KOHTALO

Olen katala, olen pettänyt sinut, olen kieltänyt sinut – julkisesti, aiemmin vain hiljaa sisimmässäni. Nyt olen sanonut sen ääneen, sanoin, että oli hyvä, että kuolit! Nainen hätkähti, ei hän ollut ajatellut sanoa sitä ääneen, lause vain tuli, vahingossa. Vaikka hän oli aiemminkin mielessään ajatellut, että näin rikasta elämää hän ei entisen miehensä rinnalla koskaan olisi saanut, ei hän sentään ollut kehdannut sitä ääneen sanoa. Mutta nyt se pääsi livahtamaan – ihan vahingossa. –Hyvä että kuoli! sanoin. Kuinka saatoin paljastaa oman pimeän sisimpäni, itsekkyyteni, henkisen köyhyyteni?! Olinhan aina pyrkinyt olemaan ihmisten silmissä jalo, laajasieluinen ja hienostunut. Ja itseni silmissä!  Nyt osoitin todellisen minäni – olenkin kova, sydämetön, tunteeton, itsekäs! Olenkin teeskentelijä!  Ajattelen vain omaa onneani, elämääni. Miten rikkaaksi se muuttui, kun sinua ei enää ole. Olet poissa elämästäni, tieltäni. Ja kuitenkin sinä olit elämäni ensimmäinen rakkaus tai ihastus tai miksi sitä alle kaksikymppinen kokematon tyttö saattaa tulkita. Mutta muistan, miten ulvoin kuin hakattu eläin, tuskasta, kun nainen puhelimessa ilmoitti –Miehenne on kuollut! Käsittämätöntä. Kuinka minulle voi sattua tällainen onnettomuus! Kapinoin Luojaa, sinua, elämää, kuolemaa, kohtaloa vastaan.

   Siinä he seisoivat laivan kannella matkalla Tukholmaan, kansantanssiryhmän esiintymismatkalta kotiin palaava nuori hauskannäköinen ruotsalaispoika ja suomalainen lukiolaistyttö matkalla kesätöihin. Nojailivat laivan reunakaidetta vasten, kohtuullisella etäisyydellä toisistaan, eivät kuitenkaan liian kaukana, etteivätkö olisi voineet vaihtaa muutaman sanan ilmasta ja laivamatkasta. Eikä nuorten tuttavuuteen enempää tarvita. Kun iho molemmilla väreilee.

   Kummallakaan ei ollut varaa hyttiin, mutta pojalla oli makuupussi. Kolean aamu-usvan tunkeutuessa kannelle nuoret kömpivät vaatteet ryppyisinä makuupussista. Pojan ruotsalaisseurueen ylenkatseelliset ilmeet kertoivat selvän käsityksensä suomalaistyttöjen moraalista – selvä huora, kuten muutkin Ruotsiin tulevat suomalaistytöt! Tyttö kohautti olkapäitään, väärä arvio – luulkoot, omapahan on erehdyksensä.

   Tyttö seisoi Slussenilla. Oli seissyt jo puoli tuntia. Oli ilmeistä, että ruotsalaistenmiesten mielestä suomalaistyttöjä sai narrata treffeille ja jäädä itse tulematta. Tyttö lähti kävelemään poispäin. Ei niinkään pettyneenä siihen, että poikaa ei enää tapaisi kuin kiukkuisena itselleen, että oli suostunut tapaamiseen ja vielä tullutkin. Oli mennyt ansaan. Olisi hänellä pitänyt olla sen verran ylpeyttä, että olisi jättänyt tulematta hänkin. Silloin vilahti valkoinen ylioppilaslakki väenjoukossa. Poika pyyteli anteeksi, ettei heti ollut löytänyt tyttöä sokkeloisella asemalla.

   Nuoret kävelivät hämärtyvässä kesäillassa pitkin puistokäytäviä. Djurgårdenin kallioilla he istahtivat pehmeään ruohikkoon. Ilta rupesi pimenemään. He olivat kaksin. Vehreiden pensaiden ympäröiminä he makasivat selällään ruohikossa. Suutelivat ja halailivat. Tyttö tunsi, kuinka hameen helma rupesi nousemaan, miten pojan käsi hivuttautui hänen reidelleen, jalkojen väliin. Tyttö puristi reidet yhteen. –Älä luulekaan, että se onnistuu! ajatteli tyttö uhmakkaana, reidet kouristuksen omaisesti toisiinsa puristettuina. Pojan kuuma huohotus kaulallaan, kädet kiihkeästi vaatien, tytön taistellessa vastaan.

   Rasahdus pensaikossa! Tyttö ponnahti istualle. Pensaiden takaa häämötti miehen pää, kaula pitkänä kurkottaen, silmät hehkuen, odottaen. Ja toisen pensaan takaa toisen miehen palavat silmät ja kolmannet. Joka puolella pensaikossa pimeässä kiiluvia silmäpareja valmiina tyydyttämässä sairaalloisia tarpeitaan!

   Kauhuissaan, raivoissaan, loukkautuneena, suuttuneena taakseen katsomatta tyttö ryntäsi mäkeä alas, kadulle. Hän juoksi ja huohotti kiukkuisena. Että kaveri oli järjestänyt hänet tällaiseen hirveään tilanteeseen! Sairaita miehiä! Kaikki sairaita!  Niillä ei ole mielessään muuta kuin yksi asia! Ei yhdelläkään!

-  Voitaisiinko tavata? kuului pojan ääni puhelimessa.

-  Minulla on huomenna vapaapäivä, tyttö vastasi.

-  Tavataan sitten huomenna, poika  innostui. –Mennään pyöräilemään, saatko polkupyörää lainaksi? Tulen hakemaan sinut kymmeneltä.

Tuli, kuten lupasi – tytön alivuokralaishuoneeseen asti. Tuskin ovesta sisälle ehti, kun jo käsiksi kävi. Kaatoi sänkyyn, kävi päälle, yritti. Tyttö työnsi pojan päältään, vääntäytyi vapaaksi.

-  Lähdemmekö pyöräilemään, vai mitä varten minä pyörän lainasin? Tytön katse oli kova ja peräänantamaton.

   Nuoret pyöräilivät asfalttitietä maaseudulle päin. Alkukesän sinitaivainen päivä. Aurinko heloitti lämpimänä, linnut livertelivät, ilma oli tulvillaan vehreyttä, kukkien ja ruohon tuoksua. Tytöllä ei ollut minkäänlaista käsitystä olivatko menossa etelään vai pohjoiseen. Mutta pojalle maasto näytti olevan tuttu. He kääntyivät varjoisalle metsätielle. Tytöstä tuntui turvalliselta, kun tiellä oli muitakin ulkoilijoita. He poikkesivat pyörätieltä metsään ja kulkivat yhä syvemmälle, kauemmas tiestä. Poika levitti vaatteensa aurinkoiseen sammalikkoon. Nuoret makailivat auringossa ilkosen alastomina ja söivät äidin pojalleen työhön laittamia eväitä. Mahtoiko äiti aavistaa, missä poika eväitään söi ja kenen kanssa, tyttö mietti. Ja mitenkähän mahtaa työpaikallaan selittää työstä poisjäämisen.

   Tyttö oli hoikka, kaunisvartaloinen, mutta seitsemäntoistavuotiaaksi luottavaisen lapsellinen. Kyllä minua katsella saa, mutta ei koskea! Se oli tytön moraali, moraali, jonka oma syvästi uskovainen äiti oli tyttärelleen vannottanut –  koskea ei saa!

   Mutta pojan moraali oli toinen. Hänelle ei kauniiden muotojen katselu riittänyt. Ja taas alkoi kamppailu. Tyttö alle ja poika päälle. Kovat vaativat miehen kädet tytön reisien välissä. Tyttö nipisti itsensä lukkoon, likisti jalkansa pitkin pituuttaan yhteen. Siinä suolammen laidassa, aurinkoisessa sammalikossa, pojalla penis pystyssä valmiina lävistämään immenkalvon, yritti vimmatusti irrottaa tytön reisiä toisistaan. Mutta tyttö oli sisukas. – Minä en miehelle väkisin antaudu, hän sihisi! Vähitellen mies uskoi, valui sammalikkoon vatsalleen ja rauhoittui. Tyttö riuhtaisi itsensä vapaaksi. Ryntäsi seisomaan. Silmät leiskuen, kädet nyrkissä hän huohotti. –En ikinä sinun kanssasi!

   Nuoret pukeutuivat hiljaisuuden vallitessa, taluttivat pyöränsä maantielle ja ajoivat kaupunkiin. Erosivat omille suunnilleen. Mies lupasi soittaa, mutta tyttö ei uskonut hänen edes tarkoittavan sitä. Yritti vain pelastaa omanarvontunnostaan se, mitä pelastettavaa oli. Eikä soittoa kuulunut, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana eikä koko sinä aikana, minkä tyttö vielä Ruotsissa oli.

   Kuukausia oli jo kulunut, koulut olivat alkaneet, kun tuli kirje ja valokuvia ylioppilaspäisestä nuoresta tukholmalaismiehestä. Ja anteeksipyyntöjä ja selityksiä. Tyttö ilahtui. Olihan nuori mies hauskan näköinen eikä poikanenkaan enää, täysi mies itseasiassa, seitsemän vuotta tyttöä vanhempi ja opiskeli yliopistossa. Tyttö vastasi kirjeeseen. Pian tuli toinen kirje ja kolmas ja vaikka kuinka monta ja jokaiseen kirjeeseen poika sai vastauksen!

   Jouluna poika tuli Suomeen. Toi tuliaisena suurikokoisen ateljee-valokuvan itsestään – tytön mielestä melko omahyväistä, itsekeskeistä. Mutta tytön äiti ihastui heti siistiin ja hyväkäytöksiseen nuoreen mieheen. Uudenvuoden yön nuoret viettivät isonsiskon luona pääkaupungissa. Isosisko oli poikaystävänsä luona, nuoret kaksin asunnossa. Pojalla oli mukanaan makuupussi, sama kuin laivalla. Aamulla siinä oli vain veriset jäljet tytön varjelemasta koskemattomuudesta. Tytöstä oli tullut nainen!

   Koulussa luokkatoveri, uskottu ystävätär, jolta kokemus vielä puuttui, sai kuulla miten, mitäänsanomatonta koko touhu oli. Mutta kai sen oli joskus tapahduttava. Sanovat, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämpää kalvo on – jos vaikka tulisi niin sitkeäksi, että ei enää puhki saakaan. Työlästä se oli nytkin. Eikä se miltään tuntunutkaan, teki vain kipeää, ja sottasi. Aivan liian ihmeellisenä sitä pidetään, hän vakuutteli kokemuksen tuomalla asiantuntemuksella.

Mitään raskaaksi tulemisen pelkoa hän ei kokenut. Ja Luoja varmaan armahtaa naiiveja tyttöjä, aina joskus. Mutta immenkalvon puhkaisu oli sinetti sitoutumisesta – vain kuolema voi sinetin murtaa!

   Nainen näki unen, enneunen?  – Kuljin kohti jokea, kirkon kellot joen toisella puolella soivat. Joen rannassa, viheriöivällä nurmella oli rivissä viisi arkkua. Tiesin, että yhdessä niistä oli joku minun omaiseni. Kuka, sitä ei uni paljastanut. Kun nainen viikkoja myöhemmin meni bussilla sairaalakaupunkiin, entuudestaan täysin tuntemattomaan, ajoi linja-auto kaupungin laidalla virtaavan joen yli, samanlaisen kuin unessa. Rannassa ei näkynyt arkkuja, hautaustoimistossa niitä oli useita.

   Nuori nainen, tuskin muuta kuin tyttönen – harmaa arkinen takki, punainen mokkapäähine kuin Punahilkalla – seisoo hautaustoimistossa, katselee ruumisarkkuja ja liinavaatteita. –Otattako paperisia vai pellavaisia? kysyy virkailija. Appiukko, joka on tullut naisen tueksi, sanoo että otamme halvimpia, paperisia. – Pellavaisia, sanoo nainen. Eikä lauta-arkkua. Nainen pysähtyy tammiarkun ääreen. –Otan tämän, hän sanoo. Myyjä seisoo vieressä, katsoo naisen vaatimatonta vaatetusta, harmaata takkia ja punaista mokkalakkia. –Se on kyllä melko kallis, sanoo. Nainen ei edes nosta katsettaan. –Otan tämän, hän toistaa. – Onko se juuri tämä arkku, johon mieheni pannaan? hän kysyy. – Kyllä, juuri tämä. Samassa nainen kumartuu, menee polvilleen, painaa päänsä juuri siihen kohtaan, jossa tietää miehensä pään pian lepäävän, haluaa, että mies tuntee hänen lämpönsä, haluaa olla lähellä vielä tämänkin jälkeen, hän haluaa, että miehen pää lepää samalla pään alustalla, jolla hänen päänsä on levännyt, kosketus jäisi hänen luokseen, hän haluaa jättää muistonsa miehen mukanaan vietäväksi.

   Sairaalan hautauskappelissa valkeaksi kalkitut seinät, pöydällä raamattu ja lasimaljakossa valkoiset neilikat – kuoleman kukat – ikkunasyvennyksessä valkoiset kynttilät palavat, ruumis valkoisiin pellavaisiin käärinliinoihin kiedottuna tammiarkussa. Oman itsensä näköinen, alle kolmekymppinen nuori mies, sileä iho, kihartavat hiukset. Rauhalliset kalpeat, elottomat kasvot, silmät suljettuina. ”Hyvän näköinen” elävänä, niin myös kuolleena. Naisen sydän hypähtää järkytyksestä. Hän katselee miestä hetken. Yht´äkkiä hän painaa huulensa miehen huulia vasten. Jäinen väristys kulkee hänen lävitse. Kuin jäiseen metalliin olisi huulensa painanut. Lämpimien suudelmien muisto hämärtyi vuosien myötä. Kylmyys tunkeutui sieluun asti, jäisten huulten kosketus jäi loppuiäksi naisen sisimpään.

   Maaliskuisen kuulas ilta enteilee jo kevättä. Nainen on hyräelen tuuditellut pienen vauvansa unten maille, itselläkin jo raukea olo. Puhelimen kolkko rämähdys rikkoo hiljaisuuden, nainen säpsähtää horroksesta.

-  Miehenne on kuollut, kylmän asiallinen naisääni puhelimessa.

-  Kuollut! Kuollut! mitä se sanoo? Hullu nainen, ilkeä ihminen, ei, ei, ei se ole mahdollista!

-  Miten ilkeä olette! nainen huutaa.

-  Miehenne on kuollut, jäinen ääni toistaa

-  Miten se on mahdollista? Ei se ole totta! –Miten voitte sanoa sellaista? Juurihan hän oli tässä, hän eli, hän elää! nainen huutaa tuskaansa kuin tappavasti haavoitettu eläin, pidelleen molemmin käsin päätään, mitään ymmärtämättä.

-  Rauhoittukaan, nainen sanoo, hän kuoli äsken, sisäinen verenpurkaus, sairaus oli syöpää, joka oli levinnyt, voitte tulla noutamaan ruumiin sairaalan kappelista.

  Miten ilkeä ihminen, miten se saattaa sanoa, että sinä olet kuollut, vasta äskenhän herätit minut elämään, ethän sinä voi olla kuollut! Juuri olit tässä, kiinni minussa, lämmin, rakastava. Ihoni sinussa, ihosi minussa kiinni, yhdessä.

   Silloin viimeisellä kerralla, ennen kuin sinä lähdit sairaalaan tutkimuksiin. Silloin me rakastelimme – lattialla. Olimmehan me ennenkin maanneet yhdessä, siittäneet jopa lapsen. Kaksi kokematonta, nainen kelasi muistojaan. Monet yöt vuodesohvassa, minä alla, reidet auki, sinä päällä – tavanomainen asetelma. Minulla oli reisieni välissä synnytysaukko, ei muuta. Minä avoin sinun tulla, sinun tulla ja mennä. En käskenyt enkä kieltänyt. Vaimon velvollisuus, niin minä ajattelin, niin minulle oli opetettu. Se kuului asiaan, naimisissa oloon, ei sen kummempaa.  En odottanut mitään orgasmia, en tuntenut koko sanaa, en tiennyt mitä se oli. Kun en ollut tietoinen paremmasta, en parempaa osannut kaivatakaan. Olisin yhtä hyvin voinut olla koskematon. Ei minkäänlaisia tuntohermoja – ei himoa, ei kaipausta, ei tunteita, kuin kaunisvartinen puu. Ilman vähäisintäkään kosketuksen makua, ehkei kummallakaan. Tietämättä toisen tunteista, haluista, kaipauksesta. En tiedä mitä sinä aktista kostuit, minä kastuin.  Ei pienintäkään nautintoa tai intohimon häivähdystä, ei ihanuuden muistoa. Lapsen saaminen oli tärkeintä, ainakin minulle. Sinulla ehkä kaipaus jostain enemmästä, muutenhan et olisi salaa pornotyttölehtiin uppoutunut!

   Mutta silloin se viimeinen kerta! Silloin sinä herätit minut! Makasit lattialla. Sanoit, että olet niin väsynyt, halusit, mutta et jaksanut. Pyysit minua tulemaan päällesi, ensimmäisen kerran kolmen vuoden aikana. Minä tulin. Minä tulin ja silloin minä heräsin elämään! Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Painoin märät kasvoni paljaalle rinnallesi. Pyytelit anteeksi. – Olen niin heikko, en pysty parempaan, sanoit. Minä pyöritin päätäni. –Parempaa!  Se on parasta, mitä minulle on milloinkaan tapahtunut! Se oli ihanaa! Se oli taivaallista! Vasta silloin minulle paljastui salaisuus. Vasta silloin  heräsin elämään, vasta silloin nainen minussa heräsi. Vasta silloin heräsi kaipaus. Vasta silloin minulle selvisi, miksi sitä ylistetään, miksi sen puolesta ollaan valmiit taistelemaan, jopa tappamaan!

   Istuessani päälläsi sinä viimeisenä sunnuntai-iltapäivänä, maaliskuisen auringonvalon heijastuessa  madonna -kasvoisen taulun lasista vuodesohvan yläpuolella häikäisevän kirkkaana silmiini, muistin että taulu oli eräänä päivänä tipahtanut lattialle sohvan taakse. Lasi ei kuitenkaan ollut mennyt rikki eikä muutakaan vauriota näkynyt, ja kun kiinnitysnarukin oli ehjä ja naula paikallaan, ripustin taulun takaisin. Tuolloin mielessäni välähti vanha uskomus, että taulun putoaminen ennusti kuolemaa.

   Sunnuntaina heräsin eloon, maanantaina lähdit sairaalaan, perjantaina olet kuollut!

–Miehenne on kuollut! Kuollut. Vastahan minä olen herännyt elämään! Juuri olit herättänyt minussa naisen – liian myöhään! Ennen olin ollut vain vaimo ja äiti. Miten sinä voit olla kuollut? Nyt sinä olet poissa! Miten saatoit tehdä minulle näin? Jättää minulle kaipaus!

   Kirkonkellot soivat – sielukellot. Mustia vaatteita, valkoisia kukkia, kyyneleitä. Naisella mustat vaatteet, musta harso surua kätkemässä, kädessä kimppu valkoisia gardenioita, samoja, joita hänellä oli pari vuotta aiemmin ollut morsiuskimpussaan. Eikö joku ollutkin silloin sanonut, että gardeniat ovat kuoleman kukkia! Nyt ne saattelivat nuoren miehen hänen viimeiseen lepopaikkaansa.

   Ja nyt minä olen sanonut, että oli hyvä, että sinä kuolit! Nainen oli kauhuissaan sanoistaan, ja häpeissään. – Anna anteeksi! Olen julma! Ajattelen vain omaa elämääni. Sinä et sano sanaakaan, et pane syytöksiäni vastaan. Et sano, että sinäkin halusit elää. Sanoit jo paljon aiemmin, silloin kun kohtalon oikkuja aavistamatta rakentelimme tulevaisuutta, että et haluaisi kuolla nuorena, että halusit luoda uraa, halusit saada kanssani kuusi lasta – viisi poika ja yhden tytön! Ura katkesi alkuunsa, yhden pojan ehdit saada, et muuta. Sitten kuolema tuli salaa, tietämättäsi, sinulta loppui elämä alkuunsa.

   Mutta minä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos sinä olisit elänyt, nainen tivasi mielessään. Ilman koulutusta, ammattia – vain kotona, suuren lapsilauman äitinä – en muuta. Olisinko tyytynyt osaani? Olisinko näivettynyt, tullut pikkutärkeäksi maalaiskylän koulun rehtorin vaimoksi? Olisiko henkeni kuollut? Mutta kun sinä kuolit, avautui minulle aivan uudet mahdollisuudet. Hankin koulutusta, hyvän ammatin, sain rikkaan arkielämän, matkoja, kaikkea, mistä en olisi osannut edes unelmoidakaan. Ja opin todella rakastamaan, rakastelemaan. Antamaan ja ottamaan vastaan, nauttimaan, estoitta.

   Näinkö piti tapahtua? Oliko tärkeämpää, että sinä jouduit luopumaan unelmistasi, urastasi, ehkä onnestasikin, jotta minä saisin elämäni täyttymyksen? Tätäkö kutsutaan kohtaloksi?