P A S K A !

  

- Olen ostanut sinulle uuden auton! Mitäs siitä sanot?

- Ai, ihanko uuden?

- No ei se nyt ihan uusi ole, mutta oikein hyväkuntoinen. Se on ollut pienessä kolarissa, mutta korjattu ja maalattu niin, ettei vauriota huomaakaan.

- Minkä värinen se on?

- Onhan tosi naismaista, että kysyt väriä etkä minkä merkkinen se on! Etkä mitä vuosimallia, etkä mitään sen teknisistä ominaisuuksista.

- Ei minusta muun ole niin väliä, kunhan se näkyy tiellä. Minkä värinen se on?

- Se ei ole punainen, jos niin ajattelit tai toivoit. Olen ostanut sinulle yhden sinisen Anglian, yhden vihreän Kuplan ja se viimeiseksi ostamani oli punainen Skoda. Tämä nyt sattui olemaan harmaa Toyota, ihan nätin värinen, vaaleanharmaa. Mitäs sanot?

- Mitäpä minä muuta kuin kiitos!

- Tule pihalle katsomaan, siellä se odottaa uutta omistajaansa!

Monika tuli ulos kadmiuminpunaisessa leningissään ja pysähtyi ihastuksissaan porraskaiteen viereen. Pihakoivujen keväisen heleä vehreys, pesiään rakentelevien lintusten liverrys ja auringon säteissä välkehtivä helmenharmaa auto nostattivat hymyn Monikan kasvoille. Taivaan sini ja puutarhan hehkuvat värit heijastuivat auton hopeanhohtoisista kyljistä. –Kuin sudenkorento! Monika hengähti mielessään.

- Kiitos! Se on kaunis!

Monika tasapainotteli epätasaisella pihakivetyksellä leningin värisissä korkokengissään, katseli ihaillen autoa ja alkoi miettiä, minkä nimen tälle uudelle unelmalleen antaisi. –Anglian nimi oli Blubben, Kupla oli Dolly ja Skoda oli Rodina, kaikki nimet Waldemarin antamia.

- Ajattelin sen nimeksi ....Waldemar aloitti.

- Paska! Monika huudahti -Enkö minä nyt kerrankin saa yhtä nimeä autolle antaa!

 - Totta kai! Jos se sinusta niin tärkeää on. No, minkä nimen haluat autollesi antaa?

- Johan sanoin, Paska!

- Onhan se aika originelli nimi autolle ja ihan iskevä! Niin, ja sinun ajotaitosi tuntien, tiedä miltä se vuoden kuluttua näyttää, ehkä nimensä veroiselta!

   Monikan tajunta melkein sumeni. Silmät leiskuivat, poskissa leningin punainen hehku, tuskin sai sanaa suustaan. Korvat olivat kuurot lintujen liverrykselle, silmät sokeat kevään vehreydelle, sudenkorentokin lehahtaneet taivaan tuuliin! 

Mieli hyytynyt. 
- Aina sinä olet kaikesta päättämästä! Kaikesta sinä päätät, kaikesta sinä määräät, kaikki säännöt sinä sanelet! Alusta lähtien, siitä lähtien, kun naimisiin menimme, siitä lähtien kun tapasimme!

- No, mutta? Hahhaahaa! Sehän oli nyt vain vitsi! Kyllä sinä erinomainen ajaja olet! Harvinaisen hyvä naisautoilijaksi! Ja kyllä sinä minun puolestani saat autolle nimen antaa, jos se nyt sinusta niin tärkeää on!

   Nyt ei mikään enää pidätellyt Monikan tunnemyrskyä. Siltä seisomalta hän tyhjensi vuosien aikana sisälleen kerääntyneen myrkynkarvaisen sapen.

- Muistatko, kun minä sanoin jo ennen kuin vihille menimme, että minua pelotti mennä kanssasi naimisiin, minua pelotti sitoa itseni! Mutta sinä vakuuttelit, että rakastat minua niin äärettömästi, että kukaan toinen ei voi minua enempää rakastaa! Katsoit, että se että sinä rakastit minua, riitti naimisiinmenoomme. Vaikka minä sanoin, että en edes tiedä rakastanko sinua. Sanoinkin sinulle, että ei ole varmaa jaksammeko toisiamme sietää siksi ”kunnes kuolema meidät erottaa”. Sanoin, että en varmaan rakasta sinua yhtä paljon kuin sinä minua, enkä olisi halunnutkaan, että minua niin kovasti rakastaisit! Pyytelin, että jos oikein kovasti haluan, annat vapauteni takaisin. Muistatko?

   Ihmeissään Waldemar katseli vaimonsa kiivastumista – ihan sievän näköinen tuossa tilassa – silmät säkenöivinä ja posket ruusuisina – aivan uusi piirre vaimossa, ainahan tämä on ihan sopuisasti suostunut minun ehdotuksiini.

- Kyllähän minä sen muistan. Sanoinkin, että ei se kovin lupaava alku avioliitolle ole, mutta lupasinhan minä, että jos välttämättä eron haluat ottaa, niin enhän sille mitään mahda. Mutta vapaaehtoisestihan sinä kanssani naimisiin menit, enhän minä sinua väkisin ottanut! Miksi suostuit?

- En tosiaan tiedä rakastinko sinua – jos se nyt oli rakkautta – sinun itsesi tähden vai sen tähden, että sinä rakastit minua. Se imarteli itsetuntoani – kaikki naisethan sinua tavoittelivat! Mutta minä olin mielestäsi täysin ylivertainen muihin naisiin verrattuna, enhän toki voinut tätä kuvaa itsestäni itseltäni riistää! Niin, ja sinä tunnuit turvalliselta.

- No, jotain hyvää kuitenkin! Olenko täyttänyt edes sen odotuksesi?

   Monika ei edes kuule kysymystä vaan jatkaa omaa purkaustaan - koska sinulle kelpaa kaikessa vain paras, olet pakottanut minut toteuttamaan omaa mielikuvaasi minusta, mutta luomasi kuva on virheellinen! En ole sinun ikonisi kaltainen. En vastaa niitä superlatiiveja, joita minuun liität! Ylistämällä minua, alistat minut!

   Nauraen Waldemar yritti ottaa Monikaa kädestä ja vetäistä tämän kainaloonsa, mutta vaimo riuhtaisi itsensä irti niin, että kiharaiset hiukset ryöpsähtivät poskille. Rajussa liikkeessä oikean kengän piikkikorko juuttui kivien väliin, kuului kraks! ja korko oli irti. Vasen jalka teki kaarroksen ilmassa, helmat heilahtivat ja Monika ehti hät´hätää tarrautua porraskaiteeseen, ettei kellahtanut maahan.

- Saamari! Sekin vielä! Monika puuskahti kiukuissaan.

- No, se nyt ei ainakaan ollut minun syyni! Minä en kyllä ymmärrä tätä sinun purkaustasi. Kuka tahansa nainen olisi onnellinen, jos aviomies ylistäisi vaimoaan älykkääksi, kauniiksi, taitavaksi. Mutta sinä syyttelet minua siitä!

- Mutta, kun minä tiedän, että en ole mitään niistä. Teeskentelen koko ajan, esitän itselleni vierasta roolia. Nyt en enää jaksa, en jaksa enää teeskennellä.

   Monikan omien vanhempien avioliitto oli ollut yhtä taistelua, ainaista riitaa mistä milloinkin. Äiti oli jatkuvasti kiukkuinen isälle, syytti tätä kaikesta epäonnesta – mies ei ollut mitään, ei osannut mitään, ei omistanut mitään, mutta eniten häntä raivostutti tämän seksuaalinen taitamattomuus. Yhden lapsen oli saanut aikaiseksi ja sillä kerskui kavereilleen. Ja siihen yhteen lapseen sai jäädäkin! Heti lapsen syntymän jälkeen äiti oli julkisesti tiedottanut, että nyt hän oli pannut sukset ristiin – useampia lapsia hän ei enää rupeaisi tekemään!

Äiti oli jo kerran aiemmin ollut naimisissa, mutta eronnut. Ensimmäinen mies oli vanhempi herrasmies ja erittäin varakas – kuten äiti sanoi, mutta juoppo. Ero oli tullut, mutta äiti ei ollut kostunut mitään koko avioliitosta – sellaiset paperit oli mies tehnyt jo etukäteen – oliko mahtanut aavistaa äidin motiivit?

   Sitten äiti oli tavannut nuoren miehen, isäni ja prinsessamaisella kauneudellaan sekoittanut tämä pään. En tiedä millaiset toiveet äidillä tämän miehen suhteen oli – riittikö tämän akateeminen koulutus ja hyvä työpaikka, mutta ei niillä tuloilla luksuselämää vietetä. Varmaan äiti katseli vähän pidemmälle tulevaisuuteen – olihan pojalla varakkaat vanhemmat, omistivat osakkeita, kaupunkiasunnon ja maalla todellisen kartanon. Ja äitihän oli sitä mieltä, että hänet oli itse asiassa kasvatettu kartanonrouvaksi!

   Mutta kun appivanhemmat olivat liian pitkäikäistä sukua ja äidin unelman toteutuminen näytti vain siirtyvän ja siirtyvän, kasvoivat äidin kiukunpuuskat ja syyttelyt sietämättömiksi. Äiti rupesi vaatimalla vaatimaan, että isän olisi pitänyt vaatia kartanon omistusoikeutta itselleen. Äidin appivanhemmat olivat henkeään pidätellen seuranneet miniänsä aggressiivista käytöstä ja näkivät, että näin epäsopuinen ja riitaisa avioliitto väistämättä päättyy avioeroon. Äiti ei aavistanut, että appivanhemmat olivat testamentilla varmistaneet, että heidän omaisuuttaan ei missään elämänvaiheessa miniälle siirtyisi.

   Monikan elämä pienestä pitäen oli äidin jatkuvien kiukkuisten raivonpuuskien ja isän kovaäänisten puolustelujen ristitulessa ollut yhtä piinaa. Hän oli jo varhain päättänyt, että jos hän joskus menee naimisiin, hänen avioliittonsa olisi sopuisa, hänen kodissaan ei riideltäisi. Ja siitä hän oli aina pitänyt kiinni. Kaiken hän oli kiltisti niellyt, antanut miehensä päättää kaikista asioista.

- Mutta meillähän on joka tapauksessa mennyt ihan hyvin – Waldemar yritti rauhoitella – eikö sitten ole? Sinähän olet saanut kaiken, tai ainakin melkein kaiken, mitä olet halunnut, olen vienyt sinut monille ulkomaanmatkoille, ravintoloihin, teatteriin, ystäviemme luo, olen ostanut sinulle autoja, turkkeja, koruja. Melkein joka viikko olen tuonut kimpun kukkasia sinulle. Olen ostanut meille tämän unelmiesi talon, purjeveneenkin ostin. Mistään laiminlyönneistä et voi minua syyttää. Mitä sinulta on puuttunut? Uskollinen olen sinulle ollut ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Ja mikäli olen osannut tulkita oikein, olet ollut vuoteessakin ihan tyytyväinen!  Minä en kerta kaikkiaan käsitä, mistä minua syytät! Onko paha asia, että minä rakastan sinua, ilmeisesti sokeasti?

   Monika tuijotti kukkapenkkiä ikkunan alla – orastavia liljoja, pionien nuppuja, ruusupensaiden avautuvia nuppuja – puutarhan istutukset, ainoat asiat, mistä hän ihan itse oli saanut päättää! Kaikki mitä mies oli kotiin, hankkinut oli hyvällä maulla ostettua, mutta että hän ei ollut saanut olla mistään asiasta päättämässä. Niin kuin muissa avioliitoissa. Se tuntuisi enemmän omalta.

- En saa koskaan päättää mistään asiasta! Haluat kyllä minut mukaasi, kun teemme isompia ostoksia, kysyt jopa mielipidettäni, mutta jos jotain yritän sanoa, aina löydät ehdotuksestani jotain negatiivista, ikään kuin en osaisi mitään ajatella – se sinun ehdotuksesi on aina parempi. Ja minä alistun sinun tahtoosi! Vaikka mielessäni kapinoin, ajattelen – sehän on pikkujuttu, mitäpä tuosta riitelemään, päätä sinä! Sinun omanarvontuntosi on järkähtämätön. Olet minua niin paljon viisaampi, taitavampi – ja sinun rahoillasi ostokset tehdään!

   Waldemar kuunteli hiljaa, ajatteli mielessään – niinhän asianlaita onkin! Katseli leiskuvaa vaimoaan lähes huvittuneena – oikeastaan tämä oli ihan sievän näköinen tuollaisena –  kaula kaarevana kuin joutsenella, mielialaa elävöittävät käsien eloisat liikkeet, ruusuiset posket, tuulessa liehuvat vaaleat kiharaiset hiukset avautuvien ruusunkukkien kehystäminä. Mutta Monika ei miehensä silmäkulmassa ihastuksen pilkettä nähnyt.

   Kun Monika oli avannut vuosia kahlitsemansa padon, oli tunneryöppy pidättelemätön -ja sinä olet niin omistushaluinen. Sinä katsot, että kun sinä kerran rakastat minua niin äärettömästi, olen ikään kuin sinun omaisuuttasi, olen ikään kuin esine itsekin, esine, jota koko ajan tarkkailet. Syrjäsilmällä seuraat jokaista askeltani. Puhumattakaan jos lähden yksin ulos, kohta soi puhelin ja kysyt missä olen ja milloin tulen kotiin. – Minulla on ikävä sinua, sanot. Et halua päästää minua katseesi ulottumattomiin! Kadehdin naisia, jotka ystävättärensä kanssa ilman yhtäkään miestä voivat matkustaa ulkomaille tai mennä vaikkapa teatteriin tai oopperaan tai vaikkapa terassille nauttimaan viinilasillisen. Sellainen ei minun kohdallani tule kysymykseenkään! Sanot, että tarvitset minua! Mihin sinä minua tarvitset? Sano!

- Minä viihdyn sinun seurassasi, rakastan sinua. Minä ikävöin sinua, kun et ole luonani. Eikö se riitä?

- Ehkä jollekin toiselle – voisi jopa imarrella, että on niin henkevää seuraa. Mutta kun en ole henkevää seuraa!  Ja ahdistavinta on se, että kaikki ajatuksenikin minun pitäisi sinulle paljastaa! Koko sisimpäni. Kaikki tunteeni. Seuraat jokaista ilmettäni, yrität tunkeutua ajatuksiini, sieluuni! Jos voisit, uniinikin tunkeutuisit! Minulla pitäisi olla samat ajatukset ja tunteet kuin sinulla! En ole sinun siamilainen kaksosesi! Olen sinun tunteittesi vanki! Ne tukahduttavat minut. Tarvitsen tilaa itselleni, tilaa, joka on vain minun omaani – tarvitsen oman reviirin! Ymmärrätkö?

   Monika otti tukevamman otteen porraskaiteesta, tasapainotteli sekavien tunteittensa ja epätasapainoisten kenkiensä kanssa, ehti tunnepurkaukseltaan tuskin hengähtää, kun jatkoi - rakkautesi varjolla kahlitset henkeäni ja ruumistani, torjut kaikki ystäväni, olen vain sinun armoillasi. Sinä ympäröit minut alusta alkaen omistajan rakkauden panssariverkolla. Silloin ennen se imarteli, nyt se vain vangitsee! On minun oman itsetuntoni heikkoutta, kun olen jättäytynyt täysin sinun ohjailtavaksesi. Sinun tahtosi on aina ollut minun tahtoani voimakkaampi.

   Yksin ollessaan Monika oli usein ajatellut – Jos olisin tiennyt, miten elämäni Waldemarin kanssa tulisi olemaan, en olisi naimisiin tämän kanssa mennyt. Sitten hän pelästyy ja kysyy –Onko asia todella näin? Silloin hän panee vaakaan kaiken, mitä hän on miehen kanssa kokenut. Kaiken hyvän toiseen vaakakuppiin, kaiken katkeruuden toiseen. Hyvää on paljon, mutta katkeruus on niin syvälle hänen sielunsa syvyyksiin syöpynyt, että se myrkyttää ja hämärtää hyvänkin. Ja mitä enää hyödyttää pohtia naimisiin menoa. – Tehty mikä tehty. Ei kai asia enää miksikään muuttuisi, vaikka eroaisimmekin. Kovin olisi vaikeaa aloittaa elämää enää alusta. Monikan pää painui alas, kaikki kiihko oli kadonnut.

- Minulla ei ole yhtä ainoaa ystävää! Monika jatkoi alistuneesti. –On nöyryyttävää tunnustaa, ettei omista ainoatakaan ystävää. Ne sinä karkotit pois jo silloin tuttavuutemme alkuaikoina. Minä kaipaan ystäviä!

- Mutta äskenhän olimme liiketuttavieni luona Wienissä. Etkö muista kuinka hauskoja ravintolailtoja meillä oli? Kuinka me tanssimme ja kuinka sinua tanssitettiin! Oletko unohtanut? Sinä olit niin sievä valkoissa décolleté -iltapuvussasi! Olet niin hoikka ja sinulla on niin kauniit olkapäät! Ja olet niin viehättävä seuralainen! Kai huomasit, miten miehet sinua katselivat! Minä ainakin panin sen merkille, vähän mustasukkaisenakin, se minun täytyy myöntää! Mutta ennen kaikkea olin ylpeä, ajattelin –tuo hurmaava nainen on minun vaimoni!

    Kyllähän Monika sen matkan muisti, oli ehtinyt muistella jo monta kertaa – sillä tavalla ei yksikään mies ole minua aiemmin tanssittanut! Se oli elämäni tango – se tanssi oli unelma. Sillä tavalla en ole eläessäni liihotellut, olin kevyt, kuin ilmaa, aineeton. Ja mikä ihaninta, mieskin tunsi samalla tavalla! Kuiskasi korvaani, ettei ollut tanssiessaan sellaista yhteensulautumista ennen kokenut! Muisto sykähdyttää Monikaa vieläkin, mutta ei hän sitä Waldemarille uskalla tunnustaa!

- Mutta eiväthän he minun ystäviäni ole! Ja kyllähän minä tiedän, mitä sinä minulta odotat, ja käyttäydyn toivomustesi mukaisesti. Seurustelen seurustelemisen vuoksi, puhelen puhelemisen vuoksi, nauran vanhasta tottumuksesta. Näin olen aina tehnyt, näin kuuluu tehdä. Seurustelu kuuluu sinun johtaja-asemaasi. Ulospäin näyttää siltä kuin minulla olisi kaikki hyvin, kuin olisin iloinen ja onnellinen ihminen. Mutta en ole mitään niistä!

   Vain itselleen Monika oli uskaltanut tunnustaa oman tyhjyytensä. –Minulla ei ole itseäni, ei ihmistä, ei jumalaa. Olen yksin, olen kylmä, olen iloton.

   Monika oli yrittänyt vakuuttaa itselleen –Minulla on kaikki hyvin! Minulta ei mitään puutu! Olen saanut enemmän kuin olen ansainnut! Olen kiitollinen kaikesta. Olisin kiittämätön, ellen olisi. Yöllä uni ei tule. –Miksi olen tyytymätön? Eikö kaikki olekaan hyvin? Mikä on vialla, mitä puuttuu? Ruumiini on yltäkylläisyyteen asti ravittu, henki on nälkiintynyt, näivettynyt. Ruumis ylipainoinen kuin sumopainijalla – henki kuin Afrikan nälkiintyneillä lapsilla. Oma tyhjyyteni! Aineellinen hyvinvointi ei tyhjiötä täytä. Mikä täyttää? Tietäisinpä sen! Katso sisällesi. Tuijota tyhjyyteen. Näetkö mitään? Muuta kuin pimeyttä. Miksi ei enää koskaan naurata? Ei laulata. Isoäitini lauloi aina kuolemaansa asti. Lauloi hengellisiä lauluja tai hyräili niitä. Miten ne muistot lämmittävätkin, rauhoittavat mieltäni vielä vuosikymmenten jälkeen! Minäkin ennen lauleskelin. Enää en koskaan – tuskin enää osaisinkaan. Monika oli koettanut selvitellä tunnesotkujaan. Vain itselleen hän myöntää – jos olisin ilman minkäänlaisia siteitä, todennäköisesti toivoisin, että minut sidotaan. Täysi vapaus lienee vain erakoilla – erakkona oman henkeni riittämättömyys tuskin tyydyttäisi minua kovin kauan.

   Waldemar oli hiljaisena kuunnellut vaimonsa vuodatusta, vuosien aikana tämän sisälle kerääntyneen kuonan ryöppyämistä, katsellut tämän palavan kiukun muuttumista alistetun surulliseksi.

-Jos sinulla on noin synkkä kuva meidän avioliitostamme, pidän lupaukseni enkä tahdo sinua enää sitoa. Olet vapaa menemään!

  Monika on kuin unessa, ei enää tiedä onko elämä unta vai uni elämää!

  Nyt me olemme eronneet, Waldemar ja minä. Minkä vuoksi?  Minä halusin oman reviirin, halusin vapautta, ystäviä ja seikkailuja, niitä Waldemar ei minulle suonut – joko vain hän tai sitten ei hän ollenkaan! Hän oli kahlinnut minut täysin, alusta alkaen. Tukahduttanut minut, minun henkeni ja ajatukseni ylitsepursuavalla rakkaudellaan. Hän oli erottanut minut kaikista ystävistäni, elin erakkona vieraiden ihmisten keskellä. Kunnes en kestänyt enää. Waldemar piti minulle antamansa lupauksen. Niinpä erosimme.

  Ja nyt olin rakastunut! Olin niin rakastunut kuin en koskaan koko elämäni aikana! Rakkaus ei ollut vain fyysistä mielihyvää. Se täytti koko ruumiini ja sieluni. Jokainen soluni oli rakkauden kyllästämä. Olin haltioissani, että olin saanut kokea tällaisen syvän onnen tunteen. Ja nyt olin sitten menossa uudelleen naimisiin, uudelleen sitomassa itseni, luopumassa vapaudestani! 
Nurinkurista! Olin menossa naimisiin itseäni nuoremman, hoikan, huikentelevaisen nuorukaisen kanssa. Sopiessani papin kanssa vihkitilaisuuden järjestämisestä sanoin, että tuleva mieheni todennäköisesti tulee pian olemaan uskoton, joten avioeromme olisi vain ajan kysymys. Eikä pappikaan ehdottanut anteeksiantoa. Ristiriitaista. Erosin Waldemarista, koska katsoin, että hän sitoi minua liikaa, riisti vapauteni, ja olin heti valmis luopumaan vapaudestani.

   Olin sopinut Waldemarin kanssa, että saan asua yhteisessä kodissamme siksi, kun olen mennyt naimisiin. Kuljeskelin haikeutta tuntien tutuissa huoneissa. Olohuoneessa tuuli puhalteli avoimesta ikkunasta, puutarhan vehreä lehvästö kimalteli aamuauringossa. Pysähdyin katselemaan vaaleanpunaisin sydämenkuvin kirjaillulla hennonvihreällä pöytäliinalla olevia häälahjoja – oli hopeaa ja kristallia, oli kahvi- ja teekuppeja, tusina molempia, hienointa porsliinia, Waldemarin antamia, kaikki parasta laatua, kuten aina. 

   Stefan, Waldemarin paras kaveri, tuli sisälle

- Jaha, näin pitkällä sitä siis ollaan!

- Niin ollaan!

Hyppäsin Stefanin kaulaan. Katsoin, että sekava mielentilani oikeutti minut koskettamaan miestä näin kiihkeästi. En tiedä herätinkö hänessä mitään eroottisia tuntemuksia painautuessani kaikkine naisen muotoineni häntä vasten, mutta minut valtasi syvä mielihyvä, kun tunsin miehisen ruumiin kohoumat itseäni vasten.

- Minullakin on omat ongelmani, Stefan sanoi. Minulla on parast`aikaa kuusi tyttöä ja pulmia jokaisen kanssa. Vuokko, tämä viimeinen on ollut makaamassa toisen kanssa.

Noin helppoa haluaisin sen itsellenikin olevan, mietin – että voisin olla ja mennä. Mikä luonnonlaki on kahlinnut naisen yhteen mieheen – ei kuitenkaan kaikkia naisia, mutta minut. Ja mistä tiesin, oliko Waldemarkaan aina ollut uskollinen minulle, vaikka niin väittikin, kukapa hänen syrjähypyistään olisi minulle tullut kertomaan! Olisinko voinut suoda hänelle sellaisen vapauden? Enpä tiedä!

   Waldemar tuli huoneeseen suurena ja voimakkaana. Tapansa mukaan hän oli pukeutunut italialaisen tyylikkäästi, vaaleanharmaa silkkipuku, roosan värinen paita ja harmaa-roosa-valkearaidallinen solmio. Waldemar katseli häälahjoja, sitten mustiin pukeutunutta Monikaa – kuin suruasu - Waldemarin mielessä vilahti – mutta ennen kuin ehti sanoa sanaakaan, Monika selitti -minut vihitään torstai-iltana Paavalin kappelissa, vain minun sisarukseni tulevat olemaan läsnä.

- Olette jo niin pitkällä –Waldemar sanoi alistuneesti. En voi muuta sanoa kuin, että nämä vuodet ovat olleet elämäni onnellisimmat. Vaikka Waldemar katsoi minua silmiin, minusta tuntui, että hänen sisäinen katseensa oli suunnattu ohitseni, hänen ajatuksensa, tunteensa olivat kosketuksessa jo jonkun toisen ajatuksiin ja tunteisiin. Vai kuvittelinko vain? Hätäännyin, tuntui kuin pohja elämältäni olisi pudonnut.

- Minä en halua tästä meidän yhteisestä kodistamme itselleni mitään. Haluan, että tämä säilyy juuri tällaisena. Minä olen aina rakastanut tätä kotia, kaikkia sen esineitä, sen henkeä. Haluan tämän pysyvän entisellään, sanoin.

Minusta tuntui, että jos koti pysyisi muuttumattomana, se olisi tuki ja turvapiste, että jokin asia tässä maailmassa olisi vakaa, muuttumaton, vaikka se ei minun kotini enää olisikaan.

- Minut on nyt valittu ensi vuoden alusta suuryhtymän johtajaksi, Waldemar sanoi. Talousjohtajamme lohdutti minua avioerostamme kuultuaan sanomalla –Sinulla on asema ja rahat ja sehän on puoli onnea! Pienoista katkeruutta tuntien totesin, että Waldemar oli oikeastaan melko tyytyväinen elämäänsä. Minulla ei ollut asemaa, ei rahaa eipä rakkaudestakaan voinut puhua. Olisin ollut valmis palaamaan entiseen, mutta tunsin, että mikä oli mennyttä, oli mennyttä – ja minä olin hävinnyt osapuoli.

   Raottaessani silmäluomiani olin edelleen autuaassa mielentilassa. Olin niin rakastunut kuin en koskaan aikaisemmin. Olin onnellinen, että olin saanut kokea niin syvän, koko ulottuvuuteni täyttävän tunteen. Aiemmin tällaista tunnetta en tiennyt olevan olemassakaan.

   Kuunvalo siivilöityi ohuiden verhojen läpi huoneeseen. Peiton alla tunsin Waldemarin lämpöisen jalan kosketuksen omaa jalkaani vasten. Hämärässä näin leveiden hartioiden ääriviivat. Mieleni teki painautua hänen selkäänsä vasten. Turvallinen selkä. Kysynpä aamulla, minkä nimen hän oli ajatellut autolle antaa. Mutta tällaisesta unesta en kyllä uskalla Waldemarille hiiskuakaan!

file:///C:\Users\Pepi\Documents\PASKA%202.docx

ORVOKKI, MIEHET JA MINÄ

Olin pyöräillyt mieheni Petterin kanssa Orvokin ja tämän miehen Villen luo iltaa viettämään. Elokuinen ilta oli harvinaisen lämmin, joten Villen avoterassilla tarjoilema kylmä kuohuviini vilvoitti mukavasti. Valkokukkaisten jasmiinien kiihottava tuoksu, taivaanrannasta nouseva kuu ja kuplivat laseissa lupailivat leppoisaa yhdessäoloa.

   Ilta oli mennyt rattoisasti niitä näitä puhellen. Olimme lopetelleet päivällisen, todella herkullisen, kuten Orvokin tarjoilut aina – tuliset intialaiset katkaravut, suussa sulava karitsanfilee, ja kaiken kukkuraksi ranskalaista creme brulee paahtovanukasta, minkä flambeerauksessa Orvokki olikin mestari! – Illan aikana Orvokki oli huvittuneena kertonut, kuinka hän oli saanut erään tuttavarouvan mustasukkaiseksi, kun hän leikkimielessä oli hyväillyt tämän miestä. Vaimo oli kivahtanut Orvokille, että aina sinä olet sen minun mieheni kimpussa! Orvokki sanoi, että hän usein saa naiset mustasukkaisiksi.

   Nyt istuimme mukavasti uppoutuneina aistikkaasti kalustetun olohuoneen valkoisiin nojatuoleihin. Olimme juoneet kahvin, ja gintonic poreili lasissani. Villellä ja Petterillä oli edessään uudelleen täytetyt konjakkilasilliset. Orvokki oli ottanut pelikortit pöydälle ja pyysi, että opettaisin hänelle jonkin pasianssin. Rupesin latomaan kortteja pöydälle. Mutta ennen kuin ehdin sen pidemmälle, Orvokki huudahti hädissään –Ketä miestä minä nyt ajattelisin! –Minulla ei ole yhtään miestä, jota ajatella! Minä en ymmärtänyt miksi hänen olisi juuri silloin pitänyt ajatella jotain miestä, ei pasianssi ainakaan sitä edellyttänyt. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hypähti Petteri tuolistaan, ojensi kätensä Orvokille kuin koulupoika ja huudahti –Minua!

   Mieleni teki potkaista Petteriä, mutta eihän ylpeyteni antanut osoittaa, että olisin moisen tapahtuman vuoksi Orvokista mustasukkainen. Mielestäni olisi ollut Villen asia huudahtaa, että häntä vaimon tulee ajatella. Mutta minun mieheni reaktio oli niin salamannopea, että me kaksi jäykistyimme sanattomiksi. Muljautin Petterille vain hämmästyneenä ja jatkoin pasianssia. Mietin, onko todella niin, että Orvokki herättää miehissä sellaisia intohimoja, joista hän niin usein kertoo. Minulle täysin käsittämätöntä, vaikka hän erinomainen ruoanlaittaja onkin! Nimestään huolimatta hänessä ei mielestäni ole mitään hentoa, hellyyttä herättävää, orvokkimaista, pikemminkin miesmäistä ronskiutta. Ennen lähtöämme halasin Villeä pehmeän lämpimästi ja sanoin, että me kyllä ymmärrämme toisiamme – ja hän halasi minua vieläkin lämpimämmin.

   Minä poljin kotiin tukka suorana kiukusta. En sanonut sanaakaan miehelleni ennen kuin olimme sammuttaneet yölampun. Silloin sappeni purkautui!

- Varo, ettet syö liikaa niitä hormonipillereitä, tai muutut jälleen koulupojaksi! Sinä teet itsestäsi hölmön ja nolaat minut!

- No mitä minä taas olen tehnyt? mies ihmetteli hölmistyneenä.

- Jaa-a sanopa se, tekeydyt taas niin viattomaksi niin kuin et mistään mitään tietäisi! Oletko jo niin höperö, ettet enää huomaa mitä sanot tai miten toimit?

Mies suuttui silmittömästi, eikä tahtonut myöntää mitään tehneensä.

- Kaikkea sinä kanssa keksit! Oletko niin mustasukkainen, ettei saa laskea vähän leikkiäkään enää?

- Sinun reaktiostasi oli leikki kaukana! Olisitpa vain nähnyt kirkastuneen naamasi!

   No, tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun minä sain nolostua Petterin muihin naisiin kohdistuvan liehittelyn vuoksi. Kaikkien naisten hyväksynnän hän yrittää voittaa – ja voittaakin. Jokaista naista hän on syleilemässä, halaamassa, imartelemassa, ihailemassa. Olin usein miettinyt mikä voi olla syynä moiseen tarpeeseen. Äitikompleksihan sen täytyy olla, kuinka hän muuten voisi käyttäytyä niin julkeasti, minua niin nöyryyttävästi. Hän kostaa äitinsä vihan minuun, vaimoonsa! Äiti ei häntä hyväksynyt, ei halunnut, oli katkera, että lapsen oli synnyttänyt. Petterille oli syntynyt pakkomielle, että joka ikisen naisen on ihastuttava häneen, hän etsii jokaisessa naisessa äitinsä hyväksyntää. Mutta minä alan saada kyllikseni. Sinänsä hänen liehittelynsä on minusta samantekevää, mutta se loukkaa minun itsetuntoani naisena – että hän julkisesti osoittaa, että minä en hänelle riitä. Varmaan pitää myös paikkansa – nyt, ei aiemmin.

   Mietin, mitenkähän olet toiminut kaikilla matkoillasi, kun minä en ole ollut mukana. Oletko vietellyt jokaisen tapaamasi naisen? Tai langennut jokaisen halukkaan viettelijän pauloihin? Euroopassa – Aasiassa – Amerikassa, monilla liike– ja kongressimatkoillasi?

Miten silloin, kun minä en ole näkemässä, kun minun läsnäolonikaan ei sinua hillitse. Usein olin mielessäni pyöritellyt epäluuloani Peterin uskollisuudesta.

   Erään ravintolaillan jälkeen olimme uppoutuneina hämyisän olohuoneemme sohvaan, Peterin käsivarsi turvallisesti olkapääni yli kietoutuneena, sanoin sellaista, mitä olin karttanut sanomasta

- minä en ole milloinkaan ollut sinulle uskoton, sanoin, –miten mahtaa olla sinun laitasi? Sinulla ainakin on ollut siihen monet mahdollisuudet, kun olet Jussin kanssa maailmaa työmatkoillasi kiertänyt.

Silmien värähdys, se kavalsi miehen!

Mutta ennen kuin hän ehti suutaan avata, heitin hänelle pelastusrenkaan! Sanoin

- ja olihan se Jussikin ollut uskoton omalle vaimolleen, niin uskomattomalta kuin se minusta silloin kuulostikin.

Siihen täkyyn Petteri tarrautui salamannopeasti, ohitti minun kysymykseni omasta uskottomuudestaan ja rupesi selittelemään Jussin harha-askelia.

- Eihän se Jussi oikeasti mitään, ei se niin varmaa ole, ihmiset puhuvat niin paljon, se oli varmaan jokin väärinkäsitys!

Aina olin epäillyt, mutta nyt tiesin sen sanomattakin. Panin Petterin seinää vasten, mutta samalla heitin tälle pelastusrenkaan – enkö uskaltanut kuulla totuutta, vai halusinko pelastaa miehen – vai itseni kohtaamasta totuutta? Halusinko sinisilmäisesti jatkaa itseni pettämistä, vaikka mielessä alituinen  kalvava epävarmuus? Entä totuus – sekö mullistaisi koko elämäni, sitä riskiäkö en halunnut ottaa? Yksinjätetyksi tulemisen pelko – siis mieluummin valhe. Vaikka eihän Petteri sanallisesti valehdellutkaan, ei vastannut kysymykseeni lainkaan, vaan rupesi puolustelemaan Jussia.

   Silloin minä en kuitenkaan ollut aivan varma, mutta nyt minä sen jo tiedän, olen nähnyt. Silloin, kun olimme Tukholman matkalla, sen muistan ikuisesti. Iltamyöhällä menimme pieneen vanhan kaupungin kapakkaan. Se oli rappeutunut kallellaan oleva rakennus hämärästi valaistun kujan varrella. Ihoa värähdyttävää aistillista tanssimusiikkia kantautui kadulle saakka. Kun astuimme sisään, huomasin että kapakka olikin tyttötalo. Tarkoituksellako Petteri oli paikan valinnut, mietin. Tupakansavun ja alkoholihöyryjen tiivistämässä huoneessa oli monenlaisia tyttöjä, tummia ja vaaleita, pyöreitä ja laihoja. Tytöt kulkivat ympäri ravintolaa ja hakivat herroja tanssimaan. Petterillä oli siellä entuudestaan tuttu pehmeän oloinen tumma tyttö, jota hän itse – minusta lainkaan välittämättä – meni hakemaan tanssiin. Halukkaasti tyttö lähtikin mieheni mukaan, pani kätensä tämän pikkutakin alle, halaten miestä kiihkeästi. Olin heille kuin ilmaa. Kuulin, kun tyttö sanoi Petterille, että nyt olisi miehen vapaailta. Silloin tiesin, mitä kaikesta seuraisi. Toisiinsa kietoutuneina pari alkoi tanssia.

   Katselin hetken ja ajattelin, että tuolla tavalla en ollut pitkään aikaan miestäni halannut. Emme liioin olleet pitkään aikaan rakastelleet. Jos olisin osoittanut hänelle suurempaa rakastelunhalua, ehkä hän ei olisi heittäytynyt tanssitytön kimppuun noin himokkaasti. Tunsin, että nyt mieheni tulisi pettämään minua, vaikka eihän se mitään pettämistä olisi ollut, ihan avoimestihan hän halunsa osoitti – tiesi, että tiesin. Samalla tunsin helpotusta. Ajattelin, että nyt olemme molemmat vapaita, myös minä. Nyt ei minun omatuntoni tarvitsisi soimata, jos jossakin tilanteessa haluaisin jonkun miehen. Niinpä en ollut mustasukkainen enkä katkera, vain helpottunut.

   Menin naistenhuoneeseen. Kun palasin tanssisaliin, Petteriä ei näkynyt missään. Baaritiskillä otin gintonicin, minkä jälkeen ajattelin palata hotelliin. Taksia odotellessani näin, kuinka eräs juopunut ihramahainen mies työnsi paksut sormensa takaapäin syvälle baaritiskin äärellä roikkuvan punatukkaisen naisen haarojen väliin. Nainen nauroi kirkuvaa huoraista naurua. Minä voin pahoin.

   Menin kadulle odottamaan taksia. Ilma oli syksyisen viileä, kujat olivat pimeitä, ja kummallisen näköisiä mieshahmoja roikkui kujien kulmissa. En kuitenkaan saanut taksia heti ja rupesin pelkäämään, joten palasin sisälle. Kun taksi vihdoin tuli, ilmestyi Petterikin kadulle. Suojeluvaistoni heräsi enkä voinut jättää häntä yksin pimeille kujille harhailemaan, joten kehotin häntä tulemaan mukaan.

   Muutamaa viikkoa myöhemmin juuri, kun pitkästä aikaa olimme uudelleen päässeet erotiikka-asteelle, vietimme taas iltaa Orvokin ja Villen kauniissa kodissa. Mukana oli myös toinen pariskunta, Marie ja Niko. Tällä kertaa Orvokki oli valmistanut herkullisen tapas-pöydän – marinoituja herkkusieniä, mustekalaa erilaisissa kastikkeissa, friteerattuja jättikatkarapuja, Diegon sherry-simpukoita ja paljon muuta. Minä puolestani toin itse valmistamani katalonialaiset sardiinit, joista tiesin Villen erityisen paljon pitävän, Marie toi kreikkalaisen salaatin.

   Ruokailun jälkeen istuimme drinkit edessämme olohuoneen pitkulaisen tupakkapöydän ympärillä, kaksi naista ja kolme miestä. Marie ja minä istuimme sohvassa, miehet nojatuoleissa pöydän toisella puolella, selät keittiöön päin. Tapansa mukaan Orvokki hääräsi keittiön ja pöydän välillä, nauraen ja kovaäänisesti puhellen. Sitten hän tuli seisomaan Petterin viereen, tämän vasemmalle puolelle, pisti oikean käsivartensa mieheni hartioiden yli oikealle olalle. Petteri painoi päänsä Orvokin rintoja vasten, upotti vasemman puolen kasvoistaan tämän väljän mekon poimuihin, rintojen väliin ja kietoi oikean kätensä tämän lantiolle. Ja ihme! Mikä onnellinen myhäilevä hymy Petterin kasvoille syttyi! Silmät ummistettuina, ikään kuin tyytyväinen lapsi äitinsä helmoissa! Minä olin sivustakatsojan roolissa.

   Ja Orvokki taas kertomaan kuinka hän oli kerran halannut yhtä miestuttavaansa ja kuinka tämän vaimo oli tiuskaissut hänelle, että aina sinä olet kopeloimassa minun miestäni!  Nyt minä huudahdin –Niin on pata kantensa valinnut! Niin on miehenikin jokaisen naisen kimpussa, joka hänen lähelleen tulee!

  

   Mietin, mikä ihmeen vimma saa Orvokin pyydystelemään kaikilla vesillä – saalistelemaan sokeana ja välinpitämättömänä toisten tunteille, omien intohimojensa sokaisemana? Elääkö toivossa, että joku koukkuun tarttuisi? Onko kysymyksessä tyydyttämättömät seksitarpeet? Haluaako hän vietellä miehen muilta naisilta? Vai tehdä naiset vain mustasukkaisiksi? Kohentaa omaa itsetuntoaan naisena? Kokeilla omaa viehätysvoimaansa? Vai tehdä oma aviomies mustasukkaiseksi?

   Sitten eräänä luottamuksen hetkenä, kun kahdestaan teimme risteilymatkan Tallinnaan ja istuimme tuudittavassa aallokossa baaritiskin ääressä yhdet grogilasit tyhjennettyinä, toiset edessämme odottamassa, Orvokki ei jaksanut enää itseään hillitä vaan mielen kahlitut paineet purkautuivat yhtenä vuodatuksena.

- Taas se Doris, se Villen ensimmäinen vaimo soitti! Ja keskellä yötä! Lieneekö taas yksinäisyyttään potenut – unelmoiko entisistä ajoista, yhteisestä aviovuoteesta Villen kanssa. Käsittääköhän kukaan, että minä olen räjähtämäisilläni? Aina se soittaa, ollaan sitten missä tahansa. No Villehän auliisti kertookin, missä olemme, minne menemme, mitä teemme.  Ei ole miesparka hänkään päässyt eroon aviokahleistaan. Hoitelee Doriksen kaikki asiat, kaiken mitä se nainen vain pyytää – ja kyllä hän osaakin pyytää!  Hoitelee pankkiasiat, taloasiat, tiedä vaikka ruoka- ja vaatehuollonkin.  Rakasteluun siitä naisesta tuskin on, miten olisi nyt kun ei aiemminkaan! Mutta, että se soittelee aina ja vaikka keskellä yötä! Se varmaan toivoo, että häiritsee meidän öisiä kuumia rakasteluhetkiämme! Kyllä hän siinä hyvin onnistuikin – meillä oli tulinen, kiivas, villi rakkaussuhde!

   Kiukku ja grogi olivat nostattaneet Orvokin poskille hehkuvan punan. Muistot öisistä häirintäpuheluista saivat silmät kipinöimään.  

- Silloin, kun Villen tapasin, mies oli todella seksinälkäinen. Ei ollut vaimo ollut kiinnostunut sellaisesta touhusta. Olivat tosin lapsen saaneet aikaan, mutta eipä sen enempää. Niin että, kun minä tapasin Villen, se oli ihan kyltymätön! Ei kysynyt aikaa, ei paikkaa! Ja kyllä rakastelu ja seksi olikin ihanaa! No eihän se nyt enää ihan sellaista ole kuin silloin, kun Ville minun luokseni muutti asumaan. Eihän se Ville oikein tiennyt mitä tehdä. Sänkyyn se tuli kiihkeästi, mutta ei se eroa tahtonut ottaa, meinasi kai kahta naista yhtä aikaa pitää. Ei se varmaan eroa siitä Doriksesta aikonutkaan ottaa. Mutta minulla oli vähän toisenlaiset suunnitelmat! Sanoin Villelle vaikka kuinka monta kertaa, että sen pitää ero ottaa, jos minun kanssani haluaa rakastella. Ja kyllä Ville lupaili, joka kerta. Mutta kun vuodet kuluivat, eikä Ville mitään kiirettä pitänyt, panin sille ultimaatumin!

Aallokon noustessa yhä korkeammaksi Orvokin muistojen herättämä sisäinen myllerrys kasvoi samassa mitassa, ja hänen äänensä voimakkuus peitti meren pauhun.  

- Tästä tulee nyt loppu! Joko otat eron, ja mennään naimisiin tai sitten minä teen tästä lopun! Monta vuotta ollaan jo yhdessä oltu – sinulla on toinen jalka Doriksen sängyssä, toinen minun. Jos et nyt eroa, niin minä lähden omille teilleni. En aio loppuelämääni sinun rakastajattarenasi olla! Ota tai jätä!

    

   Orvokin ääni tärisi muistojen tuomasta kiihtymyksestä. –Olihan se aika rohkea veto, vai mitä ajattelet? Jos se olisikin vaikka jättänyt? En tiedä mitä todella olisin tehnyt! Olin minä sen verran Villeen rakastunut, ja meillä se rakastelu oli niiiin ihanaa, ei kenenkään toisen kanssa ole sillä tavalla ollut!

- Vaikeaahan sitä on jälkikäteen sanoa, miten olisit toiminut, sanoin ikään kuin tilkkeeksi, tietäen, ettei mielipiteelläni Orvokille minkäänlaista merkitystä ollut.

- Ja ottihan se Ville lopulta eron Doriksesta. Vihdoinkin saamme elää rauhassa kahdestaan, viettää auvoista avioelämää! Niin minä luulin! Virallisesti jätti, käytännössä mikään ei muuttunut. Onhan somaa – kaksi uskollista vaimoa! Molemmille voi murheensa kertoa, molemmilta lohtua hakea – jos toinen ei tyydytä, toinen ilomielin sen tekee! Nyt en tiedä enää onko tunteeni Ville kohtaan vihaa vai rakkautta. Jos se on rakkautta, täytyy sen olla suurta, voimakasta ja syvää koska tunnen tällaista tuskaa. Jos se taas on vihaa, täytyy senkin olla suurta, voimakasta ja syvää koska mieleni on raskas kuin lyijymöhkäle! Mutta mustasukkaiseksi ja katkeraksi hän minut tekee! Mustasukkaisuus kutistaa minun sieluni! Olen nöyryytetty! Haluaisin riuhtaista itseni irti Villestä ja jättää koko miehen! 

   Molempien lasit olivat ihan huomaamatta tyhjentyneet ja uudet jääpalat kalisivatkin jo seuraavissa laseissa. On tämä sen verran rankka matka, että kyllä pitää aisteja vähän lisää turruttaa, ehdin ajatella, kun Orvokki jo jatkoi

-Mieleni tekisi huutaa – saamari, saatana, perkele! Minulle sinun ei enää tarvitse soitella, minun luokseni sinun ei enää tarvitse tulla öitäsi viettämään! Mieleni tekisi huutaa kovaa –Älkää naiset ikinä menkö naimisiin eronneen miehen kanssa! Liittoa voikin olla jakamassa kahden sijasta kolme!

   Kun naapuripöydissä uteliaat katseet rupesivat kääntymään meihin päin, yritin rauhoitella Orvokkia ja saada laskemaan äänen volyymia.

-Haluaisin huutaa! –Haluan elää vain sinun kanssasi! Huuto olisi kuin parahdus!

   Olinkin ajatellut, että jokin luuranko siellä Orvokin kaapissa asustaa! Luulin, että hän haluaa tehdä toiset naiset mustasukkaisiksi ja nauttii omasta valloitusvoimastaan, kun näkee miten saa naiset kihelmöimään. Ehkä sitäkin, mutta kyllä se on Villeen, kun hän yrittää tehdä vaikutuksen, haluaa näyttää tälle, kuinka toiset miehet hänen syleilyssään lämpenevät. Mutta Villen ilme ei värähdäkään! Onko mies kuuro tunteille, vai tunteet kuolleet, mietin. Orvokki on oman elämänsä päähenkilö, kaikki muut ovat statisteja, joihin hän peilaa omaa arvoaan naisena, rakastajattarena, valloittajana – vai häviäjänä? Muut naiset ovat hänen elämänsä sivujuonia.

   Mutta miten on omien tunteitteni laita? Onko jäljellä enää vain jäätä, onko edes yhtä lämmintä ajatusta Petteriä kohtaan? Minä olen tullut kylmäkiskoiseksi, tuskin päästän häntä lähelleni. Vaikka hän joka aamu ja ilta  edessäni alastomana yrittää näyttää miten komea miesvarsi hänellä on, mutta ei, katson hänen ohitseen. Hän tulee ja haluaa syleillä minua, vuodattaa rakkaudentunnustuksiaan, minä annan sen tapahtua ottamatta millään tavalla osaa hänen lähentelyihinsä. Annan hänen hyväillä, en työnnä pois, mutta hengessä en ole mukana. Seison kuin suolapatsas, en pane käsiäni hänen ympärilleen. En tee pienintäkään lämmön elettä, ilmettä, toivon vain, että hän lopettaisi pian. Ja kun hän lopettaa olen helpottunut, kun olen kestänyt tilanteen. Mutta varmasti hän tuntee viileyteni, kylmyyteni. Ehkäpä hän senkin vuoksi halailee muita naisia, saa näiltä enemmän vastakaikua.

   Mutta miksi näin on, en tiedä. Kysyn sitä itseltäni. Voisinko muuttaa suhtautumistani, lämmetä, hyväillä, olla niin kuin ennen, kauan sitten? Silloinhan lämpenin pelkästä katseesta. Missä ovat tunteet, ne lämpimät? Kuolleet? Yhteistä ei ole enää muu kuin talo, osakkeet ja lapset. Ne ovat meidän puheenaiheemme, huolenaiheemme. Nuoruudessani, kun epäilin Petterin olevan kiinnostunut jostakin toisesta naisesta, kaikkeni tein, kaikkeni annoin, jotta hän unohtaisi kaikki muut. Hänen elämässään ei saanut toista naista olla, hän oli vain minun, minä vain hänen!

   Miten on nyt? Olenko mustasukkainen, vai onko se vain loukattu itsetuntoni, joka saa minut kihelmöimään, kun näen hänen kerta toisensa jälkeen lähentelevän muita naisia. Että nämä toiset naiset näkevät, että minä en ole hänelle riittävä, että hänen täytyy julkisesti tyydyttää tarpeitaan toisilla naisilla. Onko se loukattu omanarvontunne naisena, joka kärsii, kun hän näyttää, että hän on aliravittu, että olen hänelle erämaa. Ja niinhän minä olenkin, sen myönnän. Onko mitään tehtävissä? En tiedä. Haluanko? En tiedä. Kylmyys täyttää mieleni. Elämä yhtä teatteria!

KOHTALO

Olen katala, olen pettänyt sinut, olen kieltänyt sinut – julkisesti, aiemmin vain hiljaa sisimmässäni. Nyt olen sanonut sen ääneen, sanoin, että oli hyvä, että kuolit! Nainen hätkähti, ei hän ollut ajatellut sanoa sitä ääneen, lause vain tuli, vahingossa. Vaikka hän oli aiemminkin mielessään ajatellut, että näin rikasta elämää hän ei entisen miehensä rinnalla koskaan olisi saanut, ei hän sentään ollut kehdannut sitä ääneen sanoa. Mutta nyt se pääsi livahtamaan – ihan vahingossa. –Hyvä että kuoli! sanoin. Kuinka saatoin paljastaa oman pimeän sisimpäni, itsekkyyteni, henkisen köyhyyteni?! Olinhan aina pyrkinyt olemaan ihmisten silmissä jalo, laajasieluinen ja hienostunut. Ja itseni silmissä!  Nyt osoitin todellisen minäni – olenkin kova, sydämetön, tunteeton, itsekäs! Olenkin teeskentelijä!  Ajattelen vain omaa onneani, elämääni. Miten rikkaaksi se muuttui, kun sinua ei enää ole. Olet poissa elämästäni, tieltäni. Ja kuitenkin sinä olit elämäni ensimmäinen rakkaus tai ihastus tai miksi sitä alle kaksikymppinen kokematon tyttö saattaa tulkita. Mutta muistan, miten ulvoin kuin hakattu eläin, tuskasta, kun nainen puhelimessa ilmoitti –Miehenne on kuollut! Käsittämätöntä. Kuinka minulle voi sattua tällainen onnettomuus! Kapinoin Luojaa, sinua, elämää, kuolemaa, kohtaloa vastaan.

   Siinä he seisoivat laivan kannella matkalla Tukholmaan, kansantanssiryhmän esiintymismatkalta kotiin palaava nuori hauskannäköinen ruotsalaispoika ja suomalainen lukiolaistyttö matkalla kesätöihin. Nojailivat laivan reunakaidetta vasten, kohtuullisella etäisyydellä toisistaan, eivät kuitenkaan liian kaukana, etteivätkö olisi voineet vaihtaa muutaman sanan ilmasta ja laivamatkasta. Eikä nuorten tuttavuuteen enempää tarvita. Kun iho molemmilla väreilee.

   Kummallakaan ei ollut varaa hyttiin, mutta pojalla oli makuupussi. Kolean aamu-usvan tunkeutuessa kannelle nuoret kömpivät vaatteet ryppyisinä makuupussista. Pojan ruotsalaisseurueen ylenkatseelliset ilmeet kertoivat selvän käsityksensä suomalaistyttöjen moraalista – selvä huora, kuten muutkin Ruotsiin tulevat suomalaistytöt! Tyttö kohautti olkapäitään, väärä arvio – luulkoot, omapahan on erehdyksensä.

   Tyttö seisoi Slussenilla. Oli seissyt jo puoli tuntia. Oli ilmeistä, että ruotsalaistenmiesten mielestä suomalaistyttöjä sai narrata treffeille ja jäädä itse tulematta. Tyttö lähti kävelemään poispäin. Ei niinkään pettyneenä siihen, että poikaa ei enää tapaisi kuin kiukkuisena itselleen, että oli suostunut tapaamiseen ja vielä tullutkin. Oli mennyt ansaan. Olisi hänellä pitänyt olla sen verran ylpeyttä, että olisi jättänyt tulematta hänkin. Silloin vilahti valkoinen ylioppilaslakki väenjoukossa. Poika pyyteli anteeksi, ettei heti ollut löytänyt tyttöä sokkeloisella asemalla.

   Nuoret kävelivät hämärtyvässä kesäillassa pitkin puistokäytäviä. Djurgårdenin kallioilla he istahtivat pehmeään ruohikkoon. Ilta rupesi pimenemään. He olivat kaksin. Vehreiden pensaiden ympäröiminä he makasivat selällään ruohikossa. Suutelivat ja halailivat. Tyttö tunsi, kuinka hameen helma rupesi nousemaan, miten pojan käsi hivuttautui hänen reidelleen, jalkojen väliin. Tyttö puristi reidet yhteen. –Älä luulekaan, että se onnistuu! ajatteli tyttö uhmakkaana, reidet kouristuksen omaisesti toisiinsa puristettuina. Pojan kuuma huohotus kaulallaan, kädet kiihkeästi vaatien, tytön taistellessa vastaan.

   Rasahdus pensaikossa! Tyttö ponnahti istualle. Pensaiden takaa häämötti miehen pää, kaula pitkänä kurkottaen, silmät hehkuen, odottaen. Ja toisen pensaan takaa toisen miehen palavat silmät ja kolmannet. Joka puolella pensaikossa pimeässä kiiluvia silmäpareja valmiina tyydyttämässä sairaalloisia tarpeitaan!

   Kauhuissaan, raivoissaan, loukkautuneena, suuttuneena taakseen katsomatta tyttö ryntäsi mäkeä alas, kadulle. Hän juoksi ja huohotti kiukkuisena. Että kaveri oli järjestänyt hänet tällaiseen hirveään tilanteeseen! Sairaita miehiä! Kaikki sairaita!  Niillä ei ole mielessään muuta kuin yksi asia! Ei yhdelläkään!

-  Voitaisiinko tavata? kuului pojan ääni puhelimessa.

-  Minulla on huomenna vapaapäivä, tyttö vastasi.

-  Tavataan sitten huomenna, poika  innostui. –Mennään pyöräilemään, saatko polkupyörää lainaksi? Tulen hakemaan sinut kymmeneltä.

Tuli, kuten lupasi – tytön alivuokralaishuoneeseen asti. Tuskin ovesta sisälle ehti, kun jo käsiksi kävi. Kaatoi sänkyyn, kävi päälle, yritti. Tyttö työnsi pojan päältään, vääntäytyi vapaaksi.

-  Lähdemmekö pyöräilemään, vai mitä varten minä pyörän lainasin? Tytön katse oli kova ja peräänantamaton.

   Nuoret pyöräilivät asfalttitietä maaseudulle päin. Alkukesän sinitaivainen päivä. Aurinko heloitti lämpimänä, linnut livertelivät, ilma oli tulvillaan vehreyttä, kukkien ja ruohon tuoksua. Tytöllä ei ollut minkäänlaista käsitystä olivatko menossa etelään vai pohjoiseen. Mutta pojalle maasto näytti olevan tuttu. He kääntyivät varjoisalle metsätielle. Tytöstä tuntui turvalliselta, kun tiellä oli muitakin ulkoilijoita. He poikkesivat pyörätieltä metsään ja kulkivat yhä syvemmälle, kauemmas tiestä. Poika levitti vaatteensa aurinkoiseen sammalikkoon. Nuoret makailivat auringossa ilkosen alastomina ja söivät äidin pojalleen työhön laittamia eväitä. Mahtoiko äiti aavistaa, missä poika eväitään söi ja kenen kanssa, tyttö mietti. Ja mitenkähän mahtaa työpaikallaan selittää työstä poisjäämisen.

   Tyttö oli hoikka, kaunisvartaloinen, mutta seitsemäntoistavuotiaaksi luottavaisen lapsellinen. Kyllä minua katsella saa, mutta ei koskea! Se oli tytön moraali, moraali, jonka oma syvästi uskovainen äiti oli tyttärelleen vannottanut –  koskea ei saa!

   Mutta pojan moraali oli toinen. Hänelle ei kauniiden muotojen katselu riittänyt. Ja taas alkoi kamppailu. Tyttö alle ja poika päälle. Kovat vaativat miehen kädet tytön reisien välissä. Tyttö nipisti itsensä lukkoon, likisti jalkansa pitkin pituuttaan yhteen. Siinä suolammen laidassa, aurinkoisessa sammalikossa, pojalla penis pystyssä valmiina lävistämään immenkalvon, yritti vimmatusti irrottaa tytön reisiä toisistaan. Mutta tyttö oli sisukas. – Minä en miehelle väkisin antaudu, hän sihisi! Vähitellen mies uskoi, valui sammalikkoon vatsalleen ja rauhoittui. Tyttö riuhtaisi itsensä vapaaksi. Ryntäsi seisomaan. Silmät leiskuen, kädet nyrkissä hän huohotti. –En ikinä sinun kanssasi!

   Nuoret pukeutuivat hiljaisuuden vallitessa, taluttivat pyöränsä maantielle ja ajoivat kaupunkiin. Erosivat omille suunnilleen. Mies lupasi soittaa, mutta tyttö ei uskonut hänen edes tarkoittavan sitä. Yritti vain pelastaa omanarvontunnostaan se, mitä pelastettavaa oli. Eikä soittoa kuulunut, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana eikä koko sinä aikana, minkä tyttö vielä Ruotsissa oli.

   Kuukausia oli jo kulunut, koulut olivat alkaneet, kun tuli kirje ja valokuvia ylioppilaspäisestä nuoresta tukholmalaismiehestä. Ja anteeksipyyntöjä ja selityksiä. Tyttö ilahtui. Olihan nuori mies hauskan näköinen eikä poikanenkaan enää, täysi mies itseasiassa, seitsemän vuotta tyttöä vanhempi ja opiskeli yliopistossa. Tyttö vastasi kirjeeseen. Pian tuli toinen kirje ja kolmas ja vaikka kuinka monta ja jokaiseen kirjeeseen poika sai vastauksen!

   Jouluna poika tuli Suomeen. Toi tuliaisena suurikokoisen ateljee-valokuvan itsestään – tytön mielestä melko omahyväistä, itsekeskeistä. Mutta tytön äiti ihastui heti siistiin ja hyväkäytöksiseen nuoreen mieheen. Uudenvuoden yön nuoret viettivät isonsiskon luona pääkaupungissa. Isosisko oli poikaystävänsä luona, nuoret kaksin asunnossa. Pojalla oli mukanaan makuupussi, sama kuin laivalla. Aamulla siinä oli vain veriset jäljet tytön varjelemasta koskemattomuudesta. Tytöstä oli tullut nainen!

   Koulussa luokkatoveri, uskottu ystävätär, jolta kokemus vielä puuttui, sai kuulla miten, mitäänsanomatonta koko touhu oli. Mutta kai sen oli joskus tapahduttava. Sanovat, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämpää kalvo on – jos vaikka tulisi niin sitkeäksi, että ei enää puhki saakaan. Työlästä se oli nytkin. Eikä se miltään tuntunutkaan, teki vain kipeää, ja sottasi. Aivan liian ihmeellisenä sitä pidetään, hän vakuutteli kokemuksen tuomalla asiantuntemuksella.

Mitään raskaaksi tulemisen pelkoa hän ei kokenut. Ja Luoja varmaan armahtaa naiiveja tyttöjä, aina joskus. Mutta immenkalvon puhkaisu oli sinetti sitoutumisesta – vain kuolema voi sinetin murtaa!

   Nainen näki unen, enneunen?  – Kuljin kohti jokea, kirkon kellot joen toisella puolella soivat. Joen rannassa, viheriöivällä nurmella oli rivissä viisi arkkua. Tiesin, että yhdessä niistä oli joku minun omaiseni. Kuka, sitä ei uni paljastanut. Kun nainen viikkoja myöhemmin meni bussilla sairaalakaupunkiin, entuudestaan täysin tuntemattomaan, ajoi linja-auto kaupungin laidalla virtaavan joen yli, samanlaisen kuin unessa. Rannassa ei näkynyt arkkuja, hautaustoimistossa niitä oli useita.

   Nuori nainen, tuskin muuta kuin tyttönen – harmaa arkinen takki, punainen mokkapäähine kuin Punahilkalla – seisoo hautaustoimistossa, katselee ruumisarkkuja ja liinavaatteita. –Otattako paperisia vai pellavaisia? kysyy virkailija. Appiukko, joka on tullut naisen tueksi, sanoo että otamme halvimpia, paperisia. – Pellavaisia, sanoo nainen. Eikä lauta-arkkua. Nainen pysähtyy tammiarkun ääreen. –Otan tämän, hän sanoo. Myyjä seisoo vieressä, katsoo naisen vaatimatonta vaatetusta, harmaata takkia ja punaista mokkalakkia. –Se on kyllä melko kallis, sanoo. Nainen ei edes nosta katsettaan. –Otan tämän, hän toistaa. – Onko se juuri tämä arkku, johon mieheni pannaan? hän kysyy. – Kyllä, juuri tämä. Samassa nainen kumartuu, menee polvilleen, painaa päänsä juuri siihen kohtaan, jossa tietää miehensä pään pian lepäävän, haluaa, että mies tuntee hänen lämpönsä, haluaa olla lähellä vielä tämänkin jälkeen, hän haluaa, että miehen pää lepää samalla pään alustalla, jolla hänen päänsä on levännyt, kosketus jäisi hänen luokseen, hän haluaa jättää muistonsa miehen mukanaan vietäväksi.

   Sairaalan hautauskappelissa valkeaksi kalkitut seinät, pöydällä raamattu ja lasimaljakossa valkoiset neilikat – kuoleman kukat – ikkunasyvennyksessä valkoiset kynttilät palavat, ruumis valkoisiin pellavaisiin käärinliinoihin kiedottuna tammiarkussa. Oman itsensä näköinen, alle kolmekymppinen nuori mies, sileä iho, kihartavat hiukset. Rauhalliset kalpeat, elottomat kasvot, silmät suljettuina. ”Hyvän näköinen” elävänä, niin myös kuolleena. Naisen sydän hypähtää järkytyksestä. Hän katselee miestä hetken. Yht´äkkiä hän painaa huulensa miehen huulia vasten. Jäinen väristys kulkee hänen lävitse. Kuin jäiseen metalliin olisi huulensa painanut. Lämpimien suudelmien muisto hämärtyi vuosien myötä. Kylmyys tunkeutui sieluun asti, jäisten huulten kosketus jäi loppuiäksi naisen sisimpään.

   Maaliskuisen kuulas ilta enteilee jo kevättä. Nainen on hyräelen tuuditellut pienen vauvansa unten maille, itselläkin jo raukea olo. Puhelimen kolkko rämähdys rikkoo hiljaisuuden, nainen säpsähtää horroksesta.

-  Miehenne on kuollut, kylmän asiallinen naisääni puhelimessa.

-  Kuollut! Kuollut! mitä se sanoo? Hullu nainen, ilkeä ihminen, ei, ei, ei se ole mahdollista!

-  Miten ilkeä olette! nainen huutaa.

-  Miehenne on kuollut, jäinen ääni toistaa

-  Miten se on mahdollista? Ei se ole totta! –Miten voitte sanoa sellaista? Juurihan hän oli tässä, hän eli, hän elää! nainen huutaa tuskaansa kuin tappavasti haavoitettu eläin, pidelleen molemmin käsin päätään, mitään ymmärtämättä.

-  Rauhoittukaan, nainen sanoo, hän kuoli äsken, sisäinen verenpurkaus, sairaus oli syöpää, joka oli levinnyt, voitte tulla noutamaan ruumiin sairaalan kappelista.

  Miten ilkeä ihminen, miten se saattaa sanoa, että sinä olet kuollut, vasta äskenhän herätit minut elämään, ethän sinä voi olla kuollut! Juuri olit tässä, kiinni minussa, lämmin, rakastava. Ihoni sinussa, ihosi minussa kiinni, yhdessä.

   Silloin viimeisellä kerralla, ennen kuin sinä lähdit sairaalaan tutkimuksiin. Silloin me rakastelimme – lattialla. Olimmehan me ennenkin maanneet yhdessä, siittäneet jopa lapsen. Kaksi kokematonta, nainen kelasi muistojaan. Monet yöt vuodesohvassa, minä alla, reidet auki, sinä päällä – tavanomainen asetelma. Minulla oli reisieni välissä synnytysaukko, ei muuta. Minä avoin sinun tulla, sinun tulla ja mennä. En käskenyt enkä kieltänyt. Vaimon velvollisuus, niin minä ajattelin, niin minulle oli opetettu. Se kuului asiaan, naimisissa oloon, ei sen kummempaa.  En odottanut mitään orgasmia, en tuntenut koko sanaa, en tiennyt mitä se oli. Kun en ollut tietoinen paremmasta, en parempaa osannut kaivatakaan. Olisin yhtä hyvin voinut olla koskematon. Ei minkäänlaisia tuntohermoja – ei himoa, ei kaipausta, ei tunteita, kuin kaunisvartinen puu. Ilman vähäisintäkään kosketuksen makua, ehkei kummallakaan. Tietämättä toisen tunteista, haluista, kaipauksesta. En tiedä mitä sinä aktista kostuit, minä kastuin.  Ei pienintäkään nautintoa tai intohimon häivähdystä, ei ihanuuden muistoa. Lapsen saaminen oli tärkeintä, ainakin minulle. Sinulla ehkä kaipaus jostain enemmästä, muutenhan et olisi salaa pornotyttölehtiin uppoutunut!

   Mutta silloin se viimeinen kerta! Silloin sinä herätit minut! Makasit lattialla. Sanoit, että olet niin väsynyt, halusit, mutta et jaksanut. Pyysit minua tulemaan päällesi, ensimmäisen kerran kolmen vuoden aikana. Minä tulin. Minä tulin ja silloin minä heräsin elämään! Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Painoin märät kasvoni paljaalle rinnallesi. Pyytelit anteeksi. – Olen niin heikko, en pysty parempaan, sanoit. Minä pyöritin päätäni. –Parempaa!  Se on parasta, mitä minulle on milloinkaan tapahtunut! Se oli ihanaa! Se oli taivaallista! Vasta silloin minulle paljastui salaisuus. Vasta silloin  heräsin elämään, vasta silloin nainen minussa heräsi. Vasta silloin heräsi kaipaus. Vasta silloin minulle selvisi, miksi sitä ylistetään, miksi sen puolesta ollaan valmiit taistelemaan, jopa tappamaan!

   Istuessani päälläsi sinä viimeisenä sunnuntai-iltapäivänä, maaliskuisen auringonvalon heijastuessa  madonna -kasvoisen taulun lasista vuodesohvan yläpuolella häikäisevän kirkkaana silmiini, muistin että taulu oli eräänä päivänä tipahtanut lattialle sohvan taakse. Lasi ei kuitenkaan ollut mennyt rikki eikä muutakaan vauriota näkynyt, ja kun kiinnitysnarukin oli ehjä ja naula paikallaan, ripustin taulun takaisin. Tuolloin mielessäni välähti vanha uskomus, että taulun putoaminen ennusti kuolemaa.

   Sunnuntaina heräsin eloon, maanantaina lähdit sairaalaan, perjantaina olet kuollut!

–Miehenne on kuollut! Kuollut. Vastahan minä olen herännyt elämään! Juuri olit herättänyt minussa naisen – liian myöhään! Ennen olin ollut vain vaimo ja äiti. Miten sinä voit olla kuollut? Nyt sinä olet poissa! Miten saatoit tehdä minulle näin? Jättää minulle kaipaus!

   Kirkonkellot soivat – sielukellot. Mustia vaatteita, valkoisia kukkia, kyyneleitä. Naisella mustat vaatteet, musta harso surua kätkemässä, kädessä kimppu valkoisia gardenioita, samoja, joita hänellä oli pari vuotta aiemmin ollut morsiuskimpussaan. Eikö joku ollutkin silloin sanonut, että gardeniat ovat kuoleman kukkia! Nyt ne saattelivat nuoren miehen hänen viimeiseen lepopaikkaansa.

   Ja nyt minä olen sanonut, että oli hyvä, että sinä kuolit! Nainen oli kauhuissaan sanoistaan, ja häpeissään. – Anna anteeksi! Olen julma! Ajattelen vain omaa elämääni. Sinä et sano sanaakaan, et pane syytöksiäni vastaan. Et sano, että sinäkin halusit elää. Sanoit jo paljon aiemmin, silloin kun kohtalon oikkuja aavistamatta rakentelimme tulevaisuutta, että et haluaisi kuolla nuorena, että halusit luoda uraa, halusit saada kanssani kuusi lasta – viisi poika ja yhden tytön! Ura katkesi alkuunsa, yhden pojan ehdit saada, et muuta. Sitten kuolema tuli salaa, tietämättäsi, sinulta loppui elämä alkuunsa.

   Mutta minä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos sinä olisit elänyt, nainen tivasi mielessään. Ilman koulutusta, ammattia – vain kotona, suuren lapsilauman äitinä – en muuta. Olisinko tyytynyt osaani? Olisinko näivettynyt, tullut pikkutärkeäksi maalaiskylän koulun rehtorin vaimoksi? Olisiko henkeni kuollut? Mutta kun sinä kuolit, avautui minulle aivan uudet mahdollisuudet. Hankin koulutusta, hyvän ammatin, sain rikkaan arkielämän, matkoja, kaikkea, mistä en olisi osannut edes unelmoidakaan. Ja opin todella rakastamaan, rakastelemaan. Antamaan ja ottamaan vastaan, nauttimaan, estoitta.

   Näinkö piti tapahtua? Oliko tärkeämpää, että sinä jouduit luopumaan unelmistasi, urastasi, ehkä onnestasikin, jotta minä saisin elämäni täyttymyksen? Tätäkö kutsutaan kohtaloksi?

  

KAIKEN SE KESTÄÄ

Lapseni, sinä rakkaudessa siitetty, sinä rakkaudella odotettu, sinä rakkaudella synnytetty, sinä rakkautemme täyttymys! Olet tehnyt minusta Äidin! Jokaisen naisen unelma! Rakkauteni olen sinulle antanut, rakkaudella elämääsi ohjaillut. Olenko onnistunut? Olenko epäonnistunut? Siinäpä kysymyksiä! Onko vastauksia? Mitenköhän sinun tässä maailmassa mahtaa käydä? Kaikkien äitien sydänkysymys.

   Mikä on tämä sielu!? Joka voi tuntea näin katkerasti! Suru tulee jostain pohjattomasta – purkautuu lähes eläimellisenä ulinana, nousee falsettiin, välillä murinaksi muuttuen. Silmät ja nenä valtoimenaan vuotaen. Itserakkauteniko vei minut tällaiseen murheen kurimukseen? Onhan se ennenkin kolauksia saanut, koviakin. Mutta tämä! Kun oma lapsi kieltää Äitinsä! Ja vielä entisen kilpailijansa hyväksi! Vaikka eihän minun ole tarvinnut hänestä kilvoitella, vaan hänen minusta! Tämäkö on syy – saiko hän minusta loppujen lopuksi voiton? Tietämättään!

   Mutta sittenkin. Syy pohjattomaan, lohduttomaan epätoivooni on syvemmällä. Poikani mielestä en ole hänelle riittävän hyvä Äidiksi. Hän julistaa äidikseen toisen naisen – mieluummin kuin minut. Ja kuitenkin olen häntä sielustani, ruumiistani rakastanut. Olenko rakastanut kyytä rinnallani? Sinä kiellät minut, olet Juudas! Kaiken, kaiken - vitut, perkeleet, saatanat – olen kerta kerran jälkeen sinulle anteeksi antanut! Tätä en voi koskaan anteeksi antaa, en koskaan unohtaa! Joka kerta, kun se tulee mieleeni, sieluni mustuu, eikä katkeruudellani ole pohjaa!

   Miten me olemme yhteisinä vuosinamme muuttuneet, kasvaneet – erilleenkö? Vuodetko ovat meidät muokanneet – rakastamaan? Vihaamaan? Onko minulla jäljellä enää vain muistot – jumalaisen auvoisat, myrkyn katkerat. – Mitä sinulla on, Poikani?

Poika tuli koulusta kotiin, Äiti oli ovella vastassa.

-  Oletko sä kotona! Etkö olekaan työssä? Pojan kasvot loistivat ilosta.

-  Minulla on tänään vapaapäivä.

-  Löysin koulunpihalta neliapilan, mutta sitten se meni rikki! Silloin ajattelin, että toivottavasti mun onneni ei nyt mennyt! Vaik´ ei se mitään, mähän sain onnen silloin, kun mä tulin kotiin!

   Äiti oli leiponut kanelipullia. Koko talo tuoksui lämpimältä – pullalta, kanelilta ja äidiltä. Poika tuli koulusta luokkatoverinsa Maken kanssa. Jo eteisen ovella Poika huudahti –Kanelipullia!

-  Haluatteko niitä?

-  Tietenkin! Make rakastaa sinun kanelipulliasi!

-  Etkö sinä sitten rakasta niitä? Äiti kysyi.

-  Minä rakastan sekä kanelipullia että niiden tekijää! Poika huudahti, vilkaisi Äitiä hymy silmäkulmassa ja livahti huoneeseensa Make ja kanelipullat mukanaan.

   Poika oli flunssan vuoksi ollut viikon poissa koulusta. Illalla häntä ahdisti, tuntui ankealta ja vieraalta palata taas sinne. Hän tiesi kokemuksesta, että kaverit huomaisivat hänet tavallista enemmän ja huomauttelisivat kaikenlaista. Ne haukkuivat häntä lihapullaksi ja Pontsoksi ja muuksi paksulaiseksi.

-  Ei ne hauku niitä muita, vaikka ne olisivat yhtä lihavia, mä ihan kadehdin niitä toisia, ne on niin hyviä kavereita kaikkien muiden kanssa! Vaikka mä pidän lihapullista, ei niiden tarvitse mua lihapullaksi kutsua! Varsinkin se Jaska, se on aina haukkumassa mua.

-  Onko Jaska laiha? Äiti kysyi.

-  No sellainen laihan puoleinen.

-  Voisithan kutsua häntä lieroksi, Äiti ehdotti.

-  Voi kuule Äiti, ei mulla olis sisua sillä tavalla lieroa loukata!

   Aamulla Äiti oli ulko-ovella saattelemassa kouluunlähtijää. Portailla, Poika seisoi pää riipuksissa, selkä kumarassa. Mitään sanomatta Äiti rutisti Pojan hellästi rintaansa vasten. Kohta tämä istui autossa isänsä vieressä ja vilkutti iloisesti. Äiti ihmetteli nopeaa ilmeen muutosta, oliko Poika vain pilaillut hänen kanssaan.

   Illalla, kun Äiti tapansa mukaan peitteli Pojan vuoteeseen, tämä pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalle ja pitäisi häntä kädestä.  Silloin Poika sanoi

-  Kiitos Äiti, kun sinä rohkaisit minua aamulla!

Ei ollut Äiti arvannut, että hellä syliin puristaminen oli antanut hänen pojalleen sellaisen voiman, että hän saattoi lähteä iloisin mielin kouluun. Niin vähän sitä tietää ja ymmärtää!

   Ulkona riehuu myrsky, ei sada, mutta riuhtova tuuli paukuttaa kattopeltejä ja riepottaa puita, niiden latvat taipuvat lähes maahan. Yht´äkkiä iso 3-haarainen pihapihlaja katkeaa rymisten. Se jää nojaamaan sähköjohtojen varaan. Huomattuaan sen, Äiti katkaisi sähkön päätaulusta ja juoksi ulos. Poika tuli perässä. Poika sahasi yhden rungon poikki ja airojen avulla he saivat rungon työnnetyksi löysäksi venyneiden sähköjohtojen päältä pois. Poika innostui sahaamaan ja hakkaamaan oksia ja runkoa.

   Äiti istui ikkunan ääressä lukemassa seuraten väillä Pojan puuhia. Tämä yritti hakata kirveellä isoa oksaa. Joka kerta, kun hän kaikilla voimillaan löi sitä, oksa pomppasi korkealle ilmaan. Äiti pelkäsi, mutta ajatteli, että hänen on otettava se riski, että Poika iskee kirveellä jalkaansa. Vähitellen Poika sai oksan poikki, ja Äiti huokaisi helpottuneena. Seuraavan oksan alle Poika asetti ohuen tukin. Kun hän rupesi hakkaamaan toista paksua oksaa, Äidin pelko uusiutui. Ei malttanut mieltään vaan meni ulos. –Etkö voisi sahata noin paksua oksaa, Äiti sanoi, -voit satuttaa itsesi, kun ne kimmahtavat ylös. – Niitä on niin paha sahata, kun ne ovat niin alhaalla, Poika selitti. Äiti kehotti Poikaa ottamaan korkeamman alustan ja rupesi itse siirtämään oksaa korkeammalle.

-  Älä tule sotkemaan minun järjestystäni! –Voi saatana! – se kuului enemmän sihinältä hampaitten välistä. – Pitääkö sinun tulla sotkemaan kaikki!

Äiti katsoi ympärilleen, oliko kukaan kuullut. Ei nähnyt ketään, kääntyi, meni pois. – Minua on loukattu! Mittani on täysi! Tänne minä en kuulu. Sydän raskaana ja itku kurkussa Äiti meni sisälle. – Kuinka saatankin aina loukkaantua Pojalle, Äiti mietti. Oma syynihän oli, kun menin sotkeutumaan hänen asioihinsa, onhan 14-vuotiaalle pojalle, joka juuri yrittää ottaa ensimmäisiä miehen askelia varmaan inhottavaa, kun äiti tulee neuvomaan. Lisäksi minun täytyy myöntää, että hän selvisi työstä hienosti – sahasi rungot, pilkkoi oksat, kasasi rungot pinoon ja oksat kasaan, keräsi pienetkin risut ja lehdet nurmikolta. Kun hän oli lopettanut työnsä, oli kuin ei mitään pihlajaa pihalla koskaan olisi ollutkaan, vain tyhjä aukko saunan vieressä. Mutta sittenkin!

   Kaveri soitti Pojalle. He sopivat menevänsä elokuviin. Junan lähtöön oli enää 15 minuuttia. – Minun pitää vielä käydä suihkussa! hän huudahti hätäisenä. Äiti rauhoitti ja sanoi, että eihän siihen mene kuin pari minuuttia, kyllä hän ehtii. Kohta Poika veti farkkuja jalkaansa ja kehotti Äitiä etsimään rahat valmiiksi. Äiti rupesi laskemaan kuinka paljon Poika rahaa matkoihin ja elokuvalippuun tarvitsisi. Äiti arveli, että jos Poika ostaa sarjalipun se tulee halvemmaksi, koska tämä joutuu samalla viikolla ajamaan kaupunkiin useammankin kerran. Äiti laski tarkoin, minkä verran Poika rahaa tarvitsisi ja pani rahat pöydälle. Silloin Poika tiuskaisi – Kyllä se on niin kuin Jukan kanssa tänään puhuimme, jos tarvitsee rahaa, sitä pitää pyytää isältä! Äiti otti rahat pöydältä ja sanoi

-  Pyydä isältä! Sitä paitsi, vaikka isä antaa sinulle viikkorahan, annan minä sinulle joka päivä niin paljon, että ne tekevät yhteensä moninkertaisen viikkorahan! Perheessämme ei kukaan käytä rahaa niin paljon.......

-  Saatanan tähden, lopeta jo! Anna tänne ne rahat!

Äiti antoi rahaa vain yhteen matkaan ja elokuvalippuun.

-  Anna ne loputkin!

-  En anna, pyydä isältä, hänhän antaa, kuten sanoit!

Poika otti rahat, ryntäsi ulos ja junalle.

   Äiti otti kumisaappaat ja marjaämpärin ja meni joenrantaan vadelmapensaisiin. Itku puristi kurkkua. Siellä pensaiden keskellä se purkautui. Ääneen ulisten Äiti itki katkeruuttaan, voimattomuuttaan, turhautumistaan, vihaansa, rakkauttaan. Epätoivoisesti. Ja hän kysyi itseltään: Missä on mennyt pieleen? Mitä olen tehnyt väärin? Mitä olen jättänyt tekemättä?

Miksi tällainen nöyryytyksen, pohjattoman katkeruuden tunne? Niin pohjattoman syvä, että sitä en pysty nielemään, antamaan anteeksi. Enkö ollut osannut opettaa Pojalleni empatiaa, toisen asemaan asettumista, toisen tunteiden tajuamista? Vai minulta itseltänikö se puuttuu? Äiti tutkiskeli sisimmässään. Onko loukkaantumiseni vain minun omahyväisyyttäni haavoittava tunne? Pitäisikö minun vain iloisesti huulta heittäen vastata jotain kevyttä, humoristista? Mutta sellaista en loukkaantumiseni jähmettämän tunnemöykyn läpi pysty irrottamaan. Teenkö itse elämästä vakavamman kuin mitä se on?

   Eihän siitä ole kuukauttakaan, kun Poika tuli koulusta kotiin naama ilosta loistaen. – Äiti arvaas, minkä uuden nimen mä koulussa sain? Katsoin hänen hymyyn levinneitä kasvojaan ja sanoin - Hymypoika.

-  Mistä sinä sen arvasit? hän huudahti ja otti selkänsä takaa esille piilossa olleen hymypoikapatsaan – luokka valitsi minut tänään Hymypojaksi!

-  Enhän minä sitä voinut arvatakaan, ne olivat sinun kasvosi, jotka olivat niin ilmeisen hymypojan, ettei siinä ollut muuta mahdollisuutta sait patsaat tai et! Mutta oikeastaan tuo patsas kuuluisi minulle. Minähän ne kaikki sinun aggressiosi otan vastaan! Hyvähän sinun on koulussa hymyillä, kun kaiken kiukkusi purat kotona!

     Perkele, kyllä mä vielä ehdin soittaa! – huuto kuulosti iskulta Äidin sieluun, järki oli joutumassa tunteen valtaan, syvään loukkaukseen, joka piti maksaa takaisin fyysisellä vallalla, iskemällä jollakin esineellä tai huutamalla suoraa huutoa. Tai tekemällä itselleen jotakin! Äiti tunsi, ettei enää hallinnut järkeään.

   Hän yritti ankarasti työntää tunteet syrjään ja objektiivisesti tutkia, mikä näin voimakkaan reaktion oli saanut aikaan. Oliko karjunta loukkaus Äitiä, häntä itseään kohtaan, hänen itsetuntoaan kohtaan, olisiko hän reagoinut yhtä voimakkaasti, jos samanlainen huuto olisi kohdistunut johonkin toiseen?   Äidistä tuntui kuin hänen päänsä puutuisi, kuin hän ei enää tällaisen purkauksen jälkeen pystyisi hallitsemaan tekojaan. Tuntui kuin hänen olisi mahdotonta kutsua kiroilijaa rakkaaksi Pojakseen.

   Ja sitten purkautuu itku, katkera – eikä sekään tunnu helpottavan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Äiti hengähtää, hänellä on hyvä olla. Miten se on mahdollista, mitä tapahtui? Mikä on selitys?

   Äiti meni Pojan huoneen ovelle, astui Pojan eteen, katseli tätä silmä kovana

 - I must tell You. I hate You! Ja tuijotti jäätävänä Poikaa. Poika katsoi Äitiä. Ei sanonut mitään. Äiti meni toiseen huoneeseen ja itku vyöryi sielun syvimmästä sopukasta, se pursui sieltä kuin oksennus, kuin mahalaukku kääntyisi nurin ja tyhjentäisi sisältönsä viimeistä karvasta pisaraa myöten. Kuinka voi sanoa lapselleen, että vihaa tätä? Kuinka?

   Äiti kuuli Pojan menevän huoneeseensa, huolestui, ei tiennyt millä mielellä tämä oli. Äiti meni perässä, koputti ovelle – Anna anteeksi, Äiti sanoi

- Joo, mut en mä käsitä miten sä niin poltit päreesi!

-  Sinä karjuit niin loukkaavasti, sinä niin usein loukkaat minua.

-  No, mut kun mä olen niin väsynyt, mä meen nukkumaan, vaikk´mun pitäs lukea läksyjäni.

-  Eihän ole minun vikani, että sinä olet väsynyt, ei sinun pidä kaikkea pahaa vointiasi toisten päälle kaataa!

Hyvä Luoja, anna anteeksi, rakastan Poikaani! Kuinka lähellä ovatkaan viha ja rakkaus toisiaan, tai kuinka kaukana?

   Mutta nyt sinä olet kieltänyt Äitisi! Jotta tämän jälkeen jaksan elää, on minunkin kiellettävä sinut. Onko se kostoa? Ei. Kun sinä kerran kielsit minut, ei minulla yksinkertaisesti enää ole Poikaa, enhän enää ole Äitisi. Ulospäin olen kuten ennenkin, puhun joutavanpäiväisistä asioista, sisäiset siteemme on viilletty poikki.

   En ymmärrä kuinka olet niin pintapuolinen. Minkä kumman kunnian luulet saavasi, julistaessasi toisen naisen äidiksesi? Vaikka tämä onkin tunnettu henkilö, esiintynyt julkisuudessa, usein lehtien palstoilla, entä sitten?  Mitä se sinulle antoi? Mahdollisesti sait siipiisi hipaisun toisen julkisuudesta – et muuta! Minut sinä ainakin menetit, mutta sillä ei ilmeisesti ole sinulle merkitystäkään. Sanoit, ettet myynyt minua halvalla! Mitä siis voitit? Olenko minä sinulle niin vähäarvoinen? Yhdestä kuparirahasta minut myit! Niin vähäarvoisenako pidät minun rakkauttani, minua ihmisenä, minua ihmisten silmissä, minua maailman silmissä?! Jos sieluni tästä katkeruudesta toipuu, jos pystyn nöyryytykseni antamaan anteeksi, edes joskus – olen todella henkisesti mittava!

   Jokainen päivä ei ole yhtä hyvä – eikä jokainen päivä yhtä huono!

   Lapseni, sinä tempoilet itseäsi irti äitiisi yhdistävästä napanuorasta. Minä en tahdo antaa periksi. Mutta kun riittävän monta kertaa ja riittävän syvältä sieluani viillät, tuskissani katkon napanuoran syitä poikki. En kuitenkaan kaikkia yhtä aikaa. Vaan vähitellen. Joka kerta tuska on yhtä terävä, joka kerta murrun. Ja kohta taas yritän solmia katkenneita päitä yhteen. Joka kerta kuitenkin jotain kuolee – vai kuoleeko? Jospa liitoskohta arpeutuu, muuttuu toisenlaiseksi kudokseksi, ehkä entistä vahvemmaksi.

   Joka kerta, kun loukkaannun sinuun, haluan riistää sinut pois sydämestäni, mielestäni, muististani. Haluan ottaa teräaseen ja katkaista napanuoran kerralla ja lopullisesti. Mutta en uskalla! Hätäännyn. Kuinka sinun sitten käy?  Ja niin jatkan katkomista vähitellen.

   Luojani, anna minulle voimia antaa lapseni olla vapaa minusta, silloin myös minä olen vapaa lapsesta! Olenko? Milloinkaan?

Poikani, rakastan sinua. Voiko lastaan rakastaa liikaa? Voiko lastaan rakastaa väärin? Ikuisia kysymyksiä.

   Vuodet ovat vierineet, itkut on itketty, naurut on naurettu, menneet anteeksi annettu, ei unohdettu.

22.12.     Minun rakas poikani

Olen yksin kotona – on keskiviikkoaamu – Isä on työssä, sisar koulussa. Vaijan kakku on parast´ aikaa uunissa – oma rakas isäni, ajat sitten jo manalle mennyt, tulee siitä aina mieleeni, häneltähän kakkuohjeen vuosia sitten sain. Piparkakut ovat jäähtymässä ja maksapasteijavuoat odottavat uuniin pääsemistä.

    Seuranani on radio-ohjelma – erilaista musiikkia, seassa jokunen joululaulukin. Sitten luettiin kappale kirjasta ”Kollaa kestää”. Se vei ajatukseni vuosikymmenien taakse, aikaan jolloin minä olin pieni tyttö. Vaikka perheeni joutui evakkoon, vaikka se joutui jättämään kotikarjalamme, Viipurimme, ei sota sittenkään perheeseemme suurinta murhetta tuonut – kukaan läheisistämme ei kaatunut eikä edes haavoittunut. Kun kirjan lukeminen lopetettiin kohtaan, jossa kaatuneen suomalaissotilaan rintataskusta löydettiin lappu, jossa oli pojan nimi, hänen äitinsä nimi ja osoite ja lopuksi sanottiin – jouluksi kotiin, ymmärrät, että tuskani oli rajaton. Sinä, rakas Poikani, täytit ajatukseni. Syvä tuska ja pelko suuresta sodan uhkasta ja mahdollisesta sodasta valtasi mieleni. Sotahan tietäisi sinunkin joutumistasi sellaisiin vaaratilanteisiin, joista moni viimesotien poika ei koskaan kotiin palannut.

   Joskus olen ollut niin optimisti, että olen kuvitellut ihmisen kulkevan yhä suurempaa jalostuneisuutta kohti. Olen ajatellut, että ihmisestä vähitellen tulisi hyvä, jumalinen olento. Tämä taas johtaisi siihen, että kansat eläisivät sovussa maan päällä, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan. Miten tämä olisi mahdollista? Mutaatioiden kautta vai jalostuksen? Kuten viljasta tai karjasta jalostetaan yhä parempia laatuja. Tällöin tarvittaisiin joku, joka valikoisi soveliaat yksilöt sukua jatkamaan. Hitlerhän yritti tätä omalla tavallaan. Hän ei vain ollut sopiva jalostaja.  Pitää ihmisen olla pohjattoman itsekäs, kun hän sokeasti katsoo, että vain hänen aatteensa, pyrkimyksensä on se oikea, se on kaikkien hyväksyttävä. Useimmat maailman ihmisistä ovat valmiit tuomitsemaan Hitlerin oppeineen, mutta Poikani, oletko huomannut, että meissä jokaisessa elää ihan oma pieni Hitlerimme? Tarvittaisiin uusi Jumala, joka loisi uuden ihmisrodun, jonka yksilöt pystyisivät elämään sovussa, jotka yhdistyisivät toisiaan kunnioittavaksi yhteisöksi.

   Vaikka sanotaan, että rakkaus kaiken voittaa, ihmiskunnan kehitystä katsellessa näyttää siltä kuin väkivalta sittenkin olisi rakkautta paljon vahvempi. Näyttää siltä, että väkivaltageeni ihmisessä on dominoiva, että hyvyys saa väistyä pahuuden tieltä. Näinhän on koko luomakunnassa – vahva voittaa, jää eloon, heikko sortuu, kuolee. Pitääkö tämä myös ihmisyyden osalta hyväksyä luonnonlakina?

   Minä itken epätoivoisesti ja pyydän Luojaa, että Hän ei antaisi sodan syttyä! Vaikka epäilys tuleekin mieleen, taitavat ne sellaiset tapahtumat olla enemmän ihmisten kuin Jumalan käsissä. Ymmärrän, että naiset, äidit synnyttävät sodanvastaisia joukkoliikkeitä – pitäisi vain saada myös miehet ja valtioiden päämiehet mukaan – hehän loppujen lopuksi sodista päättävät. Jokaisella päättäjällä pitäisi olla vähintään yksi menettämisen uhanalainen rakastettu poika. Ehkä se panisi ajattelemaan! Vaikka epäilen. Minäkin hyväksyn maamme puolustusvoimat ja sinun olemisesi nyt siellä armeijassa. Mutta sotaa pelkään.

Tule jouluksi kotiin!

Sinun sinua rakastava Äitisi.