Koko matkan kaupunkiin ne vaivasivat mieltäni.
Olin ajatellut palata kotiin toista tietä, mutta sitten
huomasin odottavani samaa reittiä ajavaa bussia. Jouduin siten odottamaan puoli
tuntia kauemmin. Oli jo pimeä, kun bussi vihdoin tuli. Se oli lisäksi jo
täpötäynnä. Hät´hätää mahduin sisälle. Minut tungettiin bussin perälle.
Pimeässä piti vain seurata bussipysäkkien ohitusta, etten vain menisi omani
ohi. Bussin takaosassakin oli ovi, mutta kun eräällä pysäkillä kuljettaja ei
kuullut yhden matkustajan huutoja, että ovi pitää avata, joutui tämä ajamaan
seuraavalle pysäkille.
Huolestuneena mietin miten minun bussin perältä
onnistuisi päästä ulos haluamallani pysäkillä. Omalta pysäkiltäni seuraavalle
oli vain tyhjillään olevia rappeutuneita rakennuksia ja pysäkkien välikin oli
huomattavasti pidempi. Pimeässä yksin käveleminen tuntui turvattomalta eikä
houkutellut. Ajattelin kuitenkin yrittää. Mutta kun bussi pysähtyi omaa
pysäkkiäni edellisellä pysäkillä ja takaovi avautui en uskaltanut jäädä
jatkamaan matkaa, vaan ryntäsin äkkiä ovelle ja hädin tuskin ahtauduin
tungoksen läpi, olin vähällä jäädä oven väliin.
Nyt olin kuitenkin kadulla. Välimereltä puhalteli lämmin
syksyisen kostea tuuli, kuunsirpin heikossa kajossa saatoin erottaa myrskyn
jälkeiset mainingit. Ulkona ei näkynyt montakaan kulkijaa. Nuoria miehiä
moottoripyörillä suhahteli ohitseni. Olin kuullut kaikenlaisia kauhukertomuksia
ryöstelevistä moottoripyöräjengeistä. Edessäni käveli vanhahko pariskunta
käsikynkkää. Hidastelin askeleitani ja seurasin heidän perässään. He kulkivat
juuri siitä, missä roskapönttö oli. Ja minä perässä. Hidastelin. Annoin
pariskunnan mennä jonkin matkaa edelleni. Sitten pysähdyin.
Roskapönttö pursusi kaikenlaisia jätteitä –
muovikanistereita ja -pulloja, peltipurkkeja, pahvia, paperia, vanhoja
vaatteita, löyhkääviä ruoanjätteitä. Kärpäset pörräsivät parvina ympärillä.
Haju oli kuvottava. Nostin puoliavonaisen roskapöntön kannen kokonaan auki.
Nukkehan se oli. Heikossa katulampun valossa se tuijotti
minua pyörein silmin! – Kuka on voinut heittää sinut roskalaatikkoon! ajattelin
kauhistuneena. Otin nuken käteeni, kääntelin sitä, ihailin sen pitkää vaaleaa
tukkaa, joka oli sidottu pienellä kumirenkaalla, jossa sydämen muotoinen
muovikoru, sen keskellä pieni nalle. Otin nuken syliini kuin varkain. Vaikka
eihän se varkaus ollut. Kaatopaikallehan se olisi joutunut. Oikeastaanhan minä
pelastin sen.
Nukkehan on melkein kuin unestani, jonka kerran
näin. – Sataa tihutti, oli syyspimeää,
olin menossa kotiin. Kuljin pitkin lokaista kylätietä. Hypähtelemällä
kuralammikoiden yli yritin varjella uusia korkokenkiäni. Äkkiä siinä edessäni
keskellä karheaa soratietä näin pienen alastoman vauvan ryömimässä. Kauhuissani
tempaisin vauvan syliini – sehän voisi jäädä auton alle! – oli ensimmäinen
huolestunut ajatukseni. Lapsen pieni pullea ruumis oli märkä ja hytisevän
kylmä. Kiedoin vauvan takkini sisään, kuivasin sen ja lämmittelin sitä. – Kuka
on voinut jättää sinut tuolla tavalla heitteille? ihmettelin. Puristin lapsen
syliini ja mietin, kenen puoleen voisin kääntyä, jotta saisin selville missä
vauvan vanhemmat ovat. Päätin soittaa poliisille. Otin numeron 000, mutta
kukaan ei vastannut. Olin tavattoman huolestunut lapsen vanhempien vuoksi,
ajattelin että heidän täytyy olla kauhean rauhattomia ja peloissaan. Tunsin
vauvaa kohden suurta hellyyttä ja halusin suojella sitä. Ajattelin, että huolehdin
kyllä lapsesta kunnes vanhemmat löytyvät.
Mutta nyt en näekään unta, eikä – Luojan kiitos – tämä
ole elävä vauva, vaikka kuristavaa kauhua tuntien niin olin pelännytkin!
Kotona panin nuken piiloon. En kehdannut näyttää sitä
kenellekään, minuahan pidettäisiin ihan lapsellisena. Ajattelin tutkia sitä
myöhemmin tarkemmin.
Nukella oli ohut sifonkinen leninki, jossa pitsejä
helmassa ja kauluksessa. Joskus se oli ollut valkoinen, mutta nyt pölynharmaa.
Tukka oli takkuinen ja tahmea, kasvot likaiset samoin kädet ja jalat – ruskeaa
suklaata tai koiran kakkaa? Fanny – ajattelin – se oli sopiva nimi
löytölapselle. Vaikka kasvot olivat likaiset näin, että ne olivat sievät,
sykähdyttävän sievät ja elävät. Silmät olivat suuret ja kauniit ja se osasi
ummistaa ne. Pitkät tummat ripset laskeutuivat poskille, kun panin nuken
makaamaan.
Riisuin leningin Fannyn päältä. Sen selästä paljastui
aukko, jossa joskus oli ollut patterilla toimiva ääninauha. Nyt se oli rikki.
Se oli varmaan osannut sanoa ”mamma” tai itkeä ää-ää-ää, itkeä tai nauraa.
”Mamma” se varmaan olisi osannut sanoa! Mutta ei sanonut enää. Vangitsin
katseellani Fannyn sinisten silmien lempeän tuijotuksen. –Kuulehan Fanny, sanoin
– on minullakin kerran ollut nukke, yksi ainoa. Sain sen kuusivuotiaana
joululahjaksi. Nukellani oli kangaspeitteinen pehmeä vartalo, jalkaterät, kädet
ja pää olivat pehmeän joustavaa guttaperkkaa. Ei sillä ollut kiharaista tukkaa
niin kuin sinulla, ei minkäänlaista tukkaa, eikä se sulkenut silmiään, ei sillä
ollut pitkiä tuuheita silmäripsiä, eikä se koskaan ollut osannut sanoa ”mamma”
tai mitään muutakaan. Eikä sillä ollut nukenvaunuja niin kuin Vuokon nukella.
Se oli silloin alakoulussa vuosikymmeniä sitten Viipurissa. Miten kummassa
aina, kun Vuokko tulee mieleeni, joudun nieleskelemään häpeän karvautta,
vieläkin. Vieläkään en kehtaa häpeääni ääneen ilmaista.
Syyskuinen aamuaurinko lämmitti. Ojanpientareilla monen
värisiä kukkasia, eniten sellaisia päivänkakkaran näköisiä. Kirjavat perhoset
lehahtelivat niityllä. Sähkölangat täynnä kottaraisia. Olin kuullut, että
linnut ovat muuttamassa etelään, nyt ne harjoittelevat lentoa.
Hypähtelin hiekkatietä yksin. Äiti oli käskenyt minun
mennä yksin, kun hän ei ehtinyt, ja – kyllähän sinä iso tyttö yksinkin, vaikka
tämä onkin sinun ensimmäinen koulupäiväsi – olethan käynyt kaupassakin yksin ja
muistanut ostaa kaikki pienetkin tavarat. Siitä äiti kertoi aina kaikille, oli
ihan ylpeä. Ylpeä minusta! Se lämmitti mieltäni. –Se oli ihan ihme! hän oli
sanonut, ja vasta kuusivuotias! Kun muisti kaikki kuusi asiaa, eikä mitään muistilappua!
– hiivaa, tulitikkuja, vehnäjauhoja, sokeria, kahvia, hakaneuloja – kyllä minä
osaan kouluunkin yksin mennä.
Siihen se koulunkäynnin ilo loppuikin, sen jälkeen ei
pienintäkään auringonsädettä, vain ankeutta, yksinäisyyttä, huonommuuden tunnetta.
Koulu oli harmaankeltainen yksikerroksinen puutalo, siinä kaksi luokkahuonetta,
eka- ja tokaluokat. Minun opettajani oli pitkä, laiha, hymytön, harmaa tukka
nutturalla, muutenkin harmaa, harmaata kaikki!
Ensimmäisenä aamuna niillä toisilla oli äiti mukana,
pitivät kädestä. Seuraavina aamuina muutkin lapset tulivat kouluun yksin, ilman
äitiä, paitsi Vuokko. Vuokon äiti saattoi Vuokon kouluun joka aamu. Ja joka
päivä se tuli hakemaan Vuokon koulusta. Minun äidilläni ei koskaan ollut aikaa
sellaiseen. Usein Vuokon äidillä oli mukanaan Vuokon nukenvaunut, sellaiset,
jossa oli kuomukin. Minä en tiennyt, että nukeillakin on omat vaunut! Sellaisia
en ollut milloinkaan ennen nähnyt! En osannut sellaisia itselleni edes toivoa.
Niitä Vuokko sitten työnteli tiellä. Koskaan en päässyt niin lähelle, että
olisin voinut vaunuihin kurkistaa. Nukenvaunut ja vaunuissa varmaan iso kaunis
nukke. Vuokkokin oli kuin nukke. Minusta melkein kuin prinsessa. Katselin
haikeana. Ihailin. Ihailin ja vähän kadehdinkin Vuokkoa.
Ja opettajakin varmaan piti Vuokosta erityisesti. Vuokko
oli erilainen – Vuokko oli ainoa oppilas koko luokassa, joka tunsi kellon.
Meidän luokkahuoneessa ei ollut kelloa, koko koulussa oli vain yksi kello ja se
oli käytävän seinällä, jotta toka luokankin opettaja tietäisi ajan kulun.
Opettaja lähetti aina Vuokon katsomaan kuinka paljon kello oli, sitten se tiesi
lopettaa tunnin ajoissa. Tästäkin minä ihailin Vuokkoa.
Mutta sitten tapahtui jotain sellaista, mitä ei
kenellekään toiselle. Yhtenä päivänä me leikkelimme värillisiä paperikuvioita
ja liimasimme niitä valkoiselle paperiarkille. Liimapullo oli pulpetilla
avattuna. Se oli vierustoverini Tertun ja minun yhteinen. Kesken liimaamisen
Terttu viittaa käsi ojossa. – No, mitä asiaa Tertulla on? opettaja kysyy.
–Tänne pulpetin lattialle on kaatunut liimaa! Opettaja tulee katsomaan, käskee
meidät molemmat nousemaan ulos pulpetista. Sitten se näkee – eihän se liimaa
olekaan! Se on pissaa! Pulpetin istuin allani on märkä, pissalätäkkö
jalka-alustalla. Opettaja tarttuu meitä olkapäistä, kääntää ympäri, katsoo
selkäpuolen. Viininpunaisen mekkoni takamus on litimärkä, pissa oli valunut
kinttujani pitkin lattialle asti. Olin pissannut housuihini! Kaikki lapset
luokassa kurkottavat kaulaansa, ammollaan olevat suut ja hämmästyneet silmät
tuijottavat minua. Se on pissannut housuihinsa! Minä en kehtaa nostaa
katsettani lattiasta, en näe enää mitään, poskiani kuumottaa. Kaikki
tuijottavat minua, tiedän, Vuokkokin!
Välitunnit seison yksin selkä seinää vasten, piilottelen häpeääni,
viininpunaisen mekkoni takamusta, isoa märkää läiskää. Kuivattelen mekkoani
sitä salaa leyhyttelemällä.
Mutta sitten Terttukin pissasi housuihinsa! Keskellä
piirileikkiä Terttu vain seisoi jalat harallaan, ja pissa lotisi kinttuja
pitkin lattialle! Vaikka kyllä Tertun olisi pitänyt tietää, olihan opettaja jo
sanonut, että pitää pyytää ulkohuoneeseen, jos pissahätä tulee. Mutta minä olin
onnellinen, en ollutkaan enää yksin!
Mutta yksi nöyryytys ei minulle vielä riittänyt. Eikä
sellaista sattunut kenellekään toiselle. Käsityötunnilla seisoin opettajan
kateederipöydän vieressä. Näytin virkkaustani, siitä piti tulla patalappu.
Opettaja käänteli nuhruista tekelettäni ja tuhisi nenäänsä. Käänteli ja tuhisi.
–Sinä haiset hiirelle! – Se sanoi sen koko luokan kuullen! – Pyydä, että äitisi
pesee sinun housusi! –Haisen hiirelle! ja kaikki kuulivat sen! Vuokkokin!
Koulun päätyttyä juoksin kotiin oikopolkua metsän halki,
pensaiden ja varpujen välitse. Kenellekään en kehdannut häpeääni tunnustaa, kotonakaan.
Seuraavana aamuna juoksin oikopolkua kouluun samat hiirelle haisevat housut
jalassani. Metsän keskellä riisuin housut, piilotin ne pensaan alle ja juoksin
kouluun ilman housuja. Kaikki välitunnit seisoin yksin seinän vieressä, ettei
kukaan vain näkisi, että minulla oli takapuoli paljaana. Mutta hiirelle en
varmastikaan haissut! Kotimatkalla otin housut pensaan alta. Kyllä äiti ne
sitten pesikin, kun ehti.
Niin Fanny, en minä ollut niin kuin Vuokko ja vaikka olin
saanut nuken, ei se varmaankaan ollut sellainen kuin Vuokon nukke, ainakaan se
ei ollut niin hieno kuin sinä! En muista leikinkö nukellani milloinkaan, ei
minkäänlaisia kiintymyksen muistikuvia – ehkä hoivaviettini ei ollut vielä
herännyt. En muista olinko edes nimeä olisi uhrannut kiireistä aikaansa minun
nukelleni. Katsos, minun äidilläni ei ollut aikaa lekotteluun niin kuin minulla
– vain työtä aamusta iltaan.
Nukkeni ontto guttaperkkapää oli kaulaosan jokaisesta
neljästä kulmasta ommeltu kiinni sen kangasvartaloon. Joulupäivän aamuna äiti
irrotti pään ja pani sen ylösalaisin lumeen, joka yön aikana oli kinostunut
ulkorappusten viereen, sitten äiti täytti nuken onton pään steariinilla, jonka
hän oli sulattanut vanhoista kynttilänpätkistä peltipurkissa keittiön kuumalla
hellalla. Kun steariini oli pakkasessa kovettunut, äiti ompeli pään takaisin
kiinni vartaloon. –Nyt eivät pehmeät guttaperkkakasvot pääse painumaan
lommoille, äiti selitti. Ja kaiken tämän ajan minun äitini uhrasi minun
nukelleni! Minulle!
Milloin ja miten nukkeni katosi, en tiedä, en ole
muistanut koko nukkea ennen kuin tapasin sinut, Fanny! Sinutkin on joku
unohtanut ja jättänyt heitteille, mutta tästä lähtien minä pidän sinusta
huolta! Enää sinua ei kaatopaikalle viedä, olet löytänyt sinua rakastavan äidin
ja kodin!
Pesin Fannyn kokonaan. Sidoin puhtaat hiukset
vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Pesin vaatteet ja ompelin ratkenneet saumat
ja kiinnitin repaleiset pitsit. Sitten puin ne uudelleen Fannyn päälle. Hyväilin sitä, suukottelin sitä. Se katsoi
minua suurilla sinisillä silmillään, luottavaisesti. – Fanny, sinä olet suloinen, olet
valloittanut minun sydämeni, sanoin.
Miksi ihmeessä joku on halunnut heittää pois noin sievän
olennon? mietin. Olennon tosiaan, siinä oli jotakin sykähdyttävän inhimillistä.
Vai oliko? Olinko se vain minä, joka näin sen vauvana, syntymättömänä vauvana.
Vaan eihän sitä tiedä olisiko se ollut tyttö. Ehkä poika.
Hassuko olen? Miten voi yksi rikkinäinen nukke herättää
minussa näin lämpöisiä, rakastavia, helliä tunteita? Suukottelen poskiasi,
pientä nenän nykeröäsi, silittelen tukkaasi, hyväilen käsivarsiasi, sääriäsi,
pullean pyöreitä, pieniä vauvan sormia, pitelen niitä omissani, katselen
silmiäsi, hellästi. Kuin omaa vauvaani. Nämäkö tunteet tekevät minut naiseksi,
äidiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti