N A I S E K S I 

 L U O T U 

Kuljimme yhdessä kukkaniityllä. Kukat olivat kuitenkin kuolleet, niitty täysin kulottunut. Ei yhtään väriläiskää missään, vain ruskeanharmaata. Kukkien elottomat terälehdet saatoin erottaa, kerran ne olivat antaneet elämän hehkun, värittäneet maailman loistollaan. Kävellessämme kuolleet kukat taittuivat askeltemme alla, kuulin kuivuneen ruohon rapinan.

   Tähänkö on tultu? Nainen miettii. Elän enää ihanissa muistoissani yhteisistä vuosistamme. Silloin elämämme oli yhtä ihanaa kukkaketoa, me rakastelimme keskellä kukkaketoa

   -   heleä taivas yllä

   -   mullan lämpö alla

   -   korkeat koiranputken suojana

   -   vain pikkulintujen ja Luojan silmien nähdä

   -   aurinkoa ulkona

   -   aurinkoa sisällä

   -   yhdessä

poissa ovat kukat

poissa on lämpö

   -   missä?

   -   miksi?

   -   miten?

   -   milloin?

mieleni tumma

tuntoni huono

syyttävä?

   -   näinkö piti käydä?

   -   ainako pitää käydä näin?

   -   onko paluuta lämpöön?

   -   teeskentelyäkö vain?

   -   jos yrittäisin!

toisiamme rakastaneet olemme!

   -   intohimoisesti

   -   hellästi

   -   lämpimästi

   -   suloisesti

Silloin kerran – kauan sitten.

Mutta sentään rakastaneet, rakastelleet – lohtuni!

Jokainen solumme hellästi yhteen sulautuneena, yhteiseen rytmiin, kuin tuuli vienosti keinuttaisi.

   Nainen makaa vuoteessa, peittojen päällä. Koko ruumis yhdessäolosta hellä, autuaan hellä. Kultarengas hyväilyistäsi turvonnut, tuntuu kuin ei mahtuisi sisään, törröllään kuin huutaisi se sinua yhä uudelleen luokseen, kyltymätön. Autuaita hetkiä! Tunteita, jollaisia ei tohdi sanoiksi pukea, tuskin hiljaa itsekseen ajatella. Jos joku lukee ajatukset! Entä sitten?

Seksuaalisuus, syntiäkö – kaiken elollisen elinehto, perustarve – niin kuin syöminen, juominen, nukkuminen. Ilman ravintoa yksilö nääntyy, kuolee. Jos syö ruokansa nauttien, ei syntiseksi leimata, ei vaikka kuinka suutaan hekumallisesti maiskuttelisi – elämän taiturina pidetään. Olipa sitten ihminen tai kärpänen.

   Lapsilta oli illalla televisiota katsellessaan pudonnut leivänmurusia samettikankaiselle sohvalle. Kärpänen oli terävien aistiensa ohjaamana lennähtänyt keskelle makeaa ehtoollispöytää. Se rupesi nautiskelemaan rikkaan pöydästä pudonneita murusia. Kesäillan auringonpaisteisessa lämmössä se otti murusen etujalkojensa väliin ja kärsällään imeskeli ahnaasti ravintoa. Nähdessään kärpäsen Naisen ensimmäinen reaktio oli iskeä se kuoliaaksi, mutta eipä voinutkaan, jäi seuraamaan kärpäsen syömätouhua, eikä tiedä kumman nautinto oli suurempi kärpäsen, joka imeskeli ravintoa makeasta ateriastansa auringonlämmössä vai katselijan tuntiessaan sen nauttivan olemassaolostaan. He olivat tasaveroisia. Henkisesti Nainen samastui nautiskelevaan kärpäseen.

   Nainen istuu miehen päällä hajareisin, hermosolut kosketuksessa tämän vatsakarvoihin. Mies hymyilee – autuaasti. Nainen näkee ja tuntee – Sinunkin on hyvä olla. Vatsanpohjasta kutkuttaa – autuaallinen olo – molemmilla.

   Vuoteen vieressä yölamppu heijastaa seinälle naisen muotojen vääristyneitä varjoja. Yhtäkkiä Nainen huomaa varjot – rintani! Yrittää istua siten, ettei mies huomaisi riippuvia rintoja, selkä takakenossa, näin ne näyttävät terhakammilta. Sitten Nainen heittäytyy miehen päälle, rinnat tämän katseen tavoittamattomissa, litteinä välissä. Kierähtää selälleen – mies päällä – klassisessa ihmisasennossa. Rinnat leviävät kupeille. Naisen tunnelma latistuu rintojen kanssa. Mies yrittää kerätä ne käsiinsä, hyväilee ja suukottelee ja imeskelee nännejä – intohimoisestiko? Vai näytteleekö vain intohimoa? nainen miettii. Epäilee – saako mies rintojen hyväilystä samanlaista tyydytystä kuin silloin ennen, kauan sitten. Silloin kun ne olivat kauniit, minustakin, eivät enää. Kun olen pystyasennossa, ne vielä menettelevät – kehtaan katsoa itseäni peilistä – mutta mansikkamaassa kyyristellessäni ne valahtavat ulos bikinin kupeista – kaksi puolityhjää pussia. Minun rintani, ennen niin kauniin muotoiset ja kiinteät kuin kumipallot – nyt lopullisesti rupsahtaneet.

   Yölampun punertavassa hämärässä Nainen tarkkailee miestä – elätkö edelleen entistä aikaa rintojeni huumasta vai huomaatko niitä puserrellessasi, että ne ovat tyhjentyneet, vähä vähältä, koko ajan. Vai kuvitteletko ne entisiksi kumipalloiksi vai ajatteletko nuoria tyttöjä – kumipallorintaisia? Sellaisiako ehkä haluaisit hyväillä? Voipa olla, että sen ilon sinulle soisinkin, jos joku nuori tyttö sinun ikäistäsi enää huolisi. Ehkäpä prostituoidut, mutta eivät niidenkään rinnat aina mitään kumipalloja ole, elämän ja miesten kaluamia hyytelöpusseja useimmiten.

   Nainen makaa alla ja miettii – mikä infantiili jäänne miehissä onkaan! Niillä täytyy olla äitikompleksi, kun kaikki tuntuu rinnoista riippuvan. Aina ne on niitä kopeloimassa, likistelemässä ja imeskelemässä! Eivätkö ne äidit ole niitä imettäneet – riittävästi? Miesten rintojani kohtaan tuntema intohimo ei herätä minussa enää minkäänlaista kiihdyttävää vastakaikua, mieluummin ärtymystä, en halua olla heille mikään imettäjä!   

   Kun prostituoidut pystyvät kiihdyttämään monta miestä päivässä – ja kaikki eivät varmaankaan ole haluttuja asiakkaita – niin enköhän minäkin pysty yhden miehen tyydyttämään. Olisinhan huono rakastajatar, ellen saisi miestä laukeamaan – vaikkapa sitten olisi kysymys vain omasta aviomiehestä. Tässä iässä egoismi saa väistyä. Mitä siitä, vaikkei akti itselle anna muuta tyydytystä kuin tyydytyksen siitä, että pystyy tyydyttämään toisen!

Tekemisen maku! Teenpä tästä lopun! Kiihdytän sinut – laukeat – Naista naurattaa.

   -   Miksi naurat? kysyt.

   -   Itseironiaa, Nainen vastaa - ja ajattelee itsekseen, että on kuullut sanottavan, että sängyssä ei voi valehdella – on eri mieltä!

   Miten niin herkästi alkanut viettelyksen hetki saattoi päättyä näin kalseasti? Nainen miettii. Rinnat – onko niillä sellainen mahti vai minä itsekö niistä ongelman teen?

   Kaipauksella Nainen muistelee aiempia hetkiä miehen kanssa. – Mahdatko muistaa miten kauan sitten rakastelimme Venetsiassa, hotellihuoneessa, San Marco -katedraalia vastapäätä?

   -   Tällaisesta hetkestä olisin valmis antamaan mitä tahansa! sanoit.

   -   Ja sinun ei tarvitse antaa mitään, saat aivan ilmaiseksi!

   -   Mitä hyvää nykyisin saa ilmaiseksi, ei mitään, ajatteles, ei tarvitse edes veroa maksaa!

   -   Niin, jospa veroviranomaiset saisivat tietää tällaisista taivaallisen nautinnon hetkistä, millaisen huviveron ne meille mätkäyttäisivätkään! Ihme itse asiassa, etteivät ole keksineet, kaikkea muutahan jo verotetaankin. Vaikka kyllähän eräissä maissa prostituoidut naiset maksavat veroa – siis naiset – eivät miehet, ne jotka huvittelevat!

   Nainen sammuttaa yölampun. Huone on mustaakin mustempi. Harsomaisten ikkunaverhojen takana lehdettömän vaahteran haaraiset oksat heiluvat syysyössä kuin kuoleman kourat.

Nyt meidän pitää puhua! Nainen päättää mielessään – suhteemme on alkanut kuolinkamppailunsa. Miten se on mahdollista? Vielä yli parinkymmenen avioliitovuoden jälkeen aprikoin, miten voin olla näin pakahduttavan onnellinen kanssasi. Rupesin uskomaan, että meidän avio-onnemme on ikuinen – mutta ei se ollut. Vuosikausia rakastelimme kiihkeästi, nyt olemme kuin hyvänpäivän naapurukset.

   -   Meidän pitäisi erota, Nainen sanoo, - olemme käyneet toisillemme tyhjiksi, meillä ei ole enää mitään annettavaa toisillemme.

   -   Ei sitä tiedä, sanoit

   -   No sinulla ei ainakaan ole mitään annettavaa minulle.

   -   Älähän nyt, voi vaikka vielä ollakin, nauroit poikamaisesti.

Nainen yhtyi nauruun tietäen, että sanat olivat vain hyvä pila. Viimeisen puolen vuoden aikana kaksi epäonnistunutta rakasteluyritystä puhuvat puolestaan.

   -   En tiedä kuinka paljon rakastelua loppujen lopuksi kaipaan, onko sekin vain myytti, opittu ajatus, kuuluu rakastella ja ellei sitä tee, on jollakin tapaa vajavainen. Jokuhan on sanonut, että sukupuolielimet sijaitsevat korvien välissä! Olisiko noin? Tosin herään unesta usein rakastelunhaluisena, mutta tullessani täysin tajuihini, haluni katoavat. Minä en herätä sinussa mitään eroottisia tunteita, etkä sinä minussa. Elämme saman katon alla kuin sisarukset. Sillä erotuksella, että meillä on moraalinen oikeus rakastella, vaikka emme sitä oikeutta käytäkään. Sinun mielestäsi kaikki on hyvin, minun mielestäni ei mikään! Kyllä se on niin, että jos erotiikka pettää, kaikki pettää! Sinä olet varmaan tullut vanhaksi, minä en!

   Miehet sanovat, että suomalainen nainen on vuoteessa kuin pullataikinaa. Onko näin? Jos on mistäköhän se johtuu? Naisistako? Vai miehistä? Sanotaan myös, että frigidejä naisia ei ole olemassakaan, on vain taitamattomia miehiä! Onko näin? Naisetko näin sanovat? Vai miehet – ne taitavat!

   Yö on hiljainen. Vain Naisen oma kiivas hengitys ja miehen kuorsaus kuuluu. Viha ja kapina miehen välinpitämättömyyttä kohden kasvaa. Nainen taistelee yksin.

 – Sinä nukut, minä valvon, miten tähän on tultu? Kaipaan fyysistä rakkautta! Miten pääsen eroon tästä tilanteesta? Voinko ottaa itselleni rakastajan? Kuka nyt vanhasta naisesta välittäisi, rupsahtaneesta. Nuorena olin kyllä haluttu. Kaunis vartalo, kauniit rinnat, ampiaisvyötärö, pusuhuulet, ilakoiva, iloinen. Nyt rinnat riippuvat ja mieli. Miten tästä olotilasta tekisi paremman. Mutta kun mies ei enää koskaan osoita mielenkiintoa muuta kuin joskus katseellaan. Ja sekin tuntuu tirkistelyltä.

    Mutta minähän olen keski-ikäinen – siis vanha! Miten voin olla näin vanha? Nainen miettii. Tuntuu uskomattomalta. Kun sielultani, mieleltäni, tunnen olevani pikkutyttö, suloinen, luottavainen, iloinen pikkutyttö. Mutta peili kertoo oman karun totuutensa – ja papinkirjat vahvistavat – peili on oikeassa! Mikä on tärkeämpää? Se mitä minä itse tunnen vai se mitä todistusaineisto kertoo? Riippumatta omista tuntemuksistani ympärillä olevat ihmiset määrittelevät minut todistusaineiston perusteella. Kukaan muu kuin minä itse ei tunne sitä pikkutyttöä, joka sisimmässäni edelleen kuohuu.

   Kun nainen on nuori, fertiili-iässä, ei hänen tarvitse olla mitään muuta kuin nuori. Hän voi olla tyhmä tai hapan, lihava tai laiha tai kaikkea yhtä aikaa – ei kuitenkaan suorastaan ruma – ja miehet kumartavat, liehakoivat, ihailevat häntä. Mutta kun kaikista ponnistuksista huolimatta ihopoimut rupeavat valahtamaan toinen toisensa päälle kuin kukolla heltat ikäsi paljastuu. Nainen yrittää olla monin verroin hauskempi kuin mitä nuoruudessaan oli ja miellyttävämpi ja nokkelampi, älykkäämpi, tietävämpi ja kantaaottavampi. Lisäksi peittääkseen nenä-huuliuurteita hän yrittää ylläpitää hymyilmettä. Yrittäessään tavoitella kuningatarryhtiä hän kiristää vatsalihaksia selkärankaa vasten, hengitys melkein salpautuu. Ja kaikki yritykset vain peittääkseen kalenteri-ikänsä – jotta tulisi hyväksytyksi! Jottei tulisi yhdellä vilkaisulla luokitelluksi kategoriaan – tarpeettomat vanhat naiset! Mikä taisto! Turhaan!

   Kun varomattomana hetkenä satut vilkaisemaan peiliin – juuri silloin, kun et hymyile, kun vatsalihakset ovat repsahtaneet, kun ryhti on romahtanut, kun kasvovekit ovat valahtaneet normaaleihin asemiinsa – silloin katsot totuutta silmiin. Ja toteat – tähän on tultu! Mitään ei ole tehtävissä. Olet mikä olet! Hyväksy itsesi, ja hymyile anteeksiantavasti – ja vähän vahingoniloisesti – tämä kohtalo on joka ikisellä, kauneimmallakin, jos nuoruusvuosista hengissä selviää!

   Mutta miksi on niin perin tärkeää olla toisten hyväksymä, peräti ihailema? Ja vaikka yksi ihminen ihailisi, se ei riitä, pitäisi olla kokonainen ihailijoiden kaarti! Tai sitten pitäisi ihailla itse itseään, silloin riittäisi se yksi ainoa ihailija – minä itse! Mutta miksi minä en itseäni ihaile? Täytyyhän minun olla erinomainen, jos odotan, että kaikki toiset minua ihailevat!

   Tuuli on yltynyt, riepottaa vaahteran oksia, sade piiskaa ikkunaruutuja. Kylmä viima pyörtää nurkissa, karkottaa viimeisenkin suloisen lämmön, ennustaa läheneviä hyisiä tunteja. Nainen makaa ja valvoo, viha sisimmässä kasvaa. – Jos menen toisen sänkyyn – entä sitten? Joku ehkä tulisi maksusta kanssani, tai ehkä joku ikäiseni, jolla vielä olisi voimaa ja intoa – ehkä 50-villityksessä oleva. Mutta eiväthän nekään vanhoista naisista. Eihän siinä olisi mitään hohtoa – teini-ikäisiä niiden olla pitää, jotta voisivat omaa miehuuttaan kohentaa, elinvoimaansa näyttää. Sehän sen lisäksi tietäisi avioeroa. Entä sitten? Ei ole tämäkään avio minkään arvoinen!

   Nainen kääntyilee tuskissaan. Sanovat, että suuri osa avioeroista johtuu siitä, että seksielämä ei pelaa. Entä aviomurhat, voisivatko nekin johtua samasta syystä, ja tietenkin mustasukkaisuudesta. Naisen mielessä välähtää – tapan sinut! Se tuntuu olevan ainoa ratkaisu. Ajatus herättää kauhuntunteen, saa tukan nousemaan pystyyn. – Nyt minun on tehtävä jotakin, muuten todella tapan sinut! Nainen päättää, kuulee miehen hengityksestä, että tämä on hereillä.

   -   Haluan maata kanssasi, Nainen sanoo.

   -   Tule tänne, mies sanoo

   -   Ei kun tule sinä tänne!

Ja niin mies menee Naisen viereen, päälle, alle. Lopulta he makaavat vierekkäin. Näin yksinkertaisestiko se ratkesikin? Nainen huokaa.

   -   Et enää milloinkaan osoita mitään kiinnostusta minua kohtaan, Nainen sanoo syyttävästi.

   -   Kyllä minulla on, mutta kun sinä aina silloin nukut.

   -   Arvaapa mitä minä mietin – ajattelin, että jos tapan sinut, pääsen tästä tuskastani!

   -   Siinä sinä olit väärässä, kuten näet oli olemassa toinenkin vaihtoehto.

   -   On sinussa mitä vikaa tahansa, niin koskaan et ole minulle selkääsi kääntänyt, kun olen halunnut tulla luoksesi. Milloinkaan et ole sanonut, ettet jaksa tai ettei juuri nyt huvita. Aina olet pyrkinyt toiveeni täyttämään, paremmalla tai huonommalla menestyksellä, mutta kieltäytynyt et ole milloinkaan!

   -   Onhan meillä ennenkin ollut kriittisiä hetkiä, kun sinulla ei syystä tai toisesta hyvistä yrityksistä huolimatta tahtonut onnistua. Muistatko ne kerrat nuoruudessa. Mehän olimme aivan rakastuneita, mutta kun ei niin ei. Ja minä olin onneton ja niin olit sinäkin. Silloin mietin murheellisena, että tällaistako loppuelämäni tulisi olemaan, ainaisessa kaipauksessa. Tyytyä pelkkiin hyväilyihin, kun jokainen solu huusi kaipauksesta. Mieleni kapinoi, kuinka meille on saattanut käydä näin? Elämäni parhaimmat hetket olin kanssasi viettänyt, huumaavan ihania hetkiä. Estottomia, kiihkeitä, kuumia, lämpimiä. Rakkauden täyteisiä, yhteisymmärryksen kyllästämiä, yhteen sulautumista. Ja kaikki olisi nyt lopussa! Jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen hyytyi osa lämmöstä. Jokaisen uuden yrityksen synnyttämän toivonkipinän sammuessa kuoli pieni osa tunteista, niin minä luulin. Epäilin kyllä, että sinulla oli joku toinen nainen, joka tyydyttää halusi, kun et mitään kiinnostusta minuun osoittanut. Sanoit, että rakastat vain minua, etkä tule ketään toista koskaan rakastamaankaan, tällaista tunnetta ihminen kokee vain kerran elämässään, niin sinä vakuutit. Sanoit, että olet valmis tekemään mitä tahansa, jotta minä olisin onnellinen.

   Kesäisen valoisa yö. Lehtojen heleä vehreys, pientareiden sinipunaiset villilupiinit ja niityillä koiranputkien valkoiset huiskat huumasivat väreillään ja tuoksuillaan. Avonaisesta ikkunasta satakielen helisevät soinnit kantautuivat huoneeseen. 

   -  Makasimme vuoteessa. Hyväilit minua. Vaikka rakastelu yleensä jäi tälle asteelle, tuntui sekin suloiselta. Toteutit suunnitelmasi. Minulle tuli hämmentävä tunne, metallinmaku suuhun. Tunsin itseni häväistyksi. Vaikka teit sen minun tähteni, että minä saisin tyydytyksen! Sinulle se oli varmaan vielä nöyryyttävämpää. Se oli ainoa kerta. Vielä vuosien kuluttua, kun taas saatoimme rakastella yhteen sulautuen, muistelimme tuota mieliämme myllertänyttä kesäyötä, nyt hymyssä silmin.

   Mutta nyt on taas kaipaus mielessä. Nainen muistelee, kuinka hän kademielellä oli kadulla ihmisvilinässä katsellut kahta ihmistä, naista ja miestä. Mies oli hahmo, objekti, subjekti oli nainen. Nainen ei ollut enää nuori, keski-ikäinen, luulen. Hyvin pukeutunut, kauniisti meikattu. Näin ohimennen hänen ilmeensä. Se räjäytti sieluni! Haluni! Ikäväni kaikkea sitä kohtaan, mitä aikoja sitten olin kokenut, tuntenut. Tunnistin siinä katseessa itseni vuosikymmenten takaa. Rakastavana, antautuvana, kaiken muun paitsi sinut unohtavana. Naisen silmät näkivät vain tämän miehen. Niin kuin minä silloin kerran näin vain sinut. Silloin minä suljin sinut syliini mistään välittämättä, mitään muuta näkemättä. Suutelin sinua keskellä katua, junassa, ravintolassa, missä vain. Kietouduin sinuun, ja sinä minuun. Naisen käsien kosketus kuului vain tälle miehelle niin kuin minunkin käsieni kosketus vain sinulle. Naisen huulet olivat raollaan, työntyivät tälle miehelle, niin kuin minunkin huuleni olivat vain sinun.

   Nainen omistautui siinä kadulla talvisissa päällysvaatteissaan seisoessaan koko rakkautensa hehkuvassa alastomuudessa vain tälle miehelle, niin kuin minä silloin kerran olin vain sinua varten. Ei vain sillä hetkellä, vaan monesti aiemminkin, ja myöhemminkin. He olivat viettäneet yhteisiä hetkiä, niin kuin mekin. Muisto näistä hetkistä eli naisen ruumiissa, niin kuin minunkin. Se säteili hehkua – minun hehkuni on sammunut.

   Noin olen minäkin tuntenut. Noin olen rakastanut. Nyt on kaikki poissa. Ei yhtä lämmintä tunnetta, ei halua kietoa käsinäni ympärillesi, edes ojentaa kättäni sinulle. Mutta onhan minulla muistoni, Nainen yrittää lohduttautua. Millaisen katseen nainen mahtaa luoda mieheen vuosikymmenten kuluttua? miettii. Eivät kai seksuaaliset aktit ole välttämättömiä? Kai sitä muutenkin voi elää harmonista yhteiselämää? Mutta kun muistojen haalistumisen myötä tunteetkin haalistuvat. Nyt alkavat muistotkin olla kuolleita – kuten tunteetkin.

   Nainen katsoo miestä murheellisena – en rakasta ketään tässä maailmassa – en sinua, en lapsiani, en itseäni. Kuinka sydämeni voi olla kylmä kuin kivi? Tai kivikin voi olla lämmin, kun aurinko paistaa siihen. Miksi aurinko ei paista minuun? Mistä löydän auringon? Auringon, joka lämmittäisi minut. Sinun rakkautesi kerran, kauan sitten oli aurinko, joka sulatti minut syleilyynsä. Enää ei. Lasteni rakkaus oli kerran se, mikä levitti hymyn kasvoilleni. Nyt tuntuu kuin nämäkin tunteet olisivat kuolleet. Olenko menettänyt äitiyteni, kyvyn tuntea äidinrakkautta? Itserakkauteni hiveli kerran mieltäni ja teki minusta rakastettavan. Enää ei. En rakasta ketään, mikään ei minua lämmitä. Enää minulla ei ole lämpöisiä tunteita ketään muuta kuin vanhempiani kohtaan, ainoat, joita rakastan – kuolleet, muistoissa. Onneksi he ovat kuolleet, jotta minulla on jotakin, mitä kohti tuntea lämpöä!

Onko niin, että pelkkä psyykkinen kontakti ei riitä, jos ei riitä pelkkä fyysinenkään. Tarvitaan molempia. Jos toinen puuttuu, ei toinenkaan puoli jaksa loputtomiin inspiroida. Tunnekuolema! Näin minulle on juuri nyt käymässä. Olen apaattinen, välinpitämätön. Mikään sinussa ei kiinnosta minua – ei liioin minussa sinua, siltä tuntuu. Emme anna toisillemme mitään ravintoa, elämme kuin vieraat tyhjiössä.

   Yksinäisyydessä ristiriitaiset ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Nainen yrittää miettiä olisiko mitään tehtävissä. Mistä löytyisi lehto, jossa satakielet vielä laulavat ja keto, jolla kukkaset yhä hehkuvat rakkauden väreissä?

   Syysmyrsky on laantunut, valo kajastelee harsoverhojen takaa, pilvien välistä näkyy kappale sinistä taivasta, enteilee seestyvää syyspäivää, uutta päivää.

 M I E H E K S I   L U O T U 

Öinen ahdistus mielessä, kehossa, ihossa, kaikessa. Öinen ahdistus kaipauksesta, jota kukaan ei ole poistamassa, ei lohduttamassa. Ei edes hyväilemässä – en edes itse, en tohdi, niin kuin en milloinkaan, aikaisemminkaan. Tyydyttää itse itseään, sairaalloista, häpeällistä, syntistä! Taas yksi yö tuskaisena vuoteessani, en yksin, mutta yksinäisenä.

   Makaat vierelläni, syvässä unessa. Miten saatatkin nukkua noin sikeästi? Etkö kuule hätähuutoani? Eikö mikään tuntoelimesi värise tuskaani? Kuulen syvän hengityksesi. Haluan herättää sinut, kertoa sinulle, kuinka valtava kaipaukseni, tuskani on. En kehtaa. En ilkeä tunnustaa haluani, minä – vanha mies! En ole varma nukutko sinä, ehkä vain teeskentelet. Jospa sinäkin kamppailet yksinäisyydessäsi, oman kaipauksesi, halusi kanssa, uskaltamatta, kehtaamatta tunnustaa. Tulisinko luoksesi, viereesi, uskaltaisinko? Et ehkä heräisikään kaipaukseeni tai et vastaisi siihen, ehkä vain ärtyisit. Silloin tuskani rusentaisi minut kasaan. Vai räjäyttäisikö se minut eloon, kapinaan? Ryntäisinkö ulos? Mihin? Mihin menisin – ilotaloonko, itsemurhaanko, mihin?

   Kuka tätä maailmaa hallitse, mietin yksinäisyydessäni. Sanovat, että maailma on miesten maailma. Se vain näyttää siltä! Naiset sitä hallitsevat, salaa, yön pimeydessä, kulisseissa. Heillä on kaiken maailman mahti, sylissään, lämpöisessä pesässään. Nainen voi olla avoin tyydyttäjä, jos vain haluaa, mies ei. Se on naisen tahdosta kiinni. Jos nainen haluaa, hän voi ajaa miehen perikatoon, epätoivoon. Tai nostaa epätoivosta, perikadosta maailman ruhtinaaksi. Se on naisen tahdosta kiinni, ei tunteista, ei rakkaudesta. Eikä hormoneista kuten miehellä.

   Et ymmärrä, miksi miehet pornolehtiä lukevat. Sanot, että miesten alastonkuvat eivät sytytä sinussa minkäänlaista kiihottavaa tunnetta, päinvastoin. Mielestäsi miehen vartalo ei ylipäätään ole eroottinen. Sanot, että pornolehtien lukijat ovat seksin tirkistelijöitä, elämän tirkistelijöitä. Eräässä radio-ohjelmassa sanottiin, että porno on korvike läheisille ihmissuhteille ja että erotiikkaan kuuluu aina vähän perverssiä käyttäytymistä ja että seksiasioissa tarvitaan aina vähän mielikuvitusta. Samassa ohjelmassa sanottiin myös, että niin kauan kuin nainen luulee, että se paikka on kultaa, niin kauan tarvitaan pornografiaa.

   Olet aina närkästynyt, kun kuulet tai luet tai näet kuvauksia siitä, miten miehet ilotyttöjen perään, oman terveytensäkin uhalla. Et käsitä mikä ihmeen pakko niillä on, eivätkö nyt omat naiset riitä –vaimot, morsiamet, tyttöystävät. Mutta jos et omista vaimoa, morsianta, tyttöystävää, et yhtään naista, joka haluaisi lähellesi, ei tahdo kanssasi, minun kanssani. Olen vain hiljaa ja ymmärrän näitä miehiä. Kuinka voisi nainen ymmärtää miestä? Eihän hänellä ole niitä tuntosarvia, niitä tuntosoluja, mielen ailahteluja, joita miehillä on.

   -   Mitä ne miehet aina nuorten naisten perään? kysyt.

   -   Kun ne vanhat naiset eivät enää halua, jaksa. Ne ovat naisina kuolleita!

   -   Mutta etkö usko, että ne vanhat haluttomatkin naiset heräisivät eloon, jos heille tarjottaisiin samasta ajasta sama maksu kuin mitä ilotytölle maksetaan? Ehkä ne vanhatkin vaimot heräisivät henkiin ja pystyisivät iloitsemaan miehen kuin miehen kanssa. Olen kuullut pariskunnasta, jossa vaimo oli lopen kyllästynyt miehensä lähentelyihin, mies jopa uhkasi muuttaa pois kotoa, kun joutui aina torjutuksi. Vaimo valitti ongelmaansa ystävättärelleen. Tämä antoi neuvon: anna sinä nyt vain ja pyydä sitten vaikka uusi turkki! Seuraavan kerran, kun ystävättäret tapasivat toisensa – kuinka ollakaan – tämä tympääntynyt vaimo oli uhkea ja hymyilevä upouudessa turkissaan! Siis mikä muukaan vaimo oli kuin ilonainen, huora! Mutta tulipahan todistettua, että kyllä vanhakin voi ilomielin iloita, jos vain maksusta sovitaan - kaikki on ostettavissa, myös rakkaus, jopa omalta vaimolta. Raha panee kummasti veren kiertämään myös vaimon suonissa.

   -   Ei mies kehtaa moista edes ehdottaa, sanoin.

   -   Ei nyt ihan suoraan, vähän ovelasti. Sitähän voi katsella vaimon vanhaa turkkia ja sanoa, että sinä kultaseni tarvitsisit pian uuden, sitten lasi punaviiniä, pieni halaus, suukottelu, hyväily, jaa, minkä turkin sinä haluaisitkaan? Vaimo olisi voitettu! Ja onhan niitä muitakin lahjomia!  Kultakoruliikkeen edessä sanot – Kultaseni, noissa Ceylonin safiireissa on aivan yhtä syvänsininen väri kuin sinun silmissäsi! Miltä korvakorut sinusta näyttävät? Sinulle kultaseni minä annan mitä ikinä vain haluat! Ja olen varma, että vaimo ei illalla kehtaa rakasteluasi kieltää! Eikö ole oiva menetelmä? Rahat, jotka muuten menisivät ilotytölle, jäävät nyt perheeseen ja mies saa suurin piirtein saman kuin ilotytöltäkin paitsi mahdollista sukupuolitautia.

   Yksin uskallan ajatella, että onhan kyse myös silmänilosta, niistä pienistä pitseistä, sileistä reisistä, hoikasta uumasta, viekoittelevasta katseesta, kiharaisista kutreista, ihomaaleista, pitkistä punaisista kynsistä, sipsuttelevista askeleista, houkuttavuudesta! Mies on ylpeä saadessaan kulkea tämän upean nuoren luomuksen rinnalla. Sehän viestittää koko maailmalle, että mies on, jos ei enää aivan nuori niin ainakin nuorekas! Hormonitoiminta on vielä kiivasta, kuohuvaa, ei tarvitse potenssilääkettä! Mies on energinen ja kykenevä – tai ainakin varakas!

   Ymmärrän syyn, miksi monet miehet eron vanhasta vaimosta ottavat – miehuusnäyttö! Sitäkö minäkin kaipaan – miehuusnäyttöä? Että vielä olen kykenevä, vielä kelpaan nuorellekin. Mutta muista, että silloin myyn itseni, nainen on arvioinut minut kultavaa´assaan, ilmaiseksi en ole itseäni antanut enkä toista ilmaiseksi saanut. Kaupankäyntiä kaikki tyyni! Kyllä muutkin sen ymmärtävät, hymysuin, vaikkapa salaa. 

   Koskisiko tämä myös meidän suhdettamme, mietin, kävisimmekö mekin kauppaa toistemme rakkaudesta? En tohdi kysyä. Enkä sanoa ääneen, että tällaisella luomuksella ei ole synnytysarpia, ei velttoa ihoa, ei hapsottavaa tukkaa, ei väritöntä naamaa, harmaan arkisia vaatteita. Mutta onhan minun myönnettävä, että osaltani olen itse vaimoni ulkokuorta ollut rapauttamassa – ei synnytysarpia ainakaan ilman minua olisi tullut! Ja miten minä olenkaan antanut vanhan hehkun tällä tavalla sammua? Jospa se onkin kiinni minusta! Voisiko? Jospa tuhkan alla piilisi vielä kipinän poikanen! Puhalla! Kokeile!

   Mutta olenko itse haluttava? Jos oikein rehellinen olen, olenko? Milloin viimeksi olen katsonut peiliin, kokovartalopeiliin? Ei vain partaa ajellessani. Katso kokovartaloprofiiliasi! Olenko se hoikka, jäntevä nuori Adonis kuin silloin vuosikymmeniä sitten? Se notkea pantteri! Se jumalainen rakastaja! Olenko? Onko oma ihoni sileä, kiinteä, tukkani tuuhea, onko? Ei kai peilistä pullistele rasvavyötärö, kaksoisleuka, paljastunut päänahka, seksittömät kalsongit? Annanko puutteet itselleni anteeksi? Anna siis myös vaimolle!

   Niin, vaimoni, aina sinä ihmettelet, miksi miehet katunaisten, ilotyttöjen luona öitään viettävät, tai vaikkapa vain neljännestunnin, jos ei iloitakseen, saadakseen tyydytyksen, mitä eivät muualta saa. Sinä et halua enää minua yksinäisyydessäni lohduttaa. Et ojenna edes kättäsi minua kohden enää. Silloin ennen kyllä, mutta nyt on tyhjyys, kuilu välillämme, läpinäkymätön – ylipääsemätön? Vaikka vuoteemme ovat ihan vierekkäin, vaikka minä olen vain hengähdyksen päässä sinusta. Et kuule minua, et huutoani, kaipaustani. Enää et minua yksinäisyydessäni lohduta. Olet kuuro, olet sokea, olet tunnoton.

   Silloin ennen, kauan sitten, et tarvinnut kuin katseen, kevyen kosketuksen, hipaisun, usein pelkkä ajatuskin riitti. Sinä sytyit, sytytit minutkin. Kun olin masentunut, sinä tiesit keinon lohduttaa, sinun sylissäsi kaikki maailman vaikeudet ja murheet katosivat. Kaipaan sinua! Kaipaan kosketustasi! Kaipaan rakkauttasi!

   Mutta kun en uskalla enää, vaikka minulla on hillitön tarve, halu, polttava kiihko! Olen niin monesti tullut kielletyksi, pois työnnetyksi, milloin mikäkin syy, todellinen tai usein keksitty. Usein vain nauraen väistely, ikään kuin olisi kysymys pilasta. Ja kuitenkin kaipaukseni on totisinta totta. Ja kun en aina onnistu, vaikka tarve on riistävä. En uskalla enää. Olenhan usein ollut aivan komea, haluttava ja sinä vaimo kiihkeä, halukas, mutta sitten, juuri sillä hetkellä on puhti poissa, kuin janoon kuoleva liero! Näen, että olet tuskainen, et uskalla enää antautua alttiiksi uudelle pettymykselle. Niin, vaimo, ei ole vain sinun syysi, se että minä joudun yksinäisyydessäni kaipaamaan.

   Entä jos kävisin ”vieraissa”? Haluaisinko mennä? Haluaisinko tulla kotiin sinun luoksesi, vieras haju ihollani? Sitä en kestäisi, etkä sinä. Kaikki välillämme särkyisi lopullisesti. Yhteinen lämmöntunne, se vähäinenkin, muuttuisi hyytäväksi välttelyksi, jäätyisi. Lämpöä on kuitenkin vielä jäljellä ja kunnioitusta – mutta myös pelkoa.

   Entä jos sinä vaimo olisitkin niin kylmäkiskoinen, että et ollenkaan välittäisi, sanoisit vain, että mene sinä ukkokulta minne haluat! Vaikka vilkuilisin kuinka monia nuoria naisia, et pelkäisi, miten sinulle tulisi käymään, jos sinut jättäisin – sinullahan on ammatti ja työtä, sinun taloudellinen riippumattomuutesi olisi taattu. Eikä minunkaan sen tähden tarvitsisi huonoa omaatuntoa kantaa. Ehkä ehdottaisit, että kumpikin menemme omille teillemme, ilman tilitysvelvoitetta. Silloinhan avioliittomme olisi pelkkä liikesuhde. Meitä sitoisi enää vain omaisuus, senkin jakamisesta tai käyttämisestä voisimme tietenkin sopia. Ja johan vuosia sitten, kun vielä olimme palavasti rakastuneita toisiimme, kun minä sanoin, että kaikesta muusta voisin luopua, mutta en sinusta, sanoit, että sinä voisit luopua kaikesta muusta mutta et lapsistasi. Vaikka minäkin pidän lapsistamme, sinä olit kuitenkin minulle tärkein. Se että minä olinkin sinulle toissijainen, oli minulle karvas pala nieltäväksi, sisimmässäni en ole hyväksynyt sitä vieläkään. Onko nainen ensisijaisesti emo, jolle jälkikasvu on kaikki kaikessa? Entä mies, onko hän ensisijaisesti uros, koiras, jolle naaras on elämisen ehto? Se eroko naisella ja miehellä on? Onko se luonnonlaki?

   Kaikkea sitä tulee yön pimeydessä, mielen ja ruumiin yksinäisyydessä miettineeksi! Jospa sinä, vaimo osaisit aavistaa tai lukea ajatuksiani, olisit selvänäkijä! Vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka sinulla olisi samanlaisia mietteitä – samanlaisia ajatuksia ja tunteita, niistä kun nyt ei ääneen puhuta, ei uskalleta! Vanhoissa muistoissako nyt jo pitäisi ruveta elämään? Kyllä ne suloisia ovat, mutta eivät ne kaipausta vie, päinvastoin! Vaatii molemmin puoleista anteeksiantoa. Vaatii huumorintajua. Muistatko, kun meillä silloin ennen oli hauskaa yhdessä? Miksi se niin vakavasti pitäisi ottaa? Lisää leikkimieltä! Eihän asia nytkään kuolemanvakava ole, sehän antaa elämän! 

   Silloin kun viimeksi näin sinun nautinnosta ummistetut silmäsi, sinun hehkuvat kasvosi, kuulin ääntelysi. Mikä tyydytys sinulle! Mikä tyydytys minulle! Minä saatoin sinut kukkiville kedoille, viheriöiville niityille, hehkuvan auringon autuuteen. Olit vallassani, ja minä sinun! Yhteinen ajattomuus. Jälkeenpäin saatoimme laskea leikkiä, puhella ihan hassuja asioita, nauraa. Pyöriskelimme toistemme ympärillä, iloitsimme toisistamme. Silloin unohtuivat meiltä molemmilta riippurinnat ja rasvavyötäröt, synnytysarvet ja kalpeana paistava päälaki, ajan raiskaamat kehomme. Hehku oli jäljellä, sehän riitti. Aina olen halunnut kuolla sinun syliisi, lämpöösi. En vieraan, vaan sinun tuttuun kohtuusi. Mutta en aivan vielä, mutta sitten.

S O L V E I G  

Hoitaja tulee hämärään huoneeseen, vain yölamppu luo himmeää valoaan. Katselee vuoteessa makaavaa vanhaa, elottoman näköistä naista. Säälittävän näköinen, silmät ummessa, kuin kuollut.

 -  Kunpa olisinkin saanut kuolla, mutta ei! Ne olivat laastaroineet kädenselkään injektioneulan, jota myöten telineessä riippuvasta pussista valui nestettä, tippa kerrallaan, tulehduksia parantavaa liuosta. Toisella puolella vuodetta iso happisäiliö, josta nenäletkut veivät happea hengitettäväksi.

-  Jos ottaisin letkut pois nenästä ja sulkisin nestepullon hanan ja vetäisin neulan kädenselästä! Antaisin itseni vain vaipua horrokseen - hengen haihtua ilmaan, kadota, pois.

-  Kukaan ei minua kaipaisi, ei yksikään ihminen, ei edes eläin. Kukat kotona ikkunalaudalla,

ainoat elolliset, jotka minun huolenpitoani tarvitsisivat  -  jonkin aikaa, kunnes nekin kuihtuisivat, kuolisivat. Yhtä vähän minua kukaan kaipaisi, yhtä vähän kuin kukkiani. Siivooja tulisi ja heittäisi ne pois. Samalla tavalla ne heittävät minutkin jonakin päivänä johonkin kuoppaan. Turha elämä. Täysin turha! Vanha nainen kapinoi.

   Tässä puolitajuttomana maatessaan hän näki koko olemassaolonsa turhuuden. Katkerana hän selasi elämäänsä. Syyttäviä ajatuksia kaikkia lähellään eläneitä kohtaan, kohtaloaan, Jumalaa kohtaan. Omaisiaan! Mitä omaisia ne sellaiset olivat! Jumala! Mikä Jumala se sellainen on!

   Mielessään vanha nainen kirjoitti syytelappuja jokaiselle vuoron perään. Jokaiselle, joka oli hänet elämässä nujertanut. Lappu lapun perään. Kirjoitti lapun, repi sen saman tien, kirjoitti uuden, repi senkin, ja taas uuden - koko yön hän kävi läpi elämäänsä, niin turhaa. Etsien vastausta - miksi, kuka, milloin, miten, missä syyllinen, syylliset!

  - Vihdoinkin tytär! huudahti isä, kun neljän pojan jälkeen saatiin perheeseen tyttö. - Kyllä neljä poikaa riittävät todistukseksi miehuuskunnostani! ylpeili isä. -Tästä tulee vanhuudenpäiviemme päivänsäde! hän iloitsi vaimolleen. - Kymmenen vuotta nuorempi kuin nuorin poikamme, pieni Skrapabulla! Kukapa olisi enää osannut odottaa!

   Ja mikä ihastuttava pieni tyttö siitä kasvoikaan. - Solveig, sol, meidän aurinkoisemme! Nimensä veroinen, kuin auringonsäde. Kuin pieni prinsessa, vaaleat kiharaiset hiukset korvallisilla pöyheiksi tupsuiksi isoilla rusettinauhoilla solmittuna. Aurinkoinen hymy. Aina kiltti, vaivaton lapsi. Niinhän kaikki sanoivat - oikein sopiva nujerrettavaksi, vanha nainen huokaisi voimattomana.

Miten auvoista perhe-elämää lääkäriperheessä vietettiinkään! Isä hoiti potilaitaan tunnollisesti ja taitavasti. Samoin perheensä talouden. Säästäväisenä miehenä hän vuosien myötä saikin kerättyä varsin huomattavan omaisuuden. Perheellä oli iso kaupunkiasunto ja melkeinpä linnamainen kesähuvila meren rannalla, osakkeet ja talletukset tekivät elämän turvalliseksi. Vaimo, tohtorinna, oli mieleltään hieman ailahtelevainen, mutta saikin olla. Palvelusväki hoiti kyllä talon arkiaskareet. Kun isoveli oli jo ylioppilasluokalla, Solveig-tyttönen oli vielä leikki-iässä.

  - Minun isoveljeni! Sinä ainoa ihminen maailmassa, joka olet todella välittänyt minusta!  -  Ummistettujen silmäluomien alta työntyy kaipauksen kyyneleitä, kastelevat ohuet harmaantuneet hiukset ohimoilta.

 - Siitäkö se alkoi? Sekö on syy elämäni kurjuuteen? Kansalaissota - punaiset, jotka ampuivat sinut, minun rakkaimman veljeni. Sinut, joka olet ainoa, joka minua koskaan on todella rakastanut. Olin sinun lemmikkisi. Sinun, joka aina leikit kanssani, ihan lapsellisiakin leikkejä. Joka aina autoit minua, sinä, jonka kanssa minulla oli salaisuuksia. Meillä oli salainen leikkipaikkamme metsässä, piilossa muilta. Minä halusin haudata sinne kivenkoloon ne viimeisenä kesänäsi yhdessä säilömämme kirsikkapurkit, ne ainoat, jotka jäivät vuosikymmeniksi kellarin hyllylle. Mutta en voinut erota niistä. Halusin nähdä ne ja muistaa sinua aina, kun menin kellariin. Ne ovat minun pyhäinjäännökseni. Ainoa käsin kosketeltava muisto sinusta. Siellä ne ovat vieläkin, sinnekö mahtavat jäädäkin. Siellä hyllyllä ne odottavat minua. Mutta jos minä en pääse niitä piilottamaan, niin joku ne minun jälkeeni heittää tunteettomasti menemään. Tietämättä niiden salaisuutta. Ja minä olen säilyttänyt niitä yli kahdeksankymmentä vuotta! Sinun muistoasi.

   Siihen ne lahtasivat sinut, jäälle. Sinut, veljeni, jonka juuri piti päästä ylioppilaaksi. Siellä jäällä ne ampuivat monta muutakin koulupoikaa. Nuori viaton, innokas isänmaallinen veri valui hankeen. Silloin kuoli myös minun elämäniloni. Olin vasta kuusivuotias. Mutta kaiken muistan! Kauhun, tuskan, sekasorron.

  - Äiti, sinua minä syytin kauan onnettomuuksistani. Enää en syytä. Kuka äiti voisi sellaisista menetyksistä selviytyä tervejärkisenä? Ensin vanhin poikasi, kohta perässä nuorempi,

16 –vuotiaana. Ei kestänyt veljen kuolemaa, hänkään. Sairastui, menehtyi muutamassa kuukaudessa. Näistä menetyksistä et koskaan toipunut. Sulkeuduit huoneeseesi. Nyt ymmärrän myös isää. Hän varmaan rakasti sinua syvästi. Ei kestänyt nähdä sinun tuskaasi, vaan yritti kohentaa mielentilaasi opiaateilla. Vähitellen vajosit yhä syvemmin huumeriippuvuuteen. Eikä isä raskinut katkaista kierrettä. Mutta sekään ei riittänyt, vieläkin enemmän sinua koeteltiin. Reumatautisena sait viimeiset vuotesi viettää vuoteessa.

  - Äiti, en minä sinua syytä! Kuinka voisinkaan, äitiparka! Ketä sinä voisit syyttää elämäsi tuhoutumisesta? Miten, miksi joitakin saa sillä tavalla kurittaa, miten elävänä tappaa? Sinua en syytä siitä, että elämänurani ei pankkineidinvirkaa pidemmälle edennyt. Hoidin sen kuitenkin tunnollisesti ja kunniallisesti, mutta ei se ollut sitä, mistä minä olin uneksinut, luovuus puuttui. Henkisesti tappavaa. Yhden tyhjän aukon vain täytti toinen tyhjyys. Sinä ymmärrät, ethän ole katkera minulle, vaikka minä olinkin katkera.

   - Mutta isä? Minkä takia sinä pakotit minut jäämään kotiin hoitamaan äitiä? Olihan meillä taloudenhoitaja ja varaa useampaankin. Minä en saanut lähteä opiskelemaan kuten veljeni saivat. Miksi? Jos olisin ollut poika, ei minulta olisi sellaista uhrausta vaadittu. Siinä meni nuoruuteni, siinä meni unelmani taidehistorian opiskelusta, siinä meni elämäni mahdollisuudet. Isä, miksi suljit elämän minulta?  Sinulle olen katkera! Olen! Sinunko tahtoosi alistuminen teki elämästäni turhan! Ajattelit vain äitiä, et yhtään minua, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla elämä elettävänä. Lieneekö äiti edes ollut iloinen siitä, että olin hänen seuranaan, luin hänelle, viihdytin parhaani mukaan. Suurimman osan ajasta hän makasi ilmeettömänä vuoteessaan, eli omissa harhamaailmoissaan. Yhden onnettoman sijasta meitä oli kaksi.

   - Ja taas minä olen toisten armoilla, saan vain mielessäni protestoida, kapinoida, kukaan ei minun mielipidettäni kysele, ei välitä, täytetään vain normit ja pykälät! Eikö ihminen saa päättää mistään itse -  ei edes kuolemastaan.

   Hoitaja hiipii kuin varkain vuoteen viereen, katselee hetken ruumiin näköistä vanhaa naista, kuulee keuhkokuumeisen lyhyen, pinnallisen hengityksen. Hengissä on. Ei aavistustakaan toisen sisällä tapahtuvasta myrskystä, myllerryksestä. Tarkastaa nestepussin - pian pitää vaihtaa uuteen -  mumisee, kontrolloi hapentulon happisäiliöstä, hiipii pois, sulkee oven.

   - Miksi ne eivät anna minun olla rauhassa, miksi ne eivät anna minun vain kadota, hävitä olemattomiin? Eivät ne itsekään katso minulla mitään virkaa olevan. Ei kukaan koskaan ole pitänyt minua tarpeellisena. Ennen vanhat saivat rauhassa kuolla keuhkokuumeeseen, se oli monien pelastus vanhuuden nöyryytyksiltä - elämän nöyryytyksiltä - mutta se on joku mies - sairaalan ylilääkäri, joka määrää minun elämästäni. Pannaan tiputukset ja happiletkut, koneet ja lääkitykset, että vain saavat lisää nöyryyttää.

   Mitä varten? Mitä tehtävää minulla nyt enää on, kun en ole nuorenakaan kelvannut tekemään muuta kuin mitä miehet ovat minut pakottaneet. Yhtään asiaa en ole saanut omasta vapaasta tahdostani tehdä.

 - Isä, minä en varmaan osannut elämässäni tehdä yhtään tekoa, josta minua olisit kiittänyt tai josta minua olisit arvostanut. Et edes avioliittoani hyväksynyt. Vastustit naimakauppaani viimeiseen asti. Mutta minkä sinä kolmeakymmentä lähentelevälle miehenkipeälle naiselle mahdoit. Vanhaksi piiaksi en ainakaan halunnut jäädä, eikä muita tarjokkaita paikkakunnalla ollut. Ja olihan mies pitkä ja komea, moni tyttö häntä liehitteli. Minusta olikin imartelevaa, että hän valitsi juuri minut! Isä, niin vihainen sinä seurustelustani olit, että et rukouksistani huolimatta edes häihini tullut! Sinua minä odotin viimeiseen hetkeen, mutta et tullut. Silloin olin siitä katkera - en enää. Nyt kyllä ymmärrän sinua, isä!

 - Entä sinä, minun aviomieheni, sinuako minun pitää syyttää?

Kyllä syytän, monestakin asiasta! Ethän sinäkään olisi minusta välittänyt, ellet olisi odottanut saavasi isäni kautta vaikutusvaltaa. Kyllä minä asian oikean laidan tiedän, vaikka olenkin pitänyt sen omana salaisuutenani. Ja saithan sinä, sait jopa arvostetun viran kaupungin ylimmässä johdossa. Sitten sinä laskit myös, että kyllä sieltä vielä tulee hyvä perintökin, kun appiukko kuolee. Tulee kaupunkitalo, kesähuvila - minun rakas pitsihuvilani - tulee osakkeita ja talletuksia. Tosiaan hyvä kauppa, naimakauppa.

   Mutta siinä sinä erehdyit pahan kerran! Siitä saan kyllä kiittää isääni, että en nyt makaa täällä sairaalassa kunnan armoilla.  – Kiitos isä, en ole tainnut ennen kiittääkään, viisaudessasi näit mieheni laskelmoinnin. Näit, että mies oli omaisuuden, ei onnen onkija, tai sitten omaisuus merkitsi hänelle onnea. Minun onnekseni laadit testamentin sellaiseksi, että kaikki minulle kuuluva perintö tuli vain minulle. Kiitos isä siitä!

 - Sinä, aviomieheni et koskaan ollut lämmin, hellä, rakastava. Olit sotilas ja komensit kuin sotilas alaistaan. Sain aina tyytyä sinun valintoihisi. Olit vaativa, olit jopa ilkeäkin. Et ymmärtänyt tuskaani, hätääni, kun en pystynyt edes lasta synnyttämään. Kaksi keskenmenoa ja kolmas elävänä syntynyt pieni tyttöni raukkani! Vain muutaman tunnin sain kokea äitiyden onnen, hentoa elämääsi sylissäni pitää! Siihen loppui avioelämä aviovuoteessamme. Eihän se mitään riemujuhlaa ollut aiemminkaan ollut, ei minulle eikä varmaan liioin sinulle. Jos olisit ollut minuun tyytyväinen et varmaan olisi jatkuvasti muualta vuodekumppania itsellesi etsinyt. Mutta nyt vuoteemme oli jäässä, muuri sänkyjen välissä, ei lämmintä käden kosketusta, ei hellää sanaa, ei ystävällistä katsetta. Vain jäätä. Sinä et välittänyt ja minä en uskaltanut. Miten harmaata avioelämämme olikaan sekä henkisesti että fyysisesti. Asuttiin saman katon alla, syötiin saman pöydän äärellä, käytiin työssä. Voiko sellaisesta elämästä olla kiitollinen? Tyhjästä, kun henki ja ruumis olivat tukahtua kaipaukseen. Kaikki oli vain piilotettava. Itkeä saatoin vain piilossa, pimeässä, kenenkään näkemättä tai kuulematta. Ainoa elämänmakuinen asia ja lohdutus olivat kesäiset purjehdusretkemme. Mutta kun syksy tuli, tuli ankeus.

   Vaikka tällaisia harmaita ja ankeita lienevät useimpien avioelämä olleet. Tuskin paljoa paremmin. Pitäisikö siitä olla kiitollinen? Että toisillakin meni huonosti. Ei protestoitu, ei erottu, kärsittiin hiljaa tai kiroten kohtaloa. Eroa ei otettu - eihän sellaisesta sopinut edes itsekseen ajatella, synti ja häpeä. Ja mitä muut ajattelisivat. Toista se on nykyisin. Ero otetaan heti, jos kaikki ei mielen mukaan mene, ollaan itsenäisiä ja itsekkäitä. Liekö sellaista uhrautuvaa rakkautta olemassakaan. Mutta rajansa se on uhrautumisellakin, tai ainakin pitäisi olla.

 - Mutta että minä en saanut pitää edes purjehdusretkiämme meidän kahden yhteisinä. Sinun piti viedä naisesikin purjehtimaan, ja minun silmieni edessä. Minä vain avuttomana seurasin sivusta. Olit pitkä, komea, atleettimies monen naisen ihailun kohde - ihmettelivätkin usein, kuinka olit niin mitättömän, harmaan hiirulaisen nainut. Mutta kyllähän koko kylä kuiskaili, että ahneus se oli käynyt rakkauden tunteiden yli ja ohi. Kyllä sinä tiesit, että minä tiesin naisseikkailuistasi, ethän yrittänyt edes salata - oikeastaan ylpeilit niillä. Nöyryytit minua. Minä nieleskelin katkeruuden kyyneleitä. Ihmisten silmissä olin ikään kuin kaikki asiat olisivat olleet kohdallaan. Mikään ei ollut kohdallaan.

 - Sen päivän, kun saavuit meidän laituriimme siltä viimeiseltä purjehdusretkeltäsi sen naikkosen kanssa, ja minun piti tulla rantaan auttamaan veneen kiinnittämisessä. Sen muistan! Sekä kauhulla että katkeralla riemulla.  Se oli sinun viimeinen purjehduksesi. Muistatko, niin ethän sinä muista, sinähän olet tuhkana hautausmaalla, mutta jos sittenkin kuulet tuskani siellä jossakin, niin sanonpa sinulle, että olen iloinen vielä tänäkin päivänä. Vannon, että en ollut ainakaan tietoisesti toivonut sinulle sellaista kohtaloa, mutta lieneekö Luoja katsonut, että minä naispoloinen olin saanut mittani kukkuroilleen, että maljani vuoti yli, kun antoi sen tapahtua. Siihen sinä tuuperruit laiturille aivoverenvuodon saaneena.

 - Nyt sinä olit minun armoillani! Enää eivät nuoret kiimaiset naiset sinuun vilkaisseetkaan, eivät vaikka vähitellen opitkin kävelemään, toista jalkaasi kepin varassa laahaten. Enää ei kielesi taipunut lemmensanoihin, puheesi oli epäselvää mongerrusta. Säälin tunteita sinä herätit et eroottisia haluja jos lähennellä yritit. Ja yritithän sinä! Mutta minä en sinua jättänyt! Ymmärrätkö? En jättänyt! Olisin voinut. Sinä ainakin olisit vastaavassa tilanteessa jättänyt minut. Minulla on kunniantunto, miten olisin voinut ramman raajarikon hylätä - pahansisuisenkaan. Mutta sinusta tuli vain entistä kiukkuisempi, vihaisempi, kärttyisempi. Huusit ja huidoit kepilläsi, iskenyt olisit, jos olisit kiinni saanut, mutta minulla oli kaksi ketterää jalkaa, etkä pyörätuolissasi minua tavoittanut.

 - Sen jälkeen sinä olit minun vallassani! Minä päätin mitä teemme ja milloin. Vihdoinkin sinä olit minun armoillani! Minä kuljetin sinua autolla, järjestin meille yhteisiä ulkomaanmatkoja. Silloin sinä sait tyystin turvautua minuun. Sain hieman korvausta kärsimistäni orjuuden vuosikymmenistä, jotka ikeesi alla olin elänyt. Vihdoinkin sain vähän vapautta ja itsemääräämisoikeutta - ja ehkä parasta, oikeuden määrätä myös sinun elämästäsi. Ne lienevätkin olleet avioliittomme valoisimmat vuodet, ainakin minulle. Matkustelimme ympäri Eurooppaa, kävimme myös Kreikassa jopa Egyptissä. Vihdoinkin sain hieman tyydyttää taidenälkääni, kun sain tutkia antiikin kulttuurin muistomerkkejä. Tiedätkö, nämä matkat ovat ainoa valoisa muisto yhteiselämästämme, ne ovat ainoa asia, joista voin vapaasti ja vilpittömän iloisesti kertoa muillekin. Niin, että vaikka sinä olit katkera halvautumisestasi, minä iloitsin.

 - Kyllä sinä, minun aviomieheni, olet aikamoinen kelmi ollut aina, mutta että sinä, kun minä makasin sairaalassa kuumeisena, puolitajuttomana, sinä rampa tunkeuduit sinne sisaresi kanssa vaatimalla vaatimaan, melkein pakottamaan, minua panemaan niemeni laatimaasi testamenttiin, jolla omaisuuteni siirrettäisiin kuoltuani sinulle. Sillä sinähän uskoit ja toivoit, että sille matkalleni olisin jäänyt. Mutta vaikka ruumiini oli sairas, mieleni oli vielä vankka. Onnekseni! Muuten makaisin tässä kunnan raakkina, köyhäinhoidon varassa. Reilu et ole minua kohtaan ollut, et edes silloin kun luulit minun tekevän kuolemaa! Mutta toisin kävi!

 - Eiväthän meidän koettelemuksemme tähän loppuneet, eivät varsinkaan sinun, ei elämä saanut vielä näin auvoisesti jatkua tai päättyä. Sait toisen halvauksen, edellistä ankaramman. Nyt et enää pystynyt pyörätuolista nousemaan, matkustamisesta ei haaveitakaan. Puheesi oli yhtä sekavaa ja epäselvää örinää. Mutta kiukkusi siitä vain yltyi. Karjuit kiukkusi minulle, niin että naapurit pidättelivät henkeään. Silmittömässä vihassasi huidoit minua kepilläsi kuin peto, olihan toinen kätesi vielä toimiva. Mutta minä pääsin helposti pakoon, onnekseni. Voimattomassa vihassasi raivosit. Vihassasi kohtaloa kohtaan, maailmaa kohtaan, minua kohtaan. Ymmärrätkö nyt minunkin tunteeni - et ymmärrä, et pysty ymmärtämään kenenkään toisen tuskaa, et ole koskaan pystynyt, kovasydäminen, julma mies. Pahimmassa kiukunpuuskassasi nousit ylös pyörätuolistasi hakataksesi minua - viha antaa yliluonnollisia voimia - mutta lysähdit lattialle. Minun piti soittaa ambulanssimiehet nostamaan sinut takaisin pyörätuoliin. Muistatko?

   Kaikki tarpeesi yritin hoitaa, myös ulostamiset ja virtsaamiset, vaikka voimani eivät siihen mitenkään olisi riittäneet. Koskaan et minua kiittänyt, mistään, koskaan. Sinusta se oli nöyryyttävää, en minäkään sitä rakkaudesta tehnyt. Se pienestä pitäen sisimpään sisään, alitajuntaan ympattu velvollisuudentunto. Kasvatus. Siinä se on. Nujerrettu toisten tahdon välineeksi jo kehdossa. Oma tahtominen alistettu toisten, voimakkaampien tahdolle.

 - Mutta nyt minä olin vahvempi kuin sinä! Olit minun armoillani! Minun, jota aina olit pitänyt lieassasi. Sinä olit minun liekani päässä! Saatoin lyhentää tai pidentää sitä mieleni mukaan, etkä voinut muuta kuin raivota. Ja sinähän raivosit! Oi, kuinka toivoinkaan, että olisit kuollut siihen toiseen kohtaukseesi. Ehkä toivoit sinäkin. Elämä molemmille tuskaa, kidutusta. Säälistäkin meitä molempia kohtaan toivoin kuolemaasi. Vielä enemmän sinun, kyllä minä sinua säälinkin!

 - Jumalani! Sinulleko minun pitää nyrkkiä puida, sinuako syyttää? Minua kohtaan olet ollut julmimmista julmin. Armoton minulle, sinä, jonka sanotaan olevan armon Jumala. Et minulle. Et edes sitä yhtä pientä tyttöäni antanut minun pitää. Sitä, jota kohdussani kannoin, jota rakastin yli kaiken, josta unelmoin. Jos olisin saanut edes sen pienen tyttöni omakseni - edes yhden lapsen olisit antanut - mutta et, et, et! Minkä tähden et? Olisin ollut hellä äiti, olisin hoivannut ja rakastanut. Kaikkeni olisin hänelle antanut, vaikka oman henkeni. Kukaan ei kiedo, ole koskaan kietonut käsiään kaulalleni, kukaan ei koskaan ole painanut poskeaan poskelleni, kukaan ei koskaan ole tuonut minulle äitienpäiväruusuja tai valkovuokkoja, kukaan ei koskaan ole iloinnut ilojani - niitä vähäisiä tai surrut surujani - niitä pohjattomia. Kukaan ei koskaan ole sanonut minulle - äiti. En koskaan saanut oikeasti tuntea, mitä on olla äiti - imettää lastaan, valvoa, uskoa, toivoa. Miksi senkin minulta kielsit, miksi? Miksi olet elämän antanut kohdella minua näin julmasti, miksi? Se ei ole antanut minulle rakkautta, läheisyyttä, hellyyttä, ei vanhempien, ei aviomiehen, ei lapsen.

 - Jumalani! Oletko minunkin Jumalani? Armoa et minua kohtaan ole tuntenut, et rakkautta, et sinäkään. Vaikka sinua rakkauden ja armon jumalaksi sanotaan. Ei armoa. Kärsi, kärsi että kirkkaamman kruunun saat ... Minä en kruunua kaipaa, vain vähän rakkautta - sitä et minulle ole suonut, et omaasikaan. Minulle et suonut yhtä pientä tyttöä, jota vuosikymmentenkin jälkeen sydämessäni kannan, kuin kohdussani. Sielullani sinut näen, sinut pienen heiveröisen tyttöseni, joka hengitit vain muutaman tunnin, sitten et enää. Siellä sinä olet haudattuna muiden omaisteni viereen. Nimikin sinulle ehdittiin antaa. Joten sinä olit olemassa. Hautakivestä luen sinun nimesi, luen yhä uudelleen ja ikävöin. Mielessäni pidän sinua sylissäni. Minulle olet olemassa aina ja iankaikkisesti. Unelmissani itken ja suutelen ja puristan sinut syliini, rakas pieni tyttäreni. Ainoa tosi rakkauteni.

  - Jumala! Minä syytän sinua! Minulle et pientä lasta antanut, mutta miehelleni annoit. Ja vieläpä pojan, jota hän aina oli toivonut! Mutta äiti en saanut olla minä vaan se avion rikkoja. Naimisissa oleva nainen. Heti kun oma aviomies oli muutaman kuukauden töiden tähden matkalla, ei malttanut himoaan, toisen naisen miehen otti ja teki tälle lapsen, pojan! Silloin murruin. Tuskani ja häpeäni olivat ylivoimaiset kestää. Mutta mies se oli silloinkin, naapurista, kun puuttui elämääni. Sattui kulkemaan autotallin ohi juuri sillä hetkellä, kun pakokaasu tuprusi suljettujen ovien alta. Miten lieneekin heti oivaltanut.

  - Mutta sinä minun mieheni, sinä vain kerskuit minulle saavutuksestasi. Koskaan et kuitenkaan saanut poikaasi julkisesti tunnustaa. Mikään salaisuushan se ei ollut. Takanapäin kuiskailtiin. Mikä nöyryytys. Mikä häpeä. Sen jälkeen minä vain kovetin luontoni ja kuljin pää pystyssä. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuolinvuoteellasi sinä, melkein mätänemistä vailla oleva vanha höperö, rupesit vaatimalla vaatimaan, että poika pitää tunnustaa sinun pojaksesi tai oikeammin sinut pitää tunnustaa pojan isäksi. Et yhtään ajatellut, mikä kauhea järkytys vasta aikuisuutta lähentelevälle nuorukaiselle olisi ollut kuulla, että sinä olet hänen isänsä, sinä raihnainen, rampa puhekyvytön ukonköriläs. Jos olisit katsonut peiliin, kuunnellut mongerrustasi, josta kukaan, en edes minä enää saanut selvää, jos järkesi olisi ollut yhtään kirkas, et moista olisi ehdottanut. Ja että mies, arvostettu professori, jota poika koko ikänsä oli rakastanut oikeana isänään, ja joka rakasti poikaa omana poikanaan, ei oikea isä olisikaan. Tuhoaisit senkin elämän, niin kuin olet tuhonnut minun. Sitä minä en sallinut! Onneksi lapselle - ja myös minulle - pakkomiellettäsi ei annettu toteuttaa.

   Nyt sinä olet poissa, isä on poissa, äiti on poissa, veljet ovat poissa - kaikki ovat poissa. Pian olen poissa minäkin. Mutta ne kirsikkapurkit minun täytyy vielä piilottaa sinne kivenkoloon, salaiseen piilopaikkaamme, sinun tähtesi, veljeni, sinä ainoa ihminen, joka koskaan olet minua rakastanut.

A H D I S T U S

Se oli jo neljäs kerta tänä vuonna! Hanna oli juuri menossa huoneeseen, kun Kirsti tuli ulos. Hanna ei täysin ymmärtänyt Kirstin sanoja, saattoi vain aavistaa, astui äänettömästi vuoteen luo. Iris makasi silmät raukeina, valkoisten lakanoiden välistä, värittömät kasvot, kuin kalkitut, valkaistu tukka pieluksella levällään. Vain unikonpunaiset huulet, unikon muotoisetkin, loistivat. Ilman huulia kasvoja tuskin olisi erottanut, kuin valkoinen lilja. Hiljainen valitus - kaikki paikat kipeinä.

Iris loi välinpitämättömän katseen tulijaan, käänsi katseensa ikkunaan, sulki silmänsä.

Tuuli leyhytteli valkoisia pitsiverhoja avonaisessa ikkunassa, verhojen välistä hohti taivas elokuun sinessä, ja valkoiset poutapilvet.

   Hanna tunsi itsensä turhaksi, lähti yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Oven takana Kirsti toisti närkästyneenä, ikään kuin vertaiselleen, sellaiselle, joka on vihkiytynyt elämän salaisuuksiin, naiseuden saloihin, –Jo neljäs kerta tänä vuonna!

   Hanna ravisteli tummakiharaista päätään, ruskeat silmät hämmästyksestä auki revähtäneinä ihmetteli mielessään –näinkö kaikki naiset tekevät? Miksi? Eikö muita keinoja ole kuin tehdä sellainen synti? Hannan nuoressa, neitseellisessä maailmassa teko tuntui luonnottomalta. Tunteiden ja ajatusten kaaos myllersi Hannan mieltä. Kyllähän Hanna oli lukenut taitamattomista tai tietämättömistä piikatytöistä, joille sellainen vahinko oli tullut ja jotka puoskarit sitten olivat pinteestä pelastaneet. Mutta neljä kertaa! Siinä oli syntiä enemmän kuin Hanna saattoi käsittää. Miten sellaisen syntitaakan alla saattoi enää elää. Vai paatuuko mieli niin, että syntiä ei synniksi edes tunnista. Ja missä ovat miehet – kanssarikolliset?

   Luoja, vain naisiako sinä synnistä rankaiset? –Hanna kapinoi mielessään.  Eivätkö he milloinkaan saa sielulleen rauhaa? Tehtyä eivät tekemättömäksi saa! Maailma on täynnä näitä syntisiä naisia – ja miehiä, jotka ovat naiset syntiin langettaneet! Kantaako jokainen nainen syntitaakkaansa hamaan hautaan asti henkeä ahdistaen? Synnin, minkä miehet ovat tehneet, yhtä syyllisiä, yhtä syntisiä, synniksi eivät syntiään edes tiedosta. Ilman häivähdystäkään omantunnontuskista, vapaina syyllisyyden tunnosta!  Mutta nainen pelastuakseen ylenkatseelta, ahdingolta, säilyttääkseen siveän leiman, pelastuakseen ihmisten tuomiolta, hän saa kantaa tuomiotaan iankaikkisesti.

Naista, joka kaikista keinoista huolimatta ei lasta pysty synnyttämään, häntä säälitään. Kaikki lääketieteen keinot käytetään – hormonihoidot, keinosiemennykset, kohdunvuokraukset – jotta hän sen himoitsemansa lapsen saisi, lapsen, joka kohottaisi hänet äitien jaloon kastiin, lapsen, joka sanoisi hänelle ÄITI.  Mutta nainen, jonka kohtu on muheva kuin satoisa hedelmätarha, hän voi synnyttäessään saada yleisen halveksunnan. Kuinka elämä voi olla näin epäoikeudenmukainen? Kaikki vain miehestä kiinni – onko naimisissa vai ei. Vain aviomiehen siittämä lapsi hyväksytään. Oli mies sitten millainen renttu tahansa, vaikka hakkaisi vaimonsa ja lapsensa henkihieveriin, kunhan suhde vain ihmisten silmissä on hyväksyttävä, moraalin normit täyttävä.

   Hanna oli juuri tuuditellut sylissään pienen poikansa uneen, nänni oli valahtanut kylläisen lapsen suusta, maito vielä karehti suupielessä, kun puhelin eteisessä pärähti soimaan. Hän kantoi pienen nyyttinsä makuuhuoneeseen vauvan koriin, sulki syksyisen pimeyden verhojen taakse. Puhelin soi rämisten vaativasti uudelleen ennen kuin Hanna ehti vastaamaan.

- Se mies pani minut! se oli kuin parahdus langan toisessa päässä.

- Mitä, mitä sinä tarkoitat? Hanna kuiskasi. Sano ystävä hyvä, mitä sinä panemisella tarkoitat? Hanna toistaa epäuskoisena.

- Tarkoitan ihan sitä mitä sanoin! Se mies pani minut. Kun minä makasin siinä sen pöydällä alapää avonaisena, niin yht´äkkiä se työnsi kalunsa sisälleni!

Hanna haukkoi sanattomana henkeä.

- Mutta sehän on lääkäri! Eihän se voi sellaista tehdä! Hannan suuta kuivasi. – Sehän on rikollista!

- Kyllä se vain voi! Ja tekikin! Enhän minä voinut vastaan panna, sen armoillahan minä olin, viidennellä kuukaudella – eihän kukaan muukaan olisi sitä tehnyt.

- Mutta mieshän on rikollinen! Lääkärinvalan tehnyt! Vedä se oikeuteen!

- Rikollinenhan minäkin olen, lain silmissä! Kyllähän se sen tiesi. Mitä minä voisin tehdä? Eihän minulla ole mitään todisteitakaan, ei ne yhtä köyhää naista uskoisi, houruna pitäisivät. Vielä pahempaan tilanteeseen joutuisin. Nyt olen kuitenkin vapaa taakastani!

   Nyt molemmilta naisilta loppuivat sanat. Mielessään Hanna protestoi ystävänsä kohtelua, jokaisen naisen kohtelua. –Luoja! kuinka sallit tällaista naisille? Eikö jo kärsitty tuska ja nöyryytys riitä? Vieläkö pitää häpäistä sillä tavalla? Hanna kuuli puhelimessa vain itkunsekaista valitusta.  Ja missä mies, syyllinen? Ikään kuin olisi kuullut Hannan ajatuksen, ystävä jatkoi

- se mieshän häipyi heti, kun vahingosta kerroin. Haukkui minut ja sanoi, että itse olen syyllinen, miksen varonut! –En minä sinua väkisin! niin se sanoi. Vaikka mies roikkui huoltamon kassalla monet kerrat ja aina imartelemassa, hymy vinosti suupielessä, silmät huoraisesti tuikkien, maanittelemassa. –Tule nyt tyttö! Tule! Vien sinut ravintoloihin, matkoilleni otan, saat vähän piristystä elämääsi! Niin se houkutteli. Kerran lankesin houkutukseen. Kyllähän minä tiesin, mitä siitä seuraisi, mutta jo monta vuotta yksin, ilman miestä, vain lapsi kotona. Annoin periksi, lähdin. -Tämä on jo viidennellä kuukaudella, sanoi tohtori, ei sitä enää voi abortoida. -Viisi kuukautta, niin kauan sitä iloa kesti. Oli oltu, oli tehty, oli, oli…  Luoja, kuinka et minua yksinäistä poloa armahtanut?! ystävä parahti.

 

   Hannan mielessä muistot rupesivat taas myllertämään. Jumalani, kaikki pahat tekoni olen ihmisille ilmoittanut – paitsi sitä yhtä. Sen tiedät vain Sinä. Sen suurimman syntini minä kirjoitan paperilapulle, nielen sen, ja Sinä annat syntini anteeksi niin kuin silloin kerran, kun olin lapsi. Silloin pääsen kalvavasta painajaisestani. Kirjoitan salaisuuteni, jota olen kierrellyt, jota kukaan ei ole kysynyt, jota en ole maailmalle kuuluttanut!

   Hanna oli yksitoistavuotias, kun äiti vei tytön lahkolaisen kokoukseen. Huone oli korkea ja kolkko – lautalattia ja paljaat seinät, ei väriläiskää missään. Ainoa lapsi naisjoukossa. Veisattiin virsiä ja rukoiltiin.

- Jos joku haluaa tunnustaa syntinsä julkisesti, hän tulee saamaan ne anteeksi, sanoi kokouksen vetäjä, nainen, jolla oli ystävälliset silmät ja anteeksiantava hymy, kuin korkeammat voimat olisivat valtuuttaneet hänet tähän pyhään tehtävään – armahtamaan synnintekijöitä.

Puiset tuolit kolisivat kolkosti lautalattialla, kun naiset kääntyivät polvilleen lattialle, kasvot tuolin istuimella käsivarsiin peitettyinä. Synnintuntoiset kuuntelivat, kuinka yksi laiha langennut naispolo käsivarret kattoa kohden kohotettuina, kovalla äänellä huutaen paljasti tuntoaan painaneet tekonsa, sielua kalvaneet syntinsä kaikkien kuultavaksi. Muut naiset, kanssasisaret, kohottivat hurmoshenkiset rukouksensa kohti kattoa kovaäänisesti anoen synninpäästöä syntiselle.

   Hanna seurasi tapahtumia kuristavaa kauhua, suoranaista pakokauhua tuntien. -Tuolla tavallako minunkin on tunnustettava, julistettava syntini?

Hannalla oli tunnollaan raskas synti.

Hanna oli kolme vuotta aiemmin asunut yhden kesän maalla, ison kartanon muonamiehen mökissä. Seinän takana asui Elsa, kartanon karjakko, kiltti ihminen, Hannalle aina ystävällinen, kuin ystävä. Hanna vieraili usein Elsan luona. Hannasta tuntui kuin Elsan huoneessa aina olisi paistanut aurinko. Hanna sai katsella tämän tavaroita – nuoren naisen tavaroita. Elsalla oli komeronsa hyllyllä kaunis rintakoru, jollaista Hanna ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Koru oli kullan värinen, ja siinä oli punaisia kiviä, ihan kuin rubiineja, jotka auringonvalossa sädehtivät kauniisti.

   Elsan ovi ei milloinkaan ollut lukittuna, ja Hannalla oli lupa käydä siellä, milloin vain halusi. Eräänä päivänä, kun Elsa taas oli työssä, Hanna tapansa mukaan meni tämän huoneeseen, avasi komeron oven, ja siinä se oli! Hänen silmiensä edessä, kullanvärinen rintakoru! Se oli kauneinta, mitä hän ikinä oli nähnyt! Punaiset kivet säihkyivät auringonpaisteessa kilpaa Hannan silmien kanssa! Houkutus oli ylivoimainen, koru takertui pieneen käteen, piiloutui pieneen nyrkkiin. Hanna meni ulos.

   Nyt Hanna kulki pelko mielessä – milloin Elsa huomaisi korunsa kadonneeksi? Ainainen painajainen. Enää ei Hanna uskaltanut Elsan huoneeseen mennä. Minkäänlaista iloa ei korusta ollut –  hän ei uskaltanut käyttää sitä tai näyttää sitä kenellekään, vain piilotella. Minkä synnin hän olikaan tehnyt! Hän oli rikkonut yhtä Jumalan käskyä vastaan –Älä varasta! Sitä hän oli rikkonut. Vaikka äiti oli aina vannottanut, että ei saa varastaa, ei pienintäkään, vähäpätöisintäkään tavaraa, ei nuppineulaakaan! Jumala näkee meidän tekomme, vaikka ihmiset eivät näkisikään. Ja Jumala oli nähnyt, Hanna tiesi. 

   Kun heinät oli niitetty, kun viljapellot lainehtivat kypsistä tähkäpäistä, kun muuttolinnut rupesivat kerääntymään nuottiriveiksi sähköjohdoille ja kesäloma oli lopussa, Hanna palasi kotiinsa. Ja koru seurasi mukana, ja korun mukana pelko ja omantunnontuskat. Hän oli varastanut! Hän oli varas! Koru ja painajaismainen pelko seurasivat vuodesta toiseen, paikkakunnalta toiselle. Jossain muutossa koru katosi, mutta kalvava synnintunto, pelko ja tuska eivät kadonneet. Ne olivat syöpyneet pieneen sydämeen, lähtemättömästi.

   Kauhun tuntein Hanna katseli, kuinka nainen kovalla äänellä huutaen julisti pahoja tekojaan kaikkien kuulla. Kauhistuneena, pieni ahdistunut sydän pakahtumaisillaan, Hanna seurasi hurmoksessa olevaa naista – noinko minunkin pitää syntini tunnustaa tuskasta päästäkseni?

Aivan kuin johtajanainen olisi nähnyt Hannan suuren hädän, hän kokouksen päätteeksi sanoi

– jos teillä on tunnollanne tekoja, joita ette voi kenellekään tunnustaa, mutta joista sielunne ei rauhaakaan saa, kirjoittakaa ne paperilapulle ja nielkää paperi. Silloin saatte syntinne anteeksi, olette sovittaneet tekonne.

   Oli jo myöhäinen ilta, kun Hanna äitinsä kanssa palasi kotiin. Hannalla oli päässään vain yksi ajatus – päästä sovittamaan tekemänsä synnin. Heti sisälle päästyään hän etsi paperilappusen ja kynän, piiloutui nurkkaansa, kirjoitti tekemänsä synnin paperille, pisti paperin suuhunsa, sekoitti siihen sylkeä, pureskeli ja pehmitteli lappusta ja kunnes sai sen niellyksi. Ja katso – ihme tapahtui! Sinä hetkenä Hanna vapautui painajaisestaan. Hänen syntinsä oli annettu anteeksi. Hanna sai vapautuksen kolme raskasta vuotta mieltään kalvaneesta syyllisyyden tunnostaan. Jumala oli armahtanut hänet! Hän oli vapaa!

   Hanna puristi pientä poikalastaan entistä kovemmin syliinsä. Rippi! Miksi rippi tunnetaan vain katolisessa kirkossa. Miksei meille muillekin ole annettu synnistä vapauttavaa armoa, vapahdusta synnin tuskasta, kuoleman pelosta, iankaikkisesta kadotuksesta? Pimeässä, kasvottomana, kasvottoman ripittäjän, kasvottoman Jumalan edessä.

   Hanna oli nähnyt kuvauksia siitä, miten ihmiset kesken työpäivänkin pistäytyivät kirkkoon, polvistuivat verhon takana olevan rippi-isän eteen, tekivät ristin merkin, supisivat syntinsä kasvottomalle kuuntelijalle, saivat armahduksen, tekivät taas ristinmerkin. Kevein askelin he kiiruhtivat ulos tekemään uusia syntejä! Joista taas seuraavassa ripissä saivat armahduksen. Näin helppoa se pitäisi kaikille syntisille olla, että saisi ilman ainaista syntitaakkaa matkansa taivaltaa. -Jotta saisin sielulleni rauhan, pitääkö minun turuilla ja toreilla huutaa syntejäni, pahoja tekojani julki? Jumalani! Sitäkö minulta vaadit –Hanna vaikeroi. -Ei, et sinä Jumala! Ihmiset!  Ihmiset ovat julmia – eivät he ymmärrä, eivät anteeksi anna, unohda. Ovat vahingoniloisia. Pohjimmiltaan. Vaikka ulospäin armeliasta näyttäisivät. Jos kirkon rippi voi luvata anteeksiannon – onhan sekin vain ihmisten keksimä rituaali – yhtä hyvin tunnustus Jumalalle suoraan, ilman välikäsiä pitäisi tuoda pelastus.

   Hanna kirjoitti sen suurimman, sen salaisimman tuskansa paperilappuselle. Tuijotti paperia, sanoja, mitään näkemättä. Repäisi kirjoittamansa rivit irti, rutisti lappusen pieneksi pallukaksi, pisti sen suuhunsa. Suu oli kuiva kuin kuivettunut nahkaleili. Mielen ahdistus ja järkytys oli pysäyttänyt sylkirauhasten toiminnan. Hanna käänteli kuivaa pallukkaa suussaan, siirteli sitä kielellään poskesta toiseen, se takertui suulakeen, posken limakalvoihin, kielen pintaan. Se oli kuin oblaatti! – Tässäkö se armo on, kuvaannollisesti, oblaatti! Takertuu samalla tavalla rutikuivaan suuhun kuin synti sieluun!

Vähitellen paperin hankaus limakalvoja vasten herätti sylkirauhaset toimimaan. Vähitellen paperi rupesi kostumaan, yhä enemmän ja enemmän, mitä kiihkeämmin Hanna sitä suussaan pyöritteli. Hanna nieleskeli limaista pallukkaa, uudelleen ja uudelleen. Vihdoin se meni alas nielusta, lähti raapien taivaltamaan ruokatorveen. Takertui kiinni. Hanna nieleskeli, se oli kuin pala kurkussa, niin kuin olikin, takertui rintalastan taakse, ahdisti. Vähitellen se meni alemmas ja alemmas. Nielussa tukahduttava tunne säilyi pitkään, kunnes vihdoin katosi!

   Mutta mielen ahdistus jäi! Hanna taisteli yötä päivää tuskansa kanssa, ilman pelastusta. Luojani, varkaudesta sinä armahdit minut, mutta tämä toinen synti – miksei sieluni siitä saa rauhaa? Vaikka sinulle sen olen tunnustanut, anteeksi pyytänyt! Oletko arvottanut syntien raskauden eri suuruisiksi jo Mooseksen kivitauluissa? Viides käsky – Älä tapa! tulee ennen seitsemättä – Älä varasta!  Onko varkaus näistä kahdesta paljon lievempi ja tappaminen paljon raskaampi synti? Ja miten on, jos varastaa vain lasihelmiä ja katinkultaa tai vaikka miljardeja? Tai jos murha kohdistuu muutaman solun alkioon, onko se yhtä suuri synti kuin jos veisi hengen synnytetyltä olennolta? Miten on, jos saman synnin tekee vain kerran tai jos sen tekee neljä kertaa? Entä jos synnin tekee vain ajatuksissa, ei teoissa? Eikö raamatussa sanota, että synti on synti, tekipä sen ajatuksissa, sanoissa tai teoissa – ovatko kaikki synnit silloinkin samanveroisia? Silloin ei synnitöntä ihmistä olekaan. Kuka heittää ensimmäisen kiven? Kuka synnitön!

   Tuska ja hätä kuristivat kurkkua, Hanna pidätteli hengitystä ei saanut ilmaa, tunsi olevansa tukehtumaisillaan. Sama tunne kuin silloin, kun hän viisitoistavuotiaana oli juossut jyrkältä kalliolta ja kovalla vauhdilla hypännyt jalat edellä syvään veteen. Hän oli antanut itsensä upota yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta pohjaa ei tuntunut tulevan vastaan. Kun hän vihdoin rupesi pyrkimään ylöspäin, vesi yläpuolella oli mustaa, ei valon pilkahdustakaan. Kuinka syvällä hän mahtoi ollakaan, ehtiikö ylös ennen kuin ilma keuhkoista loppuu? Kauhu pusersi mieltä. Hanna pyristeli pintaa kohden, yritti katsoa ylöspäin nähdäkseen, milloin valoa rupeaisi kuultamaan, milloin veden pinta rupeaisi näkymään. Mutta vaikka hän kuinka yritti nopeuttaa nousuaan, yläpuolella näkyi vain mustaa. Hän pidätti hengitystään viimeiseen saakka, puristi vielä viimeisillä voimillaan hengitystiensä kiinni, luuli jo voimiensa loppuvan. Hetket olivat vähissä, kohta hänen olisi pakko vetäistä vettä keuhkoihinsa! Mutta sitten vihdoin valo läheni, läheni lähenemistään. Vielä viimeinen hengityksen pidätys. Hän pulpahti pinnalle kuin korkki.

   Hanna kapusi jyskyttävin sydämin, voimattomin jaloin vanhan punatiilisen talon viidenteen kerrokseen. Olisi hän voinut hissinkin ottaa, mutta rappuja noustessaan hän saattoi vielä hieman pitkittää totuuden paljastumista, niin hän luuli. Painaessaan ovikelloa, se rämähti kuin hänen oman sielunsa parahdus. Pitkä harteikas harmaatukkainen hypnootikkio tuli avaamaan oven –Päivää, päivää, istukaa ja odottakaa vielä hetki, sanoi ja jätti pakokauhuisen Hannan ahtaaseen hämärännuhruiseen odotushuoneeseen.

   Kun ovi vastaanottohuoneeseen uudelleen avautui, Hanna hypähti pelästyneenä seisomaan – nytkö minun hetkeni on tullut, pelastuksen vai tuomion? Vastaanottohuoneesta tuli ulos verevänoloinen nainen tukka pörröisenä. Myös hypnootikolla tukka oli sotkuinen – mitähän ne ovat huoneessa suljetun oven takana tehneet, välähti Hannan pelokkaassa mielessä.

   Vastaanottohuoneessa oli yksi verhoton ikkuna, jonka kaupungin noen harmaannuttamien lasien läpi kuulsi syyspäivän raskas ankeus. Huone oli hämärä, ahdas, seinät olivat paljaat, tupakansavun harmaannuttamat, kalusteina kirjoituspöytä ja -tuoli ja kulunut, ruskea nahkainen divaani, joka oli ehtinyt kuulla monien murheet ja tuskat. Eihän tänne kukaan ilosanomiaan tullut kertomaan, ihmisten syvimmät tuskat ja hädät siellä vain paljastettiin.

   Hanna makaa hypnootikon nahkaisella divaanilla koko keho ja sielu pelosta kangistuneina. Kaikki lihakset kouristuksessa. Vain sydänlihas hakkaa, jyskyttää, pumppaa. Tuskin saa hengitettyä.

-  Pelottaako teitä? mies kysyy. Istuu tuolissaan puolivinosti haroen pitkää harmahtavaa kiharaista tukkaansa.

-  Pelottaa, kovasti. En ole ennen tällaista kokenut. Miten tulen hypnoosissa käyttäytymään, mitä sanomaan, mitä tulen jälkeenpäin muistamaan, Hanna saa peloltaan sanotuksi.

-  Ei tässä mitään pelättävää ole, ette te tiedottomaksi mene. Rentoudutte vain, tulette jälkikäteen muistamaan kaiken. Kun lasken viiteen, te rentoudutte täysin, hengitätte syvään ja rauhallisesti. Kaikki lihaksenne rentoutuvat, ajatuksenne rentoutuvat, teille tulee lämmin hyvä olo. Kun lopetamme istunnon, lasken taas viiteen, jolloin nousette levänneenä ylös ja teillä on kevyt olo,

- yksi - kaksi – kolme – neljä – viisi. Nyt lihaksenne ovat täysin rentoutuneet, mielenne on rento, avoin.

- Kertokaa nyt mikä mieltänne painaa, onko teillä jokin ongelma?

Hanna makaa vain kattoon tuijottaen. Hiljaisuus, odotusta. Vihdoin hän saa sanotuksi

- on minulla ongelma.  En pysty selvittämään sitä, sitä ainoaa, joka minulla on koskaan ollut. Silloin kun elää suuren ongelman kanssa ei pieniä ongelmia olekaan. Ne ovat sivuseikkoja, mitättömiä, niistä pääsee eroon luovien. Suuren ongelmani kanssa olen kamppaillut yksin, se imee kaiken voimani. Olen yrittänyt analysoida itseäni, tekemisiäni, elämässäni kokemiani              kolhuja, etsiä ongelmani perimmäistä syytä. Miksi sieluani kiusataan tällä tavalla? Mitä minä olen tehnyt, mitä äitini on tehnyt, mitä Luoja on tehnyt? Helvetin tulella on pienestä pitäen peloteltu. Onko se jo lapsena sieluun iskostettu kuoleman kauhu? En koskaan uskalla ajatella ajatusta loppuun, pohtia syytä täysin rehellisesti, syytä pohjattomaan pelkooni. Pelkoon, joka vie kaikki voimani.

Hanna hengähtää syvään, vetää kädet kasvoilleen ja purskahtaa itkuun.

- Minä pelkään, että teen pahaa lapselleni. Pelkään kaikkia teräaseita. En uskalla leipäveistä käteeni ottaa, kun pelkään, että tapan lapseni.

Vedet valuvat valtoimenaan pitkin poskia korvan takaa kaulalle.

- Ja kuitenkin minä rakastan lastani yli kaiken.

- Tuo on hyvä merkki, että pystytte itkemään, noin purkautumaan. Kertokaa, miten se on alkanut.

- En minä tiedä. Olen miettinyt ja miettinyt. Elämässäni on tapahtunut raskaita asioita, mutta vaikka kuinka yritän yhdistää pelkoni niihin, ei se auta. Sama lamaava kauhu jäytää mieltäni, täyttää kaikki ajatukseni. Kuristaa henkeäni ja ruumistani. Vie kaikki voimani. En uskalla olla yksin lapseni kanssa kotona. Olen ollut psykiatrin luona, sain reseptin rauhoittavia lääkkeitä. En edes kokeillut niitä, tunteiden turruttaminen ei syytä poista.

- Istuin myös psykoanalyytikon tuolissa – mies huoneen toisessa päässä, silmät puoliummessa. Toistelin asioita, joita edelliselläkin kerralla olin kertonut - kuinka tuskainen pelkoni poikani hengen puolesta täytti koko olemukseni, lamasi. Ajatukset pyörivät vain yhden kauhun pelkoni ympärillä, yritin ajatella muuta, yritin unohtaa pelkoni. Mutta kun hetkeksi ajatukseni muusta herpaantuvat, kauhu kuristaa kurkkuani. Psykoanalyytikko istui kuin puoliunessa. Yritin keksiä jotain sanottavaa. Hän ei yrittänytkään auttaa tai johdatella. Kerroin, että kyllä minä muistan, kun naapurimies heilui puukko kourassa.    

- Oli sunnuntaiaamu. Kärpäset surisivat pirtissä. Aurinko läikitti raidalliset riepumatot, jotka kulkivat pirtin päästä päähän. Asuimme tilapäisesti tässä pienessä tuvassa talon emännän ja tämän aikamiespojan, Jaskan luona. Vaikka oli elokuu, ilma oli porottavan kuuma. Radiosta kuului jumalanpalvelus. Talon emäntä, minun isäni, äitini ja viisi sisarustani olimme pirtissä. Kaikki hiljaisina, pappi saarnasi. Isä istui pitkällä seinänvieruspenkillä jalka toisen yli heitettynä, minä istuin sen päällimmäisen jalan jalkaterän päällä. Isä piteli minua käsistä ja kiikutteli minua. Minulla oli hyvä olla. Loppuvirttä jo veisattiin. Emäntä oli juuri saanut kahviporot keitetyksi kirkkokahvia varten. Äkkiä ovi tempaistiin auki. Jaska ryntäsi sisään puukko oikeassa kourassa, ilmaa huitoen. Humalaisen räyhäävällä äänellä hän möristen karjui

- minä tapan teidät joka ikisen! Kaikki jäykistyivät kauhusta. Jaskan äiti rupesi kiehuva kahvipannu kädessään rauhoittelemaan poikaansa. Jaska tempaisi kahvipannun äitinsä kädestä ja paiskasi sen lattialle. Kiehuva vesi ja kahvinporot lentelivät pitkin pirtin lautalankkuja ja haaleanraidallisia mattoja. Naiset siunailivat kauhuissaan, lapset jäykkinä pitkin seinänvierustoja. Jaska silmät verestävinä, kuontalo takkuisena hoippui ulos.     

- Kerroin myös, että muistan, kun isäni yhdellä kirveenheilautuksella tappoi meidän kaksi kanaamme. Isä seisoi pihalla halkotukin vieressä, kirves kädessä. Minä seisoin vieressä ja katselin, kun kanat juoksentelivat pahaa aavistamatta pihamaalla, etsivät siemeniä, ruoppivat matoja. Isä tarttui kanaa jaloista kiinni, pisti kanan pään pölkylle, heilautti kirvestä kerran, pää putosi, isä irrotti otteen, ja silloin kana lähti lentoon, rojahti maahan, nousi, putosi, kunnes lopulta jäi makaamaan maahan kuolleena. Vain valkoinen höyhenpilvi jäi kesäpäivään leijailemaan. Ensin toinen sitten toinen kana. Äiti keitti kanat isossa kattilassa, ja minä häärin veljeni kanssa lieden äärellä, lusikoilla pyydystelimme kiehuvasta kanaliemestä eriasteisia munanalkioita. Meistä ne olivat herkullisia.

- Voivatko sellaiset muistot aikuisiällä olla pelkoni pohjalla? Ja jo lapsuudessa on kuolemanpelko, helvetinkauhut, kiirastulen polttavat lieskat lapsen mieleen poltettu - synnin palkka on kuolema! Helvetin tulessa iankaikkisesta iankaikkiseen! Sekaisin luulin meneväni.

- Aikuisena naisena kuoleman pelossa itkin äitini kaulassa riippuen. –Äiti rukoile tyttäresi puolesta! huusin syvimmässä hädässäni. Äiti seisoi neuvottomana. Voisiko tällainen pohjaton kuolemankauhu olla syynä? Psykoanalyytikko ei ottanut kantaa mihinkään.

- Kotiin palattuani sanoin miehelleni, että vaikka minä olen hullu, niin hullu en kuitenkaan ole, että maksaisin sellaisia summia siitä, että psykoanalyytikko vain torkkuu huoneen toisessa päässä ja minä toistelen itseäni. Nyt olen täällä apua hakemassa.

- Onko tätä jatkunut kauan?

- Kauan, monta vuotta olen kamppaillut! Yöllä en saa nukuttua. Kun kauhu pahimmillaan kuristaa kurkkuani, tukkani nousee pystyyn, katseeni jähmettyy, henkeni salpautuu, juoksen pelkoni ajamana ulos. Kuljen kesäyössä pitkin katuja valmiina hukuttautumaan tai katkaisemaan käteni, etten vain pystyisi tekemään lapselleni mitään pahaa. Kaikkea olen kokeillut – psykiatria, lääkkeitä, alkoholia. Tilapäisen unohduksen olen saanut, mutta sitten taas – yht´äkkiä se on siinä!

- Kun sitten nukahdan, näen jatkuvasti vauvaunia. Unikuvissani vauva milloin juoksee korkealla katonharjalla, milloin horjahtelee keinuvalla laiturilla vellovan veden äärellä, milloin taas lukematon määrä myrkkykäärmeitä luikertelee sen ympärillä – ja aina vauva on suuressa vaarassa. Mutta minä pelastan sen! Nostan lapsen syliini, puristan sen hellästi rintaani vasten, haluan suojella sitä. Aina minulla on vauvaa kohtaan rakkauden täyttämät tunteet, ja joskus maidon täyttämät rinnat, joilla sitä imetän. Jossakin unessa synnytän lapsen itse ja vuodan pulppuamalla verta. Joskus vauva raapii kasvonsa verinaarmuille, toisinaan se on jo kuollut. Välillä vauva on tyttö, välillä poika. Jokaisen vauvauneni jälkeen etsin uneni sanomaa. Onko se minun oma sisäinen lapseni, joka vaatii hellyyttä, jota ilman se on jäänyt vai se syntymätön, joka ei mielelleni rauhaa anna? –Mitä sanoisi Freud tai joku muu unianalyytikko, mietin.

- Kertokaa lapsuudestanne.

- Olen perheen neljäs lapsi, nuorimmainen. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Äiti sanoi, että olin vahinko, vihasi minua syntymätöntä – syytöntä. En tiedä miksi minut synnytti – rahako puuttui vai rohkeus. Älä tapa! Mitä sikiö äitinsä kohdussa tuntee, kokee, aistii? Miten äitini on syntymäni jälkeen mahtanut kohdella minua? Voisiko sieltä löytyä syy tuskaani? Omaa turvattomuuttaniko se on?

Hypnootikko ei yrittäkään selitellä tai vastata kysymyksiini, haroo vain harmaata tukkaansa, katsoo kelloa

- nyt meidän pitää lopettaa tällä kertaa. Minä lasken viiteen. Sen jälkeen nousette ja tunnette itsenne virkeäksi ja rennoksi. Menette kotiin ja koetatte rentoutua myös siellä. Yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi. Tavataan viikon kuluttua.

   Hanna tunsi olonsa helpottuneeksi, mutta kun hän taas jäi lapsensa kanssa yksin, pelko hiipi mieleen ikään kuin varkain. Hän yritti työntää ajatukset syrjään, ajatella aivan muita asioita, upotti pelkonsa sielunsa pohjalle. Hanna hoiteli perhettään ja kotia. Hanna oli kuullut Freudin peniskompleksista ja seuraavalla tapaamisella kysyi hypnootikolta voisiko kysymys hänen kohdallaan olla siitä.

- Saattaa olla. Miltä teistä tuntuu olla nainen?

- Olen aina halunnut olla nainen! En milloinkaan ole kadehtinut miehiä. Miehet ovat aina ihailleet minua. En ole koskaan halunnut olla mitään muuta kuin nainen!

- Milloin olitte ensimmäisen kerran sukupuoliyhteydessä?

- Minähän olin vanha, lähemmäs kaksikymmentä. Äidin oppi oli mennyt perille – kuudes käsky, älä tee huorin. Vaikka olin melko villi tyttö, seurusteluni poikien kanssa oli suutelemista, halailemista jopa alastomana samassa vuoteessa, mutta ei sen enempää.

   Hannan oli usein ihmetellyt omaa tietämättömyyttään ja hidasta seksuaalista heräämistään, mutta kun kotona ei asioista puhuttu eikä koulussakaan mitään seksuaalivalistusta ollut, tiedonjyväsiä kerääntyi vain toisilta lähes yhtä tietämättömiltä nuorilta. Hanna oli usein muistellut ensimmäistä suurta hämmennystään.

   Oli heinäkuu, kesä kuumimmillaan. Heinäpellolla heinät oli niitetty ja sopivasti kuivahtaneina ne oli juuri nostettu seipäille. Juoksentelin heinäpellolla serkkupojan kanssa. Serkku houkutteli minut heinäsuovan alle. En tiennyt, mitä hänellä oli mielessään, mutta oli ihan jännittävää mennä vastaniitetylle heinälle tuoksuvaan piilopaikkaan, olimme ikään kuin teltassa – oli varjoisaa, seiväs keskellä, heinät päällä. Siellä me makailimme kaikkien katseilta suojattuna.

Serkkupoika komensi

- Ota housut pois jalastasi!

- Enkä ota! Mitä varten minun pitäisi ottaa housut pois?

- Jos otat, niin kerron sitten mistä lapset tulevat! Olin yllättynyt. En tiennyt miten minun housuni liittyvät lasten tulemiseen.

- Ota pois nyt vaan, niin minä näytän, mistä ne lapset sieltä jalkojen välistä tulevat!

Minulla ei ollut asiasta mitään käsitystä. Luulin, että jalkojen välissä on vain se paikka, mistä pissa tulee. Uteliaisuuteni heräsi. Riisuin housuni. Serkku otti taskustaan täikamman ja rupesi sillä rapsuttamaan minua jalkojen välistä, minun pimppiäni. Annoin serkun tehdä sen yhden kerran eikä se tuntunut yhtään mukavalta, kampa vain raapi. En halunnut hänen jatkavan. Serkku pyyteli

- anna nyt kerran vielä.

- enkä, ja kerro nyt sinähän lupasit!  Serkku lupasi, että jos minä vielä kerran annan, niin sitten hän kertoo, miten lapsia tehdään. 

Se oli salaisuus, jota kukaan ei ollut minulle paljastanut. Lastentekotapa ei ollut milloinkaan edes tullut mieleeni, en tiennyt siitä mitään. Mummokin oli sanonut, kun pikkusisko syntyi, että meille on pudotettu vauvan lentokoneesta! Ja nyt minä saisin tietää salaisuuden! Ja niin minä annoin serkun rapsuttaa vielä uudelleen. En käsittänyt, mitä iloa hänellä siitä oli, pienen tytön paljasta ihoa kammalla, kun ei edes yhtä karvaa! Minusta se oli vain epämiellyttävää raapimista.

- No, miten lapsia tehdään!?

- Mies panee kikkelinsä tuonne reikään naisen jalkojen välissä, ja sitten se lapsi kasvaa naisen vatsassa ja tulee ulos siitä samasta reiästä.

Nyt minut oli vihitty elämän suureen salaisuuteen – mitä miehet tekevät ja mistä lapset tulevat maailmaan! Aikaisemmin olin tiennyt vain, mikä ero pojilla ja tytöillä on. Se oli selvinnyt minulle jo viisivuotiaana, kun kuumana kesäpäivänä olin leikkinyt seitsemän vuotta vanhemman veljeni kanssa pihamaan hiekkakuopassa. Olimme polskutelleet vain lyhyt paita päällä ukkossateen jättämässä vesilammikossa ja sitten heittäytyneet kuopan reunalle lämmittelemään. Isoveli ehdotti, että leikkisimme lääkäriä ja potilasta. Hän ohjaili leikkiä. Vuorotellen makasimme hiekassa selällämme. Veli oli ensin lääkäri. Hän näytti, miten lääkäriä leikitään. Vaikka hiekka poltti selkää, vaikka soran särmät pistelivät ihoa, makasin jalat suorina, kädet sivuilla, kuten Veli käski. Lääkäri otti hiekasta luumun kokoisia kiviä ja asetteli ne minun pienen pimppini päälle, siihen kohtaan, missä reidet haarautuvat. Siinä oli sopiva painauma, kolmio, jossa kivet hyvin pysyivät. Melko monta kiveä lääkäri saikin siinä pysymään. Kun kiviä oli niin paljon, että ne rupesivat vierimään maahan, vaihdettiin osia. Oli minun vuoroni olla lääkäri. Veli makasi vuorostaan potilaana selällään hiekassa. Minä yritin asetella kiviä hänen kikkelinsä päälle. Mutta eipä ollutkaan yhtä helppoa saada kiviä pysymään paikoillaan. Vaikka kuinka varoen asettelin kiviä, ne vierähtivät maahan. Mutta Veli halusi, että jatkaisin kivien asettelua yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta kikkeli ponnahdutti ne saman tien vierimään hiekkaan. Silloin minulle tietoisesti selvisi, mikä ero tytöillä ja pojilla oli – pojilla kivet eivät pysyneet kikkelin päällä, kun taas tytöillä saattoi hyvin leikkiä lääkäriä. 

    Mutta vaikka nyt tiesin, että lentokoneet ja haikarat eivät lapsia taivaalta tiputtele elin vielä kaksitoistavuotiaanakin lapsen maailmoissa, luonnonlaeista tietämättömänä.

Leikin pihalla viattomia leikkejäni, kun ulos porraskaiteeseen sidotun naapurin Taru-koiran luo juoksi toinen sekarotuinen pystykorva. Koirat nuuskivat toisiaan ja pyöriskelivät toistensa ympärillä. Seisoin vieressä ja näin kuinka vieras koira hyppäsi Tarun selkään, ne sotkeutuivat toisiinsa. Äkkiä minusta näytti, että koirat eivät päässeet irti toisistaan. Hätääntyneenä ryntäsin yläkertaan koiran omistajapariskunnan luo ja läähätin –Tulkaa pian apuun, vieras koira hyppäsi Tarun selkään, koirilla on hännät menneet solmuun, eikä Taru pääse irti! Omistajat vain istuivat pöydän ääressä, joivat kahviaan eivätkä hievahtaneetkaan paikoiltaan. Olin aivan ihmeissäni, en käsittänyt ollenkaan mikseivät he rynnänneet auttamaan koiraansa pinteestä. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin heidän huvittuneet katseensa.

- Mutta näyttää se Luoja tikanpojankin puuhun opettavan kiipeämään! Nyt jo tiedän ja ymmärränkin jotain! Hanna naurahtaa.

- Onko teillä mielikuvitusta? hypnootikko kysyy?

- Ainakin minä pystyn kuvittelemaan kaikkia kauheita asioita.

- Kuvitelkaapa teatterinäyttämö. Mitä pystytte siinä näkemään?

Hannan suuntaa katseensa kattoon. Hetkessä silmien eteen avautuu näyttämö. Tyhjä lava, punaiset samettiverhot, esirippu, sivuille vedettyinä. Keskellä tyhjää lavaa seisoo nuori vakavailmeinen nainen tummanpunaisessa pitkässä samettileningissä, sylissään alaston kalmankalpea eloton lapsi, kuollut vauva. Verta ei missään, ei mitään väkivallan merkkejä. Mutta Hanna tiesi, että lapsi oli kuollut.

Mitä näky sitten tarkoittikin hypnootikko ei yrittänytkään selitellä sitä mitenkään, eikö osannut vai ajatteliko, että Hannan pitäisi itse osata tulkita näkynsä. Mutta mies sanoi, että jos hän haluaisi itselleen lapsenhoitajan, hän ottaisi Hannan. Hän selitti kauhua sillä, että Hanna oli niin tavattoman huolehtivainen lapsestaan, että koko ajan pelkäsi tälle tapahtuvan jotain pahaa. Ajatus antoi itseluottamusta, mutta ei kuitenkaan vapauttanut Hannaa pelosta.

Hypnootikko vilkaisee kelloaan. –Nyt tässä on kesä edessä, pidetään lomaa. Katsotaan sitten syksyllä, soittakaa, kun haluatte tavata minut.

    Hannan elämä meni rakastaessa ja rakastetuksi tulemisessa, rakastellessa. Niin täydellisesti toistensa lumoissa, toisiinsa henkisesti ja fyysisesti kietoutuneina, heidän rakastelunsa oli miehen ja vaimon, ruumiiden ja sielujen rakastelua. Syleilyt, hyväilyt, mikään ei katsonut aikaa ei paikkaa – niityllä poutapilvien alla, kesäheinän keskellä, taivaan linnut yläpuolella, Jumalan silmien alla. Täydellistä. Antaa ja saada, saada ja antaa. Enempää ei ole! Kosketus, katse, hymy, ymmärrys. Miten voikaan toinen ihminen löytää kaikki ne herkimmät ruumiin ja mielen kielet – saada suloisimman kosketuksen, taivaallisimmat soinnit, miten?

   Hypnootikon hoidossa Hanna oli oppinut rentoutumaan. Ja aviomies oli aina valmis tukemaan vaimoaan. Miehensä syliin Hanna saattoi paeta turvaa etsimään. Kuukausia jopa jokunen vuosikin kului, kun elämä oli siedettävää.

Perheeseen syntyi tytär, ja elämä oli edelleen jokseenkin tasapainoista. Hanna oli saanut kauhunsa pysymään sisällään, piilossa itseltään. Mutta sitten Hannan äiti kuoli, ja Hannan mieli tuli taas rauhattomaksi. Hautajaisten jälkeen hän joutui olemaan kotona yksin lasten kanssa. Pieni tyttövauva nukkui vieressä vauvankorissa, poika viereisessä huoneessa. Keskellä yötä Hanna heräsi – kauheaan pelon tunteeseen, suoranaiseen pakokauhuun. Pelko oli kohdistunut tyttäreen. Uusi pelko, uusi tuska. Hanna kapinoi, syytti äitiään. – Miksi sinun piti kuolla? Miksi herätit horroksesta pelkoni, kauhuni? Jos sinä et olisi kuollut!

   Olivathan pelot olleet mielen pohjalla koko ajan, mutta nyt ne rynnistivät kaikella kauhealla voimallaan taas Hannan tietoisuuteen. Jos hän otti käteensä sakset tai veitsen, piti hänen heti sysätä ne laatikon perimmäiseen nurkkaan. Kaikki teräaseet piti piilottaa. Kirves ja fileoimisveitsi olivat kamalinta, mitä hän tiesi, ne piti hävittää kokonaan. Hän nyrhäsi lihaa ja kalaa lähes tylpillä veitsillä. Uusi piina tyttövauvan kanssa. Riivaaja ei rauhaa antanut. Hanna ei uskaltanut jäädä yksin lapsen kanssa. Jos hän joutui olemaan yön lasten kanssa yksin, hän ei uskaltanut mennä ulos makuuhuoneesta. Hän olisi halunnut lukita oven sisäpuolelta ja heittää avaimen ikkunasta ulos. Silloin hän olisi tuntenut itsensä ja lapsensa turvatuksi. Poikalapsi sai nyt olla rauhassa, häneen ei kohdistunut minkäänlaista pelkoa. Penisteoria oli todistettu vääräksi.

    Minun syntinikö se on? Minä, minä itse olen syyllinen! Se teki fyysisesti kipeää, henkisen tuskan ja syyllisyyden kipua en osaa edes arvioida. Yksin. Miestä ei missään, ei henkistä eikä ruumiillista kärsimystä, ei tuskaa, ei elämänpituista pelkoa, unohtanut.

Ja kuinka monta miljoonaa naista maailmassa elääkään, on elänyt, joka saman synnin on tehnyt? Puhumattakaan siitä, kuinka monta miestä kaduilla kulkee, joka naisen tähän tilaan on saattanut! Mutta miehillä ei ole huolen häivää! Ei tunnontuskia, ei häpeää, ei huorana tuomituksi tulemisen pelkoa. Luoja, kuinka voit rankaista naisia kovemmin kuin miehiä? Et ole oikeudenmukainen!  – Hannan mieli huutaa tuskaansa. Mutta miehethän ovatkin antaneet sinulle miehen muodon – ISÄ-JUMALA! Totta kai sinä pidät miesten puolta. Jospa saattaisit miehet raskaiksi, kantamaan raskauden raskasta taakkaa ensin yhdeksän kuukautta ja sen jälkeen häpeän leimaa koko loppuelämän. Mutta silloin olisikin varmaan toisinpäin – miehet ottaisivat siitä kunnian, eivät häpeää. Vai onko kyse naisten omista asenteista? Naisetko itse ensimmäisinä toisensa kivittävät? Jos naiset itse ylentäisivät itsensä – jokainen synnytetty lapsi olisi pieni Jeesus-lapsi, ei äpärä, lehtolapsi, ja jokainen äiti, hairahtanutkin, ei huora vaan Jumal-äiti, Neitsyt Maria.

   Ajatteleeko sitä siinä hetkessä, onko se syntiä vai ei, vai onko se pelkuruutta ihmisten edessä, ei Jumalan. Jumalaa ei muista olevankaan. Olen vain minä ja minun häpeäni! Kivitetyksi tulemisen pelko. Kenelle on annettu sellainen rohkeus? Rohkeus kestää ihmisten ylenkatsetta, ilkkumista, halveksuntaa.

Vaaditko minut synnyttämään sinut vai tuhoamaan itseni? – Kauhun revähdyttämät silmät selkosellaan Hanna tuijottaa tyhjyyteen, huutaa kysymyksiä kysymysten perään, kuka antaa vastaukset? Lapseni sinulta minä pyydän anteeksi, anna minulle anteeksi! Jos olisin kantanut sinua yhdeksän kuukautta kohdussani, en joutuisi kantamaan sinua koko loppuelämääni sielussani, mielessäni, ajatuksissani, tuskassani. Nyt en saa sinulta rauhaa en yöllä, en päivällä. Jäikö sinun hento elämänhenkesi leijailemaan ympärilläni, rankaisemaan minua? Rankaisetko sinä minua vai minä itsekö se itseäni rankaisen? Olet sitonut minut itseesi napanuoraa sitkeämmällä sidoksella. Mikään ei tunnu pystyvän katkaisemaan sitä – ehkä vain oma kuolemani – ehkä ei sekään. Pidät minua rautakourin otteessasi. Yksinkö minut on naulattu ristinpuuhun vai kaikkien syntisten tuskaako minä sielussani kannan?