ONNEN  KUPLA

Oli lantai-ilta. Vaimo oli yksin saunassa, yksin moneen vuoteen. Makaili lauteilla pitkin pituuttaan, hengitteli höyrynkuumaa ilmaa suun kautta puhisten. Nautinnollinen olo. Kerrankin sai pestä vain itsensä! Yleensä lasten pesemisen jälkeen hän oli jo niin loppuun uupunut, ettei itsensä pesemiseen ollut enää juuri voimia. Piti vain mahdollisimman nopeasti päästä ulos kuuman kosteasta saunasta.

Mutta nyt hän nautti yksinolostaan!

   Saunaoluen vaimo joi pihakeinun pehmeillä tyynyillä loikoillen. Ilta oli elokuisen pimeä, kello lähenteli yhdeksää. Kuu oli pienenemään päin. Pihalyhty valaisi pensaiden lehdistöä, sen hämyssä, saattoi erottaa punaiset happomarjapensaat ja suurilehtiset jättiläiskoiranputket – ne oli istutettu jo ennen kuin tiedettiin kuinka myrkyllisiä ne ovat tai että ne kasvuvoimallaan voivat vähitellen vallata koko puutarhan. Satakielen, yölaulajan ja mustarastaan mielen herkistävät öiset liverrykset ja luritukset olivat lakanneet, pian ne ovat matkalla etelään, ihmismielissä haikea kaipaus jäljellä.

   Vaimo mietti, miten tällaisen luonnon vehreyden jälkeen milloinkaan enää voisi asua kaupungissa. Pelkkä ajatuskin tuntui tukahduttavalta. Mieli oli kiitollisuudesta harras. Kuten usein onnen hetkinään hän kiitti mielessään Luojaa kaikesta, mitä oli osakseen saanut. Kiitti Luojaa onnentunteesta ja pyysi, että tämä auttaisi häntä unohtamaan mitättömyydet, olemaan kiitollinen.

   Vaimo odotteli perhettään kotiin minä hetkenä hyvänsä. Ja tulivathan he kaikki, lapset ja mies. Lapset juoksivat äänekkäästi kertomaan, mitä kaikkea he olivat nähneet ja kokeneet ja kuinka hauskaa heillä sirkuksessa oli ollut. Sitten he juoksivat sisälle. Mies tuli puutarhakeinun luo, istahti tuoliin puutarhapöydän toiselle puolelle. Vaimo kertoi kuinka, oli nauttinut tästä illasta. Mies rupesi kuitenkin puhumaan arkisista raha-asioista eikä ollenkaan tavoittanut vaimonsa autuasta mielentilaa. Samassa se särkyikin. Vaimo oli katkera. Että mies tulikin särkemään hänen onnenkuplansa! Niin herkkä ja hauras se oli, kuin saippuakupla.

   Mies meni saunaan ja vaimo sisälle taloon. Naapurin Sonja-rouva tuli istumaan iltaa. Sonja oli nuori tummakutrinen, madonnakasvoinen nainen, kaunis kasvoiltaan ja uhkea vartaloltaan, miesten katseiden vangitsija. Lisäksi Sonjan iloinen luonne ja hersyvä nauru sytyttivät synkeänkin tunnelman. Vaimo katseli haikeana – juuri tuollainen minäkin haluaisin olla. Sonjan seurassa vaimo tunsi itsensä entistäkin värittömämmäksi. Kyllä hän tiesi, kuinka monet olivat ihmetelleet, miten niin komea mies oli sellaisen mitättömän näköisen naisen ottanut, lattearintainenkin se on ja tukka kuin hiiren häntä. Olisi se paljon kauniimmankin saanut. Ihan mukavahan se vaimo muuten on, aina avulias ja hauskakin, mutta sittenkin.

   Kun mies tuli saunasta kylpytakkisillaan, hän riensi syli avoimena tervehtimään Sonjaa ja sulki tämän saunankosteaan, lämpimään syleilyynsä – vaimon mielestä vähän turhankin lämpimään. Tapansa mukaan mies rupesi ihastelemaan nuorta naista.

-  Onpa hauskaa, että tulit ilahduttamaan naapureitasi, miten viehättävän näköinen oletkaan tänään! Tai ainahan sinä viehättävä olet! Etkö sinäkin vaimoseni ole samaa mieltä? Ja nyt istumme iltaa, mitä saisinkaan tarjota? Lasi viiniä? Sopiiko?

   Samalla hän jatkoi nuoren naisen ihailua. Vaimolle miehen ainainen tarve imarrella naisia oli tuttua. Ja naisethan olivat imarreltuja! Ei sellaisia kohteliaisuuksia jokaisen naisen osalle joka päivä tule! – kuinka kaunis, viehättävä, hurmaava oletkaan! – Sellainenhan hivelee kenen tahansa egoa, varsinkin, jos oma peilikuva on jo tuhonnut illuusion ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta. Mutta vaimolleen mies vakuuttaa ikuista rakkauttaan – ja yksin hänelle!

    Sonja ja vaimo istuivat sohvassa, kun mies tarjoili viinin ja istahti nojatuoliin naisia vastapäätä. Illan mittaan miehen kylpytakin toinen helma valui vähä vähältä sivulle, ja reisi paljastui yhä ylemmäs, lopulta nivusiin saakka. Vaimo pidätteli hengitystään, pelkäsi, että toinenkin lieve valuu syrjään, että kaikki paljastuu. Yritti tuijottaa miestään merkitsevästi, mutta tämä oli niin perin syvällisesti uppoutunut keskusteluun Sonjan kanssa, ettei havainnut vaimonsa eleitä eikä vihjailevia silmäyksiä. Vaimo mietti kuumeisesti eikö mies todellakaan huomaa mitään vai eikö ole huomaavinaan, haluaako ehkä paljastaa itsensä vieraalle. Vaimo oli kuin tulisilla hiilillä, ei voinut enää istua paikallaan vaan nousi ylös. Silloin myös mies nousi. Tilanne oli pelastettu.

   Kun Sonja teki kotiinlähtöä, mies lupautui saattelemaan tämän kotiportille, samalla hän ulkoiluttaisi koiran. Lapset ja vaimo menivät vuoteisiinsa. Kun vaimo ja mies myöhemmin olivat kahdestaan makuuhuoneessa, vaimo sanoi

-  sinä olit paljastaa itsesi.

 Silloin mies veti kylpytakin yltään ja näytti, että hänellä oli shortsit alla. Vaimo ei ollut uskoa silmiään.

-  Ne eivät olleet sinulla jalassa, kun istuit nojatuolissa, koska koko reisi nivustaipeeseen asti oli paljaana, kyllä shortsit olisivat näkyneet!

Mies suuttui silmittömästi.

-  Vai yrität sinä tehdä minusta itseni paljastajaa! Ja mitä paljastettavaa minulla olisi?

-  Shortsit eivät olleet sinulla jalassasi! Ne eivät ole voineet nousta niin ylös, että koko reisi olisi paljaana, olet ottanut ne jalkaasi vasta, kun lähdit koiran kanssa ulos!

   Mies meni vuoteeseensa, vaimo omaansa. Selkä mieheen päin. Vaimo sammutti lampun. Mies otti aamutakkinsa, sammutti lamppunsa, meni makuuhuoneesta sulkien oven. Hetken kuluttua vaimo meni perässä. Mies seisoi olohuoneessa ikkunan ääressä ja tuijotti ulos kuun hämärästi valaisemaa yötä.

-  Mitä sinä täällä teet? vaimo kysyi. -Tulisit nukkumaan.

Silloin maailma räjähti! Mies kääntyi vaimoonsa päin, kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina hampaiden välistä, leuat kouristuksessa hän huusi

-  hyvä Jumala, miksen minä saa kuolla! Mitä varten minun pitää elää! Minä haluan kuolla, kuolla, kuolla! Minä haluan kuolla! Et tee muuta kuin vainoat minua, kaikesta sinä minua syytät!

Miehen kasvot olivat kalmanvalkoiset, veri oli paennut niistä täysin, kasvot uurteiset, koko ruumis jäykistynyt, kouristuksessa, kädet kohti taivasta.

-  Kuule, ei sinun minun tähteni tarvitse itsellesi kuolemaa toivoa. Parempi ratkaisu on, että minä lähden. Pidä sinä huolta lapsista ja kaikesta muusta. Minä lähden pois ja sinä voit elää.

Vaimo kääntyi lähteäkseen. Silloin mies kutsui vaimon luokseen,

-  tule tänne.

Vaimo jatkoi menoaan eteiseen.

-  Kulta, tule tänne!

Vaimo ei mennyt. Järkytys oli liian suuri. Se ei ollut käden silityksellä poistettavissa. Eläessään hän ei ollut uskonut kokevansa tällaista hetkeä, vähiten miehensä taholta. Tämä oli aina sanonut, että vaimo oli hänen elämänsä sisältö, ilman tätä hänen elämällään ei ollut mitään arvoa. Ja nyt vaimo kuuli olevansa syynä siihen, että mies halusi kuolla! Käsittämätöntä.

   Mies meni makuuhuoneeseen, jätti kuitenkin oven auki. Kun vaimo kuuli miehen tasaisen hengityksen, meni ottamaan tyynynsä, seisoi hetken ja katseli miehensä laihoja riutuneita kasvoja, ei tiennyt, mitä kaikesta ajatella. Vilahtipa murha-ajatuskin mielessä. Hän sammutti lampun, meni olohuoneen sohvalle. Vieressään olevalta sivupöydältä hän otti käteensä valokuva-albumin. Tuskansa unohtaakseen, katseli aurinkoisia kuvia perheen lomamatkoista.

-  Tuossa on pieni vuokramökkimme Ahvenanmaalla – tynnyrisaunan tulisista löylyistä sveitsiläisturistit syöksyivät ammuttuina ulos kylmään meriveteen. Kuinka vierasmaalaiset ihmettelivätkään suomalaisten kärventämistä kestävää nahkaa ja sisua! Ja tuossa kalliolla seisoo ylpeä ja onnellinen pikku-pojuni ensimmäistä saalistamaansa haukea miehekkäästi esitellen!

-  Tuossa kuvassa olemme telttamatkalla Tanskassa. Se olikin harvinaisen kylmä heinäkuu, aurinko hät´hätää pilkisti lyijynraskaiden pilvien raoista. Kuinka Bellahöj -kampingalueella satoikaan! Liejusta rinnettä liukastellen juoksimme kolkkoon betonihalliin pesulle. Mutta sellainenhan ei lasten riemua estänyt, kun mielissä kajastivat Tivolin satumaiset ilot.

-  Mallorcan -matkalla meitä sen sijaan helli varsinainen aurinkokesä! Niin paahtava hiekka, että jalkapohjat melkein paloivat, jos yritti ilman sandaaleja juosta rantahotelliin! Siellähän viisivuotias pikkutyttöni oppi uimaankin!

-  Ja omalla pihalla mies ja lapset häärimässä grillin ympärillä. Kuinka iloisilta he näyttävätkään! Kuinka onnellisia muistoja! Ja tuossa on puutarhakeinu, jossa hetki sitten olin maailman onnellisin!

   Vaimo muisteli kaipauksella edellisiltaista onnen ja nautinnon tunnetta saunomisen jälkeen. Onnen kuplaa! Kuinka se oli hetkessä saattanut hajota ja haihtua? Kuinka voi elämä yhdessä silmänräpäyksessä heittää täysin ympäri? Putous syvään rotkoon satutti ja järkytti.

   Vaimon kyyneleet valuivat valtoimenaan, kuvat kastuivat, ei erottanut enää aurinkoa sateelta. Nytkö kaikki olisi lopussa, onnenpäivät ohi? Mieli vaikersi. Yritti miettiä jatkoa elämälleen. – Jos keräisin vaatteeni ja lähtisin kaupunkiin. Mutta mitä sanoisivat lapset herätessään? Miten heille voisin selittää? Mutta tuntui mahdottomalta asua saman katon alla kuin kaksi vierasta? Ja kyllähän lapset pian huomaisivat, jos vanhemmat eivät enää hellisi toisiaan, tanssisi keskenään keittiön lattialla kuin rakastuneet teini-ikäiset. Lasten elämä menisi kyllä aivan sekaisin.

   Vaimo ei keksinyt ratkaisua. Heti kun hän ajatteli, että ehkä he sittenkin voisivat antaa anteeksi toisilleen ja jatkaa yhteiselämää, kuva miehestä – taivasta kurkottelevat kädet ja epätoivoiset rukoukset tulivat silmien eteen   -haluan kuolla, kuolla, kuolla, miksi en saa kuolla! Kuinka voisin jäädä hänelle sellaiseksi taakaksi! Että hän toivoo itselleen kuolemaa! Sitä en halua!

   Särkynyt avioliitto, särkynyt onnenkupla! Tätäkö se minun uneni tarkoitti? – Keskelle olohuoneen lähes seinänkorkuiseen peiliin oli tullut koko peilin levyinen vino halkeama. Peilin osat olivat taipuneet kaarelle taaksepäin, kuitenkin vielä kiinni toisissaan. Näytin peiliä miehelleni –  miten se on saattanut rikkoutua? –mietimme. Sitten mies oikoi peilinosia niin, että halkeama ei näkynyt enää yhtä selvästi, eikä peili murtunut.  

   Vaimo tuijotti mielensä pimeyteen ja mietti. Hän oli aina seurannut äitinsä antamaa ohjetta – älä koskaan anna auringon laskea vihasi ylle! Nyt se oli tapahtunut. Ensimmäisen kerran pitkän avioliittonsa aikana pimeys oli laskeutunut heidän vihansa ylle!

   Kun aamu alkoi jo sarastaa vaimo, veti ikkunaverhon sivuun, makasi sohvalla ja katseli koivuja ikkunan ulkopuolella. Kuinka usein hän olikaan ihaillut niitä ja tuntenut iloa niiden vehreydestä. Nyt nekin näyttivät alakuloisilta. Hän valvoi ja ajatteli ja itki, itki itsensä hetken uneen ja kun heräsi, rupesi taas itkemään. Tätä elämän surkeutta! Hän ei tiennyt mitä tekisi. Lähtisikö vai jäisikö. Hän halusi kuitenkin, että mies huomaisi, että hän ei ollut nukkunut tämän vieressä. Mikäli miehellä herätessään olisi enää vähääkään lämpimiä tunteita vaimoaan kohtaan, tyhjä vuode kouraisisi tämän sydäntä.

   Kello oli jo yli kahdeksan, kun mies ilmestyi ovelle pelästynyt ilme kasvoillaan. Hän tuli suoraan vaimon luo, istahti sohvan reunalle, kietoi kädet tämän ympärille. Vaimo itki sielunsa pohjasta.

-  Anna anteeksi, kun, olen tehnyt elämän sinulle sellaiseksi helvetiksi, että mieluummin haluaisit kuolla kuin elää.

-  Minähän se olen pilannut sinun elämäsi. Jos minua ei olisi, voisit järjestää elämäsi, aivan kuten haluaisit. Vaikka minä olen yrittänyt tehdä kaiken minkä voin siten, että sinulla olisi hyvä olla, olen aina vain epäonnistunut. Nyt en katso voivani tehdä enempää, sen tähden toivoin, etten enää olisi olemassakaan. Jos sinä olet tyytymätön elämääsi minun kanssani, enkä voi sitä paremmaksi muuttaa, silloin kuolen mieluummin.

-  Niinkö se olikin, vaimo kysyi hämmästyneenä – minä luulin, että sinä olet tyytymätön minuun. Siksi olin niin onneton. Jos sinä, joka olet ainoa ihminen, joka on ollut tyytyväinen minuun, olet minuun tyytymätön, silloin olen täysin epäonnistunut.

   Mies otti vaimoa kädestä, veti tämän makuuhuoneeseen ja sulki oven. Toisista huoneista rupesi kuulumaan lasten ääniä.

-  En nyt juuri ole siinä mielentilassa, olen liian syvästi murheellinen, vaimo sanoi.

-  En minä sitä tarkoitakaan, tule vain minun viereeni.

   Siinä he makasivat vierivieressä, paljas iho paljasta ihoa vasten. Mielenrauha palautui vähitellen, muisto järkytyksestä jäi sielun sopukoihin.

-  En minä sinuun tyytymätön ole. Päinvastoin, tunteeni sinua kohtaan vain syvenevät. Mutta kyllä minä vähän mustasukkainen olen, kun sinä aina haluat imarrella kaikkia naisia, saada jokaisen naisen hyväksynnän. Naiset luulevat, että minä en ole sinulle kylliksi, että olet aliravittu. Näenhän minä, että ne syrjäsilmällä vilkaisevat minua, vertailevat ja ymmärtävät. Mutta silti, minä rakastan sinua.

-  Ja minä vain sinua! Sinä olet minun rakkaimpani! Vain sinun tähtesi minä haluan elää! Mutta minusta on mukavaa sanoa naisille kauniita asioita – jos pieni imartelu kirkastaa heidän päiväänsä hieman, ei se keneltäkään pois ole. Eikä ainakaan sinulta!

-  Tottahan minustakin olisi mukavaa saada ihailua muiltakin miehiltä kuin vain sinulta, mutta valheet eivät minua ilahduta!

   Mies suuteli ja hyväili vaimoaan. Ja siinä he makasivat toistensa syleilyssä, onnellisina. Elämä tuntui ihanalta! He olivat kuin yhtä ruumista ja yhtä sielua. Tunne öisen kamppailun jälkeen oli epätodellinen.

-  Kyllä minä yöllä kävin läpi ongelmamme kaikki ratkaisuvaihtoehdot, mutta tätä en osannut ajatella, en edes kuvitellakaan.

- Tämä on ainoa oikea ratkaisu, ja taas mies sulki vaimon lämpimään syleilyynsä.

Kuinka elämä voi olla mutkikasta – ja ihanaa. Vaimosta tuntui kuin hän olisi sulanut miehensä syliin. Autuas olo – meidän yhteinen onnen kuplamme, millaiset myrskyt se mahtaakaan kestää? vaimo mietti. 

NEITSYT

Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.... Siinä hän makasi, liljojen ja ruusujen keskellä, ystävien ympäröimänä, Olivia, neitsyt. Neitseenä maailmaan tullut, neitseenä siitä eronnut.

   Olivia oli neitsyt, se oli todistettu. Hän oli vanhoilla päivillään, yli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, terveyskeskuslääkärin kehotuksesta mennyt gynekologin vastaanotolle.

-  Pitäähän naisen nyt kerran elämänsä aikana gynekologisissa tutkimuksissa käydä! oli lääkäri sanonut kuultuaan, että kaula-aukkoa alempaa ei yksikään lääkäri ollut Oliviaa milloinkaan tutkinut.

Ja Olivia noudatti kehotusta.
-  Riisukaa alapää ja käykää tutkimuspöydälle makuulle, kehottaa miesgynekologi.

 Olivia on epävarma. Hän riisuu hitaasti vaatekappaleitaan, alushousut tekevät tenää. Aristellen hän menee tutkimuspöydän viereen, epäröi.

-  No käykää nyt siihen vain, hoputtaa lääkäri vilkaisten kelloaan, aikataulu jo muutenkin myöhässä, harmittelee itsekseen naisen hidastelua.

Jäykästi Olivia kapuaa askelmat tutkimuspöydälle, asettuu vaivalloisesti selälleen, jalat tikkujäykkinä vierekkäin.

-  Alemmas! kuuluu komento.

 Olivia hivuttautuu alemmas, makaa tutkimuspöydällä, ilman housuja, alapää alastomana, sielu alastomana, niin hänestä tuntuu, reidet tiukasti vierekkäin. Ei milloinkaan ennen, ei koskaan, ei kukaan ole hänen salaisimpia paikkojaan, kaikelta maailmalta piiloteltuja, varjeltuja, saanut silmin katsoa, ei käsin kosketella. Hänen kallein aarteensa, naisen kallein aarre! Ja nyt! Mies kehottaa naista nostamaan jalat ylös, polvet koukkuun! Vastahakoisesti Olivia tottelee.

-  Levittäkää reitenne kunnolla!

 Sydän kiivaasti takoen, häpeän punaisena Olivia raottaa, avaa salaisimmat paikkansa. Miehen silmien eteen! Miehen katseltavaksi! Lääkäri työntää hansikoidut sormensa ahtaaseen synnytysaukkoon, vetäisee äkkiä kätensä pois, huudahtaa epäuskoisena

-  Kun ei kukaan ennen minua, niin en minäkään!

Ja siihen tutkimus loppuu. Olivia pukee housut ja sukat jalkaansa, mielessään ylpeänä, voitonriemuisena, uhmakkaanakin – Eipä ole tohtori ennen tämän ikäistä neitsyttä nähnyt! Tulipa todistettua kaikille epäuskoisille! Ovella Olivia kääntyy ja sanoo

-  olen minä ollut kihloissakin, papin kanssa!

   Olivian kotitalo oli keskisuuri maalaistalo pienessä karjalaiskylässä, mäenharjanteella, ympärillä viljavat vainiot ja vehreät lehdot. Olivia oli perheen nuorin lapsi, soma kuin kukkanen, veikeä kuin västäräkki, iloa pulppuava raikas lähde, helisevä kevätpuro. Lutherilainen uskonto määritti kodin elämän arjen ja pyhän. Lapsia kasvatettiin Herran nuhteessa. Joka sunnuntai perhe kokoontui  pitkän pirttipöydän ääreen, isä luki Pyhää Sanaa ja yhdessä veisattiin virsiä. Mooseksen kymmenen käskyä olivat elämän perusta ja tae sielun kuolemattomuudesta. Käskyt selityksineen tuli osata sanasta sanaan ulkoa. – Minä olen Herra sinun Jumalasi .... oli tärkeä kuten myös –Kunnioita isääsi ja äitiäsi, mutta – Älä tee huorin! oli käsky, joka tuli Olivialle tärkeimmäksi, pyhimmäksi, käsky, joka muovasi koko hänen elämänsä kulun.

    Kotikylässä langenneet naiset ja aviottomat lapset olivat siveellisten hyljeksimiä, halveksimia. Kuudennen käskyn rikkominen oli kuolemansynti, huorintekijät kivitettäviä! Sen Olivia tiesi! Oma Iida-sisko, iloluontoinen nuori tyttö, 15 vuotta Oliviaa vanhempi, oli synnin polulle eksynyt. Vain isän peräänantamattomuus, ehdoton vaatimus sai vastahakoisen miehen tilille teostaan. –Meidän taloon ei äpäriä tehdä, meidän taloa ei häpäistä! Papin luo oli mentävä. Ei siinä valkoisia huntuja, ei häähumua. Nimi vain syntyvälle lapselle, sitten avioero.

   Perheen häpeä, sisaren itkut ja ankea kohtalo viitoittivat Olivian elämän kulun loppuun asti.  

Sielun kadotus ja ihmisten pilkka olivat Olivialle kauhistus. Mieleen syöpynyt synninpelko varjeli hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Jo varhain hän oli päättänyt säästää itsensä, puhtautensa, sille oikealle, luopua koskemattomuudestaan vasta, kun hänet olisi vihitty pyhään avioliittoon, kunniallisesti ihmisten edessä, Pyhän Jumalan siunaamana.

   Oliviasta varttui viehättävä nuori nainen, joka valloitti sydämet iloisuudellaan. Hän oli ahkera, avulias ja ystävällinen, kotikylän jokaisen maalaispojan tavoittelema. Mutta ei, ei maalaispoikia! Jotain enemmän sen piti olla, jotain ylevämpää, jolle hän neitsyytensä lahjoittaisi! Ehkä opettaja tai mieluummin lääkäri. Mutta ylitse, ylitse, ylitse muiden, korkeimmalla unelmien pilvijalustalla oli pappi! Pappi oli hyveen esikuva, ihanne. Olivian mielessä pappi kangasteli melkein Jumalan poikana tai ainakin Korkeimman sanansaattajana, sijaisena maan päällä. Mutta eihän maalaiskylässä pappeja ollut, ei lääkäriäkään ja ainut opettajakin oli nainen. Ei siis ollut Olivialle sopivaa aviomiesehdokasta. Mutta nuori nainen oli uskossaan vakaa – kyllä minä vielä omani löydän, ja säästi viattomuutensa sille tulevalle.

   Syttyi sota. Olivia oli jo yli kahdenkymmenen ikäinen nuori nainen, neitsyt. Hän oli lotta ja sai komennuksen rintamalle, lähelle tulilinjoja. Täydestä sydämestään, kaikilla voimillaan hän uurasti kodin, isänmaan ja varsinkin uskontonsa puolesta. Tykkien jylistessä, taivaan loimutessa verenpunaisena, lumisista nietoksista tai purevista pakkasista välittämättä Olivia avusti joukkojen sidontapisteessä. Telttoihin tuotiin hevoskuorma toisensa jälkeen luotien lävistämiä tai kranaattien silpomia, tuskissaan huutavia, hiljaa valittavia tai äänettömiä nuorukaisia – haavoittuneita, kuolevia ja kuolleita sotureita. Tuskan ja veren keskellä Olivia auttoi lääkäriä ja sotilaita. Hän sitoi haavoittuneita, oli näkönä näkönsä menettäneille, kätenä kädettömille, jalkoina jalattomille, lohdutti haavoittuneita, loi eläville uskoa tulevaisuuteen ja valoa kuolemaan nukkuville.

   Yksikössä toimi myös rintamapappi. Pitkä, komea, suurikokoinen mies, joka jo pelkällä elinvoimaisella ulkomuodollaan rauhoitti sotilaita ja lottia. Varsinkin Oliviaa. Olivia seisoi papin rinnalla tämän antaessa viimeistä voitelua kuoleville, sulki näiden kylmenevät kädet omiin lämpimiinsä, veisasi heleällä äänellään lohduttavimmat virtensä. Vieretysten pappi ja Olivia saattoivat kuolevat soturit viimeiselle matkalleen, pappi raamatun sanomallaan, Olivia lohduttavalla lämmöllään.

   Kuoleman keskellä Olivia ja pappi tarrautuivat elämään. Hakivat turvaa toisistaan, lohdutusta yksinäisyyteensä. Ympäröivä hätä ja elämän epävarmuus lähensi heitä, myös fyysisesti. Pappi sulki Olivian lämpöiset kädet omiinsa, sitten jo kietoi vahvat käsivartensa tämän hoikalle uumalle. Kohta Olivia oli papin syleilyssä, kiihkeät huulet huulia vasten. Mutta ei pidemmälle, ei! Ei, vaikka olikin pappi! – Älä tee huorin! Se käsky oli kirjoitettu Olivian sieluun tulikirjaimin. –Jos tästä käskystä tingin, olen syntisistä syntisin, huolimatta siitä, että tekisin synnin papin kanssa, vaikkakin on Jumalan lähettiläs, kuitenkin kuolevainen mies. Eikä papinkaan tunto sallinut, ei väkisin, jumalainen kutsumus velvoitti. – Mene pois sinä Saatana!

   Taistelut jatkuivat. Sotilaita haavoittui ja sotilaita kuoli. Väsyneet maanpuolustajat pääsivät välillä kotikonnuilleen levähtämään. Eräänä kireän kylmänä pakkaspäivänä Oliviakin saapui lomalle kotitaloonsa – pappi käsipuolessaan. Molempien nimettömässä kimalteli kirkas kultainen sormus. Olivia oli morsian! Hänen sulhasensa oli pappi! Papin morsian, elämän unelmien täyttymys! Olivia oli onnellisista onnellisin, iloisista iloisin, ylpeäkin! Siellä kotitalon pirtissä kyläläiset saivat ihailla hänen onneaan. Olivia kiitti Jumalaansa saamastaan lahjasta ja säteili.

   Siinä kotiväen ja naapureiden silmien alla pappi tavoitteli tytön uumaa, vetäisi kaikkien nähden polvelleen, puristi puristamalla syliinsä. Tyttö oli syleilyssä sulokas, houkutteleva – Tämä on minun morsiameni! halusi pappi viestittää. Ulkopuolinen saattoi aavistella, että papilla oli palavampiakin haluja, maallisia, perkeleestä lähtöisin, itse paha, viattomuuden viejä se siellä nosti päätään. Huulet sai panna huulia vasten, sen Olivia salli, vaikka sekin tuntui hekumalliselta, lihan viettelykseltä, melkein synniltä. Mutta ei se huorin tekemistä ollut, ei ajatuksissa, ei sanoissa eikä teoissa. Olivian mieli oli puhdas.

   Helppo Olivian oli kiusaaja karkottaa, kun mitään kiusausta ei ollutkaan, sellaisesta hän oli tietämätön. Ei ollut kokenut lihan nautintoja, ei nautinnoksi edes tiennyt. Olivian ei tarvinnut kitua erotiikan kaipauksessa, kun koko tunnetta ei tunnistanutkaan. Neitsyys oli hänelle pyhä asia, naisen kallein aarre. Olivia oli papin morsian, istui papin polvella, kaikki näkivät hänen onnensa. Se riitti hänelle.

   Toisin oli papin laita. Rintamalla, kuoleman keskellä, omat lihalliset tarpeet piti turruttaa, mutta nyt oltiin elävien parissa, kaukana kuolemasta. Pappi halusi tuntea elämän. Olivia oli taipumaton. Ei hämärässä, salaa, varastaen. Kaiken kansan nähden julkisesti piti hänet Jumalan siunaamaksi aviovaimoksi ensin julistaa. Vasta silloin saisi pappi murtaa hänen sinettinsä, vasta silloin hän olisi valmis luovuttamaan kalleimman aarteensa.

   Papin äiti, jäyhä, ylimielinen leskinainen, ei riemuinnut poikansa valinnasta. Maalaistyttö, vain kansakoulun käynyt, hänen pojalleen! Jotakin enemmän sen toki olla piti! Hän oli uhrannut elämänsä pojalleen, yksin kasvattanut ja kouluttanut, jollekin arvoiselleen. Akateemisen koulutuksen saanut, hänen poikansa veroinen, samoista piireistä, muuta äiti ei hyväksynyt. Äiti halusi nähdä tämän onnenonkijan, joka julkesi vietellä hänen ainokaisensa. Kun poika kerran – äidiltään lupaa kysymättä – oli julkisesti tehnyt tällaisen valinnan, pitihän hänen nähdä, mikä mahti mitättömällä maalaistytöllä oli. Mitä muuta mahtia kuin se yksi, äiti oli varma, vietelty se oli hänen viaton poikansa, naisen konstein.

   Olivia sai kutsun pääkaupunkiin, tulevaan anoppilaan. Näytteille, tutkittavaksi, sen Olivia ymmärsi. Nuoruuden varmuudella hän luotti itseensä. Olivia halusi näyttää kaikki taitonsa tulevalle anopilleen. Jotta tämä näkisi, että kyllä hänestä oiva papin puoliso tulee, kelpaa vaikka pastorskaksi tai ruustinnaksi taikka vaikka miksi!

   Olivia tunsi olonsa vieraaksi anoppilan hienossa kaupunkiasunnossa. Kaikki oli outoa ja uutta – oli hissi ja sähkö oli puhelin, vesi ja viemäri ja hienot matot lattialla ja oli kristallivalaisimet välkkyivat katossa, hopea-aterimet pöydässäa – mitään sellaista ei Olivian maalaiskodissa ollut, ei ollut sellaista edes nähnyt.

   Viikon verran Olivia taitojaan näytteli – kutoi sukkaa, keitti ruokaa, leipoi ja siivosi, näytti kaikki parhaat puolensa. Olivia kertoi kotinsa syvästä uskonnollisuudesta, hurskaasta kasvatuksestaan, osoitti olevansa hyveellinen nainen. Veisasi virsiä, kaikkien sanat ulkoa, jo lapsena oppinut. Kylläpä anoppi näkee, että hän on kelvollinen tämän pojalle.

    Mutta kovin tiukalta tämä papin äiti Oliviasta tuntui. Hän tunsi, että tämän sydän ei hänelle lämmennyt, nainen oli kylmä, suorastaan kova, kristallin kova. Ei lämmintä halausta, ei edes kädenpuristusta, ei kiittävää sanaa. Olivia tiesi kuitenkin tehneensä parhaansa, oli osoittanut olevansa kelvollinen miniä, ansaitsevansa ylevämielisen miehen rakkauden. Olivia hätisteli huolet mielestään, hänhän jo oli kihloissa papin kanssa, pappihan oli lupautunut hänelle, sitoutunut häneen kultaisin sormuksin, ihan julkisesti. Eihän mikään mahti maailmassa voinut asiaa muuksi muuttaa.

   Ja niin Olivia jäi unelmoimaan tulevista häistään, ne pidettäisiin sitten, kun sota loppuu. Koskemattomuuden symboli, valkoinen morsiuspuku ja pitkä unelmankevyt huntu tummiin kutreihin kukkaseppeleellä kiinnitettynä ja kesäinen kukkakimppu sylissä, niitä hän kantaisi suoraselkäisenä ja ylpeänä. Kotitalon isossa pirtissä kylän vanhat ja nuoret riemuitsisivat hänen kanssaan – pitopöytä notkuisi karjalaisista herkuista, tanssittaisiin niin, että lattiapalkit notkuisivat! Saisi anoppikin todeta talon vaurauden ja morsiamen hyveellisyyden!

   Viimein sota loppui, tehtiin rauha, raskas rauha, mutta kuitenkin rauha. Sodan pauhu ja kauhu loppuivat. Kaatuneet haudattiin, kadonneita kaivattiin, eloon jääneet kotiutettiin. Pappi palasi yliopistoon viimeistelemään sodan vuoksi keskenjäänyttä tutkintoaan. Olivia valmistautui jumalaiseen kutsumukseensa, pyhään tehtäväänsä. Hän valmisteli kapioitaan ja odotteli morsioksi tuloaan, häitään.

   Vaikka syyssateet pieksivät ikkunoita, vaikka talven viimat tuiskuttivat lunta, vaikka pakkanen paukkui nurkissa, Olivian sisimmässä kukoisti kevät – lintujen liverrys, purojen solina, viheriöivä ruoho, kukkien tuoksu. Hyräillen ja onnea säteillen Olivia kutoi riepumattoa, vain iloisia raitoja. Hän kutoi kankaat, ompeli ne lakanoiksi ja pyyhkeiksi, kirjoi kesän kukkaset pöytäliinoihin, kaikki tarvittavat liinavaatteet tulevaan pappilaansa hän valmisti itse. Hän kutoi ryijyä ja raanua ja pian aitan orret notkuivat kauniista kapioista. Kylän naiset saivat käydä ihailemassa tätä Olivian aarreaittaa. Kaikki todisti, että Olivia oli mitä sopivin ja erinomaisin valinta tulevaan suureen tehtäväänsä, pappilan emännäksi. Olivia oli kirkonkylässä käydessään nähnyt, miten kirkkoherran vaimo, pappilan ruustinna otti vastaan vieraansa. Nyt hän unelmissaan seisoi papin rinnalla pappilan portailla ja otti vastaan omia seurakuntalaisiaan, johdatti heidät kauniiseen kotiinsa, tarjoili parhaimmat leipomuksensa. Hän seurusteli asiantuntemuksella ja arvokkuudella, mutta lämmöllä vähäväkisempienkin kanssa. Miten hyvä ja lämmin sydän kaikkia luotuja kohtaan Olivialla olikaan. Oman onnensa kultajyviä hän kylväisi ympärilleen.

   Olivian suuri unelma oli täyttymässä. Laulellen hän hyöri askareissaan. Kevät teki tuloaan. Leskenlehdet tuhlailivat väriloistoaan ojanpientareilla, sinivuokot kukittivat metsät, ja kohta jo valkovuokot heloittivat lehdoissa, oraat nousivat vainioilla. Olivia seurasi, miten muuttolinnut rakentelivat pesiään, niin kuin hänkin mielessään, yhtäläiset tunteet.

   Olivia odotteli kiihkeästi kirjettä sulhaseltaan, jumalaiselta. Niitä oli tullut yhä harvemmin. Kului viikko, kului kaksi, nyt jo kuukausi. Kesä oli puhjennut täyteen vehreyteensä – päivänkakkarat ja sinikellot kukittivat pientareet, linnunpoikaset rupesivat kokeilemaan siipiensä kantoa, heinäseipäät rupesivat ilmestymään heinäpelloille. Silloin, silloin – vihdoinkin se tuli! Jännityksestä kasvot hehkuen Olivia piiloutui onnensa kanssa omaan huoneeseensa.

   Vapisevin sormin Olivia avaa valkoista kirjekuorta. Jotain kovaa putoaa hänen kämmenelleen. Mitä tämä on? Mitä tämä tarkoittaa? Hän kääntelee esinettä. Kova, kiiltävä, kultainen –  sormus. Hän katsoo sisäpuolelle, kaiverrusta. Kihlasormus! Ei, ei, ei! Olivia yrittää tavata sanat kirjelappusesta, epäuskoisena, kädet vavisten, mieli järkkyy, silmät eivät näe! Kaikki hämärtää, sekavaa. Hitaasti hän lukee –Haluan purkaa kihlauksemme, se oli erehdys, sodan kauhujen ja yksinäisyyden aiheuttama harha. Nyt kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, huomaan että emme me sovi yhteen, olemme niin erilaisista oloista lähtöisin. Toivotan sinulle onnea elämässäsi.

Siinä kaikki! Harhaa, erehdys, erilaisia!

   Olivian sielu huutaa, epätoivoa, tuskaa. Kasvot käsiin peitettyinä hän heittäytyy vuoteelleen, kätkee tuskansa, häpeänsä. Hetkessä totuus kirkastuu. –Enkö minä sinulle kelvannutkaan! Enkö kelvannut äidillesi? Enpä tietenkään, tunsin sen kyllä sisimmässäni. Mutta sinä olit lupautunut minulle! Missä on sinun vannomasi rakkaus? Kaikki valhetta! Sinulle olin itseni säästänyt! Eikö lahjani kelvannutkaan? Kuinka raukkamainen oletkaan, et uskalla tulla sanomaan sanottamaasi kasvoista kasvoihin. Olet pelkuri! Olet petturi! Olet äitisi orja, lieassa! Entä, jos olisin kuudetta käskyä rikkonut, tyydyttänyt saatanalliset tarpeesi, olisitko silloinkin minut jättänyt? Olisitko hyljännyt minut kuin langenneen naisen, halveksien? Jeesus antoi langenneelle naiselle anteeksi, olisitko sinä? Sellaisella keinolla en halua ketään itseeni sitoa, vähiten pappia. Olisin tuominnut sinutkin huorintekijäksi, syntiseksi. Sitä en tunnolleni halunnut. Nyt olen ainakin kunniallinen nainen. Ihmisten silmissä, itselleni kunniani on vieläkin tärkeämpi, suhteessani Jumalaan tärkein.

   Mutta mikä häpeä! Kuinka voin ihmisille tunnustaa, että minä en papille kelpaakaan? Että olen liian halpa-arvoinen! Kuinka voin enää milloinkaan näyttäytyä ihmisille? Niin ylpeä ja onnellinen kuin minä olen ollut! Mikä nöyryytys! En kelpaa papille! Minun elämäntehtäväni! Tehtävä, jota varten olin olemassa! Enää usvainen harhakuva. Aurinko sammui, lintujen laulu lakkasi, kukat kuihtuivat, pimeys laskeutui Olivian sydämeen. Mieli, sielu, koko olemus mustaakin mustempi.

   Vuosien myötä elämän tarkoitus selkiytyi Olivialle. Hän oli kurkottanut taivaisiin, maallisiin taivaisiin, maalliseen onneen, hän oli syöksynyt rotkoon, maalliseen helvettiin. Olivia sulki sydämensä maalliselta rakkaudelta. Halukkaita miehiä ei toki puuttunut, mutta yhdelläkään ei ollut avainta hänen sisimpäänsä. Jumala oli Olivian ainoa lohtu, nyt ja aina. –Jumalalle minä kelpaan, Jeesus on minun sulhaseni. Huorin en ole milloinkaan tehnyt. Olen koskematon, puhdas, neitsyt, kuin Neitsyt Maria, siitä voin ylpeillä!

   Kotikylän ihmiset, jotka olivat eläneet Olivian onnen huumassa, säälivät tyttöä – lyötyä ei lyödä!

Olivia asui elämänsä loppuun asti kotitalossaan Karjalan kunnailla, keskellä viljavia vainioita ja viheriöiviä lehtoja. Hän hoiteli vanhan isänsä ja sairaan äitinsä hellyydellä haudan lepoon. Olivia otti huostaansa monien hylkimän orpotytön. Äidinrakkaudella hän kasvatti tästä Jumalaa pelkäävän hurskaan naisen. Opetti tälle kaikki kymmenen käskyä, painottaen sitä kuudetta. –Puhtaus on naisen arvokkain asia – se oli Olivian vakaumus viimeiseen asti.

   Papin äiti sai haluamansa akateemisen miniän, lääkärin, josta tuli narkomaani. Pappi ei jumalaista kutsumustaan koskaan toteuttanut – ei saarnannut syntien anteeksiantoa, ei vihkinyt yhtään morsiusparia pyhään avioliittoon, ei kastanut yhtään lasta pyhäin yhteyteen, ei seisonut alttarilla antamassa Herran ehtoollista, ei lausumassa Herran siunausta seurakuntalaisille. Parhaassa miehuusiässä siirtyi ajasta iäisyyteen.

   Olivia eli vielä vuosikymmeniä papin kuoleman jälkeen. Hän oli aina valmiina kääntämään asiat parhain päin, puolusti parjattuja, alati kaikkia ymmärtäen. Iloisuudellaan Olivia muutti monien läheistensä synkänkin päivän aurinkoiseksi. –Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi! –oli Olivian elämänohje murheellisille.

-  Nyt Olivia on poissa, mutta hän lahjoitti meille, ystävilleen valoisat, lämpimät muistot. Muistoissamme hänen elämänsä jatkuu keskuudessamme. Kaipaustamme lievittää ilo siitä, että Olivia on päässyt kaipaamansa sulhasen luo, sen oikean sulhasen, Jeesuksen syliin.