ORVOKKI, MIEHET JA MINÄ

Olin pyöräillyt mieheni Petterin kanssa Orvokin ja tämän miehen Villen luo iltaa viettämään. Elokuinen ilta oli harvinaisen lämmin, joten Villen avoterassilla tarjoilema kylmä kuohuviini vilvoitti mukavasti. Valkokukkaisten jasmiinien kiihottava tuoksu, taivaanrannasta nouseva kuu ja kuplivat laseissa lupailivat leppoisaa yhdessäoloa.

   Ilta oli mennyt rattoisasti niitä näitä puhellen. Olimme lopetelleet päivällisen, todella herkullisen, kuten Orvokin tarjoilut aina – tuliset intialaiset katkaravut, suussa sulava karitsanfilee, ja kaiken kukkuraksi ranskalaista creme brulee paahtovanukasta, minkä flambeerauksessa Orvokki olikin mestari! – Illan aikana Orvokki oli huvittuneena kertonut, kuinka hän oli saanut erään tuttavarouvan mustasukkaiseksi, kun hän leikkimielessä oli hyväillyt tämän miestä. Vaimo oli kivahtanut Orvokille, että aina sinä olet sen minun mieheni kimpussa! Orvokki sanoi, että hän usein saa naiset mustasukkaisiksi.

   Nyt istuimme mukavasti uppoutuneina aistikkaasti kalustetun olohuoneen valkoisiin nojatuoleihin. Olimme juoneet kahvin, ja gintonic poreili lasissani. Villellä ja Petterillä oli edessään uudelleen täytetyt konjakkilasilliset. Orvokki oli ottanut pelikortit pöydälle ja pyysi, että opettaisin hänelle jonkin pasianssin. Rupesin latomaan kortteja pöydälle. Mutta ennen kuin ehdin sen pidemmälle, Orvokki huudahti hädissään –Ketä miestä minä nyt ajattelisin! –Minulla ei ole yhtään miestä, jota ajatella! Minä en ymmärtänyt miksi hänen olisi juuri silloin pitänyt ajatella jotain miestä, ei pasianssi ainakaan sitä edellyttänyt. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hypähti Petteri tuolistaan, ojensi kätensä Orvokille kuin koulupoika ja huudahti –Minua!

   Mieleni teki potkaista Petteriä, mutta eihän ylpeyteni antanut osoittaa, että olisin moisen tapahtuman vuoksi Orvokista mustasukkainen. Mielestäni olisi ollut Villen asia huudahtaa, että häntä vaimon tulee ajatella. Mutta minun mieheni reaktio oli niin salamannopea, että me kaksi jäykistyimme sanattomiksi. Muljautin Petterille vain hämmästyneenä ja jatkoin pasianssia. Mietin, onko todella niin, että Orvokki herättää miehissä sellaisia intohimoja, joista hän niin usein kertoo. Minulle täysin käsittämätöntä, vaikka hän erinomainen ruoanlaittaja onkin! Nimestään huolimatta hänessä ei mielestäni ole mitään hentoa, hellyyttä herättävää, orvokkimaista, pikemminkin miesmäistä ronskiutta. Ennen lähtöämme halasin Villeä pehmeän lämpimästi ja sanoin, että me kyllä ymmärrämme toisiamme – ja hän halasi minua vieläkin lämpimämmin.

   Minä poljin kotiin tukka suorana kiukusta. En sanonut sanaakaan miehelleni ennen kuin olimme sammuttaneet yölampun. Silloin sappeni purkautui!

- Varo, ettet syö liikaa niitä hormonipillereitä, tai muutut jälleen koulupojaksi! Sinä teet itsestäsi hölmön ja nolaat minut!

- No mitä minä taas olen tehnyt? mies ihmetteli hölmistyneenä.

- Jaa-a sanopa se, tekeydyt taas niin viattomaksi niin kuin et mistään mitään tietäisi! Oletko jo niin höperö, ettet enää huomaa mitä sanot tai miten toimit?

Mies suuttui silmittömästi, eikä tahtonut myöntää mitään tehneensä.

- Kaikkea sinä kanssa keksit! Oletko niin mustasukkainen, ettei saa laskea vähän leikkiäkään enää?

- Sinun reaktiostasi oli leikki kaukana! Olisitpa vain nähnyt kirkastuneen naamasi!

   No, tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun minä sain nolostua Petterin muihin naisiin kohdistuvan liehittelyn vuoksi. Kaikkien naisten hyväksynnän hän yrittää voittaa – ja voittaakin. Jokaista naista hän on syleilemässä, halaamassa, imartelemassa, ihailemassa. Olin usein miettinyt mikä voi olla syynä moiseen tarpeeseen. Äitikompleksihan sen täytyy olla, kuinka hän muuten voisi käyttäytyä niin julkeasti, minua niin nöyryyttävästi. Hän kostaa äitinsä vihan minuun, vaimoonsa! Äiti ei häntä hyväksynyt, ei halunnut, oli katkera, että lapsen oli synnyttänyt. Petterille oli syntynyt pakkomielle, että joka ikisen naisen on ihastuttava häneen, hän etsii jokaisessa naisessa äitinsä hyväksyntää. Mutta minä alan saada kyllikseni. Sinänsä hänen liehittelynsä on minusta samantekevää, mutta se loukkaa minun itsetuntoani naisena – että hän julkisesti osoittaa, että minä en hänelle riitä. Varmaan pitää myös paikkansa – nyt, ei aiemmin.

   Mietin, mitenkähän olet toiminut kaikilla matkoillasi, kun minä en ole ollut mukana. Oletko vietellyt jokaisen tapaamasi naisen? Tai langennut jokaisen halukkaan viettelijän pauloihin? Euroopassa – Aasiassa – Amerikassa, monilla liike– ja kongressimatkoillasi?

Miten silloin, kun minä en ole näkemässä, kun minun läsnäolonikaan ei sinua hillitse. Usein olin mielessäni pyöritellyt epäluuloani Peterin uskollisuudesta.

   Erään ravintolaillan jälkeen olimme uppoutuneina hämyisän olohuoneemme sohvaan, Peterin käsivarsi turvallisesti olkapääni yli kietoutuneena, sanoin sellaista, mitä olin karttanut sanomasta

- minä en ole milloinkaan ollut sinulle uskoton, sanoin, –miten mahtaa olla sinun laitasi? Sinulla ainakin on ollut siihen monet mahdollisuudet, kun olet Jussin kanssa maailmaa työmatkoillasi kiertänyt.

Silmien värähdys, se kavalsi miehen!

Mutta ennen kuin hän ehti suutaan avata, heitin hänelle pelastusrenkaan! Sanoin

- ja olihan se Jussikin ollut uskoton omalle vaimolleen, niin uskomattomalta kuin se minusta silloin kuulostikin.

Siihen täkyyn Petteri tarrautui salamannopeasti, ohitti minun kysymykseni omasta uskottomuudestaan ja rupesi selittelemään Jussin harha-askelia.

- Eihän se Jussi oikeasti mitään, ei se niin varmaa ole, ihmiset puhuvat niin paljon, se oli varmaan jokin väärinkäsitys!

Aina olin epäillyt, mutta nyt tiesin sen sanomattakin. Panin Petterin seinää vasten, mutta samalla heitin tälle pelastusrenkaan – enkö uskaltanut kuulla totuutta, vai halusinko pelastaa miehen – vai itseni kohtaamasta totuutta? Halusinko sinisilmäisesti jatkaa itseni pettämistä, vaikka mielessä alituinen  kalvava epävarmuus? Entä totuus – sekö mullistaisi koko elämäni, sitä riskiäkö en halunnut ottaa? Yksinjätetyksi tulemisen pelko – siis mieluummin valhe. Vaikka eihän Petteri sanallisesti valehdellutkaan, ei vastannut kysymykseeni lainkaan, vaan rupesi puolustelemaan Jussia.

   Silloin minä en kuitenkaan ollut aivan varma, mutta nyt minä sen jo tiedän, olen nähnyt. Silloin, kun olimme Tukholman matkalla, sen muistan ikuisesti. Iltamyöhällä menimme pieneen vanhan kaupungin kapakkaan. Se oli rappeutunut kallellaan oleva rakennus hämärästi valaistun kujan varrella. Ihoa värähdyttävää aistillista tanssimusiikkia kantautui kadulle saakka. Kun astuimme sisään, huomasin että kapakka olikin tyttötalo. Tarkoituksellako Petteri oli paikan valinnut, mietin. Tupakansavun ja alkoholihöyryjen tiivistämässä huoneessa oli monenlaisia tyttöjä, tummia ja vaaleita, pyöreitä ja laihoja. Tytöt kulkivat ympäri ravintolaa ja hakivat herroja tanssimaan. Petterillä oli siellä entuudestaan tuttu pehmeän oloinen tumma tyttö, jota hän itse – minusta lainkaan välittämättä – meni hakemaan tanssiin. Halukkaasti tyttö lähtikin mieheni mukaan, pani kätensä tämän pikkutakin alle, halaten miestä kiihkeästi. Olin heille kuin ilmaa. Kuulin, kun tyttö sanoi Petterille, että nyt olisi miehen vapaailta. Silloin tiesin, mitä kaikesta seuraisi. Toisiinsa kietoutuneina pari alkoi tanssia.

   Katselin hetken ja ajattelin, että tuolla tavalla en ollut pitkään aikaan miestäni halannut. Emme liioin olleet pitkään aikaan rakastelleet. Jos olisin osoittanut hänelle suurempaa rakastelunhalua, ehkä hän ei olisi heittäytynyt tanssitytön kimppuun noin himokkaasti. Tunsin, että nyt mieheni tulisi pettämään minua, vaikka eihän se mitään pettämistä olisi ollut, ihan avoimestihan hän halunsa osoitti – tiesi, että tiesin. Samalla tunsin helpotusta. Ajattelin, että nyt olemme molemmat vapaita, myös minä. Nyt ei minun omatuntoni tarvitsisi soimata, jos jossakin tilanteessa haluaisin jonkun miehen. Niinpä en ollut mustasukkainen enkä katkera, vain helpottunut.

   Menin naistenhuoneeseen. Kun palasin tanssisaliin, Petteriä ei näkynyt missään. Baaritiskillä otin gintonicin, minkä jälkeen ajattelin palata hotelliin. Taksia odotellessani näin, kuinka eräs juopunut ihramahainen mies työnsi paksut sormensa takaapäin syvälle baaritiskin äärellä roikkuvan punatukkaisen naisen haarojen väliin. Nainen nauroi kirkuvaa huoraista naurua. Minä voin pahoin.

   Menin kadulle odottamaan taksia. Ilma oli syksyisen viileä, kujat olivat pimeitä, ja kummallisen näköisiä mieshahmoja roikkui kujien kulmissa. En kuitenkaan saanut taksia heti ja rupesin pelkäämään, joten palasin sisälle. Kun taksi vihdoin tuli, ilmestyi Petterikin kadulle. Suojeluvaistoni heräsi enkä voinut jättää häntä yksin pimeille kujille harhailemaan, joten kehotin häntä tulemaan mukaan.

   Muutamaa viikkoa myöhemmin juuri, kun pitkästä aikaa olimme uudelleen päässeet erotiikka-asteelle, vietimme taas iltaa Orvokin ja Villen kauniissa kodissa. Mukana oli myös toinen pariskunta, Marie ja Niko. Tällä kertaa Orvokki oli valmistanut herkullisen tapas-pöydän – marinoituja herkkusieniä, mustekalaa erilaisissa kastikkeissa, friteerattuja jättikatkarapuja, Diegon sherry-simpukoita ja paljon muuta. Minä puolestani toin itse valmistamani katalonialaiset sardiinit, joista tiesin Villen erityisen paljon pitävän, Marie toi kreikkalaisen salaatin.

   Ruokailun jälkeen istuimme drinkit edessämme olohuoneen pitkulaisen tupakkapöydän ympärillä, kaksi naista ja kolme miestä. Marie ja minä istuimme sohvassa, miehet nojatuoleissa pöydän toisella puolella, selät keittiöön päin. Tapansa mukaan Orvokki hääräsi keittiön ja pöydän välillä, nauraen ja kovaäänisesti puhellen. Sitten hän tuli seisomaan Petterin viereen, tämän vasemmalle puolelle, pisti oikean käsivartensa mieheni hartioiden yli oikealle olalle. Petteri painoi päänsä Orvokin rintoja vasten, upotti vasemman puolen kasvoistaan tämän väljän mekon poimuihin, rintojen väliin ja kietoi oikean kätensä tämän lantiolle. Ja ihme! Mikä onnellinen myhäilevä hymy Petterin kasvoille syttyi! Silmät ummistettuina, ikään kuin tyytyväinen lapsi äitinsä helmoissa! Minä olin sivustakatsojan roolissa.

   Ja Orvokki taas kertomaan kuinka hän oli kerran halannut yhtä miestuttavaansa ja kuinka tämän vaimo oli tiuskaissut hänelle, että aina sinä olet kopeloimassa minun miestäni!  Nyt minä huudahdin –Niin on pata kantensa valinnut! Niin on miehenikin jokaisen naisen kimpussa, joka hänen lähelleen tulee!

  

   Mietin, mikä ihmeen vimma saa Orvokin pyydystelemään kaikilla vesillä – saalistelemaan sokeana ja välinpitämättömänä toisten tunteille, omien intohimojensa sokaisemana? Elääkö toivossa, että joku koukkuun tarttuisi? Onko kysymyksessä tyydyttämättömät seksitarpeet? Haluaako hän vietellä miehen muilta naisilta? Vai tehdä naiset vain mustasukkaisiksi? Kohentaa omaa itsetuntoaan naisena? Kokeilla omaa viehätysvoimaansa? Vai tehdä oma aviomies mustasukkaiseksi?

   Sitten eräänä luottamuksen hetkenä, kun kahdestaan teimme risteilymatkan Tallinnaan ja istuimme tuudittavassa aallokossa baaritiskin ääressä yhdet grogilasit tyhjennettyinä, toiset edessämme odottamassa, Orvokki ei jaksanut enää itseään hillitä vaan mielen kahlitut paineet purkautuivat yhtenä vuodatuksena.

- Taas se Doris, se Villen ensimmäinen vaimo soitti! Ja keskellä yötä! Lieneekö taas yksinäisyyttään potenut – unelmoiko entisistä ajoista, yhteisestä aviovuoteesta Villen kanssa. Käsittääköhän kukaan, että minä olen räjähtämäisilläni? Aina se soittaa, ollaan sitten missä tahansa. No Villehän auliisti kertookin, missä olemme, minne menemme, mitä teemme.  Ei ole miesparka hänkään päässyt eroon aviokahleistaan. Hoitelee Doriksen kaikki asiat, kaiken mitä se nainen vain pyytää – ja kyllä hän osaakin pyytää!  Hoitelee pankkiasiat, taloasiat, tiedä vaikka ruoka- ja vaatehuollonkin.  Rakasteluun siitä naisesta tuskin on, miten olisi nyt kun ei aiemminkaan! Mutta, että se soittelee aina ja vaikka keskellä yötä! Se varmaan toivoo, että häiritsee meidän öisiä kuumia rakasteluhetkiämme! Kyllä hän siinä hyvin onnistuikin – meillä oli tulinen, kiivas, villi rakkaussuhde!

   Kiukku ja grogi olivat nostattaneet Orvokin poskille hehkuvan punan. Muistot öisistä häirintäpuheluista saivat silmät kipinöimään.  

- Silloin, kun Villen tapasin, mies oli todella seksinälkäinen. Ei ollut vaimo ollut kiinnostunut sellaisesta touhusta. Olivat tosin lapsen saaneet aikaan, mutta eipä sen enempää. Niin että, kun minä tapasin Villen, se oli ihan kyltymätön! Ei kysynyt aikaa, ei paikkaa! Ja kyllä rakastelu ja seksi olikin ihanaa! No eihän se nyt enää ihan sellaista ole kuin silloin, kun Ville minun luokseni muutti asumaan. Eihän se Ville oikein tiennyt mitä tehdä. Sänkyyn se tuli kiihkeästi, mutta ei se eroa tahtonut ottaa, meinasi kai kahta naista yhtä aikaa pitää. Ei se varmaan eroa siitä Doriksesta aikonutkaan ottaa. Mutta minulla oli vähän toisenlaiset suunnitelmat! Sanoin Villelle vaikka kuinka monta kertaa, että sen pitää ero ottaa, jos minun kanssani haluaa rakastella. Ja kyllä Ville lupaili, joka kerta. Mutta kun vuodet kuluivat, eikä Ville mitään kiirettä pitänyt, panin sille ultimaatumin!

Aallokon noustessa yhä korkeammaksi Orvokin muistojen herättämä sisäinen myllerrys kasvoi samassa mitassa, ja hänen äänensä voimakkuus peitti meren pauhun.  

- Tästä tulee nyt loppu! Joko otat eron, ja mennään naimisiin tai sitten minä teen tästä lopun! Monta vuotta ollaan jo yhdessä oltu – sinulla on toinen jalka Doriksen sängyssä, toinen minun. Jos et nyt eroa, niin minä lähden omille teilleni. En aio loppuelämääni sinun rakastajattarenasi olla! Ota tai jätä!

    

   Orvokin ääni tärisi muistojen tuomasta kiihtymyksestä. –Olihan se aika rohkea veto, vai mitä ajattelet? Jos se olisikin vaikka jättänyt? En tiedä mitä todella olisin tehnyt! Olin minä sen verran Villeen rakastunut, ja meillä se rakastelu oli niiiin ihanaa, ei kenenkään toisen kanssa ole sillä tavalla ollut!

- Vaikeaahan sitä on jälkikäteen sanoa, miten olisit toiminut, sanoin ikään kuin tilkkeeksi, tietäen, ettei mielipiteelläni Orvokille minkäänlaista merkitystä ollut.

- Ja ottihan se Ville lopulta eron Doriksesta. Vihdoinkin saamme elää rauhassa kahdestaan, viettää auvoista avioelämää! Niin minä luulin! Virallisesti jätti, käytännössä mikään ei muuttunut. Onhan somaa – kaksi uskollista vaimoa! Molemmille voi murheensa kertoa, molemmilta lohtua hakea – jos toinen ei tyydytä, toinen ilomielin sen tekee! Nyt en tiedä enää onko tunteeni Ville kohtaan vihaa vai rakkautta. Jos se on rakkautta, täytyy sen olla suurta, voimakasta ja syvää koska tunnen tällaista tuskaa. Jos se taas on vihaa, täytyy senkin olla suurta, voimakasta ja syvää koska mieleni on raskas kuin lyijymöhkäle! Mutta mustasukkaiseksi ja katkeraksi hän minut tekee! Mustasukkaisuus kutistaa minun sieluni! Olen nöyryytetty! Haluaisin riuhtaista itseni irti Villestä ja jättää koko miehen! 

   Molempien lasit olivat ihan huomaamatta tyhjentyneet ja uudet jääpalat kalisivatkin jo seuraavissa laseissa. On tämä sen verran rankka matka, että kyllä pitää aisteja vähän lisää turruttaa, ehdin ajatella, kun Orvokki jo jatkoi

-Mieleni tekisi huutaa – saamari, saatana, perkele! Minulle sinun ei enää tarvitse soitella, minun luokseni sinun ei enää tarvitse tulla öitäsi viettämään! Mieleni tekisi huutaa kovaa –Älkää naiset ikinä menkö naimisiin eronneen miehen kanssa! Liittoa voikin olla jakamassa kahden sijasta kolme!

   Kun naapuripöydissä uteliaat katseet rupesivat kääntymään meihin päin, yritin rauhoitella Orvokkia ja saada laskemaan äänen volyymia.

-Haluaisin huutaa! –Haluan elää vain sinun kanssasi! Huuto olisi kuin parahdus!

   Olinkin ajatellut, että jokin luuranko siellä Orvokin kaapissa asustaa! Luulin, että hän haluaa tehdä toiset naiset mustasukkaisiksi ja nauttii omasta valloitusvoimastaan, kun näkee miten saa naiset kihelmöimään. Ehkä sitäkin, mutta kyllä se on Villeen, kun hän yrittää tehdä vaikutuksen, haluaa näyttää tälle, kuinka toiset miehet hänen syleilyssään lämpenevät. Mutta Villen ilme ei värähdäkään! Onko mies kuuro tunteille, vai tunteet kuolleet, mietin. Orvokki on oman elämänsä päähenkilö, kaikki muut ovat statisteja, joihin hän peilaa omaa arvoaan naisena, rakastajattarena, valloittajana – vai häviäjänä? Muut naiset ovat hänen elämänsä sivujuonia.

   Mutta miten on omien tunteitteni laita? Onko jäljellä enää vain jäätä, onko edes yhtä lämmintä ajatusta Petteriä kohtaan? Minä olen tullut kylmäkiskoiseksi, tuskin päästän häntä lähelleni. Vaikka hän joka aamu ja ilta  edessäni alastomana yrittää näyttää miten komea miesvarsi hänellä on, mutta ei, katson hänen ohitseen. Hän tulee ja haluaa syleillä minua, vuodattaa rakkaudentunnustuksiaan, minä annan sen tapahtua ottamatta millään tavalla osaa hänen lähentelyihinsä. Annan hänen hyväillä, en työnnä pois, mutta hengessä en ole mukana. Seison kuin suolapatsas, en pane käsiäni hänen ympärilleen. En tee pienintäkään lämmön elettä, ilmettä, toivon vain, että hän lopettaisi pian. Ja kun hän lopettaa olen helpottunut, kun olen kestänyt tilanteen. Mutta varmasti hän tuntee viileyteni, kylmyyteni. Ehkäpä hän senkin vuoksi halailee muita naisia, saa näiltä enemmän vastakaikua.

   Mutta miksi näin on, en tiedä. Kysyn sitä itseltäni. Voisinko muuttaa suhtautumistani, lämmetä, hyväillä, olla niin kuin ennen, kauan sitten? Silloinhan lämpenin pelkästä katseesta. Missä ovat tunteet, ne lämpimät? Kuolleet? Yhteistä ei ole enää muu kuin talo, osakkeet ja lapset. Ne ovat meidän puheenaiheemme, huolenaiheemme. Nuoruudessani, kun epäilin Petterin olevan kiinnostunut jostakin toisesta naisesta, kaikkeni tein, kaikkeni annoin, jotta hän unohtaisi kaikki muut. Hänen elämässään ei saanut toista naista olla, hän oli vain minun, minä vain hänen!

   Miten on nyt? Olenko mustasukkainen, vai onko se vain loukattu itsetuntoni, joka saa minut kihelmöimään, kun näen hänen kerta toisensa jälkeen lähentelevän muita naisia. Että nämä toiset naiset näkevät, että minä en ole hänelle riittävä, että hänen täytyy julkisesti tyydyttää tarpeitaan toisilla naisilla. Onko se loukattu omanarvontunne naisena, joka kärsii, kun hän näyttää, että hän on aliravittu, että olen hänelle erämaa. Ja niinhän minä olenkin, sen myönnän. Onko mitään tehtävissä? En tiedä. Haluanko? En tiedä. Kylmyys täyttää mieleni. Elämä yhtä teatteria!

KOHTALO

Olen katala, olen pettänyt sinut, olen kieltänyt sinut – julkisesti, aiemmin vain hiljaa sisimmässäni. Nyt olen sanonut sen ääneen, sanoin, että oli hyvä, että kuolit! Nainen hätkähti, ei hän ollut ajatellut sanoa sitä ääneen, lause vain tuli, vahingossa. Vaikka hän oli aiemminkin mielessään ajatellut, että näin rikasta elämää hän ei entisen miehensä rinnalla koskaan olisi saanut, ei hän sentään ollut kehdannut sitä ääneen sanoa. Mutta nyt se pääsi livahtamaan – ihan vahingossa. –Hyvä että kuoli! sanoin. Kuinka saatoin paljastaa oman pimeän sisimpäni, itsekkyyteni, henkisen köyhyyteni?! Olinhan aina pyrkinyt olemaan ihmisten silmissä jalo, laajasieluinen ja hienostunut. Ja itseni silmissä!  Nyt osoitin todellisen minäni – olenkin kova, sydämetön, tunteeton, itsekäs! Olenkin teeskentelijä!  Ajattelen vain omaa onneani, elämääni. Miten rikkaaksi se muuttui, kun sinua ei enää ole. Olet poissa elämästäni, tieltäni. Ja kuitenkin sinä olit elämäni ensimmäinen rakkaus tai ihastus tai miksi sitä alle kaksikymppinen kokematon tyttö saattaa tulkita. Mutta muistan, miten ulvoin kuin hakattu eläin, tuskasta, kun nainen puhelimessa ilmoitti –Miehenne on kuollut! Käsittämätöntä. Kuinka minulle voi sattua tällainen onnettomuus! Kapinoin Luojaa, sinua, elämää, kuolemaa, kohtaloa vastaan.

   Siinä he seisoivat laivan kannella matkalla Tukholmaan, kansantanssiryhmän esiintymismatkalta kotiin palaava nuori hauskannäköinen ruotsalaispoika ja suomalainen lukiolaistyttö matkalla kesätöihin. Nojailivat laivan reunakaidetta vasten, kohtuullisella etäisyydellä toisistaan, eivät kuitenkaan liian kaukana, etteivätkö olisi voineet vaihtaa muutaman sanan ilmasta ja laivamatkasta. Eikä nuorten tuttavuuteen enempää tarvita. Kun iho molemmilla väreilee.

   Kummallakaan ei ollut varaa hyttiin, mutta pojalla oli makuupussi. Kolean aamu-usvan tunkeutuessa kannelle nuoret kömpivät vaatteet ryppyisinä makuupussista. Pojan ruotsalaisseurueen ylenkatseelliset ilmeet kertoivat selvän käsityksensä suomalaistyttöjen moraalista – selvä huora, kuten muutkin Ruotsiin tulevat suomalaistytöt! Tyttö kohautti olkapäitään, väärä arvio – luulkoot, omapahan on erehdyksensä.

   Tyttö seisoi Slussenilla. Oli seissyt jo puoli tuntia. Oli ilmeistä, että ruotsalaistenmiesten mielestä suomalaistyttöjä sai narrata treffeille ja jäädä itse tulematta. Tyttö lähti kävelemään poispäin. Ei niinkään pettyneenä siihen, että poikaa ei enää tapaisi kuin kiukkuisena itselleen, että oli suostunut tapaamiseen ja vielä tullutkin. Oli mennyt ansaan. Olisi hänellä pitänyt olla sen verran ylpeyttä, että olisi jättänyt tulematta hänkin. Silloin vilahti valkoinen ylioppilaslakki väenjoukossa. Poika pyyteli anteeksi, ettei heti ollut löytänyt tyttöä sokkeloisella asemalla.

   Nuoret kävelivät hämärtyvässä kesäillassa pitkin puistokäytäviä. Djurgårdenin kallioilla he istahtivat pehmeään ruohikkoon. Ilta rupesi pimenemään. He olivat kaksin. Vehreiden pensaiden ympäröiminä he makasivat selällään ruohikossa. Suutelivat ja halailivat. Tyttö tunsi, kuinka hameen helma rupesi nousemaan, miten pojan käsi hivuttautui hänen reidelleen, jalkojen väliin. Tyttö puristi reidet yhteen. –Älä luulekaan, että se onnistuu! ajatteli tyttö uhmakkaana, reidet kouristuksen omaisesti toisiinsa puristettuina. Pojan kuuma huohotus kaulallaan, kädet kiihkeästi vaatien, tytön taistellessa vastaan.

   Rasahdus pensaikossa! Tyttö ponnahti istualle. Pensaiden takaa häämötti miehen pää, kaula pitkänä kurkottaen, silmät hehkuen, odottaen. Ja toisen pensaan takaa toisen miehen palavat silmät ja kolmannet. Joka puolella pensaikossa pimeässä kiiluvia silmäpareja valmiina tyydyttämässä sairaalloisia tarpeitaan!

   Kauhuissaan, raivoissaan, loukkautuneena, suuttuneena taakseen katsomatta tyttö ryntäsi mäkeä alas, kadulle. Hän juoksi ja huohotti kiukkuisena. Että kaveri oli järjestänyt hänet tällaiseen hirveään tilanteeseen! Sairaita miehiä! Kaikki sairaita!  Niillä ei ole mielessään muuta kuin yksi asia! Ei yhdelläkään!

-  Voitaisiinko tavata? kuului pojan ääni puhelimessa.

-  Minulla on huomenna vapaapäivä, tyttö vastasi.

-  Tavataan sitten huomenna, poika  innostui. –Mennään pyöräilemään, saatko polkupyörää lainaksi? Tulen hakemaan sinut kymmeneltä.

Tuli, kuten lupasi – tytön alivuokralaishuoneeseen asti. Tuskin ovesta sisälle ehti, kun jo käsiksi kävi. Kaatoi sänkyyn, kävi päälle, yritti. Tyttö työnsi pojan päältään, vääntäytyi vapaaksi.

-  Lähdemmekö pyöräilemään, vai mitä varten minä pyörän lainasin? Tytön katse oli kova ja peräänantamaton.

   Nuoret pyöräilivät asfalttitietä maaseudulle päin. Alkukesän sinitaivainen päivä. Aurinko heloitti lämpimänä, linnut livertelivät, ilma oli tulvillaan vehreyttä, kukkien ja ruohon tuoksua. Tytöllä ei ollut minkäänlaista käsitystä olivatko menossa etelään vai pohjoiseen. Mutta pojalle maasto näytti olevan tuttu. He kääntyivät varjoisalle metsätielle. Tytöstä tuntui turvalliselta, kun tiellä oli muitakin ulkoilijoita. He poikkesivat pyörätieltä metsään ja kulkivat yhä syvemmälle, kauemmas tiestä. Poika levitti vaatteensa aurinkoiseen sammalikkoon. Nuoret makailivat auringossa ilkosen alastomina ja söivät äidin pojalleen työhön laittamia eväitä. Mahtoiko äiti aavistaa, missä poika eväitään söi ja kenen kanssa, tyttö mietti. Ja mitenkähän mahtaa työpaikallaan selittää työstä poisjäämisen.

   Tyttö oli hoikka, kaunisvartaloinen, mutta seitsemäntoistavuotiaaksi luottavaisen lapsellinen. Kyllä minua katsella saa, mutta ei koskea! Se oli tytön moraali, moraali, jonka oma syvästi uskovainen äiti oli tyttärelleen vannottanut –  koskea ei saa!

   Mutta pojan moraali oli toinen. Hänelle ei kauniiden muotojen katselu riittänyt. Ja taas alkoi kamppailu. Tyttö alle ja poika päälle. Kovat vaativat miehen kädet tytön reisien välissä. Tyttö nipisti itsensä lukkoon, likisti jalkansa pitkin pituuttaan yhteen. Siinä suolammen laidassa, aurinkoisessa sammalikossa, pojalla penis pystyssä valmiina lävistämään immenkalvon, yritti vimmatusti irrottaa tytön reisiä toisistaan. Mutta tyttö oli sisukas. – Minä en miehelle väkisin antaudu, hän sihisi! Vähitellen mies uskoi, valui sammalikkoon vatsalleen ja rauhoittui. Tyttö riuhtaisi itsensä vapaaksi. Ryntäsi seisomaan. Silmät leiskuen, kädet nyrkissä hän huohotti. –En ikinä sinun kanssasi!

   Nuoret pukeutuivat hiljaisuuden vallitessa, taluttivat pyöränsä maantielle ja ajoivat kaupunkiin. Erosivat omille suunnilleen. Mies lupasi soittaa, mutta tyttö ei uskonut hänen edes tarkoittavan sitä. Yritti vain pelastaa omanarvontunnostaan se, mitä pelastettavaa oli. Eikä soittoa kuulunut, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana eikä koko sinä aikana, minkä tyttö vielä Ruotsissa oli.

   Kuukausia oli jo kulunut, koulut olivat alkaneet, kun tuli kirje ja valokuvia ylioppilaspäisestä nuoresta tukholmalaismiehestä. Ja anteeksipyyntöjä ja selityksiä. Tyttö ilahtui. Olihan nuori mies hauskan näköinen eikä poikanenkaan enää, täysi mies itseasiassa, seitsemän vuotta tyttöä vanhempi ja opiskeli yliopistossa. Tyttö vastasi kirjeeseen. Pian tuli toinen kirje ja kolmas ja vaikka kuinka monta ja jokaiseen kirjeeseen poika sai vastauksen!

   Jouluna poika tuli Suomeen. Toi tuliaisena suurikokoisen ateljee-valokuvan itsestään – tytön mielestä melko omahyväistä, itsekeskeistä. Mutta tytön äiti ihastui heti siistiin ja hyväkäytöksiseen nuoreen mieheen. Uudenvuoden yön nuoret viettivät isonsiskon luona pääkaupungissa. Isosisko oli poikaystävänsä luona, nuoret kaksin asunnossa. Pojalla oli mukanaan makuupussi, sama kuin laivalla. Aamulla siinä oli vain veriset jäljet tytön varjelemasta koskemattomuudesta. Tytöstä oli tullut nainen!

   Koulussa luokkatoveri, uskottu ystävätär, jolta kokemus vielä puuttui, sai kuulla miten, mitäänsanomatonta koko touhu oli. Mutta kai sen oli joskus tapahduttava. Sanovat, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämpää kalvo on – jos vaikka tulisi niin sitkeäksi, että ei enää puhki saakaan. Työlästä se oli nytkin. Eikä se miltään tuntunutkaan, teki vain kipeää, ja sottasi. Aivan liian ihmeellisenä sitä pidetään, hän vakuutteli kokemuksen tuomalla asiantuntemuksella.

Mitään raskaaksi tulemisen pelkoa hän ei kokenut. Ja Luoja varmaan armahtaa naiiveja tyttöjä, aina joskus. Mutta immenkalvon puhkaisu oli sinetti sitoutumisesta – vain kuolema voi sinetin murtaa!

   Nainen näki unen, enneunen?  – Kuljin kohti jokea, kirkon kellot joen toisella puolella soivat. Joen rannassa, viheriöivällä nurmella oli rivissä viisi arkkua. Tiesin, että yhdessä niistä oli joku minun omaiseni. Kuka, sitä ei uni paljastanut. Kun nainen viikkoja myöhemmin meni bussilla sairaalakaupunkiin, entuudestaan täysin tuntemattomaan, ajoi linja-auto kaupungin laidalla virtaavan joen yli, samanlaisen kuin unessa. Rannassa ei näkynyt arkkuja, hautaustoimistossa niitä oli useita.

   Nuori nainen, tuskin muuta kuin tyttönen – harmaa arkinen takki, punainen mokkapäähine kuin Punahilkalla – seisoo hautaustoimistossa, katselee ruumisarkkuja ja liinavaatteita. –Otattako paperisia vai pellavaisia? kysyy virkailija. Appiukko, joka on tullut naisen tueksi, sanoo että otamme halvimpia, paperisia. – Pellavaisia, sanoo nainen. Eikä lauta-arkkua. Nainen pysähtyy tammiarkun ääreen. –Otan tämän, hän sanoo. Myyjä seisoo vieressä, katsoo naisen vaatimatonta vaatetusta, harmaata takkia ja punaista mokkalakkia. –Se on kyllä melko kallis, sanoo. Nainen ei edes nosta katsettaan. –Otan tämän, hän toistaa. – Onko se juuri tämä arkku, johon mieheni pannaan? hän kysyy. – Kyllä, juuri tämä. Samassa nainen kumartuu, menee polvilleen, painaa päänsä juuri siihen kohtaan, jossa tietää miehensä pään pian lepäävän, haluaa, että mies tuntee hänen lämpönsä, haluaa olla lähellä vielä tämänkin jälkeen, hän haluaa, että miehen pää lepää samalla pään alustalla, jolla hänen päänsä on levännyt, kosketus jäisi hänen luokseen, hän haluaa jättää muistonsa miehen mukanaan vietäväksi.

   Sairaalan hautauskappelissa valkeaksi kalkitut seinät, pöydällä raamattu ja lasimaljakossa valkoiset neilikat – kuoleman kukat – ikkunasyvennyksessä valkoiset kynttilät palavat, ruumis valkoisiin pellavaisiin käärinliinoihin kiedottuna tammiarkussa. Oman itsensä näköinen, alle kolmekymppinen nuori mies, sileä iho, kihartavat hiukset. Rauhalliset kalpeat, elottomat kasvot, silmät suljettuina. ”Hyvän näköinen” elävänä, niin myös kuolleena. Naisen sydän hypähtää järkytyksestä. Hän katselee miestä hetken. Yht´äkkiä hän painaa huulensa miehen huulia vasten. Jäinen väristys kulkee hänen lävitse. Kuin jäiseen metalliin olisi huulensa painanut. Lämpimien suudelmien muisto hämärtyi vuosien myötä. Kylmyys tunkeutui sieluun asti, jäisten huulten kosketus jäi loppuiäksi naisen sisimpään.

   Maaliskuisen kuulas ilta enteilee jo kevättä. Nainen on hyräelen tuuditellut pienen vauvansa unten maille, itselläkin jo raukea olo. Puhelimen kolkko rämähdys rikkoo hiljaisuuden, nainen säpsähtää horroksesta.

-  Miehenne on kuollut, kylmän asiallinen naisääni puhelimessa.

-  Kuollut! Kuollut! mitä se sanoo? Hullu nainen, ilkeä ihminen, ei, ei, ei se ole mahdollista!

-  Miten ilkeä olette! nainen huutaa.

-  Miehenne on kuollut, jäinen ääni toistaa

-  Miten se on mahdollista? Ei se ole totta! –Miten voitte sanoa sellaista? Juurihan hän oli tässä, hän eli, hän elää! nainen huutaa tuskaansa kuin tappavasti haavoitettu eläin, pidelleen molemmin käsin päätään, mitään ymmärtämättä.

-  Rauhoittukaan, nainen sanoo, hän kuoli äsken, sisäinen verenpurkaus, sairaus oli syöpää, joka oli levinnyt, voitte tulla noutamaan ruumiin sairaalan kappelista.

  Miten ilkeä ihminen, miten se saattaa sanoa, että sinä olet kuollut, vasta äskenhän herätit minut elämään, ethän sinä voi olla kuollut! Juuri olit tässä, kiinni minussa, lämmin, rakastava. Ihoni sinussa, ihosi minussa kiinni, yhdessä.

   Silloin viimeisellä kerralla, ennen kuin sinä lähdit sairaalaan tutkimuksiin. Silloin me rakastelimme – lattialla. Olimmehan me ennenkin maanneet yhdessä, siittäneet jopa lapsen. Kaksi kokematonta, nainen kelasi muistojaan. Monet yöt vuodesohvassa, minä alla, reidet auki, sinä päällä – tavanomainen asetelma. Minulla oli reisieni välissä synnytysaukko, ei muuta. Minä avoin sinun tulla, sinun tulla ja mennä. En käskenyt enkä kieltänyt. Vaimon velvollisuus, niin minä ajattelin, niin minulle oli opetettu. Se kuului asiaan, naimisissa oloon, ei sen kummempaa.  En odottanut mitään orgasmia, en tuntenut koko sanaa, en tiennyt mitä se oli. Kun en ollut tietoinen paremmasta, en parempaa osannut kaivatakaan. Olisin yhtä hyvin voinut olla koskematon. Ei minkäänlaisia tuntohermoja – ei himoa, ei kaipausta, ei tunteita, kuin kaunisvartinen puu. Ilman vähäisintäkään kosketuksen makua, ehkei kummallakaan. Tietämättä toisen tunteista, haluista, kaipauksesta. En tiedä mitä sinä aktista kostuit, minä kastuin.  Ei pienintäkään nautintoa tai intohimon häivähdystä, ei ihanuuden muistoa. Lapsen saaminen oli tärkeintä, ainakin minulle. Sinulla ehkä kaipaus jostain enemmästä, muutenhan et olisi salaa pornotyttölehtiin uppoutunut!

   Mutta silloin se viimeinen kerta! Silloin sinä herätit minut! Makasit lattialla. Sanoit, että olet niin väsynyt, halusit, mutta et jaksanut. Pyysit minua tulemaan päällesi, ensimmäisen kerran kolmen vuoden aikana. Minä tulin. Minä tulin ja silloin minä heräsin elämään! Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Painoin märät kasvoni paljaalle rinnallesi. Pyytelit anteeksi. – Olen niin heikko, en pysty parempaan, sanoit. Minä pyöritin päätäni. –Parempaa!  Se on parasta, mitä minulle on milloinkaan tapahtunut! Se oli ihanaa! Se oli taivaallista! Vasta silloin minulle paljastui salaisuus. Vasta silloin  heräsin elämään, vasta silloin nainen minussa heräsi. Vasta silloin heräsi kaipaus. Vasta silloin minulle selvisi, miksi sitä ylistetään, miksi sen puolesta ollaan valmiit taistelemaan, jopa tappamaan!

   Istuessani päälläsi sinä viimeisenä sunnuntai-iltapäivänä, maaliskuisen auringonvalon heijastuessa  madonna -kasvoisen taulun lasista vuodesohvan yläpuolella häikäisevän kirkkaana silmiini, muistin että taulu oli eräänä päivänä tipahtanut lattialle sohvan taakse. Lasi ei kuitenkaan ollut mennyt rikki eikä muutakaan vauriota näkynyt, ja kun kiinnitysnarukin oli ehjä ja naula paikallaan, ripustin taulun takaisin. Tuolloin mielessäni välähti vanha uskomus, että taulun putoaminen ennusti kuolemaa.

   Sunnuntaina heräsin eloon, maanantaina lähdit sairaalaan, perjantaina olet kuollut!

–Miehenne on kuollut! Kuollut. Vastahan minä olen herännyt elämään! Juuri olit herättänyt minussa naisen – liian myöhään! Ennen olin ollut vain vaimo ja äiti. Miten sinä voit olla kuollut? Nyt sinä olet poissa! Miten saatoit tehdä minulle näin? Jättää minulle kaipaus!

   Kirkonkellot soivat – sielukellot. Mustia vaatteita, valkoisia kukkia, kyyneleitä. Naisella mustat vaatteet, musta harso surua kätkemässä, kädessä kimppu valkoisia gardenioita, samoja, joita hänellä oli pari vuotta aiemmin ollut morsiuskimpussaan. Eikö joku ollutkin silloin sanonut, että gardeniat ovat kuoleman kukkia! Nyt ne saattelivat nuoren miehen hänen viimeiseen lepopaikkaansa.

   Ja nyt minä olen sanonut, että oli hyvä, että sinä kuolit! Nainen oli kauhuissaan sanoistaan, ja häpeissään. – Anna anteeksi! Olen julma! Ajattelen vain omaa elämääni. Sinä et sano sanaakaan, et pane syytöksiäni vastaan. Et sano, että sinäkin halusit elää. Sanoit jo paljon aiemmin, silloin kun kohtalon oikkuja aavistamatta rakentelimme tulevaisuutta, että et haluaisi kuolla nuorena, että halusit luoda uraa, halusit saada kanssani kuusi lasta – viisi poika ja yhden tytön! Ura katkesi alkuunsa, yhden pojan ehdit saada, et muuta. Sitten kuolema tuli salaa, tietämättäsi, sinulta loppui elämä alkuunsa.

   Mutta minä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos sinä olisit elänyt, nainen tivasi mielessään. Ilman koulutusta, ammattia – vain kotona, suuren lapsilauman äitinä – en muuta. Olisinko tyytynyt osaani? Olisinko näivettynyt, tullut pikkutärkeäksi maalaiskylän koulun rehtorin vaimoksi? Olisiko henkeni kuollut? Mutta kun sinä kuolit, avautui minulle aivan uudet mahdollisuudet. Hankin koulutusta, hyvän ammatin, sain rikkaan arkielämän, matkoja, kaikkea, mistä en olisi osannut edes unelmoidakaan. Ja opin todella rakastamaan, rakastelemaan. Antamaan ja ottamaan vastaan, nauttimaan, estoitta.

   Näinkö piti tapahtua? Oliko tärkeämpää, että sinä jouduit luopumaan unelmistasi, urastasi, ehkä onnestasikin, jotta minä saisin elämäni täyttymyksen? Tätäkö kutsutaan kohtaloksi?

  

KAIKEN SE KESTÄÄ

Lapseni, sinä rakkaudessa siitetty, sinä rakkaudella odotettu, sinä rakkaudella synnytetty, sinä rakkautemme täyttymys! Olet tehnyt minusta Äidin! Jokaisen naisen unelma! Rakkauteni olen sinulle antanut, rakkaudella elämääsi ohjaillut. Olenko onnistunut? Olenko epäonnistunut? Siinäpä kysymyksiä! Onko vastauksia? Mitenköhän sinun tässä maailmassa mahtaa käydä? Kaikkien äitien sydänkysymys.

   Mikä on tämä sielu!? Joka voi tuntea näin katkerasti! Suru tulee jostain pohjattomasta – purkautuu lähes eläimellisenä ulinana, nousee falsettiin, välillä murinaksi muuttuen. Silmät ja nenä valtoimenaan vuotaen. Itserakkauteniko vei minut tällaiseen murheen kurimukseen? Onhan se ennenkin kolauksia saanut, koviakin. Mutta tämä! Kun oma lapsi kieltää Äitinsä! Ja vielä entisen kilpailijansa hyväksi! Vaikka eihän minun ole tarvinnut hänestä kilvoitella, vaan hänen minusta! Tämäkö on syy – saiko hän minusta loppujen lopuksi voiton? Tietämättään!

   Mutta sittenkin. Syy pohjattomaan, lohduttomaan epätoivooni on syvemmällä. Poikani mielestä en ole hänelle riittävän hyvä Äidiksi. Hän julistaa äidikseen toisen naisen – mieluummin kuin minut. Ja kuitenkin olen häntä sielustani, ruumiistani rakastanut. Olenko rakastanut kyytä rinnallani? Sinä kiellät minut, olet Juudas! Kaiken, kaiken - vitut, perkeleet, saatanat – olen kerta kerran jälkeen sinulle anteeksi antanut! Tätä en voi koskaan anteeksi antaa, en koskaan unohtaa! Joka kerta, kun se tulee mieleeni, sieluni mustuu, eikä katkeruudellani ole pohjaa!

   Miten me olemme yhteisinä vuosinamme muuttuneet, kasvaneet – erilleenkö? Vuodetko ovat meidät muokanneet – rakastamaan? Vihaamaan? Onko minulla jäljellä enää vain muistot – jumalaisen auvoisat, myrkyn katkerat. – Mitä sinulla on, Poikani?

Poika tuli koulusta kotiin, Äiti oli ovella vastassa.

-  Oletko sä kotona! Etkö olekaan työssä? Pojan kasvot loistivat ilosta.

-  Minulla on tänään vapaapäivä.

-  Löysin koulunpihalta neliapilan, mutta sitten se meni rikki! Silloin ajattelin, että toivottavasti mun onneni ei nyt mennyt! Vaik´ ei se mitään, mähän sain onnen silloin, kun mä tulin kotiin!

   Äiti oli leiponut kanelipullia. Koko talo tuoksui lämpimältä – pullalta, kanelilta ja äidiltä. Poika tuli koulusta luokkatoverinsa Maken kanssa. Jo eteisen ovella Poika huudahti –Kanelipullia!

-  Haluatteko niitä?

-  Tietenkin! Make rakastaa sinun kanelipulliasi!

-  Etkö sinä sitten rakasta niitä? Äiti kysyi.

-  Minä rakastan sekä kanelipullia että niiden tekijää! Poika huudahti, vilkaisi Äitiä hymy silmäkulmassa ja livahti huoneeseensa Make ja kanelipullat mukanaan.

   Poika oli flunssan vuoksi ollut viikon poissa koulusta. Illalla häntä ahdisti, tuntui ankealta ja vieraalta palata taas sinne. Hän tiesi kokemuksesta, että kaverit huomaisivat hänet tavallista enemmän ja huomauttelisivat kaikenlaista. Ne haukkuivat häntä lihapullaksi ja Pontsoksi ja muuksi paksulaiseksi.

-  Ei ne hauku niitä muita, vaikka ne olisivat yhtä lihavia, mä ihan kadehdin niitä toisia, ne on niin hyviä kavereita kaikkien muiden kanssa! Vaikka mä pidän lihapullista, ei niiden tarvitse mua lihapullaksi kutsua! Varsinkin se Jaska, se on aina haukkumassa mua.

-  Onko Jaska laiha? Äiti kysyi.

-  No sellainen laihan puoleinen.

-  Voisithan kutsua häntä lieroksi, Äiti ehdotti.

-  Voi kuule Äiti, ei mulla olis sisua sillä tavalla lieroa loukata!

   Aamulla Äiti oli ulko-ovella saattelemassa kouluunlähtijää. Portailla, Poika seisoi pää riipuksissa, selkä kumarassa. Mitään sanomatta Äiti rutisti Pojan hellästi rintaansa vasten. Kohta tämä istui autossa isänsä vieressä ja vilkutti iloisesti. Äiti ihmetteli nopeaa ilmeen muutosta, oliko Poika vain pilaillut hänen kanssaan.

   Illalla, kun Äiti tapansa mukaan peitteli Pojan vuoteeseen, tämä pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalle ja pitäisi häntä kädestä.  Silloin Poika sanoi

-  Kiitos Äiti, kun sinä rohkaisit minua aamulla!

Ei ollut Äiti arvannut, että hellä syliin puristaminen oli antanut hänen pojalleen sellaisen voiman, että hän saattoi lähteä iloisin mielin kouluun. Niin vähän sitä tietää ja ymmärtää!

   Ulkona riehuu myrsky, ei sada, mutta riuhtova tuuli paukuttaa kattopeltejä ja riepottaa puita, niiden latvat taipuvat lähes maahan. Yht´äkkiä iso 3-haarainen pihapihlaja katkeaa rymisten. Se jää nojaamaan sähköjohtojen varaan. Huomattuaan sen, Äiti katkaisi sähkön päätaulusta ja juoksi ulos. Poika tuli perässä. Poika sahasi yhden rungon poikki ja airojen avulla he saivat rungon työnnetyksi löysäksi venyneiden sähköjohtojen päältä pois. Poika innostui sahaamaan ja hakkaamaan oksia ja runkoa.

   Äiti istui ikkunan ääressä lukemassa seuraten väillä Pojan puuhia. Tämä yritti hakata kirveellä isoa oksaa. Joka kerta, kun hän kaikilla voimillaan löi sitä, oksa pomppasi korkealle ilmaan. Äiti pelkäsi, mutta ajatteli, että hänen on otettava se riski, että Poika iskee kirveellä jalkaansa. Vähitellen Poika sai oksan poikki, ja Äiti huokaisi helpottuneena. Seuraavan oksan alle Poika asetti ohuen tukin. Kun hän rupesi hakkaamaan toista paksua oksaa, Äidin pelko uusiutui. Ei malttanut mieltään vaan meni ulos. –Etkö voisi sahata noin paksua oksaa, Äiti sanoi, -voit satuttaa itsesi, kun ne kimmahtavat ylös. – Niitä on niin paha sahata, kun ne ovat niin alhaalla, Poika selitti. Äiti kehotti Poikaa ottamaan korkeamman alustan ja rupesi itse siirtämään oksaa korkeammalle.

-  Älä tule sotkemaan minun järjestystäni! –Voi saatana! – se kuului enemmän sihinältä hampaitten välistä. – Pitääkö sinun tulla sotkemaan kaikki!

Äiti katsoi ympärilleen, oliko kukaan kuullut. Ei nähnyt ketään, kääntyi, meni pois. – Minua on loukattu! Mittani on täysi! Tänne minä en kuulu. Sydän raskaana ja itku kurkussa Äiti meni sisälle. – Kuinka saatankin aina loukkaantua Pojalle, Äiti mietti. Oma syynihän oli, kun menin sotkeutumaan hänen asioihinsa, onhan 14-vuotiaalle pojalle, joka juuri yrittää ottaa ensimmäisiä miehen askelia varmaan inhottavaa, kun äiti tulee neuvomaan. Lisäksi minun täytyy myöntää, että hän selvisi työstä hienosti – sahasi rungot, pilkkoi oksat, kasasi rungot pinoon ja oksat kasaan, keräsi pienetkin risut ja lehdet nurmikolta. Kun hän oli lopettanut työnsä, oli kuin ei mitään pihlajaa pihalla koskaan olisi ollutkaan, vain tyhjä aukko saunan vieressä. Mutta sittenkin!

   Kaveri soitti Pojalle. He sopivat menevänsä elokuviin. Junan lähtöön oli enää 15 minuuttia. – Minun pitää vielä käydä suihkussa! hän huudahti hätäisenä. Äiti rauhoitti ja sanoi, että eihän siihen mene kuin pari minuuttia, kyllä hän ehtii. Kohta Poika veti farkkuja jalkaansa ja kehotti Äitiä etsimään rahat valmiiksi. Äiti rupesi laskemaan kuinka paljon Poika rahaa matkoihin ja elokuvalippuun tarvitsisi. Äiti arveli, että jos Poika ostaa sarjalipun se tulee halvemmaksi, koska tämä joutuu samalla viikolla ajamaan kaupunkiin useammankin kerran. Äiti laski tarkoin, minkä verran Poika rahaa tarvitsisi ja pani rahat pöydälle. Silloin Poika tiuskaisi – Kyllä se on niin kuin Jukan kanssa tänään puhuimme, jos tarvitsee rahaa, sitä pitää pyytää isältä! Äiti otti rahat pöydältä ja sanoi

-  Pyydä isältä! Sitä paitsi, vaikka isä antaa sinulle viikkorahan, annan minä sinulle joka päivä niin paljon, että ne tekevät yhteensä moninkertaisen viikkorahan! Perheessämme ei kukaan käytä rahaa niin paljon.......

-  Saatanan tähden, lopeta jo! Anna tänne ne rahat!

Äiti antoi rahaa vain yhteen matkaan ja elokuvalippuun.

-  Anna ne loputkin!

-  En anna, pyydä isältä, hänhän antaa, kuten sanoit!

Poika otti rahat, ryntäsi ulos ja junalle.

   Äiti otti kumisaappaat ja marjaämpärin ja meni joenrantaan vadelmapensaisiin. Itku puristi kurkkua. Siellä pensaiden keskellä se purkautui. Ääneen ulisten Äiti itki katkeruuttaan, voimattomuuttaan, turhautumistaan, vihaansa, rakkauttaan. Epätoivoisesti. Ja hän kysyi itseltään: Missä on mennyt pieleen? Mitä olen tehnyt väärin? Mitä olen jättänyt tekemättä?

Miksi tällainen nöyryytyksen, pohjattoman katkeruuden tunne? Niin pohjattoman syvä, että sitä en pysty nielemään, antamaan anteeksi. Enkö ollut osannut opettaa Pojalleni empatiaa, toisen asemaan asettumista, toisen tunteiden tajuamista? Vai minulta itseltänikö se puuttuu? Äiti tutkiskeli sisimmässään. Onko loukkaantumiseni vain minun omahyväisyyttäni haavoittava tunne? Pitäisikö minun vain iloisesti huulta heittäen vastata jotain kevyttä, humoristista? Mutta sellaista en loukkaantumiseni jähmettämän tunnemöykyn läpi pysty irrottamaan. Teenkö itse elämästä vakavamman kuin mitä se on?

   Eihän siitä ole kuukauttakaan, kun Poika tuli koulusta kotiin naama ilosta loistaen. – Äiti arvaas, minkä uuden nimen mä koulussa sain? Katsoin hänen hymyyn levinneitä kasvojaan ja sanoin - Hymypoika.

-  Mistä sinä sen arvasit? hän huudahti ja otti selkänsä takaa esille piilossa olleen hymypoikapatsaan – luokka valitsi minut tänään Hymypojaksi!

-  Enhän minä sitä voinut arvatakaan, ne olivat sinun kasvosi, jotka olivat niin ilmeisen hymypojan, ettei siinä ollut muuta mahdollisuutta sait patsaat tai et! Mutta oikeastaan tuo patsas kuuluisi minulle. Minähän ne kaikki sinun aggressiosi otan vastaan! Hyvähän sinun on koulussa hymyillä, kun kaiken kiukkusi purat kotona!

     Perkele, kyllä mä vielä ehdin soittaa! – huuto kuulosti iskulta Äidin sieluun, järki oli joutumassa tunteen valtaan, syvään loukkaukseen, joka piti maksaa takaisin fyysisellä vallalla, iskemällä jollakin esineellä tai huutamalla suoraa huutoa. Tai tekemällä itselleen jotakin! Äiti tunsi, ettei enää hallinnut järkeään.

   Hän yritti ankarasti työntää tunteet syrjään ja objektiivisesti tutkia, mikä näin voimakkaan reaktion oli saanut aikaan. Oliko karjunta loukkaus Äitiä, häntä itseään kohtaan, hänen itsetuntoaan kohtaan, olisiko hän reagoinut yhtä voimakkaasti, jos samanlainen huuto olisi kohdistunut johonkin toiseen?   Äidistä tuntui kuin hänen päänsä puutuisi, kuin hän ei enää tällaisen purkauksen jälkeen pystyisi hallitsemaan tekojaan. Tuntui kuin hänen olisi mahdotonta kutsua kiroilijaa rakkaaksi Pojakseen.

   Ja sitten purkautuu itku, katkera – eikä sekään tunnu helpottavan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Äiti hengähtää, hänellä on hyvä olla. Miten se on mahdollista, mitä tapahtui? Mikä on selitys?

   Äiti meni Pojan huoneen ovelle, astui Pojan eteen, katseli tätä silmä kovana

 - I must tell You. I hate You! Ja tuijotti jäätävänä Poikaa. Poika katsoi Äitiä. Ei sanonut mitään. Äiti meni toiseen huoneeseen ja itku vyöryi sielun syvimmästä sopukasta, se pursui sieltä kuin oksennus, kuin mahalaukku kääntyisi nurin ja tyhjentäisi sisältönsä viimeistä karvasta pisaraa myöten. Kuinka voi sanoa lapselleen, että vihaa tätä? Kuinka?

   Äiti kuuli Pojan menevän huoneeseensa, huolestui, ei tiennyt millä mielellä tämä oli. Äiti meni perässä, koputti ovelle – Anna anteeksi, Äiti sanoi

- Joo, mut en mä käsitä miten sä niin poltit päreesi!

-  Sinä karjuit niin loukkaavasti, sinä niin usein loukkaat minua.

-  No, mut kun mä olen niin väsynyt, mä meen nukkumaan, vaikk´mun pitäs lukea läksyjäni.

-  Eihän ole minun vikani, että sinä olet väsynyt, ei sinun pidä kaikkea pahaa vointiasi toisten päälle kaataa!

Hyvä Luoja, anna anteeksi, rakastan Poikaani! Kuinka lähellä ovatkaan viha ja rakkaus toisiaan, tai kuinka kaukana?

   Mutta nyt sinä olet kieltänyt Äitisi! Jotta tämän jälkeen jaksan elää, on minunkin kiellettävä sinut. Onko se kostoa? Ei. Kun sinä kerran kielsit minut, ei minulla yksinkertaisesti enää ole Poikaa, enhän enää ole Äitisi. Ulospäin olen kuten ennenkin, puhun joutavanpäiväisistä asioista, sisäiset siteemme on viilletty poikki.

   En ymmärrä kuinka olet niin pintapuolinen. Minkä kumman kunnian luulet saavasi, julistaessasi toisen naisen äidiksesi? Vaikka tämä onkin tunnettu henkilö, esiintynyt julkisuudessa, usein lehtien palstoilla, entä sitten?  Mitä se sinulle antoi? Mahdollisesti sait siipiisi hipaisun toisen julkisuudesta – et muuta! Minut sinä ainakin menetit, mutta sillä ei ilmeisesti ole sinulle merkitystäkään. Sanoit, ettet myynyt minua halvalla! Mitä siis voitit? Olenko minä sinulle niin vähäarvoinen? Yhdestä kuparirahasta minut myit! Niin vähäarvoisenako pidät minun rakkauttani, minua ihmisenä, minua ihmisten silmissä, minua maailman silmissä?! Jos sieluni tästä katkeruudesta toipuu, jos pystyn nöyryytykseni antamaan anteeksi, edes joskus – olen todella henkisesti mittava!

   Jokainen päivä ei ole yhtä hyvä – eikä jokainen päivä yhtä huono!

   Lapseni, sinä tempoilet itseäsi irti äitiisi yhdistävästä napanuorasta. Minä en tahdo antaa periksi. Mutta kun riittävän monta kertaa ja riittävän syvältä sieluani viillät, tuskissani katkon napanuoran syitä poikki. En kuitenkaan kaikkia yhtä aikaa. Vaan vähitellen. Joka kerta tuska on yhtä terävä, joka kerta murrun. Ja kohta taas yritän solmia katkenneita päitä yhteen. Joka kerta kuitenkin jotain kuolee – vai kuoleeko? Jospa liitoskohta arpeutuu, muuttuu toisenlaiseksi kudokseksi, ehkä entistä vahvemmaksi.

   Joka kerta, kun loukkaannun sinuun, haluan riistää sinut pois sydämestäni, mielestäni, muististani. Haluan ottaa teräaseen ja katkaista napanuoran kerralla ja lopullisesti. Mutta en uskalla! Hätäännyn. Kuinka sinun sitten käy?  Ja niin jatkan katkomista vähitellen.

   Luojani, anna minulle voimia antaa lapseni olla vapaa minusta, silloin myös minä olen vapaa lapsesta! Olenko? Milloinkaan?

Poikani, rakastan sinua. Voiko lastaan rakastaa liikaa? Voiko lastaan rakastaa väärin? Ikuisia kysymyksiä.

   Vuodet ovat vierineet, itkut on itketty, naurut on naurettu, menneet anteeksi annettu, ei unohdettu.

22.12.     Minun rakas poikani

Olen yksin kotona – on keskiviikkoaamu – Isä on työssä, sisar koulussa. Vaijan kakku on parast´ aikaa uunissa – oma rakas isäni, ajat sitten jo manalle mennyt, tulee siitä aina mieleeni, häneltähän kakkuohjeen vuosia sitten sain. Piparkakut ovat jäähtymässä ja maksapasteijavuoat odottavat uuniin pääsemistä.

    Seuranani on radio-ohjelma – erilaista musiikkia, seassa jokunen joululaulukin. Sitten luettiin kappale kirjasta ”Kollaa kestää”. Se vei ajatukseni vuosikymmenien taakse, aikaan jolloin minä olin pieni tyttö. Vaikka perheeni joutui evakkoon, vaikka se joutui jättämään kotikarjalamme, Viipurimme, ei sota sittenkään perheeseemme suurinta murhetta tuonut – kukaan läheisistämme ei kaatunut eikä edes haavoittunut. Kun kirjan lukeminen lopetettiin kohtaan, jossa kaatuneen suomalaissotilaan rintataskusta löydettiin lappu, jossa oli pojan nimi, hänen äitinsä nimi ja osoite ja lopuksi sanottiin – jouluksi kotiin, ymmärrät, että tuskani oli rajaton. Sinä, rakas Poikani, täytit ajatukseni. Syvä tuska ja pelko suuresta sodan uhkasta ja mahdollisesta sodasta valtasi mieleni. Sotahan tietäisi sinunkin joutumistasi sellaisiin vaaratilanteisiin, joista moni viimesotien poika ei koskaan kotiin palannut.

   Joskus olen ollut niin optimisti, että olen kuvitellut ihmisen kulkevan yhä suurempaa jalostuneisuutta kohti. Olen ajatellut, että ihmisestä vähitellen tulisi hyvä, jumalinen olento. Tämä taas johtaisi siihen, että kansat eläisivät sovussa maan päällä, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan. Miten tämä olisi mahdollista? Mutaatioiden kautta vai jalostuksen? Kuten viljasta tai karjasta jalostetaan yhä parempia laatuja. Tällöin tarvittaisiin joku, joka valikoisi soveliaat yksilöt sukua jatkamaan. Hitlerhän yritti tätä omalla tavallaan. Hän ei vain ollut sopiva jalostaja.  Pitää ihmisen olla pohjattoman itsekäs, kun hän sokeasti katsoo, että vain hänen aatteensa, pyrkimyksensä on se oikea, se on kaikkien hyväksyttävä. Useimmat maailman ihmisistä ovat valmiit tuomitsemaan Hitlerin oppeineen, mutta Poikani, oletko huomannut, että meissä jokaisessa elää ihan oma pieni Hitlerimme? Tarvittaisiin uusi Jumala, joka loisi uuden ihmisrodun, jonka yksilöt pystyisivät elämään sovussa, jotka yhdistyisivät toisiaan kunnioittavaksi yhteisöksi.

   Vaikka sanotaan, että rakkaus kaiken voittaa, ihmiskunnan kehitystä katsellessa näyttää siltä kuin väkivalta sittenkin olisi rakkautta paljon vahvempi. Näyttää siltä, että väkivaltageeni ihmisessä on dominoiva, että hyvyys saa väistyä pahuuden tieltä. Näinhän on koko luomakunnassa – vahva voittaa, jää eloon, heikko sortuu, kuolee. Pitääkö tämä myös ihmisyyden osalta hyväksyä luonnonlakina?

   Minä itken epätoivoisesti ja pyydän Luojaa, että Hän ei antaisi sodan syttyä! Vaikka epäilys tuleekin mieleen, taitavat ne sellaiset tapahtumat olla enemmän ihmisten kuin Jumalan käsissä. Ymmärrän, että naiset, äidit synnyttävät sodanvastaisia joukkoliikkeitä – pitäisi vain saada myös miehet ja valtioiden päämiehet mukaan – hehän loppujen lopuksi sodista päättävät. Jokaisella päättäjällä pitäisi olla vähintään yksi menettämisen uhanalainen rakastettu poika. Ehkä se panisi ajattelemaan! Vaikka epäilen. Minäkin hyväksyn maamme puolustusvoimat ja sinun olemisesi nyt siellä armeijassa. Mutta sotaa pelkään.

Tule jouluksi kotiin!

Sinun sinua rakastava Äitisi.

 

MARIA, JUMALAN LAHJA

   -Sinulla on kauniit korvat. Äiti katseli tytärtään keittiön pöydän toisella puolella. Tytär oli juuri tullut koulusta. Äiti oli keittänyt kahvia, sitä he nyt yhdessä joivat. Maria katsoi hämmästyneenä äitiään. Ei kertaakaan seitsentoistavuotisen elämänsä aikana hänen äitinsä ollut sanonut mitään hänen ulkonäöstään, ei hyvää eikä pahaa. Vaikka Maria oli jo ehtinyt kuulla erilaisia nuoren naisen mieltä hiveleviäkin lausahduksia ulkomuodostaan, äiti ei milloinkaan ollut osoittanut pienintäkään mielenkiintoa sellaiseen seikkaan. Miehet sen sijaan olivat – miten kauniit rinnat, kuinka uhkea vartalo, mitkä pusuhuulet, upeat sääret, ampiaisvyötärö. Puhumattakaan siitä, että miehet usein ohi mennessään hipaisivat, taputtivat tai suorastaan pyrkivät kähmimään Marian vartaloa, milloin mistäkin kohdasta – poskesta, rinnoista, lantiosta. Maria tunsi, että miehet ihailivat häntä. Ihailu imarteli nuorta naista, mutta lääppivä käsi saikin kirvelevän läimäytyksen. Mutta kukaan ei koskaan ollut sanonut, että hänellä oli kauniit korvat! Marian mieltä lämmitti äidin lause. Se oli oikeastaan parasta mitä kukaan oli hänelle milloinkaan sanonut. Se ei viitannut hänen seksuaalisiin ominaisuuksiinsa, tuntui kuin kyse olisi ollut jostakin abstraktista asiasta tai ikään kuin äiti olisi nähnyt syvemmälle. Maria katseli äitiään. Tällä oli pää hieman kallellaan ja lämmin katse.

    Hiljaisuus. Maria katsoi odottavasti äitiään. Hän tunsi, että äiti oli jännittynyt. Sitten äiti katsoi tytärtään silmiin. –Maria, sinä olet Jumalan lahja, äiti virkkoi hiljaisella äänellä. Maria hämmentyi. Mitä tämä merkitsi? Eihän äiti ollut edes sanonut rakastavansa häntä, ei koskaan! Äiti katsoi tytärtään, puntaroiden. Hellän surullinen katse. –Minä en olisi halunnut sinun syntyvän. Äiti oli hetken hiljaa ikään kuin tunnustellen Marian tunteita. –Minulla oli jo neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, minusta se olisi ollut ihannekoko perheelle. Lisää lapsia en halunnut, äiti jatkoi ja ikään kuin huokaisi helpotuksesta. Nyt se tuli sanottua. Se mitä hän seitsemäntoista vuotta oli kantanut taakkana tunnollaan. Ilman, että tytär oli ollut tietoinen hänen tuskastaan.

   Annan elämä oli mallillaan. Juuri sellaisena hän sen halusi säilyvänkin. Ei enää uusia raskauksia! Ei enää lisää lapsia! Ei enää useampia suita syötettäväksi! Ei enempää raatamista! Pieni harmaa mökki, siinä pirtti ja kamari, juuri sopiva neljän lapsen kanssa asuttavaksi. Ei useampia lapsia. Anna ei tahtonut, Anna toivoi. Olikin kulunut jo kolme vuotta nuorimmaisen syntymästä. Edellisillä kerroilla tuskin vuosi oli mennyt, kun jo seuraavaa odotti. Mutta sitten! Vanhat tutut naisen merkit, missä ne viipyivät? Miksi ne eivät jättäneetkään jälkiään niin kuin olisi pitänyt? Ei Anna aikaa mitenkään laskenut, mutta kyllä jo olisi pitänyt ilmaantua. Toivo ja epätoivo vaihtelivat. Päivät kuluivat. Anna odotteli ja odotteli. Pelko ja ahdistus tulivat hiipien, kuin varkaat. Täyttivät mielen. Ei tahraakaan, ei pientä punaista pelastuksen sanomaa. Pelko muuttui hädäksi. Taasko? Vähitellen muutkin merkit, joka-aamuiset pahoinvoinnit ja rintojen kipeytyminen, rupesivat varmistamaan tosiasian – Anna oli taas raskaana. Väistämättömästi. Anna oli epätoivoinen. – En halua lisää lapsia, neljä riittää! hän kapinoi. Anna pui nyrkillä vatsaansa. –Minä en halua sinua! En tahdo sinun syntyvän! Tule pois! Mutta raskaus edistyi ja sitä mukaa Annan kauhu ja viha lasta kohtaan yltyi.

   Tuskaisena Anna valvoi öitä. Mies vieressä nukkui sikeästi. Mies, joka oli taas tehnyt tämän hänelle. Hyvä isä hän lapsille oli ja muutenkin. Teki kovasti töitä pienessä pajassaan, elätti perheen. Hyväili Annaa, äitienpäivänä toi kahvin sänkyyn ja ruukkuruusun, kai sitä rakkaudeksi sanotaan. Mutta aina oli kiihkeä ja halukas vuoteessa. –Mutta eivätkö ne toisten miehet sitten, tai vaimot, ne jotka synnyttävät vain yhden tai korkeintaan kaksi? Mikä tieto ja taito niillä oli? Anna mietti tuskissaan. –Mitä ne tekivät? Anna kadehti mielessään näitä vähälapsisia tuttaviaan. Mutta olihan vaimon velvollisuus täyttää miehensä tarpeet. Itse hän ei olisi touhusta välittänyt, mutta miehelleen hän ei mitään mahtanut. Miten hän olisi voinut tätä estää? Sitä vartenhan he naimisiin olivat menneet. Vaikka eihän Annalla paljoa valinnanvaraakaan ollut, jos yleensä naimisiin halusi. Eikä hän vanhaksi piiaksikaan tahtonut kotitaloon loppuiäkseen jäädä. Pienessä maalaiskylässä keskellä lähes tietöntä korpea, ei juuri muita kuin sukulaispoikia, serkuksia enin osa. Eikä tyttö kaukaisesta kotikylästä juuri maailmaa katselemaan päässyt. Vaikka tarjoutuihan Annalle siihen kerran mahdollisuus. Mahdollisuus, joka häneltä vietiin. Siitä Anna oli katkera.

   Annan vanhemmat, Filip ja Eeva-Maria, olivat hurskasta ja työteliästä väkeä. He olivat naimisiin mentyään saaneet Filipin isältä 40 hehtaaria maata – 12 hehtaaria viljeltyä, loput metsää. Kovalla työllään, suoranaisella raadannallaan he kynsivät ja kylvivät ja saivat tilan kukoistamaan. Omasta metsästä otettiin tukkipuut taloa ja tarpeellisia talousrakennuksia varten. Taloon rakennettiin iso pirtti ja kaksi kamaria. Pirtissä oli iso pirttipöytä ja pitkät ikkunanvieruspenkit sekä suuri muuri liesineen ja leivinuuneineen. Muuri oli koko rakennuksen lämmönlähde, ja muurin pankolla kuivateltiin hikisessä raadannassa kastuneita työvaatteita.

   Filip ja Eeva-Maria tekivät uutterasti työtä, ostivat lisää maata, raivasivat peltoja. Talo vaurastui. Eeva-Maria oli kylän ainoa nainen, joka osasi lukea ja kirjoittaa. Niinpä hän toimikin varsinaisena kirjurina kyläläisille – hän sekä kirjoitti että luki kyläläisten asiapaperit ja kirjeet. Hän käytti omalta Venäjältä kotoisin olevalta äidiltään, Madamelta, niin kuin tätä kutsuttiin, ruoanlaittotaidosta saamaansa oppia järjestämällä kyläläisille ruoanlaittokursseja. Lisäksi hän perusti kylään Martta –yhdistyksen ja oli kansakoulun johtokunnassa. Filip puolestaan lahjoitti rakennusmaan kansakoulua varten.

   Anna oli Filipin ja Eeva-Marian vanhin lapsi. Karjalan kunnailla, lehtojen, kukkivien niittyjen, lintujen laulun, käen kukunnan, koko luonnon kauneuden jo kehdossaan omakseen ottama luonnon lapsi, iloinen lettipäinen alati lauleleva tyttönen. Jo pienestä pitäen työhön opetettu. Heti kun kynnelle kykeni, sisäaskaret vaihtuivat ulkotöihin – navettahommiin, heinäntekoon, viljankorjuuseen, metsätöihin – kaikkeen mihin maatalossa apua tarvittiin.

   Anna kävi kotikylässään kiertokoulua, neljä vuotta. Oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hän oli etevä oppilas, luokkansa paras, niin opettaja sanoi. –Annalla on niin hyvä laskupää, että tytön pitäisi päästä kauppakouluun, opettaja sanoi Annan isälle. Filip ei tahtonut kuulla puhettakaan sellaisesta, toiseen pitäjään, kauas kotikylästä, sinne pitäisi muuttaa asumaan, ei tule kuuloonkaan. Mistä sellaiset rahat otettaisiin? Ja Annaa tarvittiin kotona, töitä tekemään. Filip oli peräänantamaton. Pienessä maalaiskylässä oli ennenkuulumatonta, että tyttö olisi lähetetty kotikylää kauemmaksi kouluun. Ei sieltä maalta muidenkaan lapsia mihinkään kouluihin menneet!

   Mutta myös opettaja oli peräänantamaton. Hän yritti vakuuttaa Annan vanhemmille, että tyttö kannattaisi päästää kauppakouluun. Lopulta, kun opettaja sai järjestettyä Annalle vapaaoppilaspaikan, Filip antoi periksi. Anna oli onnellinen, hän pääsisi kouluun, kauppakouluun! Hän saisi oppia muutakin kuin maatalon töitä, hän näkisi maailmaa kotikylänsä ulkopuolella, tapaisi uusia ihmisiä, muitakin kuin kotikylänsä väkeä. Olihan Anna joskus isänsä kanssa päässyt Viipuriin, torille kauppaamaan talon perunoita, viljaa ja voita sekä poimimiaan marjoja. Hän tiesi jo, että korpikylän ulkopuolella oli toisenlainen maailma, että kotikylän ulkopuolella oli elämää! Hänellekin aukenisi uusi elämä! Vaikka Anna ei oikein tiennytkään, millainen elämä häntä koulun jälkeen odottaisi, oli hän kaupungissa käydessään nähnyt hienosti pukeutuneita iloisia ihmisiä. Hän oli nähnyt, että elämässä oli muutakin kuin raadantaa.

   Kauppakoulu sijaitsi kaukana kotoa, siellä asuttiin oppilasasuntolassa, mikä vaati omat järjestelynsä. Piti olla omat liinavaatteet, omat kattilat ja lautaset, kipot ja kapot. Kaikki kuitenkin haalittiin kokoon, kyläläisten yhteisvoimin. Anna oli valmis koulutielle. Juuri kun Annan ilo oli ylimmillään, juuri kun kouluunlähdön piti koittaa, tulikin isän ankara käsky - Sinun pitää jäädä kotiin! Et voi lähteä mihinkään, sinua tarvitaan kotona! Äitisi on raskaana, sinua tarvitaan täällä, sinä olet vanhin lapsi ja pystyt tekemään enemmän kuin nuorempasi. Isän tahtoon oli tyytyminen.

Tuomio oli kuristava. Ei auttanut Annan itku, ei rukous, ei opettajan anelut. Päätös oli järkähtämätön. Kotiin oli jäätävä, unohdettava koulunkäynti, elämisen mahdollisuudet, avara maailma, koko elämänmuutos! Kotitaloon, kotikylään oli jäätävä. Ei mahdollisuutta päästä oppimaan, päästä elämään. Näin Annasta tuntui.

   Anna jatkoi kotitöitten tekemistä, yhä uusien syntyvien sisarusten hoivaamista, siinä kuin lehmien, sikojen, kanojen syöttämistä, heinäpellolla raatamista, villan kehräämistä, leivän leipomista. Aina siksi, kunnes kylään tuli Alexander, mustatukkainen, huulipartainen pieni mies, seppä itärajan takaa. Syysyön pimeydessä, vaatenyytti pään päällä mies oli kahlannut Rajajoen yli,  paennut bolševikkien valtaa. Hän taivalsi läpi metsien ja korpien. Yösija annettiin aina, kun sitä tarvitsi. Nämä naapurimaasta tulevat pakolaiset otettiin jokaisessa torpassa vieraanvaraisesti vastaan, ymmärsivät, karjalaisia kun itsekin olivat, tiesivät rajan takaa tulevien ahdistuksen ja pelon. Aina autettiin.

   Nyt Alexander oli päässyt itsenäistyneen Suomen puolelle. Hän oli vapaa ja hän oli poikamies. Miten lieneekin vaelluksillaan Annan kotikylään eksynyt. Siellä hän tapasi Annan, neiti-ikään ehtineen nuoren naisen. Kyläläiset pyysivät Alexanderia jäämään kyläsepäksi, sellaiselle oli aina tarvetta, oli hevosia kengitettäviksi, rattaiden pyöriä ja rekin jalaksia korjattaviksi. Mikäpä siinä, saattoihan hän poikamiehenä jäädäkin. Siellä kun oli se sievä Annakin, joka heti ensi näkemältä kovasti miellytti.

   Annan kotiväki oli kohta Annaa Alexanderille naittamassa, olihan tyttö jo 23 vuotias. Anna itse ei kovin innostunut ollut. Kun Annalta myöhemmin kysyttiin, miksi hän oli Alexanderin kanssa naimisiin mennyt, Anna vastasi –No, kun kylään tuli se pieni, musta mies eikä muita ehdokkaita ollut! Oli vain serkkupoikia. Ja vanhaksi piiaksi kotitaloon en halunnut jäädä, sehän olisi tiennyt ainaista isän komennossa oloa, ei mitään itsenäistä elämää.

   Elokuussa sadonkorjuun jälkeen vietettiin Annan ja Alexanderin häitä. Ne olivatkin oikeat häät! Pappi tuli kirkonkylästä, kotitalon pirtti oli koristeltu päivänkakkaroilla ja ruiskaunokeilla. Morsiamella koskemattomuuden valkoinen leninki, lattiaan ulottuvassa helmassa piparkakkusomiste, valkoinen huntu ja kädessä päivänkakkaroista ja ruiskaunokeista sidottu kimppu. Kaunis puku ja kaunis morsian, niin kaikki sanoivat. Ja sulhanenkin oli komea, musta tukka ja huuliparta. Kylän koko väki juhli, söi, joi ja tanssi.

   Anna halusi pois kotikylästään, korvesta, ihmisten iloille, kuten hän asian ilmoitti. Samana syksynä nuoripari muutti lähemmäs asutusta, isoon kirkonkylään. Alexander rupesi ajamaan linja-autoa, ajotaidon hän oli opetellut jo Pietarissa. Seuraavana kesänä perheeseen syntyi esikoispoika Elias. Äidinrakkaudella ei ollut rajoja. Hellästi hän hoiteli pientä poikaansa, piti hyvää huolta kodista ja Alexanderista. Perheonni kertautui puolentoista vuoden kuluttua, kun Anna synnytti toisen pojan, Aleksin. Anna sanoi usein, että se oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa, varmaan helpointakin.  Kaksi pientä lasta ja koti hoidettavana, niin helpolla, vähällä työllä Anna ei milloinkaan ollut päässyt. Näin elämä olisi Annan mielestä saanut jatkuakin. Mutta linja-autoyhtiö myytiin. Alexanderia kehotettiin ostamaan se ja aloittamaan oma yritys, lainaakin olisi järjestetty. Alexander ei kuitenkaan uskaltanut velanottoon. Anna ja Alexander palasivat Annan kotikylään.

Aleksander rakensi perheelle pienen talon Mökin, siinä pirtti ja kamari, pihan perälle navetan ja saunan sekä portin viereen pajan. Siellä ahjon kuumuudessa noen mustaamana hän kengitti hevosia, korjaili kyläläisten työkaluja, hankki perheelleen elannon. Kotitalostaan Annalle annettiin lehmä, porsas, muutama kana ja lammas. Mökin ikkunoiden eteen raivattiin peltoa, mistä saatiin heinää lehmälle ja perunaa perheelle. Anna kasvatti kaikkea tarpeellista – porkkanaa, punajuurta, lanttua, kaalia. Ja tietenkin kukkia. Oli ruusuja, kehäkukkia, joriineja pihalla ja pelargoneja ikkunanlaudalla. Alexander kalasti ja Anna poimi sienet ja marjat. Ruoasta ei ollut pulaa. Vuotta myöhemmin, ennenaikaisesti syntyi perheeseen ensimmäinen tyttö, Frida ja kaksi vuotta myöhemmin toinen tytär, Anni. Annan mielestä perhe oli nyt sopivan kokoinen. Ei enää yhtään lasta, ei enää yhtään ylimääräistä suuta ruokittavaksi. Näin on hyvä! Tämä oli Annan tahto.

   Neljä lasta, juuri sopiva määrä. Ei useampia lapsia! Mutta nyt taas! Anna oli epätoivoinen. Hän ei halunnut lapsia lisää! Ei enää yhtään! Mutta siinä se vain kasvoi hänen sisällään, lupaa kysymättä. Mutta Anna ei halunnut. Tuskaisena hän hakkasi vatsaansa, sikiö vain kasvoi. Anna tunsi, että nyt hänen unelmansa lastenkin paremman tulevaisuuden osalta oli katoamassa toivottomuuteen. Miten yksi mies pystyisi kouluttamaan jatkuvasti kasvavaa lapsikatrasta, hyvä jos pystyi hengissä pitämään.

   Syksyisen iltapäivän kosteassa hämärässä Anna oli palaamassa kirkonkylästä kotiin. Yksin hän käveli peninkulman taivalta kärrytietä myöten, läpi asumattomien korpien ja rämeiden. Mustat suonsilmät tien molemmin puolin. Ne rupesivat kutsumaan Annaa, vetivät häntä puoleensa. Ne olivat kuin noiduttuja. Vaikka Anna kuinka käänsi katseensa muualle, kohta silmät pälyilivät niitä. Pohjattomat mustat silmäkkeet houkuttelivat, huusivat –Hyppää suohon! Hyppää! Silloin pääset taakastasi! Anna kavahti kauhuissaan. Hän rupesi hädissään juoksemaan. Mutta suota riitti kilometrikaupalla. Kun Anna hetkeksi hengästyneenä pysähtyi, heti suon silmäkkeet vetivät katseen puoleensa. –Hyppää suohon, hyppää, hyppää!

 Anna oli kauhusta suunniltaan. Syksyisen kuraiselle kärrytielle hän lankesi polvilleen, kasvot ja kädet taivasta kohden ojennettuina anoi ja rukoili, huusi tuskassaan –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Auta minua! Mene pois sinä Saatana! Jumalani, älä anna minun tehdä sellaista syntiä! Minulla on kotona neljä pientä lasta, ne tarvitsevat minua! Mihin ne joutuvat? Nuorin ei vielä neljääkään. Ja mihin joudun minä, minun sieluni, jos sellaisen synnin teen? Jeesus Kristus, Jumalan poika, auta minua! Saatana käski sinunkin hypätä vuorelta, sinä ajoit pois. Sanoit, mene pois sinä Saatana. Jeesus, auta minua, aja Saatana pois minun sielustani, Jumala auta! Anna huusi niin että korpi kaikui. Ei ollut ihmistä, ei elävää olentoa hänen tuskaansa todistamassa, häntä auttamassa, lohduttamassa. –Jumalani, ota minua kädestä, auta minua! Anna huusi. Kauhu vääristi kasvot, kuristi kurkkua, salpasi hengityksen. Kaikuna korpi vastasi.

          

   Voimattomana Anna nousi hiekasta, molemmat kädet taivasta kohden kohotettuina hän kulki ja Jumalan enkelit pitivät häntä kädestä. Uskaltamatta katsoa tien sivuun hän kulki eteenpäin, rukoili ääneen, henkensä hädässä.

   Pirtissä neljä pientä lasta odotti äitiään nälkäisinä, kuin linnunpoikaset. –Kuinka olisin voinut hylätä nämä? Anna katseli jokaista vuorotellen. Annan tuska oli lasten tietoisuuden tavoittamattomissa. He vain kirmaisivat riemuissaan äitinsä helmaan. –Nämä lapseni ovat minulle rakkaita, mutta tätä viidettä minä en halua! Anna kapinoi.

   Päivät ja viikot vierivät. Sikiö kasvoi, Annan tuska kasvoi. Eikö hän voinut tehdä mitään, hän toisteli neuvottomana. Taas tuntui kuin enkelit olisivat hylänneet, jättäneet hänet yksin tuskansa ja koettelemuksensa kanssa. Mielen rauhaa ei hetkeksikään. Yötä päivää sydänalaa painoi taakka. Kenenkään kanssa ei voinut asiasta puhua. Kukaan ei häntä ymmärtäisi. Olihan hänenkin vanhemmillaan kahdeksan lasta, ja monella muulla, ja vielä useampiakin. Mutta nuoremmalla sisarella oli vain kaksi! Ja niillä menikin niin hyvin. Ei ollut rahasta huolta. Ja Anna oli huomaavinaan, että sisaren perhettä arvostettiinkin enemmän kuin hänen. Nämä kun eivät olleet ruvenneet siittämään lapsia kuin porsaat. Mikä keino niillä oli? Se askarrutti Annaa, mutta ei kehdannut sisareltaan edes kysyä.

   Päivät lyhenivät. Pian oli yhtä pimeää aamusta iltaan. Ainokaista lehmää lypsäessään, muutamaa kanaa ja jouluksi teurastettavaa sikaa ruokkiessaan, lantaa navetassa nostellessaan Annan mielessä pyöri vain yksi ajatus –en halua tätä lasta, miten pääsen siitä eroon?

   Joulun alla sumuisen harmaana päivänä alkoi joulun valmistelu. Ensimmäisenä piti lahdata koko kesän kasvatettu sika. Anna pyydettiin hakemaan navetasta köysi, jolla sika ripustettaisiin saunan kattohirteen ison muuripadan viereen veren juoksuttamista varten. Anna raahasi paksua köyttä lumetonta mustaa saunapolkua. Polun varrella kasvoi iso pihlaja, sen oksat kaartuivat paljaina polun yli. Anna pysähtyi, katseli alinta oksaa. Köysi kädessä poltti. Ja lapsi vatsassa. Kauhu valtasi taas mielen. Taas sai Saatana hänestä otteen. –Ripusta itsesi siihen köyteen! Ripusta! Silloin pääset taakastasi! se huusi hänen päässään. Anna heitti köyden polulle ikään kuin päästäkseen irti itse Saatanasta. Hänen oli pelastauduttava! Anna juoksi pirttiin, lankesi lattialle polvilleen, kädet ristissä taivaaseen kurottaen huusi ääneen –Rakas Jumala! Jeesus Kristus, Jumalan poika! Armahda minua! Pelasta minut! Auta minua!

Pienet lapset seisoivat äidin ympärillä järkyttyneinä, avuttomina, turvattomina, mitään ymmärtämättä. Kuka heille olisi turvan antanut, kun äiti itsekin oli turvan tarpeessa. Lapset itkivät, lopuksi itki äitikin. Rauhoittui, otti köyden, vei sen saunaan.

   Mutta ahdistus ei hellittänyt. Vihdoin kestämättömässä hädässään ja tuskassaan Anna itki kohtaloaan omalle äidilleen. –Lapsikulta, mitä sinä sitä suret! Mahtuuhan tähän maailmaan lapsia. Ja tiedäthän sinä, että lapset ovat Jumalan lahja! Ja sillä hetkellä Anna lopetti suremisen. Jumalan lahja! Kuukaudet kuluivat, auringonpaiste toi kevään, sinivuokot metsään valkovuokot lehtoihin, lehdet koivuihin. Kesä toi peipposet, västäräkit ja pääskyset ja käenkukunnat. Anna rakasti luontoa, hänen lohduttajaansa, hänen ilonsa lähdettä.

   Äiti katsoi tytärtään hellästi. –En halunnut sinun syntyvän, mutta sinne kaukaisille Karjalan maille, korpien ja soiden taakse pieneen harmaaseen mökkiin, keskelle heleintä kesää, vuoden pisimpänä päivänä, sunnuntaina, keskelle lintujen laulua, käen kukuntaa, sireenien tuoksua, auringon paisteta synnyit sinä, Maria, Jumalan lahja!

   Taakka oli pudonnut äidin sydämeltä. Taakka, jota hän oli seitsemäntoista vuotta kantanut. Hän oli tehnyt synnintunnustuksen, ripittäytynyt. Vihdoinkin hän sai rauhan.

 Mutta oliko hän siirtänyt taakan tyttärelleen? Mitä ratkaisuja tämä olisi tehnyt elämässään toisin, jos ei äitinsä salaisuutta olisi tuntenut? Vai oliko hän sen aina tiennyt, jo kohdussa kuullut äitinsä pohjattoman tuskan ja hädän, vihan itseään kohtaan.

   Nyt ovat vanhemmat maan povessa, ensin äiti sitten isä. Maria katseli vanhempiensa hääkuvaa. Hän oli suurentanut ja kehystänyt sen ja ripustanut seinälle. –Minä rakastan teitä, minulla on niin lämpöiset tunteet teitä kohtaan. Myös sinua äiti, rakastan sinua. Sinä olit sitkeä! Et halunnut, että sinun lapsiltasi riistettäisiin se mikä sinulta oli evätty. Omien lastesi kouluttaminen viitoitti kaikki elämäsi ratkaisut – pois korpimökistä opinahjojen ääreen. Et antanut syntymäni lannistaa itseäsi. Vaadit vain yhä enemmän ja enemmän itseltäsi – uurastit, suorastaan raadoit lastesi tulevaisuuden puolesta. Olihan moni ihmetellyt, mikä kumman vimma sai suuren perheen vähän väliä muuttamaan paikkakuntaa. Vuoden välein vaihdoimme asuinpaikkaa ja kotia, kuin mustalaiskuorma olisi ollut matkalla. Kunnes lopulta olimme Viipurissa – se oli päämäärä, siellä olivat koulut!

   Muistan, kun silloin viimeisen kerran istuin vuoteesi vieressä. Harmaa myöhäissyksyisen kostea iltapäivä. Pilvet roikkuivat kattojen yllä. Sinä makasit yksin kaupunginsairaalan eristyshuoneessa – kuolemaa odottamassa – vai iankaikkista elämää. Niin sinä äiti uskoit.

Istuin äidin vieressä, pidin kädestä, vielä lämpimästä. Jo unohdukseen luulemani muistot rynnivät voimakkaina mieleeni. Äidin kädet, aina toimessa, jos ei virsikirja ollut kädessä, nyt toimettomat, ensimmäistä kertaa rauhoittuneina.

   Silloin viimeisenä iltana, hämärä oli jo muuttunut yöksi, istuin yhä äidin vuoteen vieressä, pitelin kädestä, silittelin sametinpehmeää ihoa, painoin poskeni äidin vielä lämmintä poskea vasten. Äiti, sinä et avannut silmiäsi. Hengitit, vaikka hengitystäsi en voinut kuullakaan, elit vaikka en elonmerkkiä nähnytkään. Kuiskasin –Äiti, rakastan sinua – tietämättä kuulitko rakkauden tunnustustani. Mutta olin vakuuttunut, että äiti tunsi ja aisti hyväilyni ja lämmön. Se oli viimeinen tapaamisemme – nyt vain ajatuksissani, tunteissani olet luonani.

   Muistan, kuinka syvästi surinkaan äidin kuolemaa, olin lohduton niin kauan, että psykiatri kysyi, oliko meillä jäänyt jotain keskenämme selvittämättä. Silloin sanoin, että ei minun tietääkseni. Mieleeni ei todellakaan tullut mitään kaunaista, mikä olisi voinut olla syynä pohjattomalta tuntuvaan vuosikaudet jatkuvaan kaipaukseeni. Mutta olisiko sittenkin niin, että side, joka äidin raskauden aikana meitä sitoi, ei päästänytkään minua otteestaan. Oliko äiti sitonut minut itseensä lujemmin kuin ketään toista kahdeksasta lapsestaan?

   Äiti, on surullista, että sinä et ole näkemässä, kuinka tyttäresi on edennyt elämässään, elämässä, jonka sinä vastentahtoisesti hänelle annoit. Ehkä antaisit anteeksi itsellesi – ja minulle, että uhmasin kuolemaa. Ehkäpä näetkin. Ehkä olet ylpeä minusta! Ehkäpä sanot taas – Maria, olet Jumalan lahja.