M I E H E K S I   L U O T U 

Öinen ahdistus mielessä, kehossa, ihossa, kaikessa. Öinen ahdistus kaipauksesta, jota kukaan ei ole poistamassa, ei lohduttamassa. Ei edes hyväilemässä – en edes itse, en tohdi, niin kuin en milloinkaan, aikaisemminkaan. Tyydyttää itse itseään, sairaalloista, häpeällistä, syntistä! Taas yksi yö tuskaisena vuoteessani, en yksin, mutta yksinäisenä.

   Makaat vierelläni, syvässä unessa. Miten saatatkin nukkua noin sikeästi? Etkö kuule hätähuutoani? Eikö mikään tuntoelimesi värise tuskaani? Kuulen syvän hengityksesi. Haluan herättää sinut, kertoa sinulle, kuinka valtava kaipaukseni, tuskani on. En kehtaa. En ilkeä tunnustaa haluani, minä – vanha mies! En ole varma nukutko sinä, ehkä vain teeskentelet. Jospa sinäkin kamppailet yksinäisyydessäsi, oman kaipauksesi, halusi kanssa, uskaltamatta, kehtaamatta tunnustaa. Tulisinko luoksesi, viereesi, uskaltaisinko? Et ehkä heräisikään kaipaukseeni tai et vastaisi siihen, ehkä vain ärtyisit. Silloin tuskani rusentaisi minut kasaan. Vai räjäyttäisikö se minut eloon, kapinaan? Ryntäisinkö ulos? Mihin? Mihin menisin – ilotaloonko, itsemurhaanko, mihin?

   Kuka tätä maailmaa hallitse, mietin yksinäisyydessäni. Sanovat, että maailma on miesten maailma. Se vain näyttää siltä! Naiset sitä hallitsevat, salaa, yön pimeydessä, kulisseissa. Heillä on kaiken maailman mahti, sylissään, lämpöisessä pesässään. Nainen voi olla avoin tyydyttäjä, jos vain haluaa, mies ei. Se on naisen tahdosta kiinni. Jos nainen haluaa, hän voi ajaa miehen perikatoon, epätoivoon. Tai nostaa epätoivosta, perikadosta maailman ruhtinaaksi. Se on naisen tahdosta kiinni, ei tunteista, ei rakkaudesta. Eikä hormoneista kuten miehellä.

   Et ymmärrä, miksi miehet pornolehtiä lukevat. Sanot, että miesten alastonkuvat eivät sytytä sinussa minkäänlaista kiihottavaa tunnetta, päinvastoin. Mielestäsi miehen vartalo ei ylipäätään ole eroottinen. Sanot, että pornolehtien lukijat ovat seksin tirkistelijöitä, elämän tirkistelijöitä. Eräässä radio-ohjelmassa sanottiin, että porno on korvike läheisille ihmissuhteille ja että erotiikkaan kuuluu aina vähän perverssiä käyttäytymistä ja että seksiasioissa tarvitaan aina vähän mielikuvitusta. Samassa ohjelmassa sanottiin myös, että niin kauan kuin nainen luulee, että se paikka on kultaa, niin kauan tarvitaan pornografiaa.

   Olet aina närkästynyt, kun kuulet tai luet tai näet kuvauksia siitä, miten miehet ilotyttöjen perään, oman terveytensäkin uhalla. Et käsitä mikä ihmeen pakko niillä on, eivätkö nyt omat naiset riitä –vaimot, morsiamet, tyttöystävät. Mutta jos et omista vaimoa, morsianta, tyttöystävää, et yhtään naista, joka haluaisi lähellesi, ei tahdo kanssasi, minun kanssani. Olen vain hiljaa ja ymmärrän näitä miehiä. Kuinka voisi nainen ymmärtää miestä? Eihän hänellä ole niitä tuntosarvia, niitä tuntosoluja, mielen ailahteluja, joita miehillä on.

   -   Mitä ne miehet aina nuorten naisten perään? kysyt.

   -   Kun ne vanhat naiset eivät enää halua, jaksa. Ne ovat naisina kuolleita!

   -   Mutta etkö usko, että ne vanhat haluttomatkin naiset heräisivät eloon, jos heille tarjottaisiin samasta ajasta sama maksu kuin mitä ilotytölle maksetaan? Ehkä ne vanhatkin vaimot heräisivät henkiin ja pystyisivät iloitsemaan miehen kuin miehen kanssa. Olen kuullut pariskunnasta, jossa vaimo oli lopen kyllästynyt miehensä lähentelyihin, mies jopa uhkasi muuttaa pois kotoa, kun joutui aina torjutuksi. Vaimo valitti ongelmaansa ystävättärelleen. Tämä antoi neuvon: anna sinä nyt vain ja pyydä sitten vaikka uusi turkki! Seuraavan kerran, kun ystävättäret tapasivat toisensa – kuinka ollakaan – tämä tympääntynyt vaimo oli uhkea ja hymyilevä upouudessa turkissaan! Siis mikä muukaan vaimo oli kuin ilonainen, huora! Mutta tulipahan todistettua, että kyllä vanhakin voi ilomielin iloita, jos vain maksusta sovitaan - kaikki on ostettavissa, myös rakkaus, jopa omalta vaimolta. Raha panee kummasti veren kiertämään myös vaimon suonissa.

   -   Ei mies kehtaa moista edes ehdottaa, sanoin.

   -   Ei nyt ihan suoraan, vähän ovelasti. Sitähän voi katsella vaimon vanhaa turkkia ja sanoa, että sinä kultaseni tarvitsisit pian uuden, sitten lasi punaviiniä, pieni halaus, suukottelu, hyväily, jaa, minkä turkin sinä haluaisitkaan? Vaimo olisi voitettu! Ja onhan niitä muitakin lahjomia!  Kultakoruliikkeen edessä sanot – Kultaseni, noissa Ceylonin safiireissa on aivan yhtä syvänsininen väri kuin sinun silmissäsi! Miltä korvakorut sinusta näyttävät? Sinulle kultaseni minä annan mitä ikinä vain haluat! Ja olen varma, että vaimo ei illalla kehtaa rakasteluasi kieltää! Eikö ole oiva menetelmä? Rahat, jotka muuten menisivät ilotytölle, jäävät nyt perheeseen ja mies saa suurin piirtein saman kuin ilotytöltäkin paitsi mahdollista sukupuolitautia.

   Yksin uskallan ajatella, että onhan kyse myös silmänilosta, niistä pienistä pitseistä, sileistä reisistä, hoikasta uumasta, viekoittelevasta katseesta, kiharaisista kutreista, ihomaaleista, pitkistä punaisista kynsistä, sipsuttelevista askeleista, houkuttavuudesta! Mies on ylpeä saadessaan kulkea tämän upean nuoren luomuksen rinnalla. Sehän viestittää koko maailmalle, että mies on, jos ei enää aivan nuori niin ainakin nuorekas! Hormonitoiminta on vielä kiivasta, kuohuvaa, ei tarvitse potenssilääkettä! Mies on energinen ja kykenevä – tai ainakin varakas!

   Ymmärrän syyn, miksi monet miehet eron vanhasta vaimosta ottavat – miehuusnäyttö! Sitäkö minäkin kaipaan – miehuusnäyttöä? Että vielä olen kykenevä, vielä kelpaan nuorellekin. Mutta muista, että silloin myyn itseni, nainen on arvioinut minut kultavaa´assaan, ilmaiseksi en ole itseäni antanut enkä toista ilmaiseksi saanut. Kaupankäyntiä kaikki tyyni! Kyllä muutkin sen ymmärtävät, hymysuin, vaikkapa salaa. 

   Koskisiko tämä myös meidän suhdettamme, mietin, kävisimmekö mekin kauppaa toistemme rakkaudesta? En tohdi kysyä. Enkä sanoa ääneen, että tällaisella luomuksella ei ole synnytysarpia, ei velttoa ihoa, ei hapsottavaa tukkaa, ei väritöntä naamaa, harmaan arkisia vaatteita. Mutta onhan minun myönnettävä, että osaltani olen itse vaimoni ulkokuorta ollut rapauttamassa – ei synnytysarpia ainakaan ilman minua olisi tullut! Ja miten minä olenkaan antanut vanhan hehkun tällä tavalla sammua? Jospa se onkin kiinni minusta! Voisiko? Jospa tuhkan alla piilisi vielä kipinän poikanen! Puhalla! Kokeile!

   Mutta olenko itse haluttava? Jos oikein rehellinen olen, olenko? Milloin viimeksi olen katsonut peiliin, kokovartalopeiliin? Ei vain partaa ajellessani. Katso kokovartaloprofiiliasi! Olenko se hoikka, jäntevä nuori Adonis kuin silloin vuosikymmeniä sitten? Se notkea pantteri! Se jumalainen rakastaja! Olenko? Onko oma ihoni sileä, kiinteä, tukkani tuuhea, onko? Ei kai peilistä pullistele rasvavyötärö, kaksoisleuka, paljastunut päänahka, seksittömät kalsongit? Annanko puutteet itselleni anteeksi? Anna siis myös vaimolle!

   Niin, vaimoni, aina sinä ihmettelet, miksi miehet katunaisten, ilotyttöjen luona öitään viettävät, tai vaikkapa vain neljännestunnin, jos ei iloitakseen, saadakseen tyydytyksen, mitä eivät muualta saa. Sinä et halua enää minua yksinäisyydessäni lohduttaa. Et ojenna edes kättäsi minua kohden enää. Silloin ennen kyllä, mutta nyt on tyhjyys, kuilu välillämme, läpinäkymätön – ylipääsemätön? Vaikka vuoteemme ovat ihan vierekkäin, vaikka minä olen vain hengähdyksen päässä sinusta. Et kuule minua, et huutoani, kaipaustani. Enää et minua yksinäisyydessäni lohduta. Olet kuuro, olet sokea, olet tunnoton.

   Silloin ennen, kauan sitten, et tarvinnut kuin katseen, kevyen kosketuksen, hipaisun, usein pelkkä ajatuskin riitti. Sinä sytyit, sytytit minutkin. Kun olin masentunut, sinä tiesit keinon lohduttaa, sinun sylissäsi kaikki maailman vaikeudet ja murheet katosivat. Kaipaan sinua! Kaipaan kosketustasi! Kaipaan rakkauttasi!

   Mutta kun en uskalla enää, vaikka minulla on hillitön tarve, halu, polttava kiihko! Olen niin monesti tullut kielletyksi, pois työnnetyksi, milloin mikäkin syy, todellinen tai usein keksitty. Usein vain nauraen väistely, ikään kuin olisi kysymys pilasta. Ja kuitenkin kaipaukseni on totisinta totta. Ja kun en aina onnistu, vaikka tarve on riistävä. En uskalla enää. Olenhan usein ollut aivan komea, haluttava ja sinä vaimo kiihkeä, halukas, mutta sitten, juuri sillä hetkellä on puhti poissa, kuin janoon kuoleva liero! Näen, että olet tuskainen, et uskalla enää antautua alttiiksi uudelle pettymykselle. Niin, vaimo, ei ole vain sinun syysi, se että minä joudun yksinäisyydessäni kaipaamaan.

   Entä jos kävisin ”vieraissa”? Haluaisinko mennä? Haluaisinko tulla kotiin sinun luoksesi, vieras haju ihollani? Sitä en kestäisi, etkä sinä. Kaikki välillämme särkyisi lopullisesti. Yhteinen lämmöntunne, se vähäinenkin, muuttuisi hyytäväksi välttelyksi, jäätyisi. Lämpöä on kuitenkin vielä jäljellä ja kunnioitusta – mutta myös pelkoa.

   Entä jos sinä vaimo olisitkin niin kylmäkiskoinen, että et ollenkaan välittäisi, sanoisit vain, että mene sinä ukkokulta minne haluat! Vaikka vilkuilisin kuinka monia nuoria naisia, et pelkäisi, miten sinulle tulisi käymään, jos sinut jättäisin – sinullahan on ammatti ja työtä, sinun taloudellinen riippumattomuutesi olisi taattu. Eikä minunkaan sen tähden tarvitsisi huonoa omaatuntoa kantaa. Ehkä ehdottaisit, että kumpikin menemme omille teillemme, ilman tilitysvelvoitetta. Silloinhan avioliittomme olisi pelkkä liikesuhde. Meitä sitoisi enää vain omaisuus, senkin jakamisesta tai käyttämisestä voisimme tietenkin sopia. Ja johan vuosia sitten, kun vielä olimme palavasti rakastuneita toisiimme, kun minä sanoin, että kaikesta muusta voisin luopua, mutta en sinusta, sanoit, että sinä voisit luopua kaikesta muusta mutta et lapsistasi. Vaikka minäkin pidän lapsistamme, sinä olit kuitenkin minulle tärkein. Se että minä olinkin sinulle toissijainen, oli minulle karvas pala nieltäväksi, sisimmässäni en ole hyväksynyt sitä vieläkään. Onko nainen ensisijaisesti emo, jolle jälkikasvu on kaikki kaikessa? Entä mies, onko hän ensisijaisesti uros, koiras, jolle naaras on elämisen ehto? Se eroko naisella ja miehellä on? Onko se luonnonlaki?

   Kaikkea sitä tulee yön pimeydessä, mielen ja ruumiin yksinäisyydessä miettineeksi! Jospa sinä, vaimo osaisit aavistaa tai lukea ajatuksiani, olisit selvänäkijä! Vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka sinulla olisi samanlaisia mietteitä – samanlaisia ajatuksia ja tunteita, niistä kun nyt ei ääneen puhuta, ei uskalleta! Vanhoissa muistoissako nyt jo pitäisi ruveta elämään? Kyllä ne suloisia ovat, mutta eivät ne kaipausta vie, päinvastoin! Vaatii molemmin puoleista anteeksiantoa. Vaatii huumorintajua. Muistatko, kun meillä silloin ennen oli hauskaa yhdessä? Miksi se niin vakavasti pitäisi ottaa? Lisää leikkimieltä! Eihän asia nytkään kuolemanvakava ole, sehän antaa elämän! 

   Silloin kun viimeksi näin sinun nautinnosta ummistetut silmäsi, sinun hehkuvat kasvosi, kuulin ääntelysi. Mikä tyydytys sinulle! Mikä tyydytys minulle! Minä saatoin sinut kukkiville kedoille, viheriöiville niityille, hehkuvan auringon autuuteen. Olit vallassani, ja minä sinun! Yhteinen ajattomuus. Jälkeenpäin saatoimme laskea leikkiä, puhella ihan hassuja asioita, nauraa. Pyöriskelimme toistemme ympärillä, iloitsimme toisistamme. Silloin unohtuivat meiltä molemmilta riippurinnat ja rasvavyötäröt, synnytysarvet ja kalpeana paistava päälaki, ajan raiskaamat kehomme. Hehku oli jäljellä, sehän riitti. Aina olen halunnut kuolla sinun syliisi, lämpöösi. En vieraan, vaan sinun tuttuun kohtuusi. Mutta en aivan vielä, mutta sitten.