M I E H E K S I   L U O T U 

Öinen ahdistus mielessä, kehossa, ihossa, kaikessa. Öinen ahdistus kaipauksesta, jota kukaan ei ole poistamassa, ei lohduttamassa. Ei edes hyväilemässä – en edes itse, en tohdi, niin kuin en milloinkaan, aikaisemminkaan. Tyydyttää itse itseään, sairaalloista, häpeällistä, syntistä! Taas yksi yö tuskaisena vuoteessani, en yksin, mutta yksinäisenä.

   Makaat vierelläni, syvässä unessa. Miten saatatkin nukkua noin sikeästi? Etkö kuule hätähuutoani? Eikö mikään tuntoelimesi värise tuskaani? Kuulen syvän hengityksesi. Haluan herättää sinut, kertoa sinulle, kuinka valtava kaipaukseni, tuskani on. En kehtaa. En ilkeä tunnustaa haluani, minä – vanha mies! En ole varma nukutko sinä, ehkä vain teeskentelet. Jospa sinäkin kamppailet yksinäisyydessäsi, oman kaipauksesi, halusi kanssa, uskaltamatta, kehtaamatta tunnustaa. Tulisinko luoksesi, viereesi, uskaltaisinko? Et ehkä heräisikään kaipaukseeni tai et vastaisi siihen, ehkä vain ärtyisit. Silloin tuskani rusentaisi minut kasaan. Vai räjäyttäisikö se minut eloon, kapinaan? Ryntäisinkö ulos? Mihin? Mihin menisin – ilotaloonko, itsemurhaanko, mihin?

   Kuka tätä maailmaa hallitse, mietin yksinäisyydessäni. Sanovat, että maailma on miesten maailma. Se vain näyttää siltä! Naiset sitä hallitsevat, salaa, yön pimeydessä, kulisseissa. Heillä on kaiken maailman mahti, sylissään, lämpöisessä pesässään. Nainen voi olla avoin tyydyttäjä, jos vain haluaa, mies ei. Se on naisen tahdosta kiinni. Jos nainen haluaa, hän voi ajaa miehen perikatoon, epätoivoon. Tai nostaa epätoivosta, perikadosta maailman ruhtinaaksi. Se on naisen tahdosta kiinni, ei tunteista, ei rakkaudesta. Eikä hormoneista kuten miehellä.

   Et ymmärrä, miksi miehet pornolehtiä lukevat. Sanot, että miesten alastonkuvat eivät sytytä sinussa minkäänlaista kiihottavaa tunnetta, päinvastoin. Mielestäsi miehen vartalo ei ylipäätään ole eroottinen. Sanot, että pornolehtien lukijat ovat seksin tirkistelijöitä, elämän tirkistelijöitä. Eräässä radio-ohjelmassa sanottiin, että porno on korvike läheisille ihmissuhteille ja että erotiikkaan kuuluu aina vähän perverssiä käyttäytymistä ja että seksiasioissa tarvitaan aina vähän mielikuvitusta. Samassa ohjelmassa sanottiin myös, että niin kauan kuin nainen luulee, että se paikka on kultaa, niin kauan tarvitaan pornografiaa.

   Olet aina närkästynyt, kun kuulet tai luet tai näet kuvauksia siitä, miten miehet ilotyttöjen perään, oman terveytensäkin uhalla. Et käsitä mikä ihmeen pakko niillä on, eivätkö nyt omat naiset riitä –vaimot, morsiamet, tyttöystävät. Mutta jos et omista vaimoa, morsianta, tyttöystävää, et yhtään naista, joka haluaisi lähellesi, ei tahdo kanssasi, minun kanssani. Olen vain hiljaa ja ymmärrän näitä miehiä. Kuinka voisi nainen ymmärtää miestä? Eihän hänellä ole niitä tuntosarvia, niitä tuntosoluja, mielen ailahteluja, joita miehillä on.

   -   Mitä ne miehet aina nuorten naisten perään? kysyt.

   -   Kun ne vanhat naiset eivät enää halua, jaksa. Ne ovat naisina kuolleita!

   -   Mutta etkö usko, että ne vanhat haluttomatkin naiset heräisivät eloon, jos heille tarjottaisiin samasta ajasta sama maksu kuin mitä ilotytölle maksetaan? Ehkä ne vanhatkin vaimot heräisivät henkiin ja pystyisivät iloitsemaan miehen kuin miehen kanssa. Olen kuullut pariskunnasta, jossa vaimo oli lopen kyllästynyt miehensä lähentelyihin, mies jopa uhkasi muuttaa pois kotoa, kun joutui aina torjutuksi. Vaimo valitti ongelmaansa ystävättärelleen. Tämä antoi neuvon: anna sinä nyt vain ja pyydä sitten vaikka uusi turkki! Seuraavan kerran, kun ystävättäret tapasivat toisensa – kuinka ollakaan – tämä tympääntynyt vaimo oli uhkea ja hymyilevä upouudessa turkissaan! Siis mikä muukaan vaimo oli kuin ilonainen, huora! Mutta tulipahan todistettua, että kyllä vanhakin voi ilomielin iloita, jos vain maksusta sovitaan - kaikki on ostettavissa, myös rakkaus, jopa omalta vaimolta. Raha panee kummasti veren kiertämään myös vaimon suonissa.

   -   Ei mies kehtaa moista edes ehdottaa, sanoin.

   -   Ei nyt ihan suoraan, vähän ovelasti. Sitähän voi katsella vaimon vanhaa turkkia ja sanoa, että sinä kultaseni tarvitsisit pian uuden, sitten lasi punaviiniä, pieni halaus, suukottelu, hyväily, jaa, minkä turkin sinä haluaisitkaan? Vaimo olisi voitettu! Ja onhan niitä muitakin lahjomia!  Kultakoruliikkeen edessä sanot – Kultaseni, noissa Ceylonin safiireissa on aivan yhtä syvänsininen väri kuin sinun silmissäsi! Miltä korvakorut sinusta näyttävät? Sinulle kultaseni minä annan mitä ikinä vain haluat! Ja olen varma, että vaimo ei illalla kehtaa rakasteluasi kieltää! Eikö ole oiva menetelmä? Rahat, jotka muuten menisivät ilotytölle, jäävät nyt perheeseen ja mies saa suurin piirtein saman kuin ilotytöltäkin paitsi mahdollista sukupuolitautia.

   Yksin uskallan ajatella, että onhan kyse myös silmänilosta, niistä pienistä pitseistä, sileistä reisistä, hoikasta uumasta, viekoittelevasta katseesta, kiharaisista kutreista, ihomaaleista, pitkistä punaisista kynsistä, sipsuttelevista askeleista, houkuttavuudesta! Mies on ylpeä saadessaan kulkea tämän upean nuoren luomuksen rinnalla. Sehän viestittää koko maailmalle, että mies on, jos ei enää aivan nuori niin ainakin nuorekas! Hormonitoiminta on vielä kiivasta, kuohuvaa, ei tarvitse potenssilääkettä! Mies on energinen ja kykenevä – tai ainakin varakas!

   Ymmärrän syyn, miksi monet miehet eron vanhasta vaimosta ottavat – miehuusnäyttö! Sitäkö minäkin kaipaan – miehuusnäyttöä? Että vielä olen kykenevä, vielä kelpaan nuorellekin. Mutta muista, että silloin myyn itseni, nainen on arvioinut minut kultavaa´assaan, ilmaiseksi en ole itseäni antanut enkä toista ilmaiseksi saanut. Kaupankäyntiä kaikki tyyni! Kyllä muutkin sen ymmärtävät, hymysuin, vaikkapa salaa. 

   Koskisiko tämä myös meidän suhdettamme, mietin, kävisimmekö mekin kauppaa toistemme rakkaudesta? En tohdi kysyä. Enkä sanoa ääneen, että tällaisella luomuksella ei ole synnytysarpia, ei velttoa ihoa, ei hapsottavaa tukkaa, ei väritöntä naamaa, harmaan arkisia vaatteita. Mutta onhan minun myönnettävä, että osaltani olen itse vaimoni ulkokuorta ollut rapauttamassa – ei synnytysarpia ainakaan ilman minua olisi tullut! Ja miten minä olenkaan antanut vanhan hehkun tällä tavalla sammua? Jospa se onkin kiinni minusta! Voisiko? Jospa tuhkan alla piilisi vielä kipinän poikanen! Puhalla! Kokeile!

   Mutta olenko itse haluttava? Jos oikein rehellinen olen, olenko? Milloin viimeksi olen katsonut peiliin, kokovartalopeiliin? Ei vain partaa ajellessani. Katso kokovartaloprofiiliasi! Olenko se hoikka, jäntevä nuori Adonis kuin silloin vuosikymmeniä sitten? Se notkea pantteri! Se jumalainen rakastaja! Olenko? Onko oma ihoni sileä, kiinteä, tukkani tuuhea, onko? Ei kai peilistä pullistele rasvavyötärö, kaksoisleuka, paljastunut päänahka, seksittömät kalsongit? Annanko puutteet itselleni anteeksi? Anna siis myös vaimolle!

   Niin, vaimoni, aina sinä ihmettelet, miksi miehet katunaisten, ilotyttöjen luona öitään viettävät, tai vaikkapa vain neljännestunnin, jos ei iloitakseen, saadakseen tyydytyksen, mitä eivät muualta saa. Sinä et halua enää minua yksinäisyydessäni lohduttaa. Et ojenna edes kättäsi minua kohden enää. Silloin ennen kyllä, mutta nyt on tyhjyys, kuilu välillämme, läpinäkymätön – ylipääsemätön? Vaikka vuoteemme ovat ihan vierekkäin, vaikka minä olen vain hengähdyksen päässä sinusta. Et kuule minua, et huutoani, kaipaustani. Enää et minua yksinäisyydessäni lohduta. Olet kuuro, olet sokea, olet tunnoton.

   Silloin ennen, kauan sitten, et tarvinnut kuin katseen, kevyen kosketuksen, hipaisun, usein pelkkä ajatuskin riitti. Sinä sytyit, sytytit minutkin. Kun olin masentunut, sinä tiesit keinon lohduttaa, sinun sylissäsi kaikki maailman vaikeudet ja murheet katosivat. Kaipaan sinua! Kaipaan kosketustasi! Kaipaan rakkauttasi!

   Mutta kun en uskalla enää, vaikka minulla on hillitön tarve, halu, polttava kiihko! Olen niin monesti tullut kielletyksi, pois työnnetyksi, milloin mikäkin syy, todellinen tai usein keksitty. Usein vain nauraen väistely, ikään kuin olisi kysymys pilasta. Ja kuitenkin kaipaukseni on totisinta totta. Ja kun en aina onnistu, vaikka tarve on riistävä. En uskalla enää. Olenhan usein ollut aivan komea, haluttava ja sinä vaimo kiihkeä, halukas, mutta sitten, juuri sillä hetkellä on puhti poissa, kuin janoon kuoleva liero! Näen, että olet tuskainen, et uskalla enää antautua alttiiksi uudelle pettymykselle. Niin, vaimo, ei ole vain sinun syysi, se että minä joudun yksinäisyydessäni kaipaamaan.

   Entä jos kävisin ”vieraissa”? Haluaisinko mennä? Haluaisinko tulla kotiin sinun luoksesi, vieras haju ihollani? Sitä en kestäisi, etkä sinä. Kaikki välillämme särkyisi lopullisesti. Yhteinen lämmöntunne, se vähäinenkin, muuttuisi hyytäväksi välttelyksi, jäätyisi. Lämpöä on kuitenkin vielä jäljellä ja kunnioitusta – mutta myös pelkoa.

   Entä jos sinä vaimo olisitkin niin kylmäkiskoinen, että et ollenkaan välittäisi, sanoisit vain, että mene sinä ukkokulta minne haluat! Vaikka vilkuilisin kuinka monia nuoria naisia, et pelkäisi, miten sinulle tulisi käymään, jos sinut jättäisin – sinullahan on ammatti ja työtä, sinun taloudellinen riippumattomuutesi olisi taattu. Eikä minunkaan sen tähden tarvitsisi huonoa omaatuntoa kantaa. Ehkä ehdottaisit, että kumpikin menemme omille teillemme, ilman tilitysvelvoitetta. Silloinhan avioliittomme olisi pelkkä liikesuhde. Meitä sitoisi enää vain omaisuus, senkin jakamisesta tai käyttämisestä voisimme tietenkin sopia. Ja johan vuosia sitten, kun vielä olimme palavasti rakastuneita toisiimme, kun minä sanoin, että kaikesta muusta voisin luopua, mutta en sinusta, sanoit, että sinä voisit luopua kaikesta muusta mutta et lapsistasi. Vaikka minäkin pidän lapsistamme, sinä olit kuitenkin minulle tärkein. Se että minä olinkin sinulle toissijainen, oli minulle karvas pala nieltäväksi, sisimmässäni en ole hyväksynyt sitä vieläkään. Onko nainen ensisijaisesti emo, jolle jälkikasvu on kaikki kaikessa? Entä mies, onko hän ensisijaisesti uros, koiras, jolle naaras on elämisen ehto? Se eroko naisella ja miehellä on? Onko se luonnonlaki?

   Kaikkea sitä tulee yön pimeydessä, mielen ja ruumiin yksinäisyydessä miettineeksi! Jospa sinä, vaimo osaisit aavistaa tai lukea ajatuksiani, olisit selvänäkijä! Vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka sinulla olisi samanlaisia mietteitä – samanlaisia ajatuksia ja tunteita, niistä kun nyt ei ääneen puhuta, ei uskalleta! Vanhoissa muistoissako nyt jo pitäisi ruveta elämään? Kyllä ne suloisia ovat, mutta eivät ne kaipausta vie, päinvastoin! Vaatii molemmin puoleista anteeksiantoa. Vaatii huumorintajua. Muistatko, kun meillä silloin ennen oli hauskaa yhdessä? Miksi se niin vakavasti pitäisi ottaa? Lisää leikkimieltä! Eihän asia nytkään kuolemanvakava ole, sehän antaa elämän! 

   Silloin kun viimeksi näin sinun nautinnosta ummistetut silmäsi, sinun hehkuvat kasvosi, kuulin ääntelysi. Mikä tyydytys sinulle! Mikä tyydytys minulle! Minä saatoin sinut kukkiville kedoille, viheriöiville niityille, hehkuvan auringon autuuteen. Olit vallassani, ja minä sinun! Yhteinen ajattomuus. Jälkeenpäin saatoimme laskea leikkiä, puhella ihan hassuja asioita, nauraa. Pyöriskelimme toistemme ympärillä, iloitsimme toisistamme. Silloin unohtuivat meiltä molemmilta riippurinnat ja rasvavyötäröt, synnytysarvet ja kalpeana paistava päälaki, ajan raiskaamat kehomme. Hehku oli jäljellä, sehän riitti. Aina olen halunnut kuolla sinun syliisi, lämpöösi. En vieraan, vaan sinun tuttuun kohtuusi. Mutta en aivan vielä, mutta sitten.

S O L V E I G  

Hoitaja tulee hämärään huoneeseen, vain yölamppu luo himmeää valoaan. Katselee vuoteessa makaavaa vanhaa, elottoman näköistä naista. Säälittävän näköinen, silmät ummessa, kuin kuollut.

 -  Kunpa olisinkin saanut kuolla, mutta ei! Ne olivat laastaroineet kädenselkään injektioneulan, jota myöten telineessä riippuvasta pussista valui nestettä, tippa kerrallaan, tulehduksia parantavaa liuosta. Toisella puolella vuodetta iso happisäiliö, josta nenäletkut veivät happea hengitettäväksi.

-  Jos ottaisin letkut pois nenästä ja sulkisin nestepullon hanan ja vetäisin neulan kädenselästä! Antaisin itseni vain vaipua horrokseen - hengen haihtua ilmaan, kadota, pois.

-  Kukaan ei minua kaipaisi, ei yksikään ihminen, ei edes eläin. Kukat kotona ikkunalaudalla,

ainoat elolliset, jotka minun huolenpitoani tarvitsisivat  -  jonkin aikaa, kunnes nekin kuihtuisivat, kuolisivat. Yhtä vähän minua kukaan kaipaisi, yhtä vähän kuin kukkiani. Siivooja tulisi ja heittäisi ne pois. Samalla tavalla ne heittävät minutkin jonakin päivänä johonkin kuoppaan. Turha elämä. Täysin turha! Vanha nainen kapinoi.

   Tässä puolitajuttomana maatessaan hän näki koko olemassaolonsa turhuuden. Katkerana hän selasi elämäänsä. Syyttäviä ajatuksia kaikkia lähellään eläneitä kohtaan, kohtaloaan, Jumalaa kohtaan. Omaisiaan! Mitä omaisia ne sellaiset olivat! Jumala! Mikä Jumala se sellainen on!

   Mielessään vanha nainen kirjoitti syytelappuja jokaiselle vuoron perään. Jokaiselle, joka oli hänet elämässä nujertanut. Lappu lapun perään. Kirjoitti lapun, repi sen saman tien, kirjoitti uuden, repi senkin, ja taas uuden - koko yön hän kävi läpi elämäänsä, niin turhaa. Etsien vastausta - miksi, kuka, milloin, miten, missä syyllinen, syylliset!

  - Vihdoinkin tytär! huudahti isä, kun neljän pojan jälkeen saatiin perheeseen tyttö. - Kyllä neljä poikaa riittävät todistukseksi miehuuskunnostani! ylpeili isä. -Tästä tulee vanhuudenpäiviemme päivänsäde! hän iloitsi vaimolleen. - Kymmenen vuotta nuorempi kuin nuorin poikamme, pieni Skrapabulla! Kukapa olisi enää osannut odottaa!

   Ja mikä ihastuttava pieni tyttö siitä kasvoikaan. - Solveig, sol, meidän aurinkoisemme! Nimensä veroinen, kuin auringonsäde. Kuin pieni prinsessa, vaaleat kiharaiset hiukset korvallisilla pöyheiksi tupsuiksi isoilla rusettinauhoilla solmittuna. Aurinkoinen hymy. Aina kiltti, vaivaton lapsi. Niinhän kaikki sanoivat - oikein sopiva nujerrettavaksi, vanha nainen huokaisi voimattomana.

Miten auvoista perhe-elämää lääkäriperheessä vietettiinkään! Isä hoiti potilaitaan tunnollisesti ja taitavasti. Samoin perheensä talouden. Säästäväisenä miehenä hän vuosien myötä saikin kerättyä varsin huomattavan omaisuuden. Perheellä oli iso kaupunkiasunto ja melkeinpä linnamainen kesähuvila meren rannalla, osakkeet ja talletukset tekivät elämän turvalliseksi. Vaimo, tohtorinna, oli mieleltään hieman ailahtelevainen, mutta saikin olla. Palvelusväki hoiti kyllä talon arkiaskareet. Kun isoveli oli jo ylioppilasluokalla, Solveig-tyttönen oli vielä leikki-iässä.

  - Minun isoveljeni! Sinä ainoa ihminen maailmassa, joka olet todella välittänyt minusta!  -  Ummistettujen silmäluomien alta työntyy kaipauksen kyyneleitä, kastelevat ohuet harmaantuneet hiukset ohimoilta.

 - Siitäkö se alkoi? Sekö on syy elämäni kurjuuteen? Kansalaissota - punaiset, jotka ampuivat sinut, minun rakkaimman veljeni. Sinut, joka olet ainoa, joka minua koskaan on todella rakastanut. Olin sinun lemmikkisi. Sinun, joka aina leikit kanssani, ihan lapsellisiakin leikkejä. Joka aina autoit minua, sinä, jonka kanssa minulla oli salaisuuksia. Meillä oli salainen leikkipaikkamme metsässä, piilossa muilta. Minä halusin haudata sinne kivenkoloon ne viimeisenä kesänäsi yhdessä säilömämme kirsikkapurkit, ne ainoat, jotka jäivät vuosikymmeniksi kellarin hyllylle. Mutta en voinut erota niistä. Halusin nähdä ne ja muistaa sinua aina, kun menin kellariin. Ne ovat minun pyhäinjäännökseni. Ainoa käsin kosketeltava muisto sinusta. Siellä ne ovat vieläkin, sinnekö mahtavat jäädäkin. Siellä hyllyllä ne odottavat minua. Mutta jos minä en pääse niitä piilottamaan, niin joku ne minun jälkeeni heittää tunteettomasti menemään. Tietämättä niiden salaisuutta. Ja minä olen säilyttänyt niitä yli kahdeksankymmentä vuotta! Sinun muistoasi.

   Siihen ne lahtasivat sinut, jäälle. Sinut, veljeni, jonka juuri piti päästä ylioppilaaksi. Siellä jäällä ne ampuivat monta muutakin koulupoikaa. Nuori viaton, innokas isänmaallinen veri valui hankeen. Silloin kuoli myös minun elämäniloni. Olin vasta kuusivuotias. Mutta kaiken muistan! Kauhun, tuskan, sekasorron.

  - Äiti, sinua minä syytin kauan onnettomuuksistani. Enää en syytä. Kuka äiti voisi sellaisista menetyksistä selviytyä tervejärkisenä? Ensin vanhin poikasi, kohta perässä nuorempi,

16 –vuotiaana. Ei kestänyt veljen kuolemaa, hänkään. Sairastui, menehtyi muutamassa kuukaudessa. Näistä menetyksistä et koskaan toipunut. Sulkeuduit huoneeseesi. Nyt ymmärrän myös isää. Hän varmaan rakasti sinua syvästi. Ei kestänyt nähdä sinun tuskaasi, vaan yritti kohentaa mielentilaasi opiaateilla. Vähitellen vajosit yhä syvemmin huumeriippuvuuteen. Eikä isä raskinut katkaista kierrettä. Mutta sekään ei riittänyt, vieläkin enemmän sinua koeteltiin. Reumatautisena sait viimeiset vuotesi viettää vuoteessa.

  - Äiti, en minä sinua syytä! Kuinka voisinkaan, äitiparka! Ketä sinä voisit syyttää elämäsi tuhoutumisesta? Miten, miksi joitakin saa sillä tavalla kurittaa, miten elävänä tappaa? Sinua en syytä siitä, että elämänurani ei pankkineidinvirkaa pidemmälle edennyt. Hoidin sen kuitenkin tunnollisesti ja kunniallisesti, mutta ei se ollut sitä, mistä minä olin uneksinut, luovuus puuttui. Henkisesti tappavaa. Yhden tyhjän aukon vain täytti toinen tyhjyys. Sinä ymmärrät, ethän ole katkera minulle, vaikka minä olinkin katkera.

   - Mutta isä? Minkä takia sinä pakotit minut jäämään kotiin hoitamaan äitiä? Olihan meillä taloudenhoitaja ja varaa useampaankin. Minä en saanut lähteä opiskelemaan kuten veljeni saivat. Miksi? Jos olisin ollut poika, ei minulta olisi sellaista uhrausta vaadittu. Siinä meni nuoruuteni, siinä meni unelmani taidehistorian opiskelusta, siinä meni elämäni mahdollisuudet. Isä, miksi suljit elämän minulta?  Sinulle olen katkera! Olen! Sinunko tahtoosi alistuminen teki elämästäni turhan! Ajattelit vain äitiä, et yhtään minua, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla elämä elettävänä. Lieneekö äiti edes ollut iloinen siitä, että olin hänen seuranaan, luin hänelle, viihdytin parhaani mukaan. Suurimman osan ajasta hän makasi ilmeettömänä vuoteessaan, eli omissa harhamaailmoissaan. Yhden onnettoman sijasta meitä oli kaksi.

   - Ja taas minä olen toisten armoilla, saan vain mielessäni protestoida, kapinoida, kukaan ei minun mielipidettäni kysele, ei välitä, täytetään vain normit ja pykälät! Eikö ihminen saa päättää mistään itse -  ei edes kuolemastaan.

   Hoitaja hiipii kuin varkain vuoteen viereen, katselee hetken ruumiin näköistä vanhaa naista, kuulee keuhkokuumeisen lyhyen, pinnallisen hengityksen. Hengissä on. Ei aavistustakaan toisen sisällä tapahtuvasta myrskystä, myllerryksestä. Tarkastaa nestepussin - pian pitää vaihtaa uuteen -  mumisee, kontrolloi hapentulon happisäiliöstä, hiipii pois, sulkee oven.

   - Miksi ne eivät anna minun olla rauhassa, miksi ne eivät anna minun vain kadota, hävitä olemattomiin? Eivät ne itsekään katso minulla mitään virkaa olevan. Ei kukaan koskaan ole pitänyt minua tarpeellisena. Ennen vanhat saivat rauhassa kuolla keuhkokuumeeseen, se oli monien pelastus vanhuuden nöyryytyksiltä - elämän nöyryytyksiltä - mutta se on joku mies - sairaalan ylilääkäri, joka määrää minun elämästäni. Pannaan tiputukset ja happiletkut, koneet ja lääkitykset, että vain saavat lisää nöyryyttää.

   Mitä varten? Mitä tehtävää minulla nyt enää on, kun en ole nuorenakaan kelvannut tekemään muuta kuin mitä miehet ovat minut pakottaneet. Yhtään asiaa en ole saanut omasta vapaasta tahdostani tehdä.

 - Isä, minä en varmaan osannut elämässäni tehdä yhtään tekoa, josta minua olisit kiittänyt tai josta minua olisit arvostanut. Et edes avioliittoani hyväksynyt. Vastustit naimakauppaani viimeiseen asti. Mutta minkä sinä kolmeakymmentä lähentelevälle miehenkipeälle naiselle mahdoit. Vanhaksi piiaksi en ainakaan halunnut jäädä, eikä muita tarjokkaita paikkakunnalla ollut. Ja olihan mies pitkä ja komea, moni tyttö häntä liehitteli. Minusta olikin imartelevaa, että hän valitsi juuri minut! Isä, niin vihainen sinä seurustelustani olit, että et rukouksistani huolimatta edes häihini tullut! Sinua minä odotin viimeiseen hetkeen, mutta et tullut. Silloin olin siitä katkera - en enää. Nyt kyllä ymmärrän sinua, isä!

 - Entä sinä, minun aviomieheni, sinuako minun pitää syyttää?

Kyllä syytän, monestakin asiasta! Ethän sinäkään olisi minusta välittänyt, ellet olisi odottanut saavasi isäni kautta vaikutusvaltaa. Kyllä minä asian oikean laidan tiedän, vaikka olenkin pitänyt sen omana salaisuutenani. Ja saithan sinä, sait jopa arvostetun viran kaupungin ylimmässä johdossa. Sitten sinä laskit myös, että kyllä sieltä vielä tulee hyvä perintökin, kun appiukko kuolee. Tulee kaupunkitalo, kesähuvila - minun rakas pitsihuvilani - tulee osakkeita ja talletuksia. Tosiaan hyvä kauppa, naimakauppa.

   Mutta siinä sinä erehdyit pahan kerran! Siitä saan kyllä kiittää isääni, että en nyt makaa täällä sairaalassa kunnan armoilla.  – Kiitos isä, en ole tainnut ennen kiittääkään, viisaudessasi näit mieheni laskelmoinnin. Näit, että mies oli omaisuuden, ei onnen onkija, tai sitten omaisuus merkitsi hänelle onnea. Minun onnekseni laadit testamentin sellaiseksi, että kaikki minulle kuuluva perintö tuli vain minulle. Kiitos isä siitä!

 - Sinä, aviomieheni et koskaan ollut lämmin, hellä, rakastava. Olit sotilas ja komensit kuin sotilas alaistaan. Sain aina tyytyä sinun valintoihisi. Olit vaativa, olit jopa ilkeäkin. Et ymmärtänyt tuskaani, hätääni, kun en pystynyt edes lasta synnyttämään. Kaksi keskenmenoa ja kolmas elävänä syntynyt pieni tyttöni raukkani! Vain muutaman tunnin sain kokea äitiyden onnen, hentoa elämääsi sylissäni pitää! Siihen loppui avioelämä aviovuoteessamme. Eihän se mitään riemujuhlaa ollut aiemminkaan ollut, ei minulle eikä varmaan liioin sinulle. Jos olisit ollut minuun tyytyväinen et varmaan olisi jatkuvasti muualta vuodekumppania itsellesi etsinyt. Mutta nyt vuoteemme oli jäässä, muuri sänkyjen välissä, ei lämmintä käden kosketusta, ei hellää sanaa, ei ystävällistä katsetta. Vain jäätä. Sinä et välittänyt ja minä en uskaltanut. Miten harmaata avioelämämme olikaan sekä henkisesti että fyysisesti. Asuttiin saman katon alla, syötiin saman pöydän äärellä, käytiin työssä. Voiko sellaisesta elämästä olla kiitollinen? Tyhjästä, kun henki ja ruumis olivat tukahtua kaipaukseen. Kaikki oli vain piilotettava. Itkeä saatoin vain piilossa, pimeässä, kenenkään näkemättä tai kuulematta. Ainoa elämänmakuinen asia ja lohdutus olivat kesäiset purjehdusretkemme. Mutta kun syksy tuli, tuli ankeus.

   Vaikka tällaisia harmaita ja ankeita lienevät useimpien avioelämä olleet. Tuskin paljoa paremmin. Pitäisikö siitä olla kiitollinen? Että toisillakin meni huonosti. Ei protestoitu, ei erottu, kärsittiin hiljaa tai kiroten kohtaloa. Eroa ei otettu - eihän sellaisesta sopinut edes itsekseen ajatella, synti ja häpeä. Ja mitä muut ajattelisivat. Toista se on nykyisin. Ero otetaan heti, jos kaikki ei mielen mukaan mene, ollaan itsenäisiä ja itsekkäitä. Liekö sellaista uhrautuvaa rakkautta olemassakaan. Mutta rajansa se on uhrautumisellakin, tai ainakin pitäisi olla.

 - Mutta että minä en saanut pitää edes purjehdusretkiämme meidän kahden yhteisinä. Sinun piti viedä naisesikin purjehtimaan, ja minun silmieni edessä. Minä vain avuttomana seurasin sivusta. Olit pitkä, komea, atleettimies monen naisen ihailun kohde - ihmettelivätkin usein, kuinka olit niin mitättömän, harmaan hiirulaisen nainut. Mutta kyllähän koko kylä kuiskaili, että ahneus se oli käynyt rakkauden tunteiden yli ja ohi. Kyllä sinä tiesit, että minä tiesin naisseikkailuistasi, ethän yrittänyt edes salata - oikeastaan ylpeilit niillä. Nöyryytit minua. Minä nieleskelin katkeruuden kyyneleitä. Ihmisten silmissä olin ikään kuin kaikki asiat olisivat olleet kohdallaan. Mikään ei ollut kohdallaan.

 - Sen päivän, kun saavuit meidän laituriimme siltä viimeiseltä purjehdusretkeltäsi sen naikkosen kanssa, ja minun piti tulla rantaan auttamaan veneen kiinnittämisessä. Sen muistan! Sekä kauhulla että katkeralla riemulla.  Se oli sinun viimeinen purjehduksesi. Muistatko, niin ethän sinä muista, sinähän olet tuhkana hautausmaalla, mutta jos sittenkin kuulet tuskani siellä jossakin, niin sanonpa sinulle, että olen iloinen vielä tänäkin päivänä. Vannon, että en ollut ainakaan tietoisesti toivonut sinulle sellaista kohtaloa, mutta lieneekö Luoja katsonut, että minä naispoloinen olin saanut mittani kukkuroilleen, että maljani vuoti yli, kun antoi sen tapahtua. Siihen sinä tuuperruit laiturille aivoverenvuodon saaneena.

 - Nyt sinä olit minun armoillani! Enää eivät nuoret kiimaiset naiset sinuun vilkaisseetkaan, eivät vaikka vähitellen opitkin kävelemään, toista jalkaasi kepin varassa laahaten. Enää ei kielesi taipunut lemmensanoihin, puheesi oli epäselvää mongerrusta. Säälin tunteita sinä herätit et eroottisia haluja jos lähennellä yritit. Ja yritithän sinä! Mutta minä en sinua jättänyt! Ymmärrätkö? En jättänyt! Olisin voinut. Sinä ainakin olisit vastaavassa tilanteessa jättänyt minut. Minulla on kunniantunto, miten olisin voinut ramman raajarikon hylätä - pahansisuisenkaan. Mutta sinusta tuli vain entistä kiukkuisempi, vihaisempi, kärttyisempi. Huusit ja huidoit kepilläsi, iskenyt olisit, jos olisit kiinni saanut, mutta minulla oli kaksi ketterää jalkaa, etkä pyörätuolissasi minua tavoittanut.

 - Sen jälkeen sinä olit minun vallassani! Minä päätin mitä teemme ja milloin. Vihdoinkin sinä olit minun armoillani! Minä kuljetin sinua autolla, järjestin meille yhteisiä ulkomaanmatkoja. Silloin sinä sait tyystin turvautua minuun. Sain hieman korvausta kärsimistäni orjuuden vuosikymmenistä, jotka ikeesi alla olin elänyt. Vihdoinkin sain vähän vapautta ja itsemääräämisoikeutta - ja ehkä parasta, oikeuden määrätä myös sinun elämästäsi. Ne lienevätkin olleet avioliittomme valoisimmat vuodet, ainakin minulle. Matkustelimme ympäri Eurooppaa, kävimme myös Kreikassa jopa Egyptissä. Vihdoinkin sain hieman tyydyttää taidenälkääni, kun sain tutkia antiikin kulttuurin muistomerkkejä. Tiedätkö, nämä matkat ovat ainoa valoisa muisto yhteiselämästämme, ne ovat ainoa asia, joista voin vapaasti ja vilpittömän iloisesti kertoa muillekin. Niin, että vaikka sinä olit katkera halvautumisestasi, minä iloitsin.

 - Kyllä sinä, minun aviomieheni, olet aikamoinen kelmi ollut aina, mutta että sinä, kun minä makasin sairaalassa kuumeisena, puolitajuttomana, sinä rampa tunkeuduit sinne sisaresi kanssa vaatimalla vaatimaan, melkein pakottamaan, minua panemaan niemeni laatimaasi testamenttiin, jolla omaisuuteni siirrettäisiin kuoltuani sinulle. Sillä sinähän uskoit ja toivoit, että sille matkalleni olisin jäänyt. Mutta vaikka ruumiini oli sairas, mieleni oli vielä vankka. Onnekseni! Muuten makaisin tässä kunnan raakkina, köyhäinhoidon varassa. Reilu et ole minua kohtaan ollut, et edes silloin kun luulit minun tekevän kuolemaa! Mutta toisin kävi!

 - Eiväthän meidän koettelemuksemme tähän loppuneet, eivät varsinkaan sinun, ei elämä saanut vielä näin auvoisesti jatkua tai päättyä. Sait toisen halvauksen, edellistä ankaramman. Nyt et enää pystynyt pyörätuolista nousemaan, matkustamisesta ei haaveitakaan. Puheesi oli yhtä sekavaa ja epäselvää örinää. Mutta kiukkusi siitä vain yltyi. Karjuit kiukkusi minulle, niin että naapurit pidättelivät henkeään. Silmittömässä vihassasi huidoit minua kepilläsi kuin peto, olihan toinen kätesi vielä toimiva. Mutta minä pääsin helposti pakoon, onnekseni. Voimattomassa vihassasi raivosit. Vihassasi kohtaloa kohtaan, maailmaa kohtaan, minua kohtaan. Ymmärrätkö nyt minunkin tunteeni - et ymmärrä, et pysty ymmärtämään kenenkään toisen tuskaa, et ole koskaan pystynyt, kovasydäminen, julma mies. Pahimmassa kiukunpuuskassasi nousit ylös pyörätuolistasi hakataksesi minua - viha antaa yliluonnollisia voimia - mutta lysähdit lattialle. Minun piti soittaa ambulanssimiehet nostamaan sinut takaisin pyörätuoliin. Muistatko?

   Kaikki tarpeesi yritin hoitaa, myös ulostamiset ja virtsaamiset, vaikka voimani eivät siihen mitenkään olisi riittäneet. Koskaan et minua kiittänyt, mistään, koskaan. Sinusta se oli nöyryyttävää, en minäkään sitä rakkaudesta tehnyt. Se pienestä pitäen sisimpään sisään, alitajuntaan ympattu velvollisuudentunto. Kasvatus. Siinä se on. Nujerrettu toisten tahdon välineeksi jo kehdossa. Oma tahtominen alistettu toisten, voimakkaampien tahdolle.

 - Mutta nyt minä olin vahvempi kuin sinä! Olit minun armoillani! Minun, jota aina olit pitänyt lieassasi. Sinä olit minun liekani päässä! Saatoin lyhentää tai pidentää sitä mieleni mukaan, etkä voinut muuta kuin raivota. Ja sinähän raivosit! Oi, kuinka toivoinkaan, että olisit kuollut siihen toiseen kohtaukseesi. Ehkä toivoit sinäkin. Elämä molemmille tuskaa, kidutusta. Säälistäkin meitä molempia kohtaan toivoin kuolemaasi. Vielä enemmän sinun, kyllä minä sinua säälinkin!

 - Jumalani! Sinulleko minun pitää nyrkkiä puida, sinuako syyttää? Minua kohtaan olet ollut julmimmista julmin. Armoton minulle, sinä, jonka sanotaan olevan armon Jumala. Et minulle. Et edes sitä yhtä pientä tyttöäni antanut minun pitää. Sitä, jota kohdussani kannoin, jota rakastin yli kaiken, josta unelmoin. Jos olisin saanut edes sen pienen tyttöni omakseni - edes yhden lapsen olisit antanut - mutta et, et, et! Minkä tähden et? Olisin ollut hellä äiti, olisin hoivannut ja rakastanut. Kaikkeni olisin hänelle antanut, vaikka oman henkeni. Kukaan ei kiedo, ole koskaan kietonut käsiään kaulalleni, kukaan ei koskaan ole painanut poskeaan poskelleni, kukaan ei koskaan ole tuonut minulle äitienpäiväruusuja tai valkovuokkoja, kukaan ei koskaan ole iloinnut ilojani - niitä vähäisiä tai surrut surujani - niitä pohjattomia. Kukaan ei koskaan ole sanonut minulle - äiti. En koskaan saanut oikeasti tuntea, mitä on olla äiti - imettää lastaan, valvoa, uskoa, toivoa. Miksi senkin minulta kielsit, miksi? Miksi olet elämän antanut kohdella minua näin julmasti, miksi? Se ei ole antanut minulle rakkautta, läheisyyttä, hellyyttä, ei vanhempien, ei aviomiehen, ei lapsen.

 - Jumalani! Oletko minunkin Jumalani? Armoa et minua kohtaan ole tuntenut, et rakkautta, et sinäkään. Vaikka sinua rakkauden ja armon jumalaksi sanotaan. Ei armoa. Kärsi, kärsi että kirkkaamman kruunun saat ... Minä en kruunua kaipaa, vain vähän rakkautta - sitä et minulle ole suonut, et omaasikaan. Minulle et suonut yhtä pientä tyttöä, jota vuosikymmentenkin jälkeen sydämessäni kannan, kuin kohdussani. Sielullani sinut näen, sinut pienen heiveröisen tyttöseni, joka hengitit vain muutaman tunnin, sitten et enää. Siellä sinä olet haudattuna muiden omaisteni viereen. Nimikin sinulle ehdittiin antaa. Joten sinä olit olemassa. Hautakivestä luen sinun nimesi, luen yhä uudelleen ja ikävöin. Mielessäni pidän sinua sylissäni. Minulle olet olemassa aina ja iankaikkisesti. Unelmissani itken ja suutelen ja puristan sinut syliini, rakas pieni tyttäreni. Ainoa tosi rakkauteni.

  - Jumala! Minä syytän sinua! Minulle et pientä lasta antanut, mutta miehelleni annoit. Ja vieläpä pojan, jota hän aina oli toivonut! Mutta äiti en saanut olla minä vaan se avion rikkoja. Naimisissa oleva nainen. Heti kun oma aviomies oli muutaman kuukauden töiden tähden matkalla, ei malttanut himoaan, toisen naisen miehen otti ja teki tälle lapsen, pojan! Silloin murruin. Tuskani ja häpeäni olivat ylivoimaiset kestää. Mutta mies se oli silloinkin, naapurista, kun puuttui elämääni. Sattui kulkemaan autotallin ohi juuri sillä hetkellä, kun pakokaasu tuprusi suljettujen ovien alta. Miten lieneekin heti oivaltanut.

  - Mutta sinä minun mieheni, sinä vain kerskuit minulle saavutuksestasi. Koskaan et kuitenkaan saanut poikaasi julkisesti tunnustaa. Mikään salaisuushan se ei ollut. Takanapäin kuiskailtiin. Mikä nöyryytys. Mikä häpeä. Sen jälkeen minä vain kovetin luontoni ja kuljin pää pystyssä. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuolinvuoteellasi sinä, melkein mätänemistä vailla oleva vanha höperö, rupesit vaatimalla vaatimaan, että poika pitää tunnustaa sinun pojaksesi tai oikeammin sinut pitää tunnustaa pojan isäksi. Et yhtään ajatellut, mikä kauhea järkytys vasta aikuisuutta lähentelevälle nuorukaiselle olisi ollut kuulla, että sinä olet hänen isänsä, sinä raihnainen, rampa puhekyvytön ukonköriläs. Jos olisit katsonut peiliin, kuunnellut mongerrustasi, josta kukaan, en edes minä enää saanut selvää, jos järkesi olisi ollut yhtään kirkas, et moista olisi ehdottanut. Ja että mies, arvostettu professori, jota poika koko ikänsä oli rakastanut oikeana isänään, ja joka rakasti poikaa omana poikanaan, ei oikea isä olisikaan. Tuhoaisit senkin elämän, niin kuin olet tuhonnut minun. Sitä minä en sallinut! Onneksi lapselle - ja myös minulle - pakkomiellettäsi ei annettu toteuttaa.

   Nyt sinä olet poissa, isä on poissa, äiti on poissa, veljet ovat poissa - kaikki ovat poissa. Pian olen poissa minäkin. Mutta ne kirsikkapurkit minun täytyy vielä piilottaa sinne kivenkoloon, salaiseen piilopaikkaamme, sinun tähtesi, veljeni, sinä ainoa ihminen, joka koskaan olet minua rakastanut.

P A S K A !

  

- Olen ostanut sinulle uuden auton! Mitäs siitä sanot?

- Ai, ihanko uuden?

- No ei se nyt ihan uusi ole, mutta oikein hyväkuntoinen. Se on ollut pienessä kolarissa, mutta korjattu ja maalattu niin, ettei vauriota huomaakaan.

- Minkä värinen se on?

- Onhan tosi naismaista, että kysyt väriä etkä minkä merkkinen se on! Etkä mitä vuosimallia, etkä mitään sen teknisistä ominaisuuksista.

- Ei minusta muun ole niin väliä, kunhan se näkyy tiellä. Minkä värinen se on?

- Se ei ole punainen, jos niin ajattelit tai toivoit. Olen ostanut sinulle yhden sinisen Anglian, yhden vihreän Kuplan ja se viimeiseksi ostamani oli punainen Skoda. Tämä nyt sattui olemaan harmaa Toyota, ihan nätin värinen, vaaleanharmaa. Mitäs sanot?

- Mitäpä minä muuta kuin kiitos!

- Tule pihalle katsomaan, siellä se odottaa uutta omistajaansa!

Monika tuli ulos kadmiuminpunaisessa leningissään ja pysähtyi ihastuksissaan porraskaiteen viereen. Pihakoivujen keväisen heleä vehreys, pesiään rakentelevien lintusten liverrys ja auringon säteissä välkehtivä helmenharmaa auto nostattivat hymyn Monikan kasvoille. Taivaan sini ja puutarhan hehkuvat värit heijastuivat auton hopeanhohtoisista kyljistä. –Kuin sudenkorento! Monika hengähti mielessään.

- Kiitos! Se on kaunis!

Monika tasapainotteli epätasaisella pihakivetyksellä leningin värisissä korkokengissään, katseli ihaillen autoa ja alkoi miettiä, minkä nimen tälle uudelle unelmalleen antaisi. –Anglian nimi oli Blubben, Kupla oli Dolly ja Skoda oli Rodina, kaikki nimet Waldemarin antamia.

- Ajattelin sen nimeksi ....Waldemar aloitti.

- Paska! Monika huudahti -Enkö minä nyt kerrankin saa yhtä nimeä autolle antaa!

 - Totta kai! Jos se sinusta niin tärkeää on. No, minkä nimen haluat autollesi antaa?

- Johan sanoin, Paska!

- Onhan se aika originelli nimi autolle ja ihan iskevä! Niin, ja sinun ajotaitosi tuntien, tiedä miltä se vuoden kuluttua näyttää, ehkä nimensä veroiselta!

   Monikan tajunta melkein sumeni. Silmät leiskuivat, poskissa leningin punainen hehku, tuskin sai sanaa suustaan. Korvat olivat kuurot lintujen liverrykselle, silmät sokeat kevään vehreydelle, sudenkorentokin lehahtaneet taivaan tuuliin! 

Mieli hyytynyt. 
- Aina sinä olet kaikesta päättämästä! Kaikesta sinä päätät, kaikesta sinä määräät, kaikki säännöt sinä sanelet! Alusta lähtien, siitä lähtien, kun naimisiin menimme, siitä lähtien kun tapasimme!

- No, mutta? Hahhaahaa! Sehän oli nyt vain vitsi! Kyllä sinä erinomainen ajaja olet! Harvinaisen hyvä naisautoilijaksi! Ja kyllä sinä minun puolestani saat autolle nimen antaa, jos se nyt sinusta niin tärkeää on!

   Nyt ei mikään enää pidätellyt Monikan tunnemyrskyä. Siltä seisomalta hän tyhjensi vuosien aikana sisälleen kerääntyneen myrkynkarvaisen sapen.

- Muistatko, kun minä sanoin jo ennen kuin vihille menimme, että minua pelotti mennä kanssasi naimisiin, minua pelotti sitoa itseni! Mutta sinä vakuuttelit, että rakastat minua niin äärettömästi, että kukaan toinen ei voi minua enempää rakastaa! Katsoit, että se että sinä rakastit minua, riitti naimisiinmenoomme. Vaikka minä sanoin, että en edes tiedä rakastanko sinua. Sanoinkin sinulle, että ei ole varmaa jaksammeko toisiamme sietää siksi ”kunnes kuolema meidät erottaa”. Sanoin, että en varmaan rakasta sinua yhtä paljon kuin sinä minua, enkä olisi halunnutkaan, että minua niin kovasti rakastaisit! Pyytelin, että jos oikein kovasti haluan, annat vapauteni takaisin. Muistatko?

   Ihmeissään Waldemar katseli vaimonsa kiivastumista – ihan sievän näköinen tuossa tilassa – silmät säkenöivinä ja posket ruusuisina – aivan uusi piirre vaimossa, ainahan tämä on ihan sopuisasti suostunut minun ehdotuksiini.

- Kyllähän minä sen muistan. Sanoinkin, että ei se kovin lupaava alku avioliitolle ole, mutta lupasinhan minä, että jos välttämättä eron haluat ottaa, niin enhän sille mitään mahda. Mutta vapaaehtoisestihan sinä kanssani naimisiin menit, enhän minä sinua väkisin ottanut! Miksi suostuit?

- En tosiaan tiedä rakastinko sinua – jos se nyt oli rakkautta – sinun itsesi tähden vai sen tähden, että sinä rakastit minua. Se imarteli itsetuntoani – kaikki naisethan sinua tavoittelivat! Mutta minä olin mielestäsi täysin ylivertainen muihin naisiin verrattuna, enhän toki voinut tätä kuvaa itsestäni itseltäni riistää! Niin, ja sinä tunnuit turvalliselta.

- No, jotain hyvää kuitenkin! Olenko täyttänyt edes sen odotuksesi?

   Monika ei edes kuule kysymystä vaan jatkaa omaa purkaustaan - koska sinulle kelpaa kaikessa vain paras, olet pakottanut minut toteuttamaan omaa mielikuvaasi minusta, mutta luomasi kuva on virheellinen! En ole sinun ikonisi kaltainen. En vastaa niitä superlatiiveja, joita minuun liität! Ylistämällä minua, alistat minut!

   Nauraen Waldemar yritti ottaa Monikaa kädestä ja vetäistä tämän kainaloonsa, mutta vaimo riuhtaisi itsensä irti niin, että kiharaiset hiukset ryöpsähtivät poskille. Rajussa liikkeessä oikean kengän piikkikorko juuttui kivien väliin, kuului kraks! ja korko oli irti. Vasen jalka teki kaarroksen ilmassa, helmat heilahtivat ja Monika ehti hät´hätää tarrautua porraskaiteeseen, ettei kellahtanut maahan.

- Saamari! Sekin vielä! Monika puuskahti kiukuissaan.

- No, se nyt ei ainakaan ollut minun syyni! Minä en kyllä ymmärrä tätä sinun purkaustasi. Kuka tahansa nainen olisi onnellinen, jos aviomies ylistäisi vaimoaan älykkääksi, kauniiksi, taitavaksi. Mutta sinä syyttelet minua siitä!

- Mutta, kun minä tiedän, että en ole mitään niistä. Teeskentelen koko ajan, esitän itselleni vierasta roolia. Nyt en enää jaksa, en jaksa enää teeskennellä.

   Monikan omien vanhempien avioliitto oli ollut yhtä taistelua, ainaista riitaa mistä milloinkin. Äiti oli jatkuvasti kiukkuinen isälle, syytti tätä kaikesta epäonnesta – mies ei ollut mitään, ei osannut mitään, ei omistanut mitään, mutta eniten häntä raivostutti tämän seksuaalinen taitamattomuus. Yhden lapsen oli saanut aikaiseksi ja sillä kerskui kavereilleen. Ja siihen yhteen lapseen sai jäädäkin! Heti lapsen syntymän jälkeen äiti oli julkisesti tiedottanut, että nyt hän oli pannut sukset ristiin – useampia lapsia hän ei enää rupeaisi tekemään!

Äiti oli jo kerran aiemmin ollut naimisissa, mutta eronnut. Ensimmäinen mies oli vanhempi herrasmies ja erittäin varakas – kuten äiti sanoi, mutta juoppo. Ero oli tullut, mutta äiti ei ollut kostunut mitään koko avioliitosta – sellaiset paperit oli mies tehnyt jo etukäteen – oliko mahtanut aavistaa äidin motiivit?

   Sitten äiti oli tavannut nuoren miehen, isäni ja prinsessamaisella kauneudellaan sekoittanut tämä pään. En tiedä millaiset toiveet äidillä tämän miehen suhteen oli – riittikö tämän akateeminen koulutus ja hyvä työpaikka, mutta ei niillä tuloilla luksuselämää vietetä. Varmaan äiti katseli vähän pidemmälle tulevaisuuteen – olihan pojalla varakkaat vanhemmat, omistivat osakkeita, kaupunkiasunnon ja maalla todellisen kartanon. Ja äitihän oli sitä mieltä, että hänet oli itse asiassa kasvatettu kartanonrouvaksi!

   Mutta kun appivanhemmat olivat liian pitkäikäistä sukua ja äidin unelman toteutuminen näytti vain siirtyvän ja siirtyvän, kasvoivat äidin kiukunpuuskat ja syyttelyt sietämättömiksi. Äiti rupesi vaatimalla vaatimaan, että isän olisi pitänyt vaatia kartanon omistusoikeutta itselleen. Äidin appivanhemmat olivat henkeään pidätellen seuranneet miniänsä aggressiivista käytöstä ja näkivät, että näin epäsopuinen ja riitaisa avioliitto väistämättä päättyy avioeroon. Äiti ei aavistanut, että appivanhemmat olivat testamentilla varmistaneet, että heidän omaisuuttaan ei missään elämänvaiheessa miniälle siirtyisi.

   Monikan elämä pienestä pitäen oli äidin jatkuvien kiukkuisten raivonpuuskien ja isän kovaäänisten puolustelujen ristitulessa ollut yhtä piinaa. Hän oli jo varhain päättänyt, että jos hän joskus menee naimisiin, hänen avioliittonsa olisi sopuisa, hänen kodissaan ei riideltäisi. Ja siitä hän oli aina pitänyt kiinni. Kaiken hän oli kiltisti niellyt, antanut miehensä päättää kaikista asioista.

- Mutta meillähän on joka tapauksessa mennyt ihan hyvin – Waldemar yritti rauhoitella – eikö sitten ole? Sinähän olet saanut kaiken, tai ainakin melkein kaiken, mitä olet halunnut, olen vienyt sinut monille ulkomaanmatkoille, ravintoloihin, teatteriin, ystäviemme luo, olen ostanut sinulle autoja, turkkeja, koruja. Melkein joka viikko olen tuonut kimpun kukkasia sinulle. Olen ostanut meille tämän unelmiesi talon, purjeveneenkin ostin. Mistään laiminlyönneistä et voi minua syyttää. Mitä sinulta on puuttunut? Uskollinen olen sinulle ollut ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Ja mikäli olen osannut tulkita oikein, olet ollut vuoteessakin ihan tyytyväinen!  Minä en kerta kaikkiaan käsitä, mistä minua syytät! Onko paha asia, että minä rakastan sinua, ilmeisesti sokeasti?

   Monika tuijotti kukkapenkkiä ikkunan alla – orastavia liljoja, pionien nuppuja, ruusupensaiden avautuvia nuppuja – puutarhan istutukset, ainoat asiat, mistä hän ihan itse oli saanut päättää! Kaikki mitä mies oli kotiin, hankkinut oli hyvällä maulla ostettua, mutta että hän ei ollut saanut olla mistään asiasta päättämässä. Niin kuin muissa avioliitoissa. Se tuntuisi enemmän omalta.

- En saa koskaan päättää mistään asiasta! Haluat kyllä minut mukaasi, kun teemme isompia ostoksia, kysyt jopa mielipidettäni, mutta jos jotain yritän sanoa, aina löydät ehdotuksestani jotain negatiivista, ikään kuin en osaisi mitään ajatella – se sinun ehdotuksesi on aina parempi. Ja minä alistun sinun tahtoosi! Vaikka mielessäni kapinoin, ajattelen – sehän on pikkujuttu, mitäpä tuosta riitelemään, päätä sinä! Sinun omanarvontuntosi on järkähtämätön. Olet minua niin paljon viisaampi, taitavampi – ja sinun rahoillasi ostokset tehdään!

   Waldemar kuunteli hiljaa, ajatteli mielessään – niinhän asianlaita onkin! Katseli leiskuvaa vaimoaan lähes huvittuneena – oikeastaan tämä oli ihan sievän näköinen tuollaisena –  kaula kaarevana kuin joutsenella, mielialaa elävöittävät käsien eloisat liikkeet, ruusuiset posket, tuulessa liehuvat vaaleat kiharaiset hiukset avautuvien ruusunkukkien kehystäminä. Mutta Monika ei miehensä silmäkulmassa ihastuksen pilkettä nähnyt.

   Kun Monika oli avannut vuosia kahlitsemansa padon, oli tunneryöppy pidättelemätön -ja sinä olet niin omistushaluinen. Sinä katsot, että kun sinä kerran rakastat minua niin äärettömästi, olen ikään kuin sinun omaisuuttasi, olen ikään kuin esine itsekin, esine, jota koko ajan tarkkailet. Syrjäsilmällä seuraat jokaista askeltani. Puhumattakaan jos lähden yksin ulos, kohta soi puhelin ja kysyt missä olen ja milloin tulen kotiin. – Minulla on ikävä sinua, sanot. Et halua päästää minua katseesi ulottumattomiin! Kadehdin naisia, jotka ystävättärensä kanssa ilman yhtäkään miestä voivat matkustaa ulkomaille tai mennä vaikkapa teatteriin tai oopperaan tai vaikkapa terassille nauttimaan viinilasillisen. Sellainen ei minun kohdallani tule kysymykseenkään! Sanot, että tarvitset minua! Mihin sinä minua tarvitset? Sano!

- Minä viihdyn sinun seurassasi, rakastan sinua. Minä ikävöin sinua, kun et ole luonani. Eikö se riitä?

- Ehkä jollekin toiselle – voisi jopa imarrella, että on niin henkevää seuraa. Mutta kun en ole henkevää seuraa!  Ja ahdistavinta on se, että kaikki ajatuksenikin minun pitäisi sinulle paljastaa! Koko sisimpäni. Kaikki tunteeni. Seuraat jokaista ilmettäni, yrität tunkeutua ajatuksiini, sieluuni! Jos voisit, uniinikin tunkeutuisit! Minulla pitäisi olla samat ajatukset ja tunteet kuin sinulla! En ole sinun siamilainen kaksosesi! Olen sinun tunteittesi vanki! Ne tukahduttavat minut. Tarvitsen tilaa itselleni, tilaa, joka on vain minun omaani – tarvitsen oman reviirin! Ymmärrätkö?

   Monika otti tukevamman otteen porraskaiteesta, tasapainotteli sekavien tunteittensa ja epätasapainoisten kenkiensä kanssa, ehti tunnepurkaukseltaan tuskin hengähtää, kun jatkoi - rakkautesi varjolla kahlitset henkeäni ja ruumistani, torjut kaikki ystäväni, olen vain sinun armoillasi. Sinä ympäröit minut alusta alkaen omistajan rakkauden panssariverkolla. Silloin ennen se imarteli, nyt se vain vangitsee! On minun oman itsetuntoni heikkoutta, kun olen jättäytynyt täysin sinun ohjailtavaksesi. Sinun tahtosi on aina ollut minun tahtoani voimakkaampi.

   Yksin ollessaan Monika oli usein ajatellut – Jos olisin tiennyt, miten elämäni Waldemarin kanssa tulisi olemaan, en olisi naimisiin tämän kanssa mennyt. Sitten hän pelästyy ja kysyy –Onko asia todella näin? Silloin hän panee vaakaan kaiken, mitä hän on miehen kanssa kokenut. Kaiken hyvän toiseen vaakakuppiin, kaiken katkeruuden toiseen. Hyvää on paljon, mutta katkeruus on niin syvälle hänen sielunsa syvyyksiin syöpynyt, että se myrkyttää ja hämärtää hyvänkin. Ja mitä enää hyödyttää pohtia naimisiin menoa. – Tehty mikä tehty. Ei kai asia enää miksikään muuttuisi, vaikka eroaisimmekin. Kovin olisi vaikeaa aloittaa elämää enää alusta. Monikan pää painui alas, kaikki kiihko oli kadonnut.

- Minulla ei ole yhtä ainoaa ystävää! Monika jatkoi alistuneesti. –On nöyryyttävää tunnustaa, ettei omista ainoatakaan ystävää. Ne sinä karkotit pois jo silloin tuttavuutemme alkuaikoina. Minä kaipaan ystäviä!

- Mutta äskenhän olimme liiketuttavieni luona Wienissä. Etkö muista kuinka hauskoja ravintolailtoja meillä oli? Kuinka me tanssimme ja kuinka sinua tanssitettiin! Oletko unohtanut? Sinä olit niin sievä valkoissa décolleté -iltapuvussasi! Olet niin hoikka ja sinulla on niin kauniit olkapäät! Ja olet niin viehättävä seuralainen! Kai huomasit, miten miehet sinua katselivat! Minä ainakin panin sen merkille, vähän mustasukkaisenakin, se minun täytyy myöntää! Mutta ennen kaikkea olin ylpeä, ajattelin –tuo hurmaava nainen on minun vaimoni!

    Kyllähän Monika sen matkan muisti, oli ehtinyt muistella jo monta kertaa – sillä tavalla ei yksikään mies ole minua aiemmin tanssittanut! Se oli elämäni tango – se tanssi oli unelma. Sillä tavalla en ole eläessäni liihotellut, olin kevyt, kuin ilmaa, aineeton. Ja mikä ihaninta, mieskin tunsi samalla tavalla! Kuiskasi korvaani, ettei ollut tanssiessaan sellaista yhteensulautumista ennen kokenut! Muisto sykähdyttää Monikaa vieläkin, mutta ei hän sitä Waldemarille uskalla tunnustaa!

- Mutta eiväthän he minun ystäviäni ole! Ja kyllähän minä tiedän, mitä sinä minulta odotat, ja käyttäydyn toivomustesi mukaisesti. Seurustelen seurustelemisen vuoksi, puhelen puhelemisen vuoksi, nauran vanhasta tottumuksesta. Näin olen aina tehnyt, näin kuuluu tehdä. Seurustelu kuuluu sinun johtaja-asemaasi. Ulospäin näyttää siltä kuin minulla olisi kaikki hyvin, kuin olisin iloinen ja onnellinen ihminen. Mutta en ole mitään niistä!

   Vain itselleen Monika oli uskaltanut tunnustaa oman tyhjyytensä. –Minulla ei ole itseäni, ei ihmistä, ei jumalaa. Olen yksin, olen kylmä, olen iloton.

   Monika oli yrittänyt vakuuttaa itselleen –Minulla on kaikki hyvin! Minulta ei mitään puutu! Olen saanut enemmän kuin olen ansainnut! Olen kiitollinen kaikesta. Olisin kiittämätön, ellen olisi. Yöllä uni ei tule. –Miksi olen tyytymätön? Eikö kaikki olekaan hyvin? Mikä on vialla, mitä puuttuu? Ruumiini on yltäkylläisyyteen asti ravittu, henki on nälkiintynyt, näivettynyt. Ruumis ylipainoinen kuin sumopainijalla – henki kuin Afrikan nälkiintyneillä lapsilla. Oma tyhjyyteni! Aineellinen hyvinvointi ei tyhjiötä täytä. Mikä täyttää? Tietäisinpä sen! Katso sisällesi. Tuijota tyhjyyteen. Näetkö mitään? Muuta kuin pimeyttä. Miksi ei enää koskaan naurata? Ei laulata. Isoäitini lauloi aina kuolemaansa asti. Lauloi hengellisiä lauluja tai hyräili niitä. Miten ne muistot lämmittävätkin, rauhoittavat mieltäni vielä vuosikymmenten jälkeen! Minäkin ennen lauleskelin. Enää en koskaan – tuskin enää osaisinkaan. Monika oli koettanut selvitellä tunnesotkujaan. Vain itselleen hän myöntää – jos olisin ilman minkäänlaisia siteitä, todennäköisesti toivoisin, että minut sidotaan. Täysi vapaus lienee vain erakoilla – erakkona oman henkeni riittämättömyys tuskin tyydyttäisi minua kovin kauan.

   Waldemar oli hiljaisena kuunnellut vaimonsa vuodatusta, vuosien aikana tämän sisälle kerääntyneen kuonan ryöppyämistä, katsellut tämän palavan kiukun muuttumista alistetun surulliseksi.

-Jos sinulla on noin synkkä kuva meidän avioliitostamme, pidän lupaukseni enkä tahdo sinua enää sitoa. Olet vapaa menemään!

  Monika on kuin unessa, ei enää tiedä onko elämä unta vai uni elämää!

  Nyt me olemme eronneet, Waldemar ja minä. Minkä vuoksi?  Minä halusin oman reviirin, halusin vapautta, ystäviä ja seikkailuja, niitä Waldemar ei minulle suonut – joko vain hän tai sitten ei hän ollenkaan! Hän oli kahlinnut minut täysin, alusta alkaen. Tukahduttanut minut, minun henkeni ja ajatukseni ylitsepursuavalla rakkaudellaan. Hän oli erottanut minut kaikista ystävistäni, elin erakkona vieraiden ihmisten keskellä. Kunnes en kestänyt enää. Waldemar piti minulle antamansa lupauksen. Niinpä erosimme.

  Ja nyt olin rakastunut! Olin niin rakastunut kuin en koskaan koko elämäni aikana! Rakkaus ei ollut vain fyysistä mielihyvää. Se täytti koko ruumiini ja sieluni. Jokainen soluni oli rakkauden kyllästämä. Olin haltioissani, että olin saanut kokea tällaisen syvän onnen tunteen. Ja nyt olin sitten menossa uudelleen naimisiin, uudelleen sitomassa itseni, luopumassa vapaudestani! 
Nurinkurista! Olin menossa naimisiin itseäni nuoremman, hoikan, huikentelevaisen nuorukaisen kanssa. Sopiessani papin kanssa vihkitilaisuuden järjestämisestä sanoin, että tuleva mieheni todennäköisesti tulee pian olemaan uskoton, joten avioeromme olisi vain ajan kysymys. Eikä pappikaan ehdottanut anteeksiantoa. Ristiriitaista. Erosin Waldemarista, koska katsoin, että hän sitoi minua liikaa, riisti vapauteni, ja olin heti valmis luopumaan vapaudestani.

   Olin sopinut Waldemarin kanssa, että saan asua yhteisessä kodissamme siksi, kun olen mennyt naimisiin. Kuljeskelin haikeutta tuntien tutuissa huoneissa. Olohuoneessa tuuli puhalteli avoimesta ikkunasta, puutarhan vehreä lehvästö kimalteli aamuauringossa. Pysähdyin katselemaan vaaleanpunaisin sydämenkuvin kirjaillulla hennonvihreällä pöytäliinalla olevia häälahjoja – oli hopeaa ja kristallia, oli kahvi- ja teekuppeja, tusina molempia, hienointa porsliinia, Waldemarin antamia, kaikki parasta laatua, kuten aina. 

   Stefan, Waldemarin paras kaveri, tuli sisälle

- Jaha, näin pitkällä sitä siis ollaan!

- Niin ollaan!

Hyppäsin Stefanin kaulaan. Katsoin, että sekava mielentilani oikeutti minut koskettamaan miestä näin kiihkeästi. En tiedä herätinkö hänessä mitään eroottisia tuntemuksia painautuessani kaikkine naisen muotoineni häntä vasten, mutta minut valtasi syvä mielihyvä, kun tunsin miehisen ruumiin kohoumat itseäni vasten.

- Minullakin on omat ongelmani, Stefan sanoi. Minulla on parast`aikaa kuusi tyttöä ja pulmia jokaisen kanssa. Vuokko, tämä viimeinen on ollut makaamassa toisen kanssa.

Noin helppoa haluaisin sen itsellenikin olevan, mietin – että voisin olla ja mennä. Mikä luonnonlaki on kahlinnut naisen yhteen mieheen – ei kuitenkaan kaikkia naisia, mutta minut. Ja mistä tiesin, oliko Waldemarkaan aina ollut uskollinen minulle, vaikka niin väittikin, kukapa hänen syrjähypyistään olisi minulle tullut kertomaan! Olisinko voinut suoda hänelle sellaisen vapauden? Enpä tiedä!

   Waldemar tuli huoneeseen suurena ja voimakkaana. Tapansa mukaan hän oli pukeutunut italialaisen tyylikkäästi, vaaleanharmaa silkkipuku, roosan värinen paita ja harmaa-roosa-valkearaidallinen solmio. Waldemar katseli häälahjoja, sitten mustiin pukeutunutta Monikaa – kuin suruasu - Waldemarin mielessä vilahti – mutta ennen kuin ehti sanoa sanaakaan, Monika selitti -minut vihitään torstai-iltana Paavalin kappelissa, vain minun sisarukseni tulevat olemaan läsnä.

- Olette jo niin pitkällä –Waldemar sanoi alistuneesti. En voi muuta sanoa kuin, että nämä vuodet ovat olleet elämäni onnellisimmat. Vaikka Waldemar katsoi minua silmiin, minusta tuntui, että hänen sisäinen katseensa oli suunnattu ohitseni, hänen ajatuksensa, tunteensa olivat kosketuksessa jo jonkun toisen ajatuksiin ja tunteisiin. Vai kuvittelinko vain? Hätäännyin, tuntui kuin pohja elämältäni olisi pudonnut.

- Minä en halua tästä meidän yhteisestä kodistamme itselleni mitään. Haluan, että tämä säilyy juuri tällaisena. Minä olen aina rakastanut tätä kotia, kaikkia sen esineitä, sen henkeä. Haluan tämän pysyvän entisellään, sanoin.

Minusta tuntui, että jos koti pysyisi muuttumattomana, se olisi tuki ja turvapiste, että jokin asia tässä maailmassa olisi vakaa, muuttumaton, vaikka se ei minun kotini enää olisikaan.

- Minut on nyt valittu ensi vuoden alusta suuryhtymän johtajaksi, Waldemar sanoi. Talousjohtajamme lohdutti minua avioerostamme kuultuaan sanomalla –Sinulla on asema ja rahat ja sehän on puoli onnea! Pienoista katkeruutta tuntien totesin, että Waldemar oli oikeastaan melko tyytyväinen elämäänsä. Minulla ei ollut asemaa, ei rahaa eipä rakkaudestakaan voinut puhua. Olisin ollut valmis palaamaan entiseen, mutta tunsin, että mikä oli mennyttä, oli mennyttä – ja minä olin hävinnyt osapuoli.

   Raottaessani silmäluomiani olin edelleen autuaassa mielentilassa. Olin niin rakastunut kuin en koskaan aikaisemmin. Olin onnellinen, että olin saanut kokea niin syvän, koko ulottuvuuteni täyttävän tunteen. Aiemmin tällaista tunnetta en tiennyt olevan olemassakaan.

   Kuunvalo siivilöityi ohuiden verhojen läpi huoneeseen. Peiton alla tunsin Waldemarin lämpöisen jalan kosketuksen omaa jalkaani vasten. Hämärässä näin leveiden hartioiden ääriviivat. Mieleni teki painautua hänen selkäänsä vasten. Turvallinen selkä. Kysynpä aamulla, minkä nimen hän oli ajatellut autolle antaa. Mutta tällaisesta unesta en kyllä uskalla Waldemarille hiiskuakaan!

file:///C:\Users\Pepi\Documents\PASKA%202.docx