispoika ja suomalainen lukiolaistyttö matkalla kesätöihin. Nojailivat laivan reunakaidetta vasten, kohtuullisella etäisyydellä toisistaan, eivät kuitenkaan liian kaukana, etteivätkö olisi voineet vaihtaa muutaman sanan ilmasta ja laivamatkasta. Eikä nuorten tuttavuuteen enempää tarvita. Kun iho molemmilla väreilee.

   Kummallakaan ei ollut varaa hyttiin, mutta pojalla oli makuupussi. Kolean aamu-usvan tunkeutuessa kannelle nuoret kömpivät vaatteet ryppyisinä makuupussista. Pojan ruotsalaisseurueen ylenkatseelliset ilmeet kertoivat selvän käsityksensä suomalaistyttöjen moraalista – selvä huora, kuten muutkin Ruotsiin tulevat suomalaistytöt! Tyttö kohautti olkapäitään, väärä arvio – luulkoot, omapahan on erehdyksensä.

   Tyttö seisoi Slussenilla. Oli seissyt jo puoli tuntia. Oli ilmeistä, että ruotsalaistenmiesten mielestä suomalaistyttöjä sai narrata treffeille ja jäädä itse tulematta. Tyttö lähti kävelemään poispäin. Ei niinkään pettyneenä siihen, että poikaa ei enää tapaisi kuin kiukkuisena itselleen, että oli suostunut tapaamiseen ja vielä tullutkin. Oli mennyt ansaan. Olisi hänellä pitänyt olla sen verran ylpeyttä, että olisi jättänyt tulematta hänkin. Silloin vilahti valkoinen ylioppilaslakki väenjoukossa. Poika pyyteli anteeksi, ettei heti ollut löytänyt tyttöä sokkeloisella asemalla.

   Nuoret kävelivät hämärtyvässä kesäillassa pitkin puistokäytäviä. Djurgårdenin kallioilla he istahtivat pehmeään ruohikkoon. Ilta rupesi pimenemään. He olivat kaksin. Vehreiden pensaiden ympäröiminä he makasivat selällään ruohikossa. Suutelivat ja halailivat. Tyttö tunsi, kuinka hameen helma rupesi nousemaan, miten pojan käsi hivuttautui hänen reidelleen, jalkojen väliin. Tyttö puristi reidet yhteen. –Älä luulekaan, että se onnistuu! ajatteli tyttö uhmakkaana, reidet kouristuksen omaisesti toisiinsa puristettuina. Pojan kuuma huohotus kaulallaan, kädet kiihkeästi vaatien, tytön taistellessa vastaan.

   Rasahdus pensaikossa! Tyttö ponnahti istualle. Pensaiden takaa häämötti miehen pää, kaula pitkänä kurkottaen, silmät hehkuen, odottaen. Ja toisen pensaan takaa toisen miehen palavat silmät ja kolmannet. Joka puolella pensaikossa pimeässä kiiluvia silmäpareja valmiina tyydyttämässä sairaalloisia tarpeitaan!

   Kauhuissaan, raivoissaan, loukkautuneena, suuttuneena taakseen katsomatta tyttö ryntäsi mäkeä alas, kadulle. Hän juoksi ja huohotti kiukkuisena. Että kaveri oli järjestänyt hänet tällaiseen hirveään tilanteeseen! Sairaita miehiä! Kaikki sairaita!  Niillä ei ole mielessään muuta kuin yksi asia! Ei yhdelläkään!

-  Voitaisiinko tavata? kuului pojan ääni puhelimessa.

-  Minulla on huomenna vapaapäivä, tyttö vastasi.

-  Tavataan sitten huomenna, poika  innostui. –Mennään pyöräilemään, saatko polkupyörää lainaksi? Tulen hakemaan sinut kymmeneltä.

Tuli, kuten lupasi – tytön alivuokralaishuoneeseen asti. Tuskin ovesta sisälle ehti, kun jo käsiksi kävi. Kaatoi sänkyyn, kävi päälle, yritti. Tyttö työnsi pojan päältään, vääntäytyi vapaaksi.

-  Lähdemmekö pyöräilemään, vai mitä varten minä pyörän lainasin? Tytön katse oli kova ja peräänantamaton.

   Nuoret pyöräilivät asfalttitietä maaseudulle päin. Alkukesän sinitaivainen päivä. Aurinko heloitti lämpimänä, linnut livertelivät, ilma oli tulvillaan vehreyttä, kukkien ja ruohon tuoksua. Tytöllä ei ollut minkäänlaista käsitystä olivatko menossa etelään vai pohjoiseen. Mutta pojalle maasto näytti olevan tuttu. He kääntyivät varjoisalle metsätielle. Tytöstä tuntui turvalliselta, kun tiellä oli muitakin ulkoilijoita. He poikkesivat pyörätieltä metsään ja kulkivat yhä syvemmälle, kauemmas tiestä. Poika levitti vaatteensa aurinkoiseen sammalikkoon. Nuoret makailivat auringossa ilkosen alastomina ja söivät äidin pojalleen työhön laittamia eväitä. Mahtoiko äiti aavistaa, missä poika eväitään söi ja kenen kanssa, tyttö mietti. Ja mitenkähän mahtaa työpaikallaan selittää työstä poisjäämisen.

   Tyttö oli hoikka, kaunisvartaloinen, mutta seitsemäntoistavuotiaaksi luottavaisen lapsellinen. Kyllä minua katsella saa, mutta ei koskea! Se oli tytön moraali, moraali, jonka oma syvästi uskovainen äiti oli tyttärelleen vannottanut –  koskea ei saa!

   Mutta pojan moraali oli toinen. Hänelle ei kauniiden muotojen katselu riittänyt. Ja taas alkoi kamppailu. Tyttö alle ja poika päälle. Kovat vaativat miehen kädet tytön reisien välissä. Tyttö nipisti itsensä lukkoon, likisti jalkansa pitkin pituuttaan yhteen. Siinä suolammen laidassa, aurinkoisessa sammalikossa, pojalla penis pystyssä valmiina lävistämään immenkalvon, yritti vimmatusti irrottaa tytön reisiä toisistaan. Mutta tyttö oli sisukas. – Minä en miehelle väkisin antaudu, hän sihisi! Vähitellen mies uskoi, valui sammalikkoon vatsalleen ja rauhoittui. Tyttö riuhtaisi itsensä vapaaksi. Ryntäsi seisomaan. Silmät leiskuen, kädet nyrkissä hän huohotti. –En ikinä sinun kanssasi!

   Nuoret pukeutuivat hiljaisuuden vallitessa, taluttivat pyöränsä maantielle ja ajoivat kaupunkiin. Erosivat omille suunnilleen. Mies lupasi soittaa, mutta tyttö ei uskonut hänen edes tarkoittavan sitä. Yritti vain pelastaa omanarvontunnostaan se, mitä pelastettavaa oli. Eikä soittoa kuulunut, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana eikä koko sinä aikana, minkä tyttö vielä Ruotsissa oli.

   Kuukausia oli jo kulunut, koulut olivat alkaneet, kun tuli kirje ja valokuvia ylioppilaspäisestä nuoresta tukholmalaismiehestä. Ja anteeksipyyntöjä ja selityksiä. Tyttö ilahtui. Olihan nuori mies hauskan näköinen eikä poikanenkaan enää, täysi mies itseasiassa, seitsemän vuotta tyttöä vanhempi ja opiskeli yliopistossa. Tyttö vastasi kirjeeseen. Pian tuli toinen kirje ja kolmas ja vaikka kuinka monta ja jokaiseen kirjeeseen poika sai vastauksen!

   Jouluna poika tuli Suomeen. Toi tuliaisena suurikokoisen ateljee-valokuvan itsestään – tytön mielestä melko omahyväistä, itsekeskeistä. Mutta tytön äiti ihastui heti siistiin ja hyväkäytöksiseen nuoreen mieheen. Uudenvuoden yön nuoret viettivät isonsiskon luona pääkaupungissa. Isosisko oli poikaystävänsä luona, nuoret kaksin asunnossa. Pojalla oli mukanaan makuupussi, sama kuin laivalla. Aamulla siinä oli vain veriset jäljet tytön varjelemasta koskemattomuudesta. Tytöstä oli tullut nainen!

   Koulussa luokkatoveri, uskottu ystävätär, jolta kokemus vielä puuttui, sai kuulla miten, mitäänsanomatonta koko touhu oli. Mutta kai sen oli joskus tapahduttava. Sanovat, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämpää kalvo on – jos vaikka tulisi niin sitkeäksi, että ei enää puhki saakaan. Työlästä se oli nytkin. Eikä se miltään tuntunutkaan, teki vain kipeää, ja sottasi. Aivan liian ihmeellisenä sitä pidetään, hän vakuutteli kokemuksen tuomalla asiantuntemuksella.

Mitään raskaaksi tulemisen pelkoa hän ei kokenut. Ja Luoja varmaan armahtaa naiiveja tyttöjä, aina joskus. Mutta immenkalvon puhkaisu oli sinetti sitoutumisesta – vain kuolema voi sinetin murtaa!

   Nainen näki unen, enneunen?  – Kuljin kohti jokea, kirkon kellot joen toisella puolella soivat. Joen rannassa, viheriöivällä nurmella oli rivissä viisi arkkua. Tiesin, että yhdessä niistä oli joku minun omaiseni. Kuka, sitä ei uni paljastanut. Kun nainen viikkoja myöhemmin meni bussilla sairaalakaupunkiin, entuudestaan täysin tuntemattomaan, ajoi linja-auto kaupungin laidalla virtaavan joen yli, samanlaisen kuin unessa. Rannassa ei näkynyt arkkuja, hautaustoimistossa niitä oli useita.

   Nuori nainen, tuskin muuta kuin tyttönen – harmaa arkinen takki, punainen mokkapäähine kuin Punahilkalla – seisoo hautaustoimistossa, katselee ruumisarkkuja ja liinavaatteita. –Otattako paperisia vai pellavaisia? kysyy virkailija. Appiukko, joka on tullut naisen tueksi, sanoo että otamme halvimpia, paperisia. – Pellavaisia, sanoo nainen. Eikä lauta-arkkua. Nainen pysähtyy tammiarkun ääreen. –Otan tämän, hän sanoo. Myyjä seisoo vieressä, katsoo naisen vaatimatonta vaatetusta, harmaata takkia ja punaista mokkalakkia. –Se on kyllä melko kallis, sanoo. Nainen ei edes nosta katsettaan. –Otan tämän, hän toistaa. – Onko se juuri tämä arkku, johon mieheni pannaan? hän kysyy. – Kyllä, juuri tämä. Samassa nainen kumartuu, menee polvilleen, painaa päänsä juuri siihen kohtaan, jossa tietää miehensä pään pian lepäävän, haluaa, että mies tuntee hänen lämpönsä, haluaa olla lähellä vielä tämänkin jälkeen, hän haluaa, että miehen pää lepää samalla pään alustalla, jolla hänen päänsä on levännyt, kosketus jäisi hänen luokseen, hän haluaa jättää muistonsa miehen mukanaan vietäväksi.

   Sairaalan hautauskappelissa valkeaksi kalkitut seinät, pöydällä raamattu ja lasimaljakossa valkoiset neilikat – kuoleman kukat – ikkunasyvennyksessä valkoiset kynttilät palavat, ruumis valkoisiin pellavaisiin käärinliinoihin kiedottuna tammiarkussa. Oman itsensä näköinen, alle kolmekymppinen nuori mies, sileä iho, kihartavat hiukset. Rauhalliset kalpeat, elottomat kasvot, silmät suljettuina. ”Hyvän näköinen” elävänä, niin myös kuolleena. Naisen sydän hypähtää järkytyksestä. Hän katselee miestä hetken. Yht´äkkiä hän painaa huulensa miehen huulia vasten. Jäinen väristys kulkee hänen lävitse. Kuin jäiseen metalliin olisi huulensa painanut. Lämpimien suudelmien muisto hämärtyi vuosien myötä. Kylmyys tunkeutui sieluun asti, jäisten huulten kosketus jäi loppuiäksi naisen sisimpään.

   Maaliskuisen kuulas ilta enteilee jo kevättä. Nainen on hyräelen tuuditellut pienen vauvansa unten maille, itselläkin jo raukea olo. Puhelimen kolkko rämähdys rikkoo hiljaisuuden, nainen säpsähtää horroksesta.

-  Miehenne on kuollut, kylmän asiallinen naisääni puhelimessa.

-  Kuollut! Kuollut! mitä se sanoo? Hullu nainen, ilkeä ihminen, ei, ei, ei se ole mahdollista!

-  Miten ilkeä olette! nainen huutaa.

-  Miehenne on kuollut, jäinen ääni toistaa

-  Miten se on mahdollista? Ei se ole totta! –Miten voitte sanoa sellaista? Juurihan hän oli tässä, hän eli, hän elää! nainen huutaa tuskaansa kuin tappavasti haavoitettu eläin, pidelleen molemmin käsin päätään, mitään ymmärtämättä.

-  Rauhoittukaan, nainen sanoo, hän kuoli äsken, sisäinen verenpurkaus, sairaus oli syöpää, joka oli levinnyt, voitte tulla noutamaan ruumiin sairaalan kappelista.

  Miten ilkeä ihminen, miten se saattaa sanoa, että sinä olet kuollut, vasta äskenhän herätit minut elämään, ethän sinä voi olla kuollut! Juuri olit tässä, kiinni minussa, lämmin, rakastava. Ihoni sinussa, ihosi minussa kiinni, yhdessä.

   Silloin viimeisellä kerralla, ennen kuin sinä lähdit sairaalaan tutkimuksiin. Silloin me rakastelimme – lattialla. Olimmehan me ennenkin maanneet yhdessä, siittäneet jopa lapsen. Kaksi kokematonta, nainen kelasi muistojaan. Monet yöt vuodesohvassa, minä alla, reidet auki, sinä päällä – tavanomainen asetelma. Minulla oli reisieni välissä synnytysaukko, ei muuta. Minä avoin sinun tulla, sinun tulla ja mennä. En käskenyt enkä kieltänyt. Vaimon velvollisuus, niin minä ajattelin, niin minulle oli opetettu. Se kuului asiaan, naimisissa oloon, ei sen kummempaa.  En odottanut mitään orgasmia, en tuntenut koko sanaa, en tiennyt mitä se oli. Kun en ollut tietoinen paremmasta, en parempaa osannut kaivatakaan. Olisin yhtä hyvin voinut olla koskematon. Ei minkäänlaisia tuntohermoja – ei himoa, ei kaipausta, ei tunteita, kuin kaunisvartinen puu. Ilman vähäisintäkään kosketuksen makua, ehkei kummallakaan. Tietämättä toisen tunteista, haluista, kaipauksesta. En tiedä mitä sinä aktista kostuit, minä kastuin.  Ei pienintäkään nautintoa tai intohimon häivähdystä, ei ihanuuden muistoa. Lapsen saaminen oli tärkeintä, ainakin minulle. Sinulla ehkä kaipaus jostain enemmästä, muutenhan et olisi salaa pornotyttölehtiin uppoutunut!

   Mutta silloin se viimeinen kerta! Silloin sinä herätit minut! Makasit lattialla. Sanoit, että olet niin väsynyt, halusit, mutta et jaksanut. Pyysit minua tulemaan päällesi, ensimmäisen kerran kolmen vuoden aikana. Minä tulin. Minä tulin ja silloin minä heräsin elämään! Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Painoin märät kasvoni paljaalle rinnallesi. Pyytelit anteeksi. – Olen niin heikko, en pysty parempaan, sanoit. Minä pyöritin päätäni. –Parempaa!  Se on parasta, mitä minulle on milloinkaan tapahtunut! Se oli ihanaa! Se oli taivaallista! Vasta silloin minulle paljastui salaisuus. Vasta silloin  heräsin elämään, vasta silloin nainen minussa heräsi. Vasta silloin heräsi kaipaus. Vasta silloin minulle selvisi, miksi sitä ylistetään, miksi sen puolesta ollaan valmiit taistelemaan, jopa tappamaan!

   Istuessani päälläsi sinä viimeisenä sunnuntai-iltapäivänä, maaliskuisen auringonvalon heijastuessa  madonna -kasvoisen taulun lasista vuodesohvan yläpuolella häikäisevän kirkkaana silmiini, muistin että taulu oli eräänä päivänä tipahtanut lattialle sohvan taakse. Lasi ei kuitenkaan ollut mennyt rikki eikä muutakaan vauriota näkynyt, ja kun kiinnitysnarukin oli ehjä ja naula paikallaan, ripustin taulun takaisin. Tuolloin mielessäni välähti vanha uskomus, että taulun putoaminen ennusti kuolemaa.

   Sunnuntaina heräsin eloon, maanantaina lähdit sairaalaan, perjantaina olet kuollut!

–Miehenne on kuollut! Kuollut. Vastahan minä olen herännyt elämään! Juuri olit herättänyt minussa naisen – liian myöhään! Ennen olin ollut vain vaimo ja äiti. Miten sinä voit olla kuollut? Nyt sinä olet poissa! Miten saatoit tehdä minulle näin? Jättää minulle kaipaus!

   Kirkonkellot soivat – sielukellot. Mustia vaatteita, valkoisia kukkia, kyyneleitä. Naisella mustat vaatteet, musta harso surua kätkemässä, kädessä kimppu valkoisia gardenioita, samoja, joita hänellä oli pari vuotta aiemmin ollut morsiuskimpussaan. Eikö joku ollutkin silloin sanonut, että gardeniat ovat kuoleman kukkia! Nyt ne saattelivat nuoren miehen hänen viimeiseen lepopaikkaansa.

   Ja nyt minä olen sanonut, että oli hyvä, että sinä kuolit! Nainen oli kauhuissaan sanoistaan, ja häpeissään. – Anna anteeksi! Olen julma! Ajattelen vain omaa elämääni. Sinä et sano sanaakaan, et pane syytöksiäni vastaan. Et sano, että sinäkin halusit elää. Sanoit jo paljon aiemmin, silloin kun kohtalon oikkuja aavistamatta rakentelimme tulevaisuutta, että et haluaisi kuolla nuorena, että halusit luoda uraa, halusit saada kanssani kuusi lasta – viisi poika ja yhden tytön! Ura katkesi alkuunsa, yhden pojan ehdit saada, et muuta. Sitten kuolema tuli salaa, tietämättäsi, sinulta loppui elämä alkuunsa.

   Mutta minä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos sinä olisit elänyt, nainen tivasi mielessään. Ilman koulutusta, ammattia – vain kotona, suuren lapsilauman äitinä – en muuta. Olisinko tyytynyt osaani? Olisinko näivettynyt, tullut pikkutärkeäksi maalaiskylän koulun rehtorin vaimoksi? Olisiko henkeni kuollut? Mutta kun sinä kuolit, avautui minulle aivan uudet mahdollisuudet. Hankin koulutusta, hyvän ammatin, sain rikkaan arkielämän, matkoja, kaikkea, mistä en olisi osannut edes unelmoidakaan. Ja opin todella rakastamaan, rakastelemaan. Antamaan ja ottamaan vastaan, nauttimaan, estoitta.

   Näinkö piti tapahtua? Oliko tärkeämpää, että sinä jouduit luopumaan unelmistasi, urastasi, ehkä onnestasikin, jotta minä saisin elämäni täyttymyksen? Tätäkö kutsutaan kohtaloksi?