KAIKEN SE KESTÄÄ

Lapseni, sinä rakkaudessa siitetty, sinä rakkaudella odotettu, sinä rakkaudella synnytetty, sinä rakkautemme täyttymys! Olet tehnyt minusta Äidin! Jokaisen naisen unelma! Rakkauteni olen sinulle antanut, rakkaudella elämääsi ohjaillut. Olenko onnistunut? Olenko epäonnistunut? Siinäpä kysymyksiä! Onko vastauksia? Mitenköhän sinun tässä maailmassa mahtaa käydä? Kaikkien äitien sydänkysymys.

   Mikä on tämä sielu!? Joka voi tuntea näin katkerasti! Suru tulee jostain pohjattomasta – purkautuu lähes eläimellisenä ulinana, nousee falsettiin, välillä murinaksi muuttuen. Silmät ja nenä valtoimenaan vuotaen. Itserakkauteniko vei minut tällaiseen murheen kurimukseen? Onhan se ennenkin kolauksia saanut, koviakin. Mutta tämä! Kun oma lapsi kieltää Äitinsä! Ja vielä entisen kilpailijansa hyväksi! Vaikka eihän minun ole tarvinnut hänestä kilvoitella, vaan hänen minusta! Tämäkö on syy – saiko hän minusta loppujen lopuksi voiton? Tietämättään!

   Mutta sittenkin. Syy pohjattomaan, lohduttomaan epätoivooni on syvemmällä. Poikani mielestä en ole hänelle riittävän hyvä Äidiksi. Hän julistaa äidikseen toisen naisen – mieluummin kuin minut. Ja kuitenkin olen häntä sielustani, ruumiistani rakastanut. Olenko rakastanut kyytä rinnallani? Sinä kiellät minut, olet Juudas! Kaiken, kaiken - vitut, perkeleet, saatanat – olen kerta kerran jälkeen sinulle anteeksi antanut! Tätä en voi koskaan anteeksi antaa, en koskaan unohtaa! Joka kerta, kun se tulee mieleeni, sieluni mustuu, eikä katkeruudellani ole pohjaa!

   Miten me olemme yhteisinä vuosinamme muuttuneet, kasvaneet – erilleenkö? Vuodetko ovat meidät muokanneet – rakastamaan? Vihaamaan? Onko minulla jäljellä enää vain muistot – jumalaisen auvoisat, myrkyn katkerat. – Mitä sinulla on, Poikani?

Poika tuli koulusta kotiin, Äiti oli ovella vastassa.

-  Oletko sä kotona! Etkö olekaan työssä? Pojan kasvot loistivat ilosta.

-  Minulla on tänään vapaapäivä.

-  Löysin koulunpihalta neliapilan, mutta sitten se meni rikki! Silloin ajattelin, että toivottavasti mun onneni ei nyt mennyt! Vaik´ ei se mitään, mähän sain onnen silloin, kun mä tulin kotiin!

   Äiti oli leiponut kanelipullia. Koko talo tuoksui lämpimältä – pullalta, kanelilta ja äidiltä. Poika tuli koulusta luokkatoverinsa Maken kanssa. Jo eteisen ovella Poika huudahti –Kanelipullia!

-  Haluatteko niitä?

-  Tietenkin! Make rakastaa sinun kanelipulliasi!

-  Etkö sinä sitten rakasta niitä? Äiti kysyi.

-  Minä rakastan sekä kanelipullia että niiden tekijää! Poika huudahti, vilkaisi Äitiä hymy silmäkulmassa ja livahti huoneeseensa Make ja kanelipullat mukanaan.

   Poika oli flunssan vuoksi ollut viikon poissa koulusta. Illalla häntä ahdisti, tuntui ankealta ja vieraalta palata taas sinne. Hän tiesi kokemuksesta, että kaverit huomaisivat hänet tavallista enemmän ja huomauttelisivat kaikenlaista. Ne haukkuivat häntä lihapullaksi ja Pontsoksi ja muuksi paksulaiseksi.

-  Ei ne hauku niitä muita, vaikka ne olisivat yhtä lihavia, mä ihan kadehdin niitä toisia, ne on niin hyviä kavereita kaikkien muiden kanssa! Vaikka mä pidän lihapullista, ei niiden tarvitse mua lihapullaksi kutsua! Varsinkin se Jaska, se on aina haukkumassa mua.

-  Onko Jaska laiha? Äiti kysyi.

-  No sellainen laihan puoleinen.

-  Voisithan kutsua häntä lieroksi, Äiti ehdotti.

-  Voi kuule Äiti, ei mulla olis sisua sillä tavalla lieroa loukata!

   Aamulla Äiti oli ulko-ovella saattelemassa kouluunlähtijää. Portailla, Poika seisoi pää riipuksissa, selkä kumarassa. Mitään sanomatta Äiti rutisti Pojan hellästi rintaansa vasten. Kohta tämä istui autossa isänsä vieressä ja vilkutti iloisesti. Äiti ihmetteli nopeaa ilmeen muutosta, oliko Poika vain pilaillut hänen kanssaan.

   Illalla, kun Äiti tapansa mukaan peitteli Pojan vuoteeseen, tämä pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalle ja pitäisi häntä kädestä.  Silloin Poika sanoi

-  Kiitos Äiti, kun sinä rohkaisit minua aamulla!

Ei ollut Äiti arvannut, että hellä syliin puristaminen oli antanut hänen pojalleen sellaisen voiman, että hän saattoi lähteä iloisin mielin kouluun. Niin vähän sitä tietää ja ymmärtää!

   Ulkona riehuu myrsky, ei sada, mutta riuhtova tuuli paukuttaa kattopeltejä ja riepottaa puita, niiden latvat taipuvat lähes maahan. Yht´äkkiä iso 3-haarainen pihapihlaja katkeaa rymisten. Se jää nojaamaan sähköjohtojen varaan. Huomattuaan sen, Äiti katkaisi sähkön päätaulusta ja juoksi ulos. Poika tuli perässä. Poika sahasi yhden rungon poikki ja airojen avulla he saivat rungon työnnetyksi löysäksi venyneiden sähköjohtojen päältä pois. Poika innostui sahaamaan ja hakkaamaan oksia ja runkoa.

   Äiti istui ikkunan ääressä lukemassa seuraten väillä Pojan puuhia. Tämä yritti hakata kirveellä isoa oksaa. Joka kerta, kun hän kaikilla voimillaan löi sitä, oksa pomppasi korkealle ilmaan. Äiti pelkäsi, mutta ajatteli, että hänen on otettava se riski, että Poika iskee kirveellä jalkaansa. Vähitellen Poika sai oksan poikki, ja Äiti huokaisi helpottuneena. Seuraavan oksan alle Poika asetti ohuen tukin. Kun hän rupesi hakkaamaan toista paksua oksaa, Äidin pelko uusiutui. Ei malttanut mieltään vaan meni ulos. –Etkö voisi sahata noin paksua oksaa, Äiti sanoi, -voit satuttaa itsesi, kun ne kimmahtavat ylös. – Niitä on niin paha sahata, kun ne ovat niin alhaalla, Poika selitti. Äiti kehotti Poikaa ottamaan korkeamman alustan ja rupesi itse siirtämään oksaa korkeammalle.

-  Älä tule sotkemaan minun järjestystäni! –Voi saatana! – se kuului enemmän sihinältä hampaitten välistä. – Pitääkö sinun tulla sotkemaan kaikki!

Äiti katsoi ympärilleen, oliko kukaan kuullut. Ei nähnyt ketään, kääntyi, meni pois. – Minua on loukattu! Mittani on täysi! Tänne minä en kuulu. Sydän raskaana ja itku kurkussa Äiti meni sisälle. – Kuinka saatankin aina loukkaantua Pojalle, Äiti mietti. Oma syynihän oli, kun menin sotkeutumaan hänen asioihinsa, onhan 14-vuotiaalle pojalle, joka juuri yrittää ottaa ensimmäisiä miehen askelia varmaan inhottavaa, kun äiti tulee neuvomaan. Lisäksi minun täytyy myöntää, että hän selvisi työstä hienosti – sahasi rungot, pilkkoi oksat, kasasi rungot pinoon ja oksat kasaan, keräsi pienetkin risut ja lehdet nurmikolta. Kun hän oli lopettanut työnsä, oli kuin ei mitään pihlajaa pihalla koskaan olisi ollutkaan, vain tyhjä aukko saunan vieressä. Mutta sittenkin!

   Kaveri soitti Pojalle. He sopivat menevänsä elokuviin. Junan lähtöön oli enää 15 minuuttia. – Minun pitää vielä käydä suihkussa! hän huudahti hätäisenä. Äiti rauhoitti ja sanoi, että eihän siihen mene kuin pari minuuttia, kyllä hän ehtii. Kohta Poika veti farkkuja jalkaansa ja kehotti Äitiä etsimään rahat valmiiksi. Äiti rupesi laskemaan kuinka paljon Poika rahaa matkoihin ja elokuvalippuun tarvitsisi. Äiti arveli, että jos Poika ostaa sarjalipun se tulee halvemmaksi, koska tämä joutuu samalla viikolla ajamaan kaupunkiin useammankin kerran. Äiti laski tarkoin, minkä verran Poika rahaa tarvitsisi ja pani rahat pöydälle. Silloin Poika tiuskaisi – Kyllä se on niin kuin Jukan kanssa tänään puhuimme, jos tarvitsee rahaa, sitä pitää pyytää isältä! Äiti otti rahat pöydältä ja sanoi

-  Pyydä isältä! Sitä paitsi, vaikka isä antaa sinulle viikkorahan, annan minä sinulle joka päivä niin paljon, että ne tekevät yhteensä moninkertaisen viikkorahan! Perheessämme ei kukaan käytä rahaa niin paljon.......

-  Saatanan tähden, lopeta jo! Anna tänne ne rahat!

Äiti antoi rahaa vain yhteen matkaan ja elokuvalippuun.

-  Anna ne loputkin!

-  En anna, pyydä isältä, hänhän antaa, kuten sanoit!

Poika otti rahat, ryntäsi ulos ja junalle.

   Äiti otti kumisaappaat ja marjaämpärin ja meni joenrantaan vadelmapensaisiin. Itku puristi kurkkua. Siellä pensaiden keskellä se purkautui. Ääneen ulisten Äiti itki katkeruuttaan, voimattomuuttaan, turhautumistaan, vihaansa, rakkauttaan. Epätoivoisesti. Ja hän kysyi itseltään: Missä on mennyt pieleen? Mitä olen tehnyt väärin? Mitä olen jättänyt tekemättä?

Miksi tällainen nöyryytyksen, pohjattoman katkeruuden tunne? Niin pohjattoman syvä, että sitä en pysty nielemään, antamaan anteeksi. Enkö ollut osannut opettaa Pojalleni empatiaa, toisen asemaan asettumista, toisen tunteiden tajuamista? Vai minulta itseltänikö se puuttuu? Äiti tutkiskeli sisimmässään. Onko loukkaantumiseni vain minun omahyväisyyttäni haavoittava tunne? Pitäisikö minun vain iloisesti huulta heittäen vastata jotain kevyttä, humoristista? Mutta sellaista en loukkaantumiseni jähmettämän tunnemöykyn läpi pysty irrottamaan. Teenkö itse elämästä vakavamman kuin mitä se on?

   Eihän siitä ole kuukauttakaan, kun Poika tuli koulusta kotiin naama ilosta loistaen. – Äiti arvaas, minkä uuden nimen mä koulussa sain? Katsoin hänen hymyyn levinneitä kasvojaan ja sanoin - Hymypoika.

-  Mistä sinä sen arvasit? hän huudahti ja otti selkänsä takaa esille piilossa olleen hymypoikapatsaan – luokka valitsi minut tänään Hymypojaksi!

-  Enhän minä sitä voinut arvatakaan, ne olivat sinun kasvosi, jotka olivat niin ilmeisen hymypojan, ettei siinä ollut muuta mahdollisuutta sait patsaat tai et! Mutta oikeastaan tuo patsas kuuluisi minulle. Minähän ne kaikki sinun aggressiosi otan vastaan! Hyvähän sinun on koulussa hymyillä, kun kaiken kiukkusi purat kotona!

     Perkele, kyllä mä vielä ehdin soittaa! – huuto kuulosti iskulta Äidin sieluun, järki oli joutumassa tunteen valtaan, syvään loukkaukseen, joka piti maksaa takaisin fyysisellä vallalla, iskemällä jollakin esineellä tai huutamalla suoraa huutoa. Tai tekemällä itselleen jotakin! Äiti tunsi, ettei enää hallinnut järkeään.

   Hän yritti ankarasti työntää tunteet syrjään ja objektiivisesti tutkia, mikä näin voimakkaan reaktion oli saanut aikaan. Oliko karjunta loukkaus Äitiä, häntä itseään kohtaan, hänen itsetuntoaan kohtaan, olisiko hän reagoinut yhtä voimakkaasti, jos samanlainen huuto olisi kohdistunut johonkin toiseen?   Äidistä tuntui kuin hänen päänsä puutuisi, kuin hän ei enää tällaisen purkauksen jälkeen pystyisi hallitsemaan tekojaan. Tuntui kuin hänen olisi mahdotonta kutsua kiroilijaa rakkaaksi Pojakseen.

   Ja sitten purkautuu itku, katkera – eikä sekään tunnu helpottavan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Äiti hengähtää, hänellä on hyvä olla. Miten se on mahdollista, mitä tapahtui? Mikä on selitys?

   Äiti meni Pojan huoneen ovelle, astui Pojan eteen, katseli tätä silmä kovana

 - I must tell You. I hate You! Ja tuijotti jäätävänä Poikaa. Poika katsoi Äitiä. Ei sanonut mitään. Äiti meni toiseen huoneeseen ja itku vyöryi sielun syvimmästä sopukasta, se pursui sieltä kuin oksennus, kuin mahalaukku kääntyisi nurin ja tyhjentäisi sisältönsä viimeistä karvasta pisaraa myöten. Kuinka voi sanoa lapselleen, että vihaa tätä? Kuinka?

   Äiti kuuli Pojan menevän huoneeseensa, huolestui, ei tiennyt millä mielellä tämä oli. Äiti meni perässä, koputti ovelle – Anna anteeksi, Äiti sanoi

- Joo, mut en mä käsitä miten sä niin poltit päreesi!

-  Sinä karjuit niin loukkaavasti, sinä niin usein loukkaat minua.

-  No, mut kun mä olen niin väsynyt, mä meen nukkumaan, vaikk´mun pitäs lukea läksyjäni.

-  Eihän ole minun vikani, että sinä olet väsynyt, ei sinun pidä kaikkea pahaa vointiasi toisten päälle kaataa!

Hyvä Luoja, anna anteeksi, rakastan Poikaani! Kuinka lähellä ovatkaan viha ja rakkaus toisiaan, tai kuinka kaukana?

   Mutta nyt sinä olet kieltänyt Äitisi! Jotta tämän jälkeen jaksan elää, on minunkin kiellettävä sinut. Onko se kostoa? Ei. Kun sinä kerran kielsit minut, ei minulla yksinkertaisesti enää ole Poikaa, enhän enää ole Äitisi. Ulospäin olen kuten ennenkin, puhun joutavanpäiväisistä asioista, sisäiset siteemme on viilletty poikki.

   En ymmärrä kuinka olet niin pintapuolinen. Minkä kumman kunnian luulet saavasi, julistaessasi toisen naisen äidiksesi? Vaikka tämä onkin tunnettu henkilö, esiintynyt julkisuudessa, usein lehtien palstoilla, entä sitten?  Mitä se sinulle antoi? Mahdollisesti sait siipiisi hipaisun toisen julkisuudesta – et muuta! Minut sinä ainakin menetit, mutta sillä ei ilmeisesti ole sinulle merkitystäkään. Sanoit, ettet myynyt minua halvalla! Mitä siis voitit? Olenko minä sinulle niin vähäarvoinen? Yhdestä kuparirahasta minut myit! Niin vähäarvoisenako pidät minun rakkauttani, minua ihmisenä, minua ihmisten silmissä, minua maailman silmissä?! Jos sieluni tästä katkeruudesta toipuu, jos pystyn nöyryytykseni antamaan anteeksi, edes joskus – olen todella henkisesti mittava!

   Jokainen päivä ei ole yhtä hyvä – eikä jokainen päivä yhtä huono!

   Lapseni, sinä tempoilet itseäsi irti äitiisi yhdistävästä napanuorasta. Minä en tahdo antaa periksi. Mutta kun riittävän monta kertaa ja riittävän syvältä sieluani viillät, tuskissani katkon napanuoran syitä poikki. En kuitenkaan kaikkia yhtä aikaa. Vaan vähitellen. Joka kerta tuska on yhtä terävä, joka kerta murrun. Ja kohta taas yritän solmia katkenneita päitä yhteen. Joka kerta kuitenkin jotain kuolee – vai kuoleeko? Jospa liitoskohta arpeutuu, muuttuu toisenlaiseksi kudokseksi, ehkä entistä vahvemmaksi.

   Joka kerta, kun loukkaannun sinuun, haluan riistää sinut pois sydämestäni, mielestäni, muististani. Haluan ottaa teräaseen ja katkaista napanuoran kerralla ja lopullisesti. Mutta en uskalla! Hätäännyn. Kuinka sinun sitten käy?  Ja niin jatkan katkomista vähitellen.

   Luojani, anna minulle voimia antaa lapseni olla vapaa minusta, silloin myös minä olen vapaa lapsesta! Olenko? Milloinkaan?

Poikani, rakastan sinua. Voiko lastaan rakastaa liikaa? Voiko lastaan rakastaa väärin? Ikuisia kysymyksiä.

   Vuodet ovat vierineet, itkut on itketty, naurut on naurettu, menneet anteeksi annettu, ei unohdettu.

22.12.     Minun rakas poikani

Olen yksin kotona – on keskiviikkoaamu – Isä on työssä, sisar koulussa. Vaijan kakku on parast´ aikaa uunissa – oma rakas isäni, ajat sitten jo manalle mennyt, tulee siitä aina mieleeni, häneltähän kakkuohjeen vuosia sitten sain. Piparkakut ovat jäähtymässä ja maksapasteijavuoat odottavat uuniin pääsemistä.

    Seuranani on radio-ohjelma – erilaista musiikkia, seassa jokunen joululaulukin. Sitten luettiin kappale kirjasta ”Kollaa kestää”. Se vei ajatukseni vuosikymmenien taakse, aikaan jolloin minä olin pieni tyttö. Vaikka perheeni joutui evakkoon, vaikka se joutui jättämään kotikarjalamme, Viipurimme, ei sota sittenkään perheeseemme suurinta murhetta tuonut – kukaan läheisistämme ei kaatunut eikä edes haavoittunut. Kun kirjan lukeminen lopetettiin kohtaan, jossa kaatuneen suomalaissotilaan rintataskusta löydettiin lappu, jossa oli pojan nimi, hänen äitinsä nimi ja osoite ja lopuksi sanottiin – jouluksi kotiin, ymmärrät, että tuskani oli rajaton. Sinä, rakas Poikani, täytit ajatukseni. Syvä tuska ja pelko suuresta sodan uhkasta ja mahdollisesta sodasta valtasi mieleni. Sotahan tietäisi sinunkin joutumistasi sellaisiin vaaratilanteisiin, joista moni viimesotien poika ei koskaan kotiin palannut.

   Joskus olen ollut niin optimisti, että olen kuvitellut ihmisen kulkevan yhä suurempaa jalostuneisuutta kohti. Olen ajatellut, että ihmisestä vähitellen tulisi hyvä, jumalinen olento. Tämä taas johtaisi siihen, että kansat eläisivät sovussa maan päällä, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan. Miten tämä olisi mahdollista? Mutaatioiden kautta vai jalostuksen? Kuten viljasta tai karjasta jalostetaan yhä parempia laatuja. Tällöin tarvittaisiin joku, joka valikoisi soveliaat yksilöt sukua jatkamaan. Hitlerhän yritti tätä omalla tavallaan. Hän ei vain ollut sopiva jalostaja.  Pitää ihmisen olla pohjattoman itsekäs, kun hän sokeasti katsoo, että vain hänen aatteensa, pyrkimyksensä on se oikea, se on kaikkien hyväksyttävä. Useimmat maailman ihmisistä ovat valmiit tuomitsemaan Hitlerin oppeineen, mutta Poikani, oletko huomannut, että meissä jokaisessa elää ihan oma pieni Hitlerimme? Tarvittaisiin uusi Jumala, joka loisi uuden ihmisrodun, jonka yksilöt pystyisivät elämään sovussa, jotka yhdistyisivät toisiaan kunnioittavaksi yhteisöksi.

   Vaikka sanotaan, että rakkaus kaiken voittaa, ihmiskunnan kehitystä katsellessa näyttää siltä kuin väkivalta sittenkin olisi rakkautta paljon vahvempi. Näyttää siltä, että väkivaltageeni ihmisessä on dominoiva, että hyvyys saa väistyä pahuuden tieltä. Näinhän on koko luomakunnassa – vahva voittaa, jää eloon, heikko sortuu, kuolee. Pitääkö tämä myös ihmisyyden osalta hyväksyä luonnonlakina?

   Minä itken epätoivoisesti ja pyydän Luojaa, että Hän ei antaisi sodan syttyä! Vaikka epäilys tuleekin mieleen, taitavat ne sellaiset tapahtumat olla enemmän ihmisten kuin Jumalan käsissä. Ymmärrän, että naiset, äidit synnyttävät sodanvastaisia joukkoliikkeitä – pitäisi vain saada myös miehet ja valtioiden päämiehet mukaan – hehän loppujen lopuksi sodista päättävät. Jokaisella päättäjällä pitäisi olla vähintään yksi menettämisen uhanalainen rakastettu poika. Ehkä se panisi ajattelemaan! Vaikka epäilen. Minäkin hyväksyn maamme puolustusvoimat ja sinun olemisesi nyt siellä armeijassa. Mutta sotaa pelkään.

Tule jouluksi kotiin!

Sinun sinua rakastava Äitisi.

ONNEN  KUPLA

Oli lantai-ilta. Vaimo oli yksin saunassa, yksin moneen vuoteen. Makaili lauteilla pitkin pituuttaan, hengitteli höyrynkuumaa ilmaa suun kautta puhisten. Nautinnollinen olo. Kerrankin sai pestä vain itsensä! Yleensä lasten pesemisen jälkeen hän oli jo niin loppuun uupunut, ettei itsensä pesemiseen ollut enää juuri voimia. Piti vain mahdollisimman nopeasti päästä ulos kuuman kosteasta saunasta.

Mutta nyt hän nautti yksinolostaan!

   Saunaoluen vaimo joi pihakeinun pehmeillä tyynyillä loikoillen. Ilta oli elokuisen pimeä, kello lähenteli yhdeksää. Kuu oli pienenemään päin. Pihalyhty valaisi pensaiden lehdistöä, sen hämyssä, saattoi erottaa punaiset happomarjapensaat ja suurilehtiset jättiläiskoiranputket – ne oli istutettu jo ennen kuin tiedettiin kuinka myrkyllisiä ne ovat tai että ne kasvuvoimallaan voivat vähitellen vallata koko puutarhan. Satakielen, yölaulajan ja mustarastaan mielen herkistävät öiset liverrykset ja luritukset olivat lakanneet, pian ne ovat matkalla etelään, ihmismielissä haikea kaipaus jäljellä.

   Vaimo mietti, miten tällaisen luonnon vehreyden jälkeen milloinkaan enää voisi asua kaupungissa. Pelkkä ajatuskin tuntui tukahduttavalta. Mieli oli kiitollisuudesta harras. Kuten usein onnen hetkinään hän kiitti mielessään Luojaa kaikesta, mitä oli osakseen saanut. Kiitti Luojaa onnentunteesta ja pyysi, että tämä auttaisi häntä unohtamaan mitättömyydet, olemaan kiitollinen.

   Vaimo odotteli perhettään kotiin minä hetkenä hyvänsä. Ja tulivathan he kaikki, lapset ja mies. Lapset juoksivat äänekkäästi kertomaan, mitä kaikkea he olivat nähneet ja kokeneet ja kuinka hauskaa heillä sirkuksessa oli ollut. Sitten he juoksivat sisälle. Mies tuli puutarhakeinun luo, istahti tuoliin puutarhapöydän toiselle puolelle. Vaimo kertoi kuinka, oli nauttinut tästä illasta. Mies rupesi kuitenkin puhumaan arkisista raha-asioista eikä ollenkaan tavoittanut vaimonsa autuasta mielentilaa. Samassa se särkyikin. Vaimo oli katkera. Että mies tulikin särkemään hänen onnenkuplansa! Niin herkkä ja hauras se oli, kuin saippuakupla.

   Mies meni saunaan ja vaimo sisälle taloon. Naapurin Sonja-rouva tuli istumaan iltaa. Sonja oli nuori tummakutrinen, madonnakasvoinen nainen, kaunis kasvoiltaan ja uhkea vartaloltaan, miesten katseiden vangitsija. Lisäksi Sonjan iloinen luonne ja hersyvä nauru sytyttivät synkeänkin tunnelman. Vaimo katseli haikeana – juuri tuollainen minäkin haluaisin olla. Sonjan seurassa vaimo tunsi itsensä entistäkin värittömämmäksi. Kyllä hän tiesi, kuinka monet olivat ihmetelleet, miten niin komea mies oli sellaisen mitättömän näköisen naisen ottanut, lattearintainenkin se on ja tukka kuin hiiren häntä. Olisi se paljon kauniimmankin saanut. Ihan mukavahan se vaimo muuten on, aina avulias ja hauskakin, mutta sittenkin.

   Kun mies tuli saunasta kylpytakkisillaan, hän riensi syli avoimena tervehtimään Sonjaa ja sulki tämän saunankosteaan, lämpimään syleilyynsä – vaimon mielestä vähän turhankin lämpimään. Tapansa mukaan mies rupesi ihastelemaan nuorta naista.

-  Onpa hauskaa, että tulit ilahduttamaan naapureitasi, miten viehättävän näköinen oletkaan tänään! Tai ainahan sinä viehättävä olet! Etkö sinäkin vaimoseni ole samaa mieltä? Ja nyt istumme iltaa, mitä saisinkaan tarjota? Lasi viiniä? Sopiiko?

   Samalla hän jatkoi nuoren naisen ihailua. Vaimolle miehen ainainen tarve imarrella naisia oli tuttua. Ja naisethan olivat imarreltuja! Ei sellaisia kohteliaisuuksia jokaisen naisen osalle joka päivä tule! – kuinka kaunis, viehättävä, hurmaava oletkaan! – Sellainenhan hivelee kenen tahansa egoa, varsinkin, jos oma peilikuva on jo tuhonnut illuusion ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta. Mutta vaimolleen mies vakuuttaa ikuista rakkauttaan – ja yksin hänelle!

    Sonja ja vaimo istuivat sohvassa, kun mies tarjoili viinin ja istahti nojatuoliin naisia vastapäätä. Illan mittaan miehen kylpytakin toinen helma valui vähä vähältä sivulle, ja reisi paljastui yhä ylemmäs, lopulta nivusiin saakka. Vaimo pidätteli hengitystään, pelkäsi, että toinenkin lieve valuu syrjään, että kaikki paljastuu. Yritti tuijottaa miestään merkitsevästi, mutta tämä oli niin perin syvällisesti uppoutunut keskusteluun Sonjan kanssa, ettei havainnut vaimonsa eleitä eikä vihjailevia silmäyksiä. Vaimo mietti kuumeisesti eikö mies todellakaan huomaa mitään vai eikö ole huomaavinaan, haluaako ehkä paljastaa itsensä vieraalle. Vaimo oli kuin tulisilla hiilillä, ei voinut enää istua paikallaan vaan nousi ylös. Silloin myös mies nousi. Tilanne oli pelastettu.

   Kun Sonja teki kotiinlähtöä, mies lupautui saattelemaan tämän kotiportille, samalla hän ulkoiluttaisi koiran. Lapset ja vaimo menivät vuoteisiinsa. Kun vaimo ja mies myöhemmin olivat kahdestaan makuuhuoneessa, vaimo sanoi

-  sinä olit paljastaa itsesi.

 Silloin mies veti kylpytakin yltään ja näytti, että hänellä oli shortsit alla. Vaimo ei ollut uskoa silmiään.

-  Ne eivät olleet sinulla jalassa, kun istuit nojatuolissa, koska koko reisi nivustaipeeseen asti oli paljaana, kyllä shortsit olisivat näkyneet!

Mies suuttui silmittömästi.

-  Vai yrität sinä tehdä minusta itseni paljastajaa! Ja mitä paljastettavaa minulla olisi?

-  Shortsit eivät olleet sinulla jalassasi! Ne eivät ole voineet nousta niin ylös, että koko reisi olisi paljaana, olet ottanut ne jalkaasi vasta, kun lähdit koiran kanssa ulos!

   Mies meni vuoteeseensa, vaimo omaansa. Selkä mieheen päin. Vaimo sammutti lampun. Mies otti aamutakkinsa, sammutti lamppunsa, meni makuuhuoneesta sulkien oven. Hetken kuluttua vaimo meni perässä. Mies seisoi olohuoneessa ikkunan ääressä ja tuijotti ulos kuun hämärästi valaisemaa yötä.

-  Mitä sinä täällä teet? vaimo kysyi. -Tulisit nukkumaan.

Silloin maailma räjähti! Mies kääntyi vaimoonsa päin, kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina hampaiden välistä, leuat kouristuksessa hän huusi

-  hyvä Jumala, miksen minä saa kuolla! Mitä varten minun pitää elää! Minä haluan kuolla, kuolla, kuolla! Minä haluan kuolla! Et tee muuta kuin vainoat minua, kaikesta sinä minua syytät!

Miehen kasvot olivat kalmanvalkoiset, veri oli paennut niistä täysin, kasvot uurteiset, koko ruumis jäykistynyt, kouristuksessa, kädet kohti taivasta.

-  Kuule, ei sinun minun tähteni tarvitse itsellesi kuolemaa toivoa. Parempi ratkaisu on, että minä lähden. Pidä sinä huolta lapsista ja kaikesta muusta. Minä lähden pois ja sinä voit elää.

Vaimo kääntyi lähteäkseen. Silloin mies kutsui vaimon luokseen,

-  tule tänne.

Vaimo jatkoi menoaan eteiseen.

-  Kulta, tule tänne!

Vaimo ei mennyt. Järkytys oli liian suuri. Se ei ollut käden silityksellä poistettavissa. Eläessään hän ei ollut uskonut kokevansa tällaista hetkeä, vähiten miehensä taholta. Tämä oli aina sanonut, että vaimo oli hänen elämänsä sisältö, ilman tätä hänen elämällään ei ollut mitään arvoa. Ja nyt vaimo kuuli olevansa syynä siihen, että mies halusi kuolla! Käsittämätöntä.

   Mies meni makuuhuoneeseen, jätti kuitenkin oven auki. Kun vaimo kuuli miehen tasaisen hengityksen, meni ottamaan tyynynsä, seisoi hetken ja katseli miehensä laihoja riutuneita kasvoja, ei tiennyt, mitä kaikesta ajatella. Vilahtipa murha-ajatuskin mielessä. Hän sammutti lampun, meni olohuoneen sohvalle. Vieressään olevalta sivupöydältä hän otti käteensä valokuva-albumin. Tuskansa unohtaakseen, katseli aurinkoisia kuvia perheen lomamatkoista.

-  Tuossa on pieni vuokramökkimme Ahvenanmaalla – tynnyrisaunan tulisista löylyistä sveitsiläisturistit syöksyivät ammuttuina ulos kylmään meriveteen. Kuinka vierasmaalaiset ihmettelivätkään suomalaisten kärventämistä kestävää nahkaa ja sisua! Ja tuossa kalliolla seisoo ylpeä ja onnellinen pikku-pojuni ensimmäistä saalistamaansa haukea miehekkäästi esitellen!

-  Tuossa kuvassa olemme telttamatkalla Tanskassa. Se olikin harvinaisen kylmä heinäkuu, aurinko hät´hätää pilkisti lyijynraskaiden pilvien raoista. Kuinka Bellahöj -kampingalueella satoikaan! Liejusta rinnettä liukastellen juoksimme kolkkoon betonihalliin pesulle. Mutta sellainenhan ei lasten riemua estänyt, kun mielissä kajastivat Tivolin satumaiset ilot.

-  Mallorcan -matkalla meitä sen sijaan helli varsinainen aurinkokesä! Niin paahtava hiekka, että jalkapohjat melkein paloivat, jos yritti ilman sandaaleja juosta rantahotelliin! Siellähän viisivuotias pikkutyttöni oppi uimaankin!

-  Ja omalla pihalla mies ja lapset häärimässä grillin ympärillä. Kuinka iloisilta he näyttävätkään! Kuinka onnellisia muistoja! Ja tuossa on puutarhakeinu, jossa hetki sitten olin maailman onnellisin!

   Vaimo muisteli kaipauksella edellisiltaista onnen ja nautinnon tunnetta saunomisen jälkeen. Onnen kuplaa! Kuinka se oli hetkessä saattanut hajota ja haihtua? Kuinka voi elämä yhdessä silmänräpäyksessä heittää täysin ympäri? Putous syvään rotkoon satutti ja järkytti.

   Vaimon kyyneleet valuivat valtoimenaan, kuvat kastuivat, ei erottanut enää aurinkoa sateelta. Nytkö kaikki olisi lopussa, onnenpäivät ohi? Mieli vaikersi. Yritti miettiä jatkoa elämälleen. – Jos keräisin vaatteeni ja lähtisin kaupunkiin. Mutta mitä sanoisivat lapset herätessään? Miten heille voisin selittää? Mutta tuntui mahdottomalta asua saman katon alla kuin kaksi vierasta? Ja kyllähän lapset pian huomaisivat, jos vanhemmat eivät enää hellisi toisiaan, tanssisi keskenään keittiön lattialla kuin rakastuneet teini-ikäiset. Lasten elämä menisi kyllä aivan sekaisin.

   Vaimo ei keksinyt ratkaisua. Heti kun hän ajatteli, että ehkä he sittenkin voisivat antaa anteeksi toisilleen ja jatkaa yhteiselämää, kuva miehestä – taivasta kurkottelevat kädet ja epätoivoiset rukoukset tulivat silmien eteen   -haluan kuolla, kuolla, kuolla, miksi en saa kuolla! Kuinka voisin jäädä hänelle sellaiseksi taakaksi! Että hän toivoo itselleen kuolemaa! Sitä en halua!

   Särkynyt avioliitto, särkynyt onnenkupla! Tätäkö se minun uneni tarkoitti? – Keskelle olohuoneen lähes seinänkorkuiseen peiliin oli tullut koko peilin levyinen vino halkeama. Peilin osat olivat taipuneet kaarelle taaksepäin, kuitenkin vielä kiinni toisissaan. Näytin peiliä miehelleni –  miten se on saattanut rikkoutua? –mietimme. Sitten mies oikoi peilinosia niin, että halkeama ei näkynyt enää yhtä selvästi, eikä peili murtunut.  

   Vaimo tuijotti mielensä pimeyteen ja mietti. Hän oli aina seurannut äitinsä antamaa ohjetta – älä koskaan anna auringon laskea vihasi ylle! Nyt se oli tapahtunut. Ensimmäisen kerran pitkän avioliittonsa aikana pimeys oli laskeutunut heidän vihansa ylle!

   Kun aamu alkoi jo sarastaa vaimo, veti ikkunaverhon sivuun, makasi sohvalla ja katseli koivuja ikkunan ulkopuolella. Kuinka usein hän olikaan ihaillut niitä ja tuntenut iloa niiden vehreydestä. Nyt nekin näyttivät alakuloisilta. Hän valvoi ja ajatteli ja itki, itki itsensä hetken uneen ja kun heräsi, rupesi taas itkemään. Tätä elämän surkeutta! Hän ei tiennyt mitä tekisi. Lähtisikö vai jäisikö. Hän halusi kuitenkin, että mies huomaisi, että hän ei ollut nukkunut tämän vieressä. Mikäli miehellä herätessään olisi enää vähääkään lämpimiä tunteita vaimoaan kohtaan, tyhjä vuode kouraisisi tämän sydäntä.

   Kello oli jo yli kahdeksan, kun mies ilmestyi ovelle pelästynyt ilme kasvoillaan. Hän tuli suoraan vaimon luo, istahti sohvan reunalle, kietoi kädet tämän ympärille. Vaimo itki sielunsa pohjasta.

-  Anna anteeksi, kun, olen tehnyt elämän sinulle sellaiseksi helvetiksi, että mieluummin haluaisit kuolla kuin elää.

-  Minähän se olen pilannut sinun elämäsi. Jos minua ei olisi, voisit järjestää elämäsi, aivan kuten haluaisit. Vaikka minä olen yrittänyt tehdä kaiken minkä voin siten, että sinulla olisi hyvä olla, olen aina vain epäonnistunut. Nyt en katso voivani tehdä enempää, sen tähden toivoin, etten enää olisi olemassakaan. Jos sinä olet tyytymätön elämääsi minun kanssani, enkä voi sitä paremmaksi muuttaa, silloin kuolen mieluummin.

-  Niinkö se olikin, vaimo kysyi hämmästyneenä – minä luulin, että sinä olet tyytymätön minuun. Siksi olin niin onneton. Jos sinä, joka olet ainoa ihminen, joka on ollut tyytyväinen minuun, olet minuun tyytymätön, silloin olen täysin epäonnistunut.

   Mies otti vaimoa kädestä, veti tämän makuuhuoneeseen ja sulki oven. Toisista huoneista rupesi kuulumaan lasten ääniä.

-  En nyt juuri ole siinä mielentilassa, olen liian syvästi murheellinen, vaimo sanoi.

-  En minä sitä tarkoitakaan, tule vain minun viereeni.

   Siinä he makasivat vierivieressä, paljas iho paljasta ihoa vasten. Mielenrauha palautui vähitellen, muisto järkytyksestä jäi sielun sopukoihin.

-  En minä sinuun tyytymätön ole. Päinvastoin, tunteeni sinua kohtaan vain syvenevät. Mutta kyllä minä vähän mustasukkainen olen, kun sinä aina haluat imarrella kaikkia naisia, saada jokaisen naisen hyväksynnän. Naiset luulevat, että minä en ole sinulle kylliksi, että olet aliravittu. Näenhän minä, että ne syrjäsilmällä vilkaisevat minua, vertailevat ja ymmärtävät. Mutta silti, minä rakastan sinua.

-  Ja minä vain sinua! Sinä olet minun rakkaimpani! Vain sinun tähtesi minä haluan elää! Mutta minusta on mukavaa sanoa naisille kauniita asioita – jos pieni imartelu kirkastaa heidän päiväänsä hieman, ei se keneltäkään pois ole. Eikä ainakaan sinulta!

-  Tottahan minustakin olisi mukavaa saada ihailua muiltakin miehiltä kuin vain sinulta, mutta valheet eivät minua ilahduta!

   Mies suuteli ja hyväili vaimoaan. Ja siinä he makasivat toistensa syleilyssä, onnellisina. Elämä tuntui ihanalta! He olivat kuin yhtä ruumista ja yhtä sielua. Tunne öisen kamppailun jälkeen oli epätodellinen.

-  Kyllä minä yöllä kävin läpi ongelmamme kaikki ratkaisuvaihtoehdot, mutta tätä en osannut ajatella, en edes kuvitellakaan.

- Tämä on ainoa oikea ratkaisu, ja taas mies sulki vaimon lämpimään syleilyynsä.

Kuinka elämä voi olla mutkikasta – ja ihanaa. Vaimosta tuntui kuin hän olisi sulanut miehensä syliin. Autuas olo – meidän yhteinen onnen kuplamme, millaiset myrskyt se mahtaakaan kestää? vaimo mietti.