MARIA, JUMALAN LAHJA

   -Sinulla on kauniit korvat. Äiti katseli tytärtään keittiön pöydän toisella puolella. Tytär oli juuri tullut koulusta. Äiti oli keittänyt kahvia, sitä he nyt yhdessä joivat. Maria katsoi hämmästyneenä äitiään. Ei kertaakaan seitsentoistavuotisen elämänsä aikana hänen äitinsä ollut sanonut mitään hänen ulkonäöstään, ei hyvää eikä pahaa. Vaikka Maria oli jo ehtinyt kuulla erilaisia nuoren naisen mieltä hiveleviäkin lausahduksia ulkomuodostaan, äiti ei milloinkaan ollut osoittanut pienintäkään mielenkiintoa sellaiseen seikkaan. Miehet sen sijaan olivat – miten kauniit rinnat, kuinka uhkea vartalo, mitkä pusuhuulet, upeat sääret, ampiaisvyötärö. Puhumattakaan siitä, että miehet usein ohi mennessään hipaisivat, taputtivat tai suorastaan pyrkivät kähmimään Marian vartaloa, milloin mistäkin kohdasta – poskesta, rinnoista, lantiosta. Maria tunsi, että miehet ihailivat häntä. Ihailu imarteli nuorta naista, mutta lääppivä käsi saikin kirvelevän läimäytyksen. Mutta kukaan ei koskaan ollut sanonut, että hänellä oli kauniit korvat! Marian mieltä lämmitti äidin lause. Se oli oikeastaan parasta mitä kukaan oli hänelle milloinkaan sanonut. Se ei viitannut hänen seksuaalisiin ominaisuuksiinsa, tuntui kuin kyse olisi ollut jostakin abstraktista asiasta tai ikään kuin äiti olisi nähnyt syvemmälle. Maria katseli äitiään. Tällä oli pää hieman kallellaan ja lämmin katse.

    Hiljaisuus. Maria katsoi odottavasti äitiään. Hän tunsi, että äiti oli jännittynyt. Sitten äiti katsoi tytärtään silmiin. –Maria, sinä olet Jumalan lahja, äiti virkkoi hiljaisella äänellä. Maria hämmentyi. Mitä tämä merkitsi? Eihän äiti ollut edes sanonut rakastavansa häntä, ei koskaan! Äiti katsoi tytärtään, puntaroiden. Hellän surullinen katse. –Minä en olisi halunnut sinun syntyvän. Äiti oli hetken hiljaa ikään kuin tunnustellen Marian tunteita. –Minulla oli jo neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, minusta se olisi ollut ihannekoko perheelle. Lisää lapsia en halunnut, äiti jatkoi ja ikään kuin huokaisi helpotuksesta. Nyt se tuli sanottua. Se mitä hän seitsemäntoista vuotta oli kantanut taakkana tunnollaan. Ilman, että tytär oli ollut tietoinen hänen tuskastaan.

   Annan elämä oli mallillaan. Juuri sellaisena hän sen halusi säilyvänkin. Ei enää uusia raskauksia! Ei enää lisää lapsia! Ei enää useampia suita syötettäväksi! Ei enempää raatamista! Pieni harmaa mökki, siinä pirtti ja kamari, juuri sopiva neljän lapsen kanssa asuttavaksi. Ei useampia lapsia. Anna ei tahtonut, Anna toivoi. Olikin kulunut jo kolme vuotta nuorimmaisen syntymästä. Edellisillä kerroilla tuskin vuosi oli mennyt, kun jo seuraavaa odotti. Mutta sitten! Vanhat tutut naisen merkit, missä ne viipyivät? Miksi ne eivät jättäneetkään jälkiään niin kuin olisi pitänyt? Ei Anna aikaa mitenkään laskenut, mutta kyllä jo olisi pitänyt ilmaantua. Toivo ja epätoivo vaihtelivat. Päivät kuluivat. Anna odotteli ja odotteli. Pelko ja ahdistus tulivat hiipien, kuin varkaat. Täyttivät mielen. Ei tahraakaan, ei pientä punaista pelastuksen sanomaa. Pelko muuttui hädäksi. Taasko? Vähitellen muutkin merkit, joka-aamuiset pahoinvoinnit ja rintojen kipeytyminen, rupesivat varmistamaan tosiasian – Anna oli taas raskaana. Väistämättömästi. Anna oli epätoivoinen. – En halua lisää lapsia, neljä riittää! hän kapinoi. Anna pui nyrkillä vatsaansa. –Minä en halua sinua! En tahdo sinun syntyvän! Tule pois! Mutta raskaus edistyi ja sitä mukaa Annan kauhu ja viha lasta kohtaan yltyi.

   Tuskaisena Anna valvoi öitä. Mies vieressä nukkui sikeästi. Mies, joka oli taas tehnyt tämän hänelle. Hyvä isä hän lapsille oli ja muutenkin. Teki kovasti töitä pienessä pajassaan, elätti perheen. Hyväili Annaa, äitienpäivänä toi kahvin sänkyyn ja ruukkuruusun, kai sitä rakkaudeksi sanotaan. Mutta aina oli kiihkeä ja halukas vuoteessa. –Mutta eivätkö ne toisten miehet sitten, tai vaimot, ne jotka synnyttävät vain yhden tai korkeintaan kaksi? Mikä tieto ja taito niillä oli? Anna mietti tuskissaan. –Mitä ne tekivät? Anna kadehti mielessään näitä vähälapsisia tuttaviaan. Mutta olihan vaimon velvollisuus täyttää miehensä tarpeet. Itse hän ei olisi touhusta välittänyt, mutta miehelleen hän ei mitään mahtanut. Miten hän olisi voinut tätä estää? Sitä vartenhan he naimisiin olivat menneet. Vaikka eihän Annalla paljoa valinnanvaraakaan ollut, jos yleensä naimisiin halusi. Eikä hän vanhaksi piiaksikaan tahtonut kotitaloon loppuiäkseen jäädä. Pienessä maalaiskylässä keskellä lähes tietöntä korpea, ei juuri muita kuin sukulaispoikia, serkuksia enin osa. Eikä tyttö kaukaisesta kotikylästä juuri maailmaa katselemaan päässyt. Vaikka tarjoutuihan Annalle siihen kerran mahdollisuus. Mahdollisuus, joka häneltä vietiin. Siitä Anna oli katkera.

   Annan vanhemmat, Filip ja Eeva-Maria, olivat hurskasta ja työteliästä väkeä. He olivat naimisiin mentyään saaneet Filipin isältä 40 hehtaaria maata – 12 hehtaaria viljeltyä, loput metsää. Kovalla työllään, suoranaisella raadannallaan he kynsivät ja kylvivät ja saivat tilan kukoistamaan. Omasta metsästä otettiin tukkipuut taloa ja tarpeellisia talousrakennuksia varten. Taloon rakennettiin iso pirtti ja kaksi kamaria. Pirtissä oli iso pirttipöytä ja pitkät ikkunanvieruspenkit sekä suuri muuri liesineen ja leivinuuneineen. Muuri oli koko rakennuksen lämmönlähde, ja muurin pankolla kuivateltiin hikisessä raadannassa kastuneita työvaatteita.

   Filip ja Eeva-Maria tekivät uutterasti työtä, ostivat lisää maata, raivasivat peltoja. Talo vaurastui. Eeva-Maria oli kylän ainoa nainen, joka osasi lukea ja kirjoittaa. Niinpä hän toimikin varsinaisena kirjurina kyläläisille – hän sekä kirjoitti että luki kyläläisten asiapaperit ja kirjeet. Hän käytti omalta Venäjältä kotoisin olevalta äidiltään, Madamelta, niin kuin tätä kutsuttiin, ruoanlaittotaidosta saamaansa oppia järjestämällä kyläläisille ruoanlaittokursseja. Lisäksi hän perusti kylään Martta –yhdistyksen ja oli kansakoulun johtokunnassa. Filip puolestaan lahjoitti rakennusmaan kansakoulua varten.

   Anna oli Filipin ja Eeva-Marian vanhin lapsi. Karjalan kunnailla, lehtojen, kukkivien niittyjen, lintujen laulun, käen kukunnan, koko luonnon kauneuden jo kehdossaan omakseen ottama luonnon lapsi, iloinen lettipäinen alati lauleleva tyttönen. Jo pienestä pitäen työhön opetettu. Heti kun kynnelle kykeni, sisäaskaret vaihtuivat ulkotöihin – navettahommiin, heinäntekoon, viljankorjuuseen, metsätöihin – kaikkeen mihin maatalossa apua tarvittiin.

   Anna kävi kotikylässään kiertokoulua, neljä vuotta. Oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hän oli etevä oppilas, luokkansa paras, niin opettaja sanoi. –Annalla on niin hyvä laskupää, että tytön pitäisi päästä kauppakouluun, opettaja sanoi Annan isälle. Filip ei tahtonut kuulla puhettakaan sellaisesta, toiseen pitäjään, kauas kotikylästä, sinne pitäisi muuttaa asumaan, ei tule kuuloonkaan. Mistä sellaiset rahat otettaisiin? Ja Annaa tarvittiin kotona, töitä tekemään. Filip oli peräänantamaton. Pienessä maalaiskylässä oli ennenkuulumatonta, että tyttö olisi lähetetty kotikylää kauemmaksi kouluun. Ei sieltä maalta muidenkaan lapsia mihinkään kouluihin menneet!

   Mutta myös opettaja oli peräänantamaton. Hän yritti vakuuttaa Annan vanhemmille, että tyttö kannattaisi päästää kauppakouluun. Lopulta, kun opettaja sai järjestettyä Annalle vapaaoppilaspaikan, Filip antoi periksi. Anna oli onnellinen, hän pääsisi kouluun, kauppakouluun! Hän saisi oppia muutakin kuin maatalon töitä, hän näkisi maailmaa kotikylänsä ulkopuolella, tapaisi uusia ihmisiä, muitakin kuin kotikylänsä väkeä. Olihan Anna joskus isänsä kanssa päässyt Viipuriin, torille kauppaamaan talon perunoita, viljaa ja voita sekä poimimiaan marjoja. Hän tiesi jo, että korpikylän ulkopuolella oli toisenlainen maailma, että kotikylän ulkopuolella oli elämää! Hänellekin aukenisi uusi elämä! Vaikka Anna ei oikein tiennytkään, millainen elämä häntä koulun jälkeen odottaisi, oli hän kaupungissa käydessään nähnyt hienosti pukeutuneita iloisia ihmisiä. Hän oli nähnyt, että elämässä oli muutakin kuin raadantaa.

   Kauppakoulu sijaitsi kaukana kotoa, siellä asuttiin oppilasasuntolassa, mikä vaati omat järjestelynsä. Piti olla omat liinavaatteet, omat kattilat ja lautaset, kipot ja kapot. Kaikki kuitenkin haalittiin kokoon, kyläläisten yhteisvoimin. Anna oli valmis koulutielle. Juuri kun Annan ilo oli ylimmillään, juuri kun kouluunlähdön piti koittaa, tulikin isän ankara käsky - Sinun pitää jäädä kotiin! Et voi lähteä mihinkään, sinua tarvitaan kotona! Äitisi on raskaana, sinua tarvitaan täällä, sinä olet vanhin lapsi ja pystyt tekemään enemmän kuin nuorempasi. Isän tahtoon oli tyytyminen.

Tuomio oli kuristava. Ei auttanut Annan itku, ei rukous, ei opettajan anelut. Päätös oli järkähtämätön. Kotiin oli jäätävä, unohdettava koulunkäynti, elämisen mahdollisuudet, avara maailma, koko elämänmuutos! Kotitaloon, kotikylään oli jäätävä. Ei mahdollisuutta päästä oppimaan, päästä elämään. Näin Annasta tuntui.

   Anna jatkoi kotitöitten tekemistä, yhä uusien syntyvien sisarusten hoivaamista, siinä kuin lehmien, sikojen, kanojen syöttämistä, heinäpellolla raatamista, villan kehräämistä, leivän leipomista. Aina siksi, kunnes kylään tuli Alexander, mustatukkainen, huulipartainen pieni mies, seppä itärajan takaa. Syysyön pimeydessä, vaatenyytti pään päällä mies oli kahlannut Rajajoen yli,  paennut bolševikkien valtaa. Hän taivalsi läpi metsien ja korpien. Yösija annettiin aina, kun sitä tarvitsi. Nämä naapurimaasta tulevat pakolaiset otettiin jokaisessa torpassa vieraanvaraisesti vastaan, ymmärsivät, karjalaisia kun itsekin olivat, tiesivät rajan takaa tulevien ahdistuksen ja pelon. Aina autettiin.

   Nyt Alexander oli päässyt itsenäistyneen Suomen puolelle. Hän oli vapaa ja hän oli poikamies. Miten lieneekin vaelluksillaan Annan kotikylään eksynyt. Siellä hän tapasi Annan, neiti-ikään ehtineen nuoren naisen. Kyläläiset pyysivät Alexanderia jäämään kyläsepäksi, sellaiselle oli aina tarvetta, oli hevosia kengitettäviksi, rattaiden pyöriä ja rekin jalaksia korjattaviksi. Mikäpä siinä, saattoihan hän poikamiehenä jäädäkin. Siellä kun oli se sievä Annakin, joka heti ensi näkemältä kovasti miellytti.

   Annan kotiväki oli kohta Annaa Alexanderille naittamassa, olihan tyttö jo 23 vuotias. Anna itse ei kovin innostunut ollut. Kun Annalta myöhemmin kysyttiin, miksi hän oli Alexanderin kanssa naimisiin mennyt, Anna vastasi –No, kun kylään tuli se pieni, musta mies eikä muita ehdokkaita ollut! Oli vain serkkupoikia. Ja vanhaksi piiaksi kotitaloon en halunnut jäädä, sehän olisi tiennyt ainaista isän komennossa oloa, ei mitään itsenäistä elämää.

   Elokuussa sadonkorjuun jälkeen vietettiin Annan ja Alexanderin häitä. Ne olivatkin oikeat häät! Pappi tuli kirkonkylästä, kotitalon pirtti oli koristeltu päivänkakkaroilla ja ruiskaunokeilla. Morsiamella koskemattomuuden valkoinen leninki, lattiaan ulottuvassa helmassa piparkakkusomiste, valkoinen huntu ja kädessä päivänkakkaroista ja ruiskaunokeista sidottu kimppu. Kaunis puku ja kaunis morsian, niin kaikki sanoivat. Ja sulhanenkin oli komea, musta tukka ja huuliparta. Kylän koko väki juhli, söi, joi ja tanssi.

   Anna halusi pois kotikylästään, korvesta, ihmisten iloille, kuten hän asian ilmoitti. Samana syksynä nuoripari muutti lähemmäs asutusta, isoon kirkonkylään. Alexander rupesi ajamaan linja-autoa, ajotaidon hän oli opetellut jo Pietarissa. Seuraavana kesänä perheeseen syntyi esikoispoika Elias. Äidinrakkaudella ei ollut rajoja. Hellästi hän hoiteli pientä poikaansa, piti hyvää huolta kodista ja Alexanderista. Perheonni kertautui puolentoista vuoden kuluttua, kun Anna synnytti toisen pojan, Aleksin. Anna sanoi usein, että se oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa, varmaan helpointakin.  Kaksi pientä lasta ja koti hoidettavana, niin helpolla, vähällä työllä Anna ei milloinkaan ollut päässyt. Näin elämä olisi Annan mielestä saanut jatkuakin. Mutta linja-autoyhtiö myytiin. Alexanderia kehotettiin ostamaan se ja aloittamaan oma yritys, lainaakin olisi järjestetty. Alexander ei kuitenkaan uskaltanut velanottoon. Anna ja Alexander palasivat Annan kotikylään.

Aleksander rakensi perheelle pienen talon Mökin, siinä pirtti ja kamari, pihan perälle navetan ja saunan sekä portin viereen pajan. Siellä ahjon kuumuudessa noen mustaamana hän kengitti hevosia, korjaili kyläläisten työkaluja, hankki perheelleen elannon. Kotitalostaan Annalle annettiin lehmä, porsas, muutama kana ja lammas. Mökin ikkunoiden eteen raivattiin peltoa, mistä saatiin heinää lehmälle ja perunaa perheelle. Anna kasvatti kaikkea tarpeellista – porkkanaa, punajuurta, lanttua, kaalia. Ja tietenkin kukkia. Oli ruusuja, kehäkukkia, joriineja pihalla ja pelargoneja ikkunanlaudalla. Alexander kalasti ja Anna poimi sienet ja marjat. Ruoasta ei ollut pulaa. Vuotta myöhemmin, ennenaikaisesti syntyi perheeseen ensimmäinen tyttö, Frida ja kaksi vuotta myöhemmin toinen tytär, Anni. Annan mielestä perhe oli nyt sopivan kokoinen. Ei enää yhtään lasta, ei enää yhtään ylimääräistä suuta ruokittavaksi. Näin on hyvä! Tämä oli Annan tahto.

   Neljä lasta, juuri sopiva määrä. Ei useampia lapsia! Mutta nyt taas! Anna oli epätoivoinen. Hän ei halunnut lapsia lisää! Ei enää yhtään! Mutta siinä se vain kasvoi hänen sisällään, lupaa kysymättä. Mutta Anna ei halunnut. Tuskaisena hän hakkasi vatsaansa, sikiö vain kasvoi. Anna tunsi, että nyt hänen unelmansa lastenkin paremman tulevaisuuden osalta oli katoamassa toivottomuuteen. Miten yksi mies pystyisi kouluttamaan jatkuvasti kasvavaa lapsikatrasta, hyvä jos pystyi hengissä pitämään.

   Syksyisen iltapäivän kosteassa hämärässä Anna oli palaamassa kirkonkylästä kotiin. Yksin hän käveli peninkulman taivalta kärrytietä myöten, läpi asumattomien korpien ja rämeiden. Mustat suonsilmät tien molemmin puolin. Ne rupesivat kutsumaan Annaa, vetivät häntä puoleensa. Ne olivat kuin noiduttuja. Vaikka Anna kuinka käänsi katseensa muualle, kohta silmät pälyilivät niitä. Pohjattomat mustat silmäkkeet houkuttelivat, huusivat –Hyppää suohon! Hyppää! Silloin pääset taakastasi! Anna kavahti kauhuissaan. Hän rupesi hädissään juoksemaan. Mutta suota riitti kilometrikaupalla. Kun Anna hetkeksi hengästyneenä pysähtyi, heti suon silmäkkeet vetivät katseen puoleensa. –Hyppää suohon, hyppää, hyppää!

 Anna oli kauhusta suunniltaan. Syksyisen kuraiselle kärrytielle hän lankesi polvilleen, kasvot ja kädet taivasta kohden ojennettuina anoi ja rukoili, huusi tuskassaan –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Auta minua! Mene pois sinä Saatana! Jumalani, älä anna minun tehdä sellaista syntiä! Minulla on kotona neljä pientä lasta, ne tarvitsevat minua! Mihin ne joutuvat? Nuorin ei vielä neljääkään. Ja mihin joudun minä, minun sieluni, jos sellaisen synnin teen? Jeesus Kristus, Jumalan poika, auta minua! Saatana käski sinunkin hypätä vuorelta, sinä ajoit pois. Sanoit, mene pois sinä Saatana. Jeesus, auta minua, aja Saatana pois minun sielustani, Jumala auta! Anna huusi niin että korpi kaikui. Ei ollut ihmistä, ei elävää olentoa hänen tuskaansa todistamassa, häntä auttamassa, lohduttamassa. –Jumalani, ota minua kädestä, auta minua! Anna huusi. Kauhu vääristi kasvot, kuristi kurkkua, salpasi hengityksen. Kaikuna korpi vastasi.

          

   Voimattomana Anna nousi hiekasta, molemmat kädet taivasta kohden kohotettuina hän kulki ja Jumalan enkelit pitivät häntä kädestä. Uskaltamatta katsoa tien sivuun hän kulki eteenpäin, rukoili ääneen, henkensä hädässä.

   Pirtissä neljä pientä lasta odotti äitiään nälkäisinä, kuin linnunpoikaset. –Kuinka olisin voinut hylätä nämä? Anna katseli jokaista vuorotellen. Annan tuska oli lasten tietoisuuden tavoittamattomissa. He vain kirmaisivat riemuissaan äitinsä helmaan. –Nämä lapseni ovat minulle rakkaita, mutta tätä viidettä minä en halua! Anna kapinoi.

   Päivät ja viikot vierivät. Sikiö kasvoi, Annan tuska kasvoi. Eikö hän voinut tehdä mitään, hän toisteli neuvottomana. Taas tuntui kuin enkelit olisivat hylänneet, jättäneet hänet yksin tuskansa ja koettelemuksensa kanssa. Mielen rauhaa ei hetkeksikään. Yötä päivää sydänalaa painoi taakka. Kenenkään kanssa ei voinut asiasta puhua. Kukaan ei häntä ymmärtäisi. Olihan hänenkin vanhemmillaan kahdeksan lasta, ja monella muulla, ja vielä useampiakin. Mutta nuoremmalla sisarella oli vain kaksi! Ja niillä menikin niin hyvin. Ei ollut rahasta huolta. Ja Anna oli huomaavinaan, että sisaren perhettä arvostettiinkin enemmän kuin hänen. Nämä kun eivät olleet ruvenneet siittämään lapsia kuin porsaat. Mikä keino niillä oli? Se askarrutti Annaa, mutta ei kehdannut sisareltaan edes kysyä.

   Päivät lyhenivät. Pian oli yhtä pimeää aamusta iltaan. Ainokaista lehmää lypsäessään, muutamaa kanaa ja jouluksi teurastettavaa sikaa ruokkiessaan, lantaa navetassa nostellessaan Annan mielessä pyöri vain yksi ajatus –en halua tätä lasta, miten pääsen siitä eroon?

   Joulun alla sumuisen harmaana päivänä alkoi joulun valmistelu. Ensimmäisenä piti lahdata koko kesän kasvatettu sika. Anna pyydettiin hakemaan navetasta köysi, jolla sika ripustettaisiin saunan kattohirteen ison muuripadan viereen veren juoksuttamista varten. Anna raahasi paksua köyttä lumetonta mustaa saunapolkua. Polun varrella kasvoi iso pihlaja, sen oksat kaartuivat paljaina polun yli. Anna pysähtyi, katseli alinta oksaa. Köysi kädessä poltti. Ja lapsi vatsassa. Kauhu valtasi taas mielen. Taas sai Saatana hänestä otteen. –Ripusta itsesi siihen köyteen! Ripusta! Silloin pääset taakastasi! se huusi hänen päässään. Anna heitti köyden polulle ikään kuin päästäkseen irti itse Saatanasta. Hänen oli pelastauduttava! Anna juoksi pirttiin, lankesi lattialle polvilleen, kädet ristissä taivaaseen kurottaen huusi ääneen –Rakas Jumala! Jeesus Kristus, Jumalan poika! Armahda minua! Pelasta minut! Auta minua!

Pienet lapset seisoivat äidin ympärillä järkyttyneinä, avuttomina, turvattomina, mitään ymmärtämättä. Kuka heille olisi turvan antanut, kun äiti itsekin oli turvan tarpeessa. Lapset itkivät, lopuksi itki äitikin. Rauhoittui, otti köyden, vei sen saunaan.

   Mutta ahdistus ei hellittänyt. Vihdoin kestämättömässä hädässään ja tuskassaan Anna itki kohtaloaan omalle äidilleen. –Lapsikulta, mitä sinä sitä suret! Mahtuuhan tähän maailmaan lapsia. Ja tiedäthän sinä, että lapset ovat Jumalan lahja! Ja sillä hetkellä Anna lopetti suremisen. Jumalan lahja! Kuukaudet kuluivat, auringonpaiste toi kevään, sinivuokot metsään valkovuokot lehtoihin, lehdet koivuihin. Kesä toi peipposet, västäräkit ja pääskyset ja käenkukunnat. Anna rakasti luontoa, hänen lohduttajaansa, hänen ilonsa lähdettä.

   Äiti katsoi tytärtään hellästi. –En halunnut sinun syntyvän, mutta sinne kaukaisille Karjalan maille, korpien ja soiden taakse pieneen harmaaseen mökkiin, keskelle heleintä kesää, vuoden pisimpänä päivänä, sunnuntaina, keskelle lintujen laulua, käen kukuntaa, sireenien tuoksua, auringon paisteta synnyit sinä, Maria, Jumalan lahja!

   Taakka oli pudonnut äidin sydämeltä. Taakka, jota hän oli seitsemäntoista vuotta kantanut. Hän oli tehnyt synnintunnustuksen, ripittäytynyt. Vihdoinkin hän sai rauhan.

 Mutta oliko hän siirtänyt taakan tyttärelleen? Mitä ratkaisuja tämä olisi tehnyt elämässään toisin, jos ei äitinsä salaisuutta olisi tuntenut? Vai oliko hän sen aina tiennyt, jo kohdussa kuullut äitinsä pohjattoman tuskan ja hädän, vihan itseään kohtaan.

   Nyt ovat vanhemmat maan povessa, ensin äiti sitten isä. Maria katseli vanhempiensa hääkuvaa. Hän oli suurentanut ja kehystänyt sen ja ripustanut seinälle. –Minä rakastan teitä, minulla on niin lämpöiset tunteet teitä kohtaan. Myös sinua äiti, rakastan sinua. Sinä olit sitkeä! Et halunnut, että sinun lapsiltasi riistettäisiin se mikä sinulta oli evätty. Omien lastesi kouluttaminen viitoitti kaikki elämäsi ratkaisut – pois korpimökistä opinahjojen ääreen. Et antanut syntymäni lannistaa itseäsi. Vaadit vain yhä enemmän ja enemmän itseltäsi – uurastit, suorastaan raadoit lastesi tulevaisuuden puolesta. Olihan moni ihmetellyt, mikä kumman vimma sai suuren perheen vähän väliä muuttamaan paikkakuntaa. Vuoden välein vaihdoimme asuinpaikkaa ja kotia, kuin mustalaiskuorma olisi ollut matkalla. Kunnes lopulta olimme Viipurissa – se oli päämäärä, siellä olivat koulut!

   Muistan, kun silloin viimeisen kerran istuin vuoteesi vieressä. Harmaa myöhäissyksyisen kostea iltapäivä. Pilvet roikkuivat kattojen yllä. Sinä makasit yksin kaupunginsairaalan eristyshuoneessa – kuolemaa odottamassa – vai iankaikkista elämää. Niin sinä äiti uskoit.

Istuin äidin vieressä, pidin kädestä, vielä lämpimästä. Jo unohdukseen luulemani muistot rynnivät voimakkaina mieleeni. Äidin kädet, aina toimessa, jos ei virsikirja ollut kädessä, nyt toimettomat, ensimmäistä kertaa rauhoittuneina.

   Silloin viimeisenä iltana, hämärä oli jo muuttunut yöksi, istuin yhä äidin vuoteen vieressä, pitelin kädestä, silittelin sametinpehmeää ihoa, painoin poskeni äidin vielä lämmintä poskea vasten. Äiti, sinä et avannut silmiäsi. Hengitit, vaikka hengitystäsi en voinut kuullakaan, elit vaikka en elonmerkkiä nähnytkään. Kuiskasin –Äiti, rakastan sinua – tietämättä kuulitko rakkauden tunnustustani. Mutta olin vakuuttunut, että äiti tunsi ja aisti hyväilyni ja lämmön. Se oli viimeinen tapaamisemme – nyt vain ajatuksissani, tunteissani olet luonani.

   Muistan, kuinka syvästi surinkaan äidin kuolemaa, olin lohduton niin kauan, että psykiatri kysyi, oliko meillä jäänyt jotain keskenämme selvittämättä. Silloin sanoin, että ei minun tietääkseni. Mieleeni ei todellakaan tullut mitään kaunaista, mikä olisi voinut olla syynä pohjattomalta tuntuvaan vuosikaudet jatkuvaan kaipaukseeni. Mutta olisiko sittenkin niin, että side, joka äidin raskauden aikana meitä sitoi, ei päästänytkään minua otteestaan. Oliko äiti sitonut minut itseensä lujemmin kuin ketään toista kahdeksasta lapsestaan?

   Äiti, on surullista, että sinä et ole näkemässä, kuinka tyttäresi on edennyt elämässään, elämässä, jonka sinä vastentahtoisesti hänelle annoit. Ehkä antaisit anteeksi itsellesi – ja minulle, että uhmasin kuolemaa. Ehkäpä näetkin. Ehkä olet ylpeä minusta! Ehkäpä sanot taas – Maria, olet Jumalan lahja.