A H D I S T U S

Se oli jo neljäs kerta tänä vuonna! Hanna oli juuri menossa huoneeseen, kun Kirsti tuli ulos. Hanna ei täysin ymmärtänyt Kirstin sanoja, saattoi vain aavistaa, astui äänettömästi vuoteen luo. Iris makasi silmät raukeina, valkoisten lakanoiden välistä, värittömät kasvot, kuin kalkitut, valkaistu tukka pieluksella levällään. Vain unikonpunaiset huulet, unikon muotoisetkin, loistivat. Ilman huulia kasvoja tuskin olisi erottanut, kuin valkoinen lilja. Hiljainen valitus - kaikki paikat kipeinä.

Iris loi välinpitämättömän katseen tulijaan, käänsi katseensa ikkunaan, sulki silmänsä.

Tuuli leyhytteli valkoisia pitsiverhoja avonaisessa ikkunassa, verhojen välistä hohti taivas elokuun sinessä, ja valkoiset poutapilvet.

   Hanna tunsi itsensä turhaksi, lähti yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Oven takana Kirsti toisti närkästyneenä, ikään kuin vertaiselleen, sellaiselle, joka on vihkiytynyt elämän salaisuuksiin, naiseuden saloihin, –Jo neljäs kerta tänä vuonna!

   Hanna ravisteli tummakiharaista päätään, ruskeat silmät hämmästyksestä auki revähtäneinä ihmetteli mielessään –näinkö kaikki naiset tekevät? Miksi? Eikö muita keinoja ole kuin tehdä sellainen synti? Hannan nuoressa, neitseellisessä maailmassa teko tuntui luonnottomalta. Tunteiden ja ajatusten kaaos myllersi Hannan mieltä. Kyllähän Hanna oli lukenut taitamattomista tai tietämättömistä piikatytöistä, joille sellainen vahinko oli tullut ja jotka puoskarit sitten olivat pinteestä pelastaneet. Mutta neljä kertaa! Siinä oli syntiä enemmän kuin Hanna saattoi käsittää. Miten sellaisen syntitaakan alla saattoi enää elää. Vai paatuuko mieli niin, että syntiä ei synniksi edes tunnista. Ja missä ovat miehet – kanssarikolliset?

   Luoja, vain naisiako sinä synnistä rankaiset? –Hanna kapinoi mielessään.  Eivätkö he milloinkaan saa sielulleen rauhaa? Tehtyä eivät tekemättömäksi saa! Maailma on täynnä näitä syntisiä naisia – ja miehiä, jotka ovat naiset syntiin langettaneet! Kantaako jokainen nainen syntitaakkaansa hamaan hautaan asti henkeä ahdistaen? Synnin, minkä miehet ovat tehneet, yhtä syyllisiä, yhtä syntisiä, synniksi eivät syntiään edes tiedosta. Ilman häivähdystäkään omantunnontuskista, vapaina syyllisyyden tunnosta!  Mutta nainen pelastuakseen ylenkatseelta, ahdingolta, säilyttääkseen siveän leiman, pelastuakseen ihmisten tuomiolta, hän saa kantaa tuomiotaan iankaikkisesti.

Naista, joka kaikista keinoista huolimatta ei lasta pysty synnyttämään, häntä säälitään. Kaikki lääketieteen keinot käytetään – hormonihoidot, keinosiemennykset, kohdunvuokraukset – jotta hän sen himoitsemansa lapsen saisi, lapsen, joka kohottaisi hänet äitien jaloon kastiin, lapsen, joka sanoisi hänelle ÄITI.  Mutta nainen, jonka kohtu on muheva kuin satoisa hedelmätarha, hän voi synnyttäessään saada yleisen halveksunnan. Kuinka elämä voi olla näin epäoikeudenmukainen? Kaikki vain miehestä kiinni – onko naimisissa vai ei. Vain aviomiehen siittämä lapsi hyväksytään. Oli mies sitten millainen renttu tahansa, vaikka hakkaisi vaimonsa ja lapsensa henkihieveriin, kunhan suhde vain ihmisten silmissä on hyväksyttävä, moraalin normit täyttävä.

   Hanna oli juuri tuuditellut sylissään pienen poikansa uneen, nänni oli valahtanut kylläisen lapsen suusta, maito vielä karehti suupielessä, kun puhelin eteisessä pärähti soimaan. Hän kantoi pienen nyyttinsä makuuhuoneeseen vauvan koriin, sulki syksyisen pimeyden verhojen taakse. Puhelin soi rämisten vaativasti uudelleen ennen kuin Hanna ehti vastaamaan.

- Se mies pani minut! se oli kuin parahdus langan toisessa päässä.

- Mitä, mitä sinä tarkoitat? Hanna kuiskasi. Sano ystävä hyvä, mitä sinä panemisella tarkoitat? Hanna toistaa epäuskoisena.

- Tarkoitan ihan sitä mitä sanoin! Se mies pani minut. Kun minä makasin siinä sen pöydällä alapää avonaisena, niin yht´äkkiä se työnsi kalunsa sisälleni!

Hanna haukkoi sanattomana henkeä.

- Mutta sehän on lääkäri! Eihän se voi sellaista tehdä! Hannan suuta kuivasi. – Sehän on rikollista!

- Kyllä se vain voi! Ja tekikin! Enhän minä voinut vastaan panna, sen armoillahan minä olin, viidennellä kuukaudella – eihän kukaan muukaan olisi sitä tehnyt.

- Mutta mieshän on rikollinen! Lääkärinvalan tehnyt! Vedä se oikeuteen!

- Rikollinenhan minäkin olen, lain silmissä! Kyllähän se sen tiesi. Mitä minä voisin tehdä? Eihän minulla ole mitään todisteitakaan, ei ne yhtä köyhää naista uskoisi, houruna pitäisivät. Vielä pahempaan tilanteeseen joutuisin. Nyt olen kuitenkin vapaa taakastani!

   Nyt molemmilta naisilta loppuivat sanat. Mielessään Hanna protestoi ystävänsä kohtelua, jokaisen naisen kohtelua. –Luoja! kuinka sallit tällaista naisille? Eikö jo kärsitty tuska ja nöyryytys riitä? Vieläkö pitää häpäistä sillä tavalla? Hanna kuuli puhelimessa vain itkunsekaista valitusta.  Ja missä mies, syyllinen? Ikään kuin olisi kuullut Hannan ajatuksen, ystävä jatkoi

- se mieshän häipyi heti, kun vahingosta kerroin. Haukkui minut ja sanoi, että itse olen syyllinen, miksen varonut! –En minä sinua väkisin! niin se sanoi. Vaikka mies roikkui huoltamon kassalla monet kerrat ja aina imartelemassa, hymy vinosti suupielessä, silmät huoraisesti tuikkien, maanittelemassa. –Tule nyt tyttö! Tule! Vien sinut ravintoloihin, matkoilleni otan, saat vähän piristystä elämääsi! Niin se houkutteli. Kerran lankesin houkutukseen. Kyllähän minä tiesin, mitä siitä seuraisi, mutta jo monta vuotta yksin, ilman miestä, vain lapsi kotona. Annoin periksi, lähdin. -Tämä on jo viidennellä kuukaudella, sanoi tohtori, ei sitä enää voi abortoida. -Viisi kuukautta, niin kauan sitä iloa kesti. Oli oltu, oli tehty, oli, oli…  Luoja, kuinka et minua yksinäistä poloa armahtanut?! ystävä parahti.

 

   Hannan mielessä muistot rupesivat taas myllertämään. Jumalani, kaikki pahat tekoni olen ihmisille ilmoittanut – paitsi sitä yhtä. Sen tiedät vain Sinä. Sen suurimman syntini minä kirjoitan paperilapulle, nielen sen, ja Sinä annat syntini anteeksi niin kuin silloin kerran, kun olin lapsi. Silloin pääsen kalvavasta painajaisestani. Kirjoitan salaisuuteni, jota olen kierrellyt, jota kukaan ei ole kysynyt, jota en ole maailmalle kuuluttanut!

   Hanna oli yksitoistavuotias, kun äiti vei tytön lahkolaisen kokoukseen. Huone oli korkea ja kolkko – lautalattia ja paljaat seinät, ei väriläiskää missään. Ainoa lapsi naisjoukossa. Veisattiin virsiä ja rukoiltiin.

- Jos joku haluaa tunnustaa syntinsä julkisesti, hän tulee saamaan ne anteeksi, sanoi kokouksen vetäjä, nainen, jolla oli ystävälliset silmät ja anteeksiantava hymy, kuin korkeammat voimat olisivat valtuuttaneet hänet tähän pyhään tehtävään – armahtamaan synnintekijöitä.

Puiset tuolit kolisivat kolkosti lautalattialla, kun naiset kääntyivät polvilleen lattialle, kasvot tuolin istuimella käsivarsiin peitettyinä. Synnintuntoiset kuuntelivat, kuinka yksi laiha langennut naispolo käsivarret kattoa kohden kohotettuina, kovalla äänellä huutaen paljasti tuntoaan painaneet tekonsa, sielua kalvaneet syntinsä kaikkien kuultavaksi. Muut naiset, kanssasisaret, kohottivat hurmoshenkiset rukouksensa kohti kattoa kovaäänisesti anoen synninpäästöä syntiselle.

   Hanna seurasi tapahtumia kuristavaa kauhua, suoranaista pakokauhua tuntien. -Tuolla tavallako minunkin on tunnustettava, julistettava syntini?

Hannalla oli tunnollaan raskas synti.

Hanna oli kolme vuotta aiemmin asunut yhden kesän maalla, ison kartanon muonamiehen mökissä. Seinän takana asui Elsa, kartanon karjakko, kiltti ihminen, Hannalle aina ystävällinen, kuin ystävä. Hanna vieraili usein Elsan luona. Hannasta tuntui kuin Elsan huoneessa aina olisi paistanut aurinko. Hanna sai katsella tämän tavaroita – nuoren naisen tavaroita. Elsalla oli komeronsa hyllyllä kaunis rintakoru, jollaista Hanna ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Koru oli kullan värinen, ja siinä oli punaisia kiviä, ihan kuin rubiineja, jotka auringonvalossa sädehtivät kauniisti.

   Elsan ovi ei milloinkaan ollut lukittuna, ja Hannalla oli lupa käydä siellä, milloin vain halusi. Eräänä päivänä, kun Elsa taas oli työssä, Hanna tapansa mukaan meni tämän huoneeseen, avasi komeron oven, ja siinä se oli! Hänen silmiensä edessä, kullanvärinen rintakoru! Se oli kauneinta, mitä hän ikinä oli nähnyt! Punaiset kivet säihkyivät auringonpaisteessa kilpaa Hannan silmien kanssa! Houkutus oli ylivoimainen, koru takertui pieneen käteen, piiloutui pieneen nyrkkiin. Hanna meni ulos.

   Nyt Hanna kulki pelko mielessä – milloin Elsa huomaisi korunsa kadonneeksi? Ainainen painajainen. Enää ei Hanna uskaltanut Elsan huoneeseen mennä. Minkäänlaista iloa ei korusta ollut –  hän ei uskaltanut käyttää sitä tai näyttää sitä kenellekään, vain piilotella. Minkä synnin hän olikaan tehnyt! Hän oli rikkonut yhtä Jumalan käskyä vastaan –Älä varasta! Sitä hän oli rikkonut. Vaikka äiti oli aina vannottanut, että ei saa varastaa, ei pienintäkään, vähäpätöisintäkään tavaraa, ei nuppineulaakaan! Jumala näkee meidän tekomme, vaikka ihmiset eivät näkisikään. Ja Jumala oli nähnyt, Hanna tiesi. 

   Kun heinät oli niitetty, kun viljapellot lainehtivat kypsistä tähkäpäistä, kun muuttolinnut rupesivat kerääntymään nuottiriveiksi sähköjohdoille ja kesäloma oli lopussa, Hanna palasi kotiinsa. Ja koru seurasi mukana, ja korun mukana pelko ja omantunnontuskat. Hän oli varastanut! Hän oli varas! Koru ja painajaismainen pelko seurasivat vuodesta toiseen, paikkakunnalta toiselle. Jossain muutossa koru katosi, mutta kalvava synnintunto, pelko ja tuska eivät kadonneet. Ne olivat syöpyneet pieneen sydämeen, lähtemättömästi.

   Kauhun tuntein Hanna katseli, kuinka nainen kovalla äänellä huutaen julisti pahoja tekojaan kaikkien kuulla. Kauhistuneena, pieni ahdistunut sydän pakahtumaisillaan, Hanna seurasi hurmoksessa olevaa naista – noinko minunkin pitää syntini tunnustaa tuskasta päästäkseni?

Aivan kuin johtajanainen olisi nähnyt Hannan suuren hädän, hän kokouksen päätteeksi sanoi

– jos teillä on tunnollanne tekoja, joita ette voi kenellekään tunnustaa, mutta joista sielunne ei rauhaakaan saa, kirjoittakaa ne paperilapulle ja nielkää paperi. Silloin saatte syntinne anteeksi, olette sovittaneet tekonne.

   Oli jo myöhäinen ilta, kun Hanna äitinsä kanssa palasi kotiin. Hannalla oli päässään vain yksi ajatus – päästä sovittamaan tekemänsä synnin. Heti sisälle päästyään hän etsi paperilappusen ja kynän, piiloutui nurkkaansa, kirjoitti tekemänsä synnin paperille, pisti paperin suuhunsa, sekoitti siihen sylkeä, pureskeli ja pehmitteli lappusta ja kunnes sai sen niellyksi. Ja katso – ihme tapahtui! Sinä hetkenä Hanna vapautui painajaisestaan. Hänen syntinsä oli annettu anteeksi. Hanna sai vapautuksen kolme raskasta vuotta mieltään kalvaneesta syyllisyyden tunnostaan. Jumala oli armahtanut hänet! Hän oli vapaa!

   Hanna puristi pientä poikalastaan entistä kovemmin syliinsä. Rippi! Miksi rippi tunnetaan vain katolisessa kirkossa. Miksei meille muillekin ole annettu synnistä vapauttavaa armoa, vapahdusta synnin tuskasta, kuoleman pelosta, iankaikkisesta kadotuksesta? Pimeässä, kasvottomana, kasvottoman ripittäjän, kasvottoman Jumalan edessä.

   Hanna oli nähnyt kuvauksia siitä, miten ihmiset kesken työpäivänkin pistäytyivät kirkkoon, polvistuivat verhon takana olevan rippi-isän eteen, tekivät ristin merkin, supisivat syntinsä kasvottomalle kuuntelijalle, saivat armahduksen, tekivät taas ristinmerkin. Kevein askelin he kiiruhtivat ulos tekemään uusia syntejä! Joista taas seuraavassa ripissä saivat armahduksen. Näin helppoa se pitäisi kaikille syntisille olla, että saisi ilman ainaista syntitaakkaa matkansa taivaltaa. -Jotta saisin sielulleni rauhan, pitääkö minun turuilla ja toreilla huutaa syntejäni, pahoja tekojani julki? Jumalani! Sitäkö minulta vaadit –Hanna vaikeroi. -Ei, et sinä Jumala! Ihmiset!  Ihmiset ovat julmia – eivät he ymmärrä, eivät anteeksi anna, unohda. Ovat vahingoniloisia. Pohjimmiltaan. Vaikka ulospäin armeliasta näyttäisivät. Jos kirkon rippi voi luvata anteeksiannon – onhan sekin vain ihmisten keksimä rituaali – yhtä hyvin tunnustus Jumalalle suoraan, ilman välikäsiä pitäisi tuoda pelastus.

   Hanna kirjoitti sen suurimman, sen salaisimman tuskansa paperilappuselle. Tuijotti paperia, sanoja, mitään näkemättä. Repäisi kirjoittamansa rivit irti, rutisti lappusen pieneksi pallukaksi, pisti sen suuhunsa. Suu oli kuiva kuin kuivettunut nahkaleili. Mielen ahdistus ja järkytys oli pysäyttänyt sylkirauhasten toiminnan. Hanna käänteli kuivaa pallukkaa suussaan, siirteli sitä kielellään poskesta toiseen, se takertui suulakeen, posken limakalvoihin, kielen pintaan. Se oli kuin oblaatti! – Tässäkö se armo on, kuvaannollisesti, oblaatti! Takertuu samalla tavalla rutikuivaan suuhun kuin synti sieluun!

Vähitellen paperin hankaus limakalvoja vasten herätti sylkirauhaset toimimaan. Vähitellen paperi rupesi kostumaan, yhä enemmän ja enemmän, mitä kiihkeämmin Hanna sitä suussaan pyöritteli. Hanna nieleskeli limaista pallukkaa, uudelleen ja uudelleen. Vihdoin se meni alas nielusta, lähti raapien taivaltamaan ruokatorveen. Takertui kiinni. Hanna nieleskeli, se oli kuin pala kurkussa, niin kuin olikin, takertui rintalastan taakse, ahdisti. Vähitellen se meni alemmas ja alemmas. Nielussa tukahduttava tunne säilyi pitkään, kunnes vihdoin katosi!

   Mutta mielen ahdistus jäi! Hanna taisteli yötä päivää tuskansa kanssa, ilman pelastusta. Luojani, varkaudesta sinä armahdit minut, mutta tämä toinen synti – miksei sieluni siitä saa rauhaa? Vaikka sinulle sen olen tunnustanut, anteeksi pyytänyt! Oletko arvottanut syntien raskauden eri suuruisiksi jo Mooseksen kivitauluissa? Viides käsky – Älä tapa! tulee ennen seitsemättä – Älä varasta!  Onko varkaus näistä kahdesta paljon lievempi ja tappaminen paljon raskaampi synti? Ja miten on, jos varastaa vain lasihelmiä ja katinkultaa tai vaikka miljardeja? Tai jos murha kohdistuu muutaman solun alkioon, onko se yhtä suuri synti kuin jos veisi hengen synnytetyltä olennolta? Miten on, jos saman synnin tekee vain kerran tai jos sen tekee neljä kertaa? Entä jos synnin tekee vain ajatuksissa, ei teoissa? Eikö raamatussa sanota, että synti on synti, tekipä sen ajatuksissa, sanoissa tai teoissa – ovatko kaikki synnit silloinkin samanveroisia? Silloin ei synnitöntä ihmistä olekaan. Kuka heittää ensimmäisen kiven? Kuka synnitön!

   Tuska ja hätä kuristivat kurkkua, Hanna pidätteli hengitystä ei saanut ilmaa, tunsi olevansa tukehtumaisillaan. Sama tunne kuin silloin, kun hän viisitoistavuotiaana oli juossut jyrkältä kalliolta ja kovalla vauhdilla hypännyt jalat edellä syvään veteen. Hän oli antanut itsensä upota yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta pohjaa ei tuntunut tulevan vastaan. Kun hän vihdoin rupesi pyrkimään ylöspäin, vesi yläpuolella oli mustaa, ei valon pilkahdustakaan. Kuinka syvällä hän mahtoi ollakaan, ehtiikö ylös ennen kuin ilma keuhkoista loppuu? Kauhu pusersi mieltä. Hanna pyristeli pintaa kohden, yritti katsoa ylöspäin nähdäkseen, milloin valoa rupeaisi kuultamaan, milloin veden pinta rupeaisi näkymään. Mutta vaikka hän kuinka yritti nopeuttaa nousuaan, yläpuolella näkyi vain mustaa. Hän pidätti hengitystään viimeiseen saakka, puristi vielä viimeisillä voimillaan hengitystiensä kiinni, luuli jo voimiensa loppuvan. Hetket olivat vähissä, kohta hänen olisi pakko vetäistä vettä keuhkoihinsa! Mutta sitten vihdoin valo läheni, läheni lähenemistään. Vielä viimeinen hengityksen pidätys. Hän pulpahti pinnalle kuin korkki.

   Hanna kapusi jyskyttävin sydämin, voimattomin jaloin vanhan punatiilisen talon viidenteen kerrokseen. Olisi hän voinut hissinkin ottaa, mutta rappuja noustessaan hän saattoi vielä hieman pitkittää totuuden paljastumista, niin hän luuli. Painaessaan ovikelloa, se rämähti kuin hänen oman sielunsa parahdus. Pitkä harteikas harmaatukkainen hypnootikkio tuli avaamaan oven –Päivää, päivää, istukaa ja odottakaa vielä hetki, sanoi ja jätti pakokauhuisen Hannan ahtaaseen hämärännuhruiseen odotushuoneeseen.

   Kun ovi vastaanottohuoneeseen uudelleen avautui, Hanna hypähti pelästyneenä seisomaan – nytkö minun hetkeni on tullut, pelastuksen vai tuomion? Vastaanottohuoneesta tuli ulos verevänoloinen nainen tukka pörröisenä. Myös hypnootikolla tukka oli sotkuinen – mitähän ne ovat huoneessa suljetun oven takana tehneet, välähti Hannan pelokkaassa mielessä.

   Vastaanottohuoneessa oli yksi verhoton ikkuna, jonka kaupungin noen harmaannuttamien lasien läpi kuulsi syyspäivän raskas ankeus. Huone oli hämärä, ahdas, seinät olivat paljaat, tupakansavun harmaannuttamat, kalusteina kirjoituspöytä ja -tuoli ja kulunut, ruskea nahkainen divaani, joka oli ehtinyt kuulla monien murheet ja tuskat. Eihän tänne kukaan ilosanomiaan tullut kertomaan, ihmisten syvimmät tuskat ja hädät siellä vain paljastettiin.

   Hanna makaa hypnootikon nahkaisella divaanilla koko keho ja sielu pelosta kangistuneina. Kaikki lihakset kouristuksessa. Vain sydänlihas hakkaa, jyskyttää, pumppaa. Tuskin saa hengitettyä.

-  Pelottaako teitä? mies kysyy. Istuu tuolissaan puolivinosti haroen pitkää harmahtavaa kiharaista tukkaansa.

-  Pelottaa, kovasti. En ole ennen tällaista kokenut. Miten tulen hypnoosissa käyttäytymään, mitä sanomaan, mitä tulen jälkeenpäin muistamaan, Hanna saa peloltaan sanotuksi.

-  Ei tässä mitään pelättävää ole, ette te tiedottomaksi mene. Rentoudutte vain, tulette jälkikäteen muistamaan kaiken. Kun lasken viiteen, te rentoudutte täysin, hengitätte syvään ja rauhallisesti. Kaikki lihaksenne rentoutuvat, ajatuksenne rentoutuvat, teille tulee lämmin hyvä olo. Kun lopetamme istunnon, lasken taas viiteen, jolloin nousette levänneenä ylös ja teillä on kevyt olo,

- yksi - kaksi – kolme – neljä – viisi. Nyt lihaksenne ovat täysin rentoutuneet, mielenne on rento, avoin.

- Kertokaa nyt mikä mieltänne painaa, onko teillä jokin ongelma?

Hanna makaa vain kattoon tuijottaen. Hiljaisuus, odotusta. Vihdoin hän saa sanotuksi

- on minulla ongelma.  En pysty selvittämään sitä, sitä ainoaa, joka minulla on koskaan ollut. Silloin kun elää suuren ongelman kanssa ei pieniä ongelmia olekaan. Ne ovat sivuseikkoja, mitättömiä, niistä pääsee eroon luovien. Suuren ongelmani kanssa olen kamppaillut yksin, se imee kaiken voimani. Olen yrittänyt analysoida itseäni, tekemisiäni, elämässäni kokemiani              kolhuja, etsiä ongelmani perimmäistä syytä. Miksi sieluani kiusataan tällä tavalla? Mitä minä olen tehnyt, mitä äitini on tehnyt, mitä Luoja on tehnyt? Helvetin tulella on pienestä pitäen peloteltu. Onko se jo lapsena sieluun iskostettu kuoleman kauhu? En koskaan uskalla ajatella ajatusta loppuun, pohtia syytä täysin rehellisesti, syytä pohjattomaan pelkooni. Pelkoon, joka vie kaikki voimani.

Hanna hengähtää syvään, vetää kädet kasvoilleen ja purskahtaa itkuun.

- Minä pelkään, että teen pahaa lapselleni. Pelkään kaikkia teräaseita. En uskalla leipäveistä käteeni ottaa, kun pelkään, että tapan lapseni.

Vedet valuvat valtoimenaan pitkin poskia korvan takaa kaulalle.

- Ja kuitenkin minä rakastan lastani yli kaiken.

- Tuo on hyvä merkki, että pystytte itkemään, noin purkautumaan. Kertokaa, miten se on alkanut.

- En minä tiedä. Olen miettinyt ja miettinyt. Elämässäni on tapahtunut raskaita asioita, mutta vaikka kuinka yritän yhdistää pelkoni niihin, ei se auta. Sama lamaava kauhu jäytää mieltäni, täyttää kaikki ajatukseni. Kuristaa henkeäni ja ruumistani. Vie kaikki voimani. En uskalla olla yksin lapseni kanssa kotona. Olen ollut psykiatrin luona, sain reseptin rauhoittavia lääkkeitä. En edes kokeillut niitä, tunteiden turruttaminen ei syytä poista.

- Istuin myös psykoanalyytikon tuolissa – mies huoneen toisessa päässä, silmät puoliummessa. Toistelin asioita, joita edelliselläkin kerralla olin kertonut - kuinka tuskainen pelkoni poikani hengen puolesta täytti koko olemukseni, lamasi. Ajatukset pyörivät vain yhden kauhun pelkoni ympärillä, yritin ajatella muuta, yritin unohtaa pelkoni. Mutta kun hetkeksi ajatukseni muusta herpaantuvat, kauhu kuristaa kurkkuani. Psykoanalyytikko istui kuin puoliunessa. Yritin keksiä jotain sanottavaa. Hän ei yrittänytkään auttaa tai johdatella. Kerroin, että kyllä minä muistan, kun naapurimies heilui puukko kourassa.    

- Oli sunnuntaiaamu. Kärpäset surisivat pirtissä. Aurinko läikitti raidalliset riepumatot, jotka kulkivat pirtin päästä päähän. Asuimme tilapäisesti tässä pienessä tuvassa talon emännän ja tämän aikamiespojan, Jaskan luona. Vaikka oli elokuu, ilma oli porottavan kuuma. Radiosta kuului jumalanpalvelus. Talon emäntä, minun isäni, äitini ja viisi sisarustani olimme pirtissä. Kaikki hiljaisina, pappi saarnasi. Isä istui pitkällä seinänvieruspenkillä jalka toisen yli heitettynä, minä istuin sen päällimmäisen jalan jalkaterän päällä. Isä piteli minua käsistä ja kiikutteli minua. Minulla oli hyvä olla. Loppuvirttä jo veisattiin. Emäntä oli juuri saanut kahviporot keitetyksi kirkkokahvia varten. Äkkiä ovi tempaistiin auki. Jaska ryntäsi sisään puukko oikeassa kourassa, ilmaa huitoen. Humalaisen räyhäävällä äänellä hän möristen karjui

- minä tapan teidät joka ikisen! Kaikki jäykistyivät kauhusta. Jaskan äiti rupesi kiehuva kahvipannu kädessään rauhoittelemaan poikaansa. Jaska tempaisi kahvipannun äitinsä kädestä ja paiskasi sen lattialle. Kiehuva vesi ja kahvinporot lentelivät pitkin pirtin lautalankkuja ja haaleanraidallisia mattoja. Naiset siunailivat kauhuissaan, lapset jäykkinä pitkin seinänvierustoja. Jaska silmät verestävinä, kuontalo takkuisena hoippui ulos.     

- Kerroin myös, että muistan, kun isäni yhdellä kirveenheilautuksella tappoi meidän kaksi kanaamme. Isä seisoi pihalla halkotukin vieressä, kirves kädessä. Minä seisoin vieressä ja katselin, kun kanat juoksentelivat pahaa aavistamatta pihamaalla, etsivät siemeniä, ruoppivat matoja. Isä tarttui kanaa jaloista kiinni, pisti kanan pään pölkylle, heilautti kirvestä kerran, pää putosi, isä irrotti otteen, ja silloin kana lähti lentoon, rojahti maahan, nousi, putosi, kunnes lopulta jäi makaamaan maahan kuolleena. Vain valkoinen höyhenpilvi jäi kesäpäivään leijailemaan. Ensin toinen sitten toinen kana. Äiti keitti kanat isossa kattilassa, ja minä häärin veljeni kanssa lieden äärellä, lusikoilla pyydystelimme kiehuvasta kanaliemestä eriasteisia munanalkioita. Meistä ne olivat herkullisia.

- Voivatko sellaiset muistot aikuisiällä olla pelkoni pohjalla? Ja jo lapsuudessa on kuolemanpelko, helvetinkauhut, kiirastulen polttavat lieskat lapsen mieleen poltettu - synnin palkka on kuolema! Helvetin tulessa iankaikkisesta iankaikkiseen! Sekaisin luulin meneväni.

- Aikuisena naisena kuoleman pelossa itkin äitini kaulassa riippuen. –Äiti rukoile tyttäresi puolesta! huusin syvimmässä hädässäni. Äiti seisoi neuvottomana. Voisiko tällainen pohjaton kuolemankauhu olla syynä? Psykoanalyytikko ei ottanut kantaa mihinkään.

- Kotiin palattuani sanoin miehelleni, että vaikka minä olen hullu, niin hullu en kuitenkaan ole, että maksaisin sellaisia summia siitä, että psykoanalyytikko vain torkkuu huoneen toisessa päässä ja minä toistelen itseäni. Nyt olen täällä apua hakemassa.

- Onko tätä jatkunut kauan?

- Kauan, monta vuotta olen kamppaillut! Yöllä en saa nukuttua. Kun kauhu pahimmillaan kuristaa kurkkuani, tukkani nousee pystyyn, katseeni jähmettyy, henkeni salpautuu, juoksen pelkoni ajamana ulos. Kuljen kesäyössä pitkin katuja valmiina hukuttautumaan tai katkaisemaan käteni, etten vain pystyisi tekemään lapselleni mitään pahaa. Kaikkea olen kokeillut – psykiatria, lääkkeitä, alkoholia. Tilapäisen unohduksen olen saanut, mutta sitten taas – yht´äkkiä se on siinä!

- Kun sitten nukahdan, näen jatkuvasti vauvaunia. Unikuvissani vauva milloin juoksee korkealla katonharjalla, milloin horjahtelee keinuvalla laiturilla vellovan veden äärellä, milloin taas lukematon määrä myrkkykäärmeitä luikertelee sen ympärillä – ja aina vauva on suuressa vaarassa. Mutta minä pelastan sen! Nostan lapsen syliini, puristan sen hellästi rintaani vasten, haluan suojella sitä. Aina minulla on vauvaa kohtaan rakkauden täyttämät tunteet, ja joskus maidon täyttämät rinnat, joilla sitä imetän. Jossakin unessa synnytän lapsen itse ja vuodan pulppuamalla verta. Joskus vauva raapii kasvonsa verinaarmuille, toisinaan se on jo kuollut. Välillä vauva on tyttö, välillä poika. Jokaisen vauvauneni jälkeen etsin uneni sanomaa. Onko se minun oma sisäinen lapseni, joka vaatii hellyyttä, jota ilman se on jäänyt vai se syntymätön, joka ei mielelleni rauhaa anna? –Mitä sanoisi Freud tai joku muu unianalyytikko, mietin.

- Kertokaa lapsuudestanne.

- Olen perheen neljäs lapsi, nuorimmainen. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Äiti sanoi, että olin vahinko, vihasi minua syntymätöntä – syytöntä. En tiedä miksi minut synnytti – rahako puuttui vai rohkeus. Älä tapa! Mitä sikiö äitinsä kohdussa tuntee, kokee, aistii? Miten äitini on syntymäni jälkeen mahtanut kohdella minua? Voisiko sieltä löytyä syy tuskaani? Omaa turvattomuuttaniko se on?

Hypnootikko ei yrittäkään selitellä tai vastata kysymyksiini, haroo vain harmaata tukkaansa, katsoo kelloa

- nyt meidän pitää lopettaa tällä kertaa. Minä lasken viiteen. Sen jälkeen nousette ja tunnette itsenne virkeäksi ja rennoksi. Menette kotiin ja koetatte rentoutua myös siellä. Yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi. Tavataan viikon kuluttua.

   Hanna tunsi olonsa helpottuneeksi, mutta kun hän taas jäi lapsensa kanssa yksin, pelko hiipi mieleen ikään kuin varkain. Hän yritti työntää ajatukset syrjään, ajatella aivan muita asioita, upotti pelkonsa sielunsa pohjalle. Hanna hoiteli perhettään ja kotia. Hanna oli kuullut Freudin peniskompleksista ja seuraavalla tapaamisella kysyi hypnootikolta voisiko kysymys hänen kohdallaan olla siitä.

- Saattaa olla. Miltä teistä tuntuu olla nainen?

- Olen aina halunnut olla nainen! En milloinkaan ole kadehtinut miehiä. Miehet ovat aina ihailleet minua. En ole koskaan halunnut olla mitään muuta kuin nainen!

- Milloin olitte ensimmäisen kerran sukupuoliyhteydessä?

- Minähän olin vanha, lähemmäs kaksikymmentä. Äidin oppi oli mennyt perille – kuudes käsky, älä tee huorin. Vaikka olin melko villi tyttö, seurusteluni poikien kanssa oli suutelemista, halailemista jopa alastomana samassa vuoteessa, mutta ei sen enempää.

   Hannan oli usein ihmetellyt omaa tietämättömyyttään ja hidasta seksuaalista heräämistään, mutta kun kotona ei asioista puhuttu eikä koulussakaan mitään seksuaalivalistusta ollut, tiedonjyväsiä kerääntyi vain toisilta lähes yhtä tietämättömiltä nuorilta. Hanna oli usein muistellut ensimmäistä suurta hämmennystään.

   Oli heinäkuu, kesä kuumimmillaan. Heinäpellolla heinät oli niitetty ja sopivasti kuivahtaneina ne oli juuri nostettu seipäille. Juoksentelin heinäpellolla serkkupojan kanssa. Serkku houkutteli minut heinäsuovan alle. En tiennyt, mitä hänellä oli mielessään, mutta oli ihan jännittävää mennä vastaniitetylle heinälle tuoksuvaan piilopaikkaan, olimme ikään kuin teltassa – oli varjoisaa, seiväs keskellä, heinät päällä. Siellä me makailimme kaikkien katseilta suojattuna.

Serkkupoika komensi

- Ota housut pois jalastasi!

- Enkä ota! Mitä varten minun pitäisi ottaa housut pois?

- Jos otat, niin kerron sitten mistä lapset tulevat! Olin yllättynyt. En tiennyt miten minun housuni liittyvät lasten tulemiseen.

- Ota pois nyt vaan, niin minä näytän, mistä ne lapset sieltä jalkojen välistä tulevat!

Minulla ei ollut asiasta mitään käsitystä. Luulin, että jalkojen välissä on vain se paikka, mistä pissa tulee. Uteliaisuuteni heräsi. Riisuin housuni. Serkku otti taskustaan täikamman ja rupesi sillä rapsuttamaan minua jalkojen välistä, minun pimppiäni. Annoin serkun tehdä sen yhden kerran eikä se tuntunut yhtään mukavalta, kampa vain raapi. En halunnut hänen jatkavan. Serkku pyyteli

- anna nyt kerran vielä.

- enkä, ja kerro nyt sinähän lupasit!  Serkku lupasi, että jos minä vielä kerran annan, niin sitten hän kertoo, miten lapsia tehdään. 

Se oli salaisuus, jota kukaan ei ollut minulle paljastanut. Lastentekotapa ei ollut milloinkaan edes tullut mieleeni, en tiennyt siitä mitään. Mummokin oli sanonut, kun pikkusisko syntyi, että meille on pudotettu vauvan lentokoneesta! Ja nyt minä saisin tietää salaisuuden! Ja niin minä annoin serkun rapsuttaa vielä uudelleen. En käsittänyt, mitä iloa hänellä siitä oli, pienen tytön paljasta ihoa kammalla, kun ei edes yhtä karvaa! Minusta se oli vain epämiellyttävää raapimista.

- No, miten lapsia tehdään!?

- Mies panee kikkelinsä tuonne reikään naisen jalkojen välissä, ja sitten se lapsi kasvaa naisen vatsassa ja tulee ulos siitä samasta reiästä.

Nyt minut oli vihitty elämän suureen salaisuuteen – mitä miehet tekevät ja mistä lapset tulevat maailmaan! Aikaisemmin olin tiennyt vain, mikä ero pojilla ja tytöillä on. Se oli selvinnyt minulle jo viisivuotiaana, kun kuumana kesäpäivänä olin leikkinyt seitsemän vuotta vanhemman veljeni kanssa pihamaan hiekkakuopassa. Olimme polskutelleet vain lyhyt paita päällä ukkossateen jättämässä vesilammikossa ja sitten heittäytyneet kuopan reunalle lämmittelemään. Isoveli ehdotti, että leikkisimme lääkäriä ja potilasta. Hän ohjaili leikkiä. Vuorotellen makasimme hiekassa selällämme. Veli oli ensin lääkäri. Hän näytti, miten lääkäriä leikitään. Vaikka hiekka poltti selkää, vaikka soran särmät pistelivät ihoa, makasin jalat suorina, kädet sivuilla, kuten Veli käski. Lääkäri otti hiekasta luumun kokoisia kiviä ja asetteli ne minun pienen pimppini päälle, siihen kohtaan, missä reidet haarautuvat. Siinä oli sopiva painauma, kolmio, jossa kivet hyvin pysyivät. Melko monta kiveä lääkäri saikin siinä pysymään. Kun kiviä oli niin paljon, että ne rupesivat vierimään maahan, vaihdettiin osia. Oli minun vuoroni olla lääkäri. Veli makasi vuorostaan potilaana selällään hiekassa. Minä yritin asetella kiviä hänen kikkelinsä päälle. Mutta eipä ollutkaan yhtä helppoa saada kiviä pysymään paikoillaan. Vaikka kuinka varoen asettelin kiviä, ne vierähtivät maahan. Mutta Veli halusi, että jatkaisin kivien asettelua yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta kikkeli ponnahdutti ne saman tien vierimään hiekkaan. Silloin minulle tietoisesti selvisi, mikä ero tytöillä ja pojilla oli – pojilla kivet eivät pysyneet kikkelin päällä, kun taas tytöillä saattoi hyvin leikkiä lääkäriä. 

    Mutta vaikka nyt tiesin, että lentokoneet ja haikarat eivät lapsia taivaalta tiputtele elin vielä kaksitoistavuotiaanakin lapsen maailmoissa, luonnonlaeista tietämättömänä.

Leikin pihalla viattomia leikkejäni, kun ulos porraskaiteeseen sidotun naapurin Taru-koiran luo juoksi toinen sekarotuinen pystykorva. Koirat nuuskivat toisiaan ja pyöriskelivät toistensa ympärillä. Seisoin vieressä ja näin kuinka vieras koira hyppäsi Tarun selkään, ne sotkeutuivat toisiinsa. Äkkiä minusta näytti, että koirat eivät päässeet irti toisistaan. Hätääntyneenä ryntäsin yläkertaan koiran omistajapariskunnan luo ja läähätin –Tulkaa pian apuun, vieras koira hyppäsi Tarun selkään, koirilla on hännät menneet solmuun, eikä Taru pääse irti! Omistajat vain istuivat pöydän ääressä, joivat kahviaan eivätkä hievahtaneetkaan paikoiltaan. Olin aivan ihmeissäni, en käsittänyt ollenkaan mikseivät he rynnänneet auttamaan koiraansa pinteestä. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin heidän huvittuneet katseensa.

- Mutta näyttää se Luoja tikanpojankin puuhun opettavan kiipeämään! Nyt jo tiedän ja ymmärränkin jotain! Hanna naurahtaa.

- Onko teillä mielikuvitusta? hypnootikko kysyy?

- Ainakin minä pystyn kuvittelemaan kaikkia kauheita asioita.

- Kuvitelkaapa teatterinäyttämö. Mitä pystytte siinä näkemään?

Hannan suuntaa katseensa kattoon. Hetkessä silmien eteen avautuu näyttämö. Tyhjä lava, punaiset samettiverhot, esirippu, sivuille vedettyinä. Keskellä tyhjää lavaa seisoo nuori vakavailmeinen nainen tummanpunaisessa pitkässä samettileningissä, sylissään alaston kalmankalpea eloton lapsi, kuollut vauva. Verta ei missään, ei mitään väkivallan merkkejä. Mutta Hanna tiesi, että lapsi oli kuollut.

Mitä näky sitten tarkoittikin hypnootikko ei yrittänytkään selitellä sitä mitenkään, eikö osannut vai ajatteliko, että Hannan pitäisi itse osata tulkita näkynsä. Mutta mies sanoi, että jos hän haluaisi itselleen lapsenhoitajan, hän ottaisi Hannan. Hän selitti kauhua sillä, että Hanna oli niin tavattoman huolehtivainen lapsestaan, että koko ajan pelkäsi tälle tapahtuvan jotain pahaa. Ajatus antoi itseluottamusta, mutta ei kuitenkaan vapauttanut Hannaa pelosta.

Hypnootikko vilkaisee kelloaan. –Nyt tässä on kesä edessä, pidetään lomaa. Katsotaan sitten syksyllä, soittakaa, kun haluatte tavata minut.

    Hannan elämä meni rakastaessa ja rakastetuksi tulemisessa, rakastellessa. Niin täydellisesti toistensa lumoissa, toisiinsa henkisesti ja fyysisesti kietoutuneina, heidän rakastelunsa oli miehen ja vaimon, ruumiiden ja sielujen rakastelua. Syleilyt, hyväilyt, mikään ei katsonut aikaa ei paikkaa – niityllä poutapilvien alla, kesäheinän keskellä, taivaan linnut yläpuolella, Jumalan silmien alla. Täydellistä. Antaa ja saada, saada ja antaa. Enempää ei ole! Kosketus, katse, hymy, ymmärrys. Miten voikaan toinen ihminen löytää kaikki ne herkimmät ruumiin ja mielen kielet – saada suloisimman kosketuksen, taivaallisimmat soinnit, miten?

   Hypnootikon hoidossa Hanna oli oppinut rentoutumaan. Ja aviomies oli aina valmis tukemaan vaimoaan. Miehensä syliin Hanna saattoi paeta turvaa etsimään. Kuukausia jopa jokunen vuosikin kului, kun elämä oli siedettävää.

Perheeseen syntyi tytär, ja elämä oli edelleen jokseenkin tasapainoista. Hanna oli saanut kauhunsa pysymään sisällään, piilossa itseltään. Mutta sitten Hannan äiti kuoli, ja Hannan mieli tuli taas rauhattomaksi. Hautajaisten jälkeen hän joutui olemaan kotona yksin lasten kanssa. Pieni tyttövauva nukkui vieressä vauvankorissa, poika viereisessä huoneessa. Keskellä yötä Hanna heräsi – kauheaan pelon tunteeseen, suoranaiseen pakokauhuun. Pelko oli kohdistunut tyttäreen. Uusi pelko, uusi tuska. Hanna kapinoi, syytti äitiään. – Miksi sinun piti kuolla? Miksi herätit horroksesta pelkoni, kauhuni? Jos sinä et olisi kuollut!

   Olivathan pelot olleet mielen pohjalla koko ajan, mutta nyt ne rynnistivät kaikella kauhealla voimallaan taas Hannan tietoisuuteen. Jos hän otti käteensä sakset tai veitsen, piti hänen heti sysätä ne laatikon perimmäiseen nurkkaan. Kaikki teräaseet piti piilottaa. Kirves ja fileoimisveitsi olivat kamalinta, mitä hän tiesi, ne piti hävittää kokonaan. Hän nyrhäsi lihaa ja kalaa lähes tylpillä veitsillä. Uusi piina tyttövauvan kanssa. Riivaaja ei rauhaa antanut. Hanna ei uskaltanut jäädä yksin lapsen kanssa. Jos hän joutui olemaan yön lasten kanssa yksin, hän ei uskaltanut mennä ulos makuuhuoneesta. Hän olisi halunnut lukita oven sisäpuolelta ja heittää avaimen ikkunasta ulos. Silloin hän olisi tuntenut itsensä ja lapsensa turvatuksi. Poikalapsi sai nyt olla rauhassa, häneen ei kohdistunut minkäänlaista pelkoa. Penisteoria oli todistettu vääräksi.

    Minun syntinikö se on? Minä, minä itse olen syyllinen! Se teki fyysisesti kipeää, henkisen tuskan ja syyllisyyden kipua en osaa edes arvioida. Yksin. Miestä ei missään, ei henkistä eikä ruumiillista kärsimystä, ei tuskaa, ei elämänpituista pelkoa, unohtanut.

Ja kuinka monta miljoonaa naista maailmassa elääkään, on elänyt, joka saman synnin on tehnyt? Puhumattakaan siitä, kuinka monta miestä kaduilla kulkee, joka naisen tähän tilaan on saattanut! Mutta miehillä ei ole huolen häivää! Ei tunnontuskia, ei häpeää, ei huorana tuomituksi tulemisen pelkoa. Luoja, kuinka voit rankaista naisia kovemmin kuin miehiä? Et ole oikeudenmukainen!  – Hannan mieli huutaa tuskaansa. Mutta miehethän ovatkin antaneet sinulle miehen muodon – ISÄ-JUMALA! Totta kai sinä pidät miesten puolta. Jospa saattaisit miehet raskaiksi, kantamaan raskauden raskasta taakkaa ensin yhdeksän kuukautta ja sen jälkeen häpeän leimaa koko loppuelämän. Mutta silloin olisikin varmaan toisinpäin – miehet ottaisivat siitä kunnian, eivät häpeää. Vai onko kyse naisten omista asenteista? Naisetko itse ensimmäisinä toisensa kivittävät? Jos naiset itse ylentäisivät itsensä – jokainen synnytetty lapsi olisi pieni Jeesus-lapsi, ei äpärä, lehtolapsi, ja jokainen äiti, hairahtanutkin, ei huora vaan Jumal-äiti, Neitsyt Maria.

   Ajatteleeko sitä siinä hetkessä, onko se syntiä vai ei, vai onko se pelkuruutta ihmisten edessä, ei Jumalan. Jumalaa ei muista olevankaan. Olen vain minä ja minun häpeäni! Kivitetyksi tulemisen pelko. Kenelle on annettu sellainen rohkeus? Rohkeus kestää ihmisten ylenkatsetta, ilkkumista, halveksuntaa.

Vaaditko minut synnyttämään sinut vai tuhoamaan itseni? – Kauhun revähdyttämät silmät selkosellaan Hanna tuijottaa tyhjyyteen, huutaa kysymyksiä kysymysten perään, kuka antaa vastaukset? Lapseni sinulta minä pyydän anteeksi, anna minulle anteeksi! Jos olisin kantanut sinua yhdeksän kuukautta kohdussani, en joutuisi kantamaan sinua koko loppuelämääni sielussani, mielessäni, ajatuksissani, tuskassani. Nyt en saa sinulta rauhaa en yöllä, en päivällä. Jäikö sinun hento elämänhenkesi leijailemaan ympärilläni, rankaisemaan minua? Rankaisetko sinä minua vai minä itsekö se itseäni rankaisen? Olet sitonut minut itseesi napanuoraa sitkeämmällä sidoksella. Mikään ei tunnu pystyvän katkaisemaan sitä – ehkä vain oma kuolemani – ehkä ei sekään. Pidät minua rautakourin otteessasi. Yksinkö minut on naulattu ristinpuuhun vai kaikkien syntisten tuskaako minä sielussani kannan?