ELÄMÄN MAKU

Kateus jäytää mieltäni – kuin rotta!

Olen kateellinen, voin tunnustaa sen, mutta vain itselleni. –Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin tuo toinenkin! ajattelen katkerana ja kateellisena.

 -Tiedätkö, että minäkin olen jo liian vanha, ne ottavat vain nuoria. Noin oli Lissu huudahtanut minulle, kun arastellen ehdotin, että josko minäkin voisin päästä Yliopistolle tekemään tutkimusta.

Protestoin mielessäni. -Minäkö liian vanha?! Tekeväthän ne minuakin vanhemmat tieteellistä tutkimusta! sisuni kasvaa. -En halua jumittua paikoilleni, haluan muutosta, haasteita! Haluan tehdä tieteellistä tutkimusta, en tosin tiedä mistä aiheesta, mutta kuitenkin. En tiedä onko kysymys kunniasta vai omanarvontunnosta. Haluan yrittää, haluan näyttää! Kenelle? Eniten itselleni! Onko se mahdollista? Kuka minut huolisi, näin vanhan? Ikärasismia! Vai sukupuolirasismia? Vai molempia? Onko minulla molemmat vammat? Vai minä itsekö olen itseni pahin este – miten minusta olisi sellaiseen, suuruudenhulluutta – mitä minä oikein itsestäni kuvittelen?

Kateus nuorempia kohtaan, niitä kohtaan, jotka kelpuutetaan Yliopiston virkoihin, se kaivelee syvältä, yötä päivää! Kuinka epäoikeudenmukaista! Yritän lohduttautua – sellaista elämä on, mutkikasta! Ei se lohduta.

Vaikka minun on myönnettävä, että elämässäni kaikki on ihan kohdallaan, jotakin siitä silti puuttuu – elämän maku! Kun se puuttuu, tärkein puuttuu. Jotain minun on tehtävä! – Haluan tuntea elämän maun! Mentaalihygieenisistä syistä, niin kuin silloin oli tapana hienosti sanoa, päätin toimia.

   Koska minulla jo oli yksi akateeminen tutkinto, saatoin anoa Yliopiston rehtorilta opiskelulupaa toisessa tiedekunnassa. Luvan saatuani, minulla oli  niin paljon uutta ajateltavaa, että en enää ehtinyt jahkailla mitä elämälläni tekisin – en tosin tiennyt mihin opiskelullani tähtäsin, eikä opiskelullani ollutkaan varsinaista päämäärää. Opiskelin, opiskelin, opiskelin! Kodin- ja lastenhoidon lisäksi tein myös leipätyötäni. Aina kun oli hetkikin aikaa, juoksin luennoille, oppimaan aivan uusia asioita. Ja monet kesät jatkoin kesäyliopistossa. Minusta tuntui kuin uusi maailma olisi avautunut minulle, uusi elämänmakuinen maailma, ikään kuin olisin katsellut elämää laajasta panoraamaikkunasta.

Minulta meni monta kesää kesäyliopistossa – päivät luennoilla, illat tankkaamassa 2000–3000-sivuisia tenttivaatimuksia. Luin ja tenttasin, luin ja tenttasin, luin, luin, luin! Sivussa tein leipätyötäni sekä hoitelin kotia, miestä ja lapsia sekä puutarhaa – kaikkea yhtä aikaa. Vuosi vuoden perään.

 Välillä tosin omaatuntoani kalvoi. Vaikka hoidin kotia minkä ehdin – tunsin, että uppoutumalla itsekkäästi oman henkeni ravitsemiseen laiminlöin perhettäni.

 Muisto eräästä illasta kouraisee lähtemättömästi mieltäni. Olin yhden pitkän tenttijakson aikana taas kerran suljetun oven takana syventyneenä tenttikirjoihini. Ovelta kuului arka koputus. Häiriöstä harmistuneena –Mitä asiaa? Pieni tyttäreni tuli viereeni, nojaili kirjoituspöytääni, katseli minua ja kirjapinoani. –Mikset sä milloinkaan juo punaviiniä, kun sä luet? –Kuule, jos juo punaviiniä, ei kannata lukea, mitään ei silloin jää päähän. Tytär lähti huoneesta. Kului jonkin aikaa ja taas oveen koputettiin. Ja taasko minua häiritään – lähes kiukkuisena harmittelin kädet melkein nyrkissä. Tytär tuli taas huoneeseen. –Äiti voitko tulla tänne? Harmista puhkuen vääntäydyin väkinäisesti tuolistani. Tytär vei minut huoneeseensa. Hän oli kattanut pienelle pöydälleen kaksi lautasta ja lasia, hapankorppuja ja sillipurkin. Minun lautaseni vieressä oli punaviinipullo ja hänelle itselleen kokispullo. Keskellä pöytää paloi kynttilä. Sinä iltana lukemiseni loppui siihen.

   Vähitellen opintokirjan sivuille tuli toinen toistaan parempia arvosanoja – jopa niin hyviä, että professorit merkintöjä antaessaan sanoivat, että etteivät olleet tottuneet sellaisiin arvosanoihin! Mutta minä nautin opiskelusta, minusta tuntui kuin olisin ikuinen koululainen!

   Vuosien kuluessa, opintojen edetessä minulle valkeni ajatus – idea, unelma! Mutta miten voisin toteuttaa sen, unelmani? Tarvitsin työn ohjaajan! Mistä sellaisen saisin? En tuntenut yliopistolla ketään, jonka puoleen kääntyä. En omistanut akateemista verkostoa, turvaverkkoa. Lissulla, hänellä oli työn ohjaaja, hän teki tieteellistä tutkimusta, väitöskirjaa varten. Lissu oli yliopistolla, tosin ilman vakanssia, mutta kuitenkin. -Miksen minäkin mennyt silloin, kun olin nuorempi? mietin. -Ei ollut rohkeutta silloinkaan!

   Miten minut on nujerrettu niin, että mitään en uskalla yrittää. Syyttävä mieli kohdistuu kaikkiin kasvattajiin, auktoriteetteihin.  – Silloinkin, kun minun pitäisi soittaa puhelu jollekin herralle professorille, kierrän puhelinta viikkotolkulla ennen kuin uskallan ottaa puhelimen käteeni. Ja jos henkilö ei ole tavattavissa, huokaan helpotuksesta. Kunnes taas saan kerättyä rohkeutta uuteen yritykseen – ehkä päivien tai ehkä vasta viikkojen kuluttua. Toista se on miehillä! Sen olen nähnyt! Kiukun puna nousee poskilleni. –Ne vain kääntyvät haluamansa henkilön puoleen, olkoon tämä miten korkea-arvoinen tahansa, ja esittävät asiansa. Miehet ovat varmoja omasta arvostaan, henkisistä voimavaroistaan, älykkyydestään. Mutta auta Armias! Vaikka nainen olisi kuinka älykäs ja kyvykäs tahansa, harvoin hän itseensä riittävästi luottaa. Tämä on monen minun sukupolveeni kuuluvien naisten vitsaus, trauma.

   Vuosiahan siihen meni, mutta nyt minulla on ihan ikioma tutkimusaihe, vain ohjaaja puuttuu. Varasin vastaanottoajan samalta professorilta, joka ohjasi Lissun tutkimusta. –Kenellekään ulkopuoliselle en kerro aikomuksistani, jospa pyrkimykseni vaikka tyrmätään, vain aviomieheni tietää salaiset haaveeni. Ja hän kannustaa minua, hän uskoo kykyihini!

   Professori ottaa minut vastaan kello 13.00. Hyvissä ajoin seison hänen ovensa takana, sydän jyskyttäen. Päässäni vilisee syyttäviä kysymyksiä. –Luoja, kuka minut on nujertanut! Miksi pelkään? Hiki valuu noroina kainalosta, poskia kuumottaa. Koputan oveen, astun sisään.

   - Minulla on tällainen tutkimussuunnitelma. Olen opiskellut sitä ja tätä, keskustellut sen ja sen henkilön kanssa, perehtynyt aiheeseen monipuolisesti. Olen laatinut haastattelu- ja kyselylomakkeita, tehnyt pilottitutkimuksen. Haluaisin tehdä aiheesta väitöstyön. Haluaisin pyytää professoria työni ohjaajaksi. – Nyt ne sanat tulivat lausuttua ihan ääneen, ei vain omassa päässä!

Yritän pitää ääneni uskottavana, yritän häivyttää juonteet ja rypyt kasvoiltani, veltostuneet leukapoimut, oikaisen selkäni, yritän näyttää nuorelta! - Olen saman ikäinen kuin proffa! ajattelen kauhuissani.

   Professori, tuo Jumalainen, suostuu! Kyselee vain, miten aion tutkimuksen käytännössä toteuttaa. Sitten sovimme uuden tapaamisen puolen vuoden päähän. Siihen mennessä minun pitäisi perehtyä monipuolisesti ja syvällisesti alaa käsittelevään kirjallisuuteen, tarkentaa tutkimusaihetta – mitä haluan tutkia, minkä vuoksi haluan tutkia juuri tätä asiaa, mitä tutkimusmetodeja aion käyttää ja minun pitäisi laatia tarkennetut tutkimuslomakkeet.

   Näistä asioista en ole huolissani, tiedän, että juuri näiltä alueilta olen vuosien kuluessa hankkinut mustaan opintokirjaani arvosanoja – nyt ne ovat tarpeellisia!  Tiedän melko paljon tutkimusmetodeista, otantatutkimuksista, tilastotieteestä. Tunnen faktorianalyysit, T-testit, tulosten luotettavuuden arvioinnin. Mutta käytännön toteutus? Siinä minulla on kyllä miettimistä. Mutta riemuitsen – minulla on työn ohjaaja! Minä teen väitöskirjan!

   Sitten seuraa väitöskirjantekijän pienet ilot ja suuret tuskat!

   Seuraavat kuukaudet innostusta, hengen paloa! Tiedon janoa! Opiskelen, opiskelen, opiskelen lisää! Ensin on suunnaton ilo, ilo ajatella, pohtia, keksiä uusia ajatuksia, uusia näkökulmia. Luen aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, etupäässä englannin kielistä, kotimaista ei paljoa olekaan. Yritän löytää uusia ulottuvuuksia, kehittelen tutkimustani. Se oli riemun aikaa! 

   Siihen minun olisi pitänyt se lopettaakin! Sillä riemua seurasi tuska ja riittämättömyyden tunne ja syytökset – minulta puuttuu todellisuudentaju –  manaan mielessäni, mutta jatkan taistelua! Kun olin saanut ajatuksen päästä kiinni, en siitä eroon pääse. Siitä oli tullut pakkomielle!

   Yritin ratkoa moninaisia ongelmia, niitähän riitti! Tutkimuksen käytännön toteutuksen ratkaiseminen, otannan tarkennettu määrittely, kysely-, haastattelu- ja tutkimuslomakkeiden laatiminen, tutkimustietojen tilasto- käsittely. Tiesin, että asiantuntijoiden apu oli välttämätöntä. Tutkimuslomakkeiden laatimisessa olin ikään kuin kahden tulen välissä – tilastotieteilijän mielestä en ymmärtänyt yhtään mitään – ATK-asiantuntijan mielestä tilastotieteilijä oli ihan hölmö! Näiden kahden auktoriteetin välissä minä vähäisine tietoineni ja taitoineni yritin luovia ja jatkaa oikeaksi katsomaani suuntaan. Se kesä meni tutkimuslomakkeita suunnitellen, hampaita kiristellen ja ristiriitaisuuksia sadatellen, samalla pihanurmikkoa leikaten.

   Muodollisesti minulla oli työn ohjaaja, mutta sain tuskin mitään apua ongelmieni ratkaisuun, vain yksin puurtamista. Mutta monien tuskan hetkien jälkeen sain lomakkeet laadittua, tutkimuksen tehtyä ja tutkimustulokset tilastollisesti käsiteltyä. Tietokoneitahan ei tuohon aikaan vielä tavallisten tieteentekijöiden käytössä ollutkaan, joten naputtelin käsikirjoitukseni pienellä Tippa-s-kirjoituskoneella. Tekstiä kirjoittaen, tekstiä leikaten ja liimaten, yhä uudelleen leikaten ja liimaten, moneen kertaan. Mutta kyllä se käsikirjoitus silläkin tavalla vähitellen valmistui, kun sisua riitti!

   Työlle määrättiin kaksi esitarkastajaa. Näihin herroihin oli vaikea saada yhteyttä, kiireisiä olivat! Toinen sanoi, ettei hän voi antaa lausuntoa, koska työ oli tehty monografiana. –Jos vastaväittäjä vaikka hylkääkin sen! Sitä riskiä en halua ottaa! Jos olisit tehnyt sen osajulkaisuina, silloin olisivat toiset jo ehtineet käydä sen läpi, eikä vastuu olisi yksin minun!

   Vaikka kuinka selitin, että tämä tutkimus on yksi kokonaisuus, sen jakaminen osiin ei ole mahdollista, ei se auttanut. Mies pelkäsi menettävänsä kasvonsa, jos väitöstyö hylättäisiin, sen ymmärsin.

   Kauhuissani ajattelin, että jos minun pitää ruveta pilkkomaan tutkimustani osiin, ja jokainen osa on lähetettävä erikseen tarkastajille hyväksyttäväksi, ei siitä ikinä tulisi valmista, saisin haudata väitöskirjahaaveet lopullisesti. Professori huomasi tuskaisuuteni, mutta sanoi vain, että kyllä väitöskirjan teko on kovaa ja haastavaa. Hän jopa tietää tapauksen, jossa väitöskirjan tekijä on epätoivoissaan tehnyt itsemurhan! Niin, että kovaa se on muillakin! –professori lohdutti! Sen jälkeen mies katosi antamatta minkäänlaista lausuntoa. Tätä professoria metsästettiin kotoa ja työpaikalta – oli kuin maa olisi niellyt miehen. Meni kuukausi toisensa perään ilman, että sain lausuntoa.

Painajaiset  eivät riivanneet minua vain päivällä, ne syöksyivät myös uniini. Yhtenä yönä olin olevinani omassa väitöstilaosuudessani. Huoneen perällä olevasta ovesta tuli pieni mustapukuinen ilkeäkatseinen mies. Sitten tuli toinen mies, yhtä pahansuovan näköinen, sitten vielä kolmas mies. Nämä kolme istuivat minun oikealle puolelleni jonkinlaiseksi raadiksi. Viimeiseksi tullut mies käänsi katseensa minuun päin, iski silmää ikään kuin liittolaisena, merkiksi siitä, että hän olisi tukena toisia vastaan.

   Ja uusia painajaismaisia unia, milloin seurasin toisten väitöstilaisuuksia, mutta seuraavassa hetkessä se olinkin minä itse, joka olin väittelijä. Istuin isossa kongressisalissa useiden muiden kanssa ja odottelin vastaväittäjää. Tämä ilmestyi väitöstilaisuuteen pukeutuneena kuin roomalaiskatolinen paavi – pater – beigevärinen korkea törttöhattu päässään. Hän kääntyi minun puoleeni ja tiedusteli, olinko tämä tehnyt tutkimukseni neliöön korottamalla. En edes tiennyt mitä se tarkoitti, mutta jotta en olisi paljastanut tietämättömyyttäni, vastasin –En ole. Helpotuksekseni hän ei enempiä kysymyksiä tehnytkään.

   Yhdessä unessa olin joutunut yksin korkean kallion harjanteelle. Yritin päästä alas, mutta jyrkkä louhikko oli vaikeakulkuista, koko ajan pelkäsin putoavani. Jyrkänteet olivat korkeat ja jouduin käyttämään kiertotietä päästäkseni alas. Lopulta löysin polun tapaisen ja korkeassa punaisessa lauta-aidassa ison kaksoisportin, avasin sen ja pääsin pois. 

   Ja sitten vielä lisää väitöstilaisuuksia ja aina niihin liittyi jotain pelottavaa – milloin sali oli pilkkopimeä, eikä tilaisuutta voitu pitää, tai vastaväittäjä oli unohtanut silmälasinsa, tai minä itse olin eksyksissä.

   Toisen väitöskirjantarkastajan tapasin kaksi kertaa. Tein käsikirjoitukseeni hänen ehdotustensa mukaiset muutokset. Lopulta tarkastaja sanoi: –Jos minä tästä asiasta mitään ymmärrän, niin tämä on hyvä.

Mikä helpotus! Mikä riemastus! Joku uskoo minuun! Riemuitsin. Luottamus  itseeni ja työhöni lujittui.

   Mutta saadakseni painatusluvan tarvitsin molempien professorien puoltavat lausunnot. Ja toinen tarkastaja vain jatkoi piinaa. Päivät kuluivat, viikot kuluivat, kuukaudet kuluivat, mitään ei kuulunut. Olin ahdistunut, lyöty. Tunsin olevani henkisesti ja ruumiillisesti selkä kyttyrässä, nujerrettu. En tiennyt kuinka pitkälle hermoni kestävät. Rupesin syyttelemään itseäni –miksi olen tehnyt tästä terveyteni vaarantavan asian – väitöskirjanteko – eihän se ole muuta kuin halu osoittaa, että kyllä minäkin kelpaan, vaikka olenkin näin vanha – ja nainen! Mutta jos tämä ei nyt onnistukaan, olisiko se osoitus siitä, että olen epäkelpo! Sitäkö en kestä? Pääparkani oli mennä sekaisin. Leipätyöni ohella yritin keksiä sijaistoimintaa, siivosin, pesin pyykkiä, joogasin – ja odotin puhelinsoittoa, pelastusta mieleni synkkyydestä – tai sysäystä vieläkin syvempään epätoivoon.

   Puhelua ei kuulunut. Olin odottanut jo puoli vuotta. -Mikä oikeus ihmisellä on kiduttaa toista tällä tavalla? protestoin mielessäni. Valta tuo piittaamattomuutta, välinpitämättömyyttä toisen tunteita ja ongelmia kohtaan. Onko näiden herrojen professoreiden mielivaltaa vastaan mitään oikeusturvaa naisella, jolta valta, asema ja raha puuttuvat? Nämä katsovat olevansa kaiken vaivaisen yläpuolella, tasavertaisia vain toisten samanarvoisten herrojen kanssa, mutta tällöinkin toistensa kilpailijoita ja salaisia vihollisia.

   Tunsin olevani piinattu! Ahdistuksissani olin valmis huutamaan Jumalaa avukseni! –Haluaisin huutaa kuin Jeesus ristinpuulla –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?! Mutta miksi huutaisin häntä avukseni vain hädän hetkellä, kun seuraavassa tuokiossa olen lähes valmis kieltämään hänet? Ja miksi huutaisin häntä avukseni muutenkaan. Luulenko, että hän katsoisi minun egoististen toiveideni ja pyrkimysteni täyttymyksen olevan tärkeää kenellekään muulle kuin minulle – minun omahyväisyydelleni! Miksi hän siis vaivautuisi puuttumaan minun mitättömiin asioihini?

   On perjantai lokakuun 15 päivä kello 13.59 – nyt se hetki on koittanut – minä nautin elämästä! huokaisen. Mitä siihen on tarvittu? On tarvittu työtä ja tuskaa, syvää masennusta, itsemurhapelkoja, välillä joitakin ilonpilkahduksia ja taas työtä ja tuskaa ja depressiota. Ja sitten tulee tämä perjantai-iltapäivä!

Tiedekunnalta tuli kirje, painatuslupa on myönnetty! Mikä riemu! Mikä autuus!

   Istun Kuplassani, ajelen maaseudulle päin. Puissa ruskaa, taivas sininen, auringonpaistetta sekä ilmassa että mielessä. Mikä pusertava riemun tunne!

Oli kulunut aikaa siitä, kun virren sanat viimeksi olivat tulleet mieleeni. Mutta nyt ne tulevat. Ne pulppuavat vastustamattomalla paineellaan –kiitos sulle Jumalani lahjoistasi kaikista, joita elinaikanani olen saanut tuntea, kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin synkehistä syksyn synkän hetkistä, kiitos sulle, kiitos sulle, kiitos sulle! Kaikkia sanoja en edes muista, mutta toistan monta kertaa ne sanat jotka muistan. Ja juuri – Kiitos sulle Jumalani – erityisen painokkaasti! Kiitosvirteni täyttää koko pienen auton.  Sydän on pakahtumaisillaan ilosta, tämä on monien tuskanvuosien jälkeen  onnenhetkeni. Tätä hetkeä varten olen taistellut, tässä on se elämän maku, jota olen janonnut!

   Seuraavana päivänä istun Royalin terassilla onnestani kuplien. Kastanjassa lähes kaikki lehdet jäljellä ja lehmuksissakin runsaasti. Esplanadi on kellanvihreä, lehtiä varisee harmaassa syyspäivässä – harmaassa ulkoisesti,  mielessäni paisteisessa. Päivänkakkarat kukkivat terassilla, ihmiset kulkevat Espalla. Pöydissä herrat keskustelevat liikeasioistaan. Istun yksin ja nautin. Olen syönyt kevyen lounaan, nyt edessäni on Sitting Boy (lakkalikööri, appricotbrandy, dry vodka, 10,75 mk.) Hyvää. Toivon, että joku tulisi juttelemaan kanssani, että saisin jakaa iloni, riemuni, vaikka joku tarjoilija. Mutta kaikki näyttävät ikävystyneiltä. Murehtivat omia murheitaan. –Ketäpä nyt kiinnostaisi kuunnella minun tunteitani, ajatuksiani, mietin. Tarjoilija tulee pöytäni luo kysyy vieläkö söisin lisää. – Ei kiitos, hyvää oli, hyvä olo muutenkin! –Ajattelin vain, että jos haluatte lisää perunoita. –En halua perunoita, kiitos vain. Olin pettynyt. Noin arkista – lisää perunoita! Keskellä  mieleni suurta juhlaa! Lumous oli särkynyt. –Saanko laskun! En käsittänyt, mitä mielessäni liikkui. Miksi minun piti näyttää vain töykeää pintaa, miksi en sieluni pehmeää sisintä?!

   Nyt loppusuora jo häämötti. Työni ohjaaja suositteli vastaväittäjäksi minua toistakymmentä nuorempaa dosenttia. Vaikka olin kuullut, että tämä on leppoisa mies, ei ollut itsestäänselvyys, että hän vastaväittäjänä olisi  mitenkään armollinen. Ennen tilaisuuden alkua minua rauhoittaakseen tämä kuitenkin kertoi, että aikoinaan hänen opponenttinsa oli piinannut häntä sillä tavalla, että ei kenellekään sellaista nöyryytystä halunnut aiheuttaa. Tunsin syvää kunnioitusta tällaista ihmistä kohtaan, hän ei halunnutkaan kostaa kaltoinkohteluaan seuraavalle uhrille. Niinpä väitöstilaisuuteni päättyi iloiseen kukitukseen ja Champagne -pullojen poksahteluun.

Ja nyt olin Tohtori! Ennen Lissua! Vaikka olinkin niin vanha! Ja nainen! Ja kohta Yliopistolta soitettiin ja kysyttiin haluaisinko erään viransijaisuuden. Minulle tarjottiin virkaa Yliopistolla! – Elämäni täyttymys! – siltä osin.

Sitten tulivat uudet haasteet, uudet onnistumiset, uudet epäonnistumiset, uudet ilonaiheet, uudet depressiot. Depressioita ja riemuvoittoja – yhä uudelleen ja uudelleen. Elämän makua loputtomasti!

elämän maku

Kateus jäytää mieltäni – kuin rotta!

Olen kateellinen, voin tunnustaa sen, mutta vain itselleni. –Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin tuo toinenkin! Laura ajatteli katkerana ja kateellisena.

 -Tiedätkö, että minäkin olen jo liian vanha, ne ottava vain nuoria. Noin oli Lissu huudahtanut Lauralle, kun tämä oli arastellen ehdottellut, että josko hänkin voisi päästä Yliopistolle tekemään tutkimusta.

Laura protestoi mielessään. -Minäkö liian vanha?! Tekeväthän ne minuakin vanhemmat tieteellistä tutkimusta! Lauran sisu kasvoi. -En halua jumittua ammattiini, haluan muutosta, haasteita! Haluan tehdä tieteellistä tutkimusta, en tosin tiedä mistä aiheesta, mutta kuitenkin. Haluan yrittää, haluan näyttää! Kenelle? Eniten itselleni! Onko se mahdollista? Kuka minut huolisi, näin vanhan? Ikärasismia! Vai sukupuolirasismia? Vai molempia? Onko minulla molemmat vammat?

Kateus nuorempiaan kohtaan, niitä kohtaan, jotka kelpuutettiin Yliopiston virkoihin, se kaiveli syvältä, yötä päivää! Kuinka epäoikeudenmukaista! Laura yritti lohduttautua – sellaista elämä on, mutkikasta! Ei se lohduta.

Mutta jotain minun on tehtävä – mentaalihygieenisistä syistä – kuten Laura itsekseen hienosti ajatteli. Ja hän myös toimi. Haki yliopiston rehtorilta opiskeluluvan toisessa tiedekunnassa. Kodin- ja lastenhoidon ohella teki myös leipätyötään. Aina kun, oli hetkikin aikaa, juoksi luennoille, oppimaan aivan uusia asioita. Hänestä tuntui, että vasta nyt maailma avautui hänelle.

Lauralta meni monta kesää kesäyliopistossa – päivät luennoilla, illat tankkaamassa 2000–3000-sivuisia tenttivaatimuksia. Luki ja tenttasi, luki ja tenttasi, luki, luki, luki! Sivussa teki leipätyötään sekä hoiteli kotia, miestä ja lapsia sekä puutarhaa – kaikkea yhtä aikaa. Vuosi vuoden perään. Vähitellen opintokirjan sivuille tuli toinen toistaan parempia arvosanoja – jopa niin hyviä, että eräs professori merkintää antaessaan sanoi, että etteivät ole tottuneet tällaisiin arvosanoihin! Mutta Laura nautti opiskelustaan, hänestä tuntui kuin hän olisi ikuinen koululainen!

Vähitellen opintojen edetessä Lauralle valkeni ajatus – idea! Mutta miten hän voisi toteuttaa sen, unelmansa? Hän tarvitsi työn ohjaajan! Mistä hän sellaisen saisi? Hän ei tuntenut yliopistolla ketään, jonka puoleen kääntyä. Hän ei omistanut akateemista verkostoa, turvaverkkoa. Lissulla, hänellä oli työn ohjaaja, hän teki tieteellistä tutkimusta, väitöskirjaa varten. Lissu oli yliopistolla, tosin ilman vakanssia, mutta kuitenkin. -Miksen minäkin mennyt silloin, kun olin nuorempi? Laura mietti. -Ei ollut rohkeutta silloinkaan!

Naiset, varsinkin minun ikäpolveni naiset on nujerrettu siten, että mitään i uskalla yrittää, Laura syyttää mielessään. -Jos pitäisi soittaa puhelu jollekin herralle professorille, sitä kiertää puhelinta viikkotolkulla ennen kuin uskaltaa ottaa puhelimen kätensä. Ja jos henkilö ei ole taattavissa, huokaa helpotuksesta. Kunnes taas saa kerättyä rohkeutta uuteen yritykseen – ehkä päivien tai ehkä vasta viikkojen kuluttua. -Toista se on miesten kanssa! Sen olen nähnyt! Lauralle nousee kiukun puna poskille. -Ne vain kääntyvät haluamansa henkilön puoleen, olkoon tämä miten korkea-aroinen tahansa, ja esittävät asiansa. Miehet ovat varmoja omasta arvostaan, henkisistä voimavaroistaan, älykkyydestään. Mutta auta Armias! Vaikka nainen olisi kuinka älykäs ja kyvykäs tahansa, harvoin hän itseensä riittävästi luottaa.

Vuosiahan siihen meni, mutta nyt Lauralla oli ihan ikioma tutkimusaihe, vain ohjaaja puuttui. Laura varasi vastaanottoajan samalta professorilta, joka ohjasi Lissun tutkimusta. –Kenellekään en kerro aikomuksistani, jospa pyrkimykseni vaikka tyrmätään, Laura päätti. Professori otti Lauran vastaan kello 13.00. Hyvissä ajoin Laura seisoi professorin oven takana, sydän jyskyttäen. Päässä vilisi syyttäviä kysymyksiä –Luoja, kuka minut on nujertanut! Miksi pelkään? Hiki valui noroina kainalosta, poskia kuumotti. Laura koputti oveen, astui sisään.

-Minulla on tällainen tutkimussuunnitelma. Olen opiskellut sitä ja tätä, keskustellut sen ja sen henkilön kanssa, perehtynyt aiheeseen monipuolisesti. Olen laatinut haastattelu- ja kyselylomakkeita, tehnyt pilottitutkimuksen. Haluaisin tehdä aiheesta väitöstyön. Haluaisin pyytää professoria työni ohjaajaksi.

Laura yritti pitää äänensä uskottavana, yritti häivyttää juonteet ja rypyt kasvoiltaan, veltostuneet leukapoimut, oikaisi selkänsä, yritti näyttää nuorelta!

- Olen saman ikäinen kuin proffa! Laura ajatteli kauhuissaan.

Professori, tuo Jumalainen, suostuu! Kyseli vain, miten Laura aikoi  tutkimuksen käytännössä toteuttaa. Sitten he sopivat uuden tapaamisen puolen vuoden päästä. Siihen mennessä Lauran pitäisi perehtyä monipuolisesti ja syvällisesti alaa käsittelevään kirjallisuuteen, tarkentaa tutkimusaihetta – mitä hän haluaa tutkia, minkä vuoksi haluaa tutkia juuri tätä asiaa, mitä tutkimusmetodeja aikoo käyttää ja Lauran pitäisi laatia tarkennetut tutkimuslomakkeet.

Laura ei ole huolissaan, tietää –juuri näiltä alueilta olen vuosien kuluessa hankkinut mustaan kirjaani arvosanoja – nyt ne ovat tarpeen! Mutta käytännön toteutus? Siinä minulla on kyllä miettimistä.

Laura riemuitsee –minulla on työn ohjaaja! Minä teen väitöskirjan!

Sitten seuraa väitöskirjantekijän pienet ilot ja suuret tuskat!

Seuraavat kuukaudet innostusta, hengen paloa! Tiedon janoa! Laura opiskelee, opiskelee, opiskelee lisää! Ensin on suunnaton ilo, ilo ajatella, pohtia, keksiä uusia ajatuksia, uusia näkökantoja. Hän lukee aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, etupäässä englannin kielistä, kotimaista ei paljoa olekaan. Yrittää löytää uusia ulottuvuuksia, kehittelee tutkimustaan. Se oli Lauralle riemun aikaa! 

-Siihen minun olisi pitänyt se lopettaakin! Sillä riemua seurasi tuska ja riittämättömyyden tunne ja syytökset –minulta puuttuu todellisuudentaju – Laura manaa mielessään, mutta jatkaa! Kun hän oli saanut ajatuksen päästä kiinni, ei hän siitä eroon päässyt. Siitä oli tullut pakkomielle!

Laura yritti ratkoa käytännön ongelmia, niitähän riitti!

- Tutkimuksen tarkennettu suunnittelu, tutkimuslomakkeiden laatiminen, otantatutkimuksen määrittely. Laura tiesi, että asiantuntijoiden apu oli välttämätöntä. Tutkimuslomakkeen laatimisessa hän oli ikään kuin kahden tulen välissä – tilastotieteilijän mielestä Laura ei ymmärtänyt yhtään mitään – ATK- asiantuntijan mielestä tilastotieteilijä oli ihan hölmö! Näiden kahden auktoriteetin välissä Laura vähäisine taitoineen yrittää luovia ja jatkaa oikeaksi katsomaansa suuntaan. Se kesä meni lomakkeita suunnitellen pihanurmikkoa leikaten, hampaita kiristellen ja ristiriitaisuuksia sadatellen.

Muodollisesti Lauralla oli työn ohjaaja, mutta sai tuskin mitään apua ongelmiensa ratkaisuun vain yksin puurtamista. Mutta monien tuskan hetkien jälkeen hän sai lomakkeet laadittua, tutkimuksen tehtyä ja tutkimustulokset tilastollisesti käsiteltyä. Tietokoneitahan ei tuohon aikaan vielä tavallisten tieteentekijöiden käytössä ollutkaan, joten Laura naputteli käsikirjoituksensa pienellä Tippa-s-kirjoituskoneella. Tekstiä kirjoittaen, tekstiä leikaten ja liimaten, yhä uudelleen leikaten ja liimaten, moneen kertaan. Mutta kyllä se käsikirjoitus silläkin tavalla vähitellen valmistui, kun sisua riitti!

Työlle määrättiin kaksi esitarkastajaa. Näihin herroihin oli vaikea saada yhteyttä, kiireisiä olivat! Toinen sanoi, ettei hän voi antaa lausuntoa, koska työ oli tehty monografiana –jospa vastaväittäjä hylkää sen! Sitä riskiä en halua ottaa! Jos olisit tehnyt sen osajulkaisuina, silloin olisivat toiset jo ehtineet käydä sen läpi, eikä vastuu olisi yksin minun!

Vaikka Laura kuinka selitti, että hänen tutkimuksensa oli yksi kokonaisuus, sen jakaminen ei ollut mahdollista, ei se auttanut. Mies pelkäsi menettävänsä kasvonsa, jos se hylättäisiin, sen Laura ymmärsi.

Kauhuissaan Laura ajatteli, että jos hänen pitää ruveta pilkkomaan tutkimustaan osiin, siitä ei ikinä tulisi valmista. Professori huomasi Lauran tuskaisuuden, mutta sanoi vain, että kyllä väitöskirjan teko on kovaa ja haastavaa. Hän jopa tietää tapauksen, jossa väitöskirjan tekijä on epätoivoissaan tehnyt itsemurhan! Niin, että kovaa se on muillakin! –professori  lohdutti! Sen jälkeen mies katosi antamatta minkäänlaista lausuntoa. Tätä professoria metsästettiin kotoa ja työpaikalta – on kuin maa olisi niellyt miehen. Meni kuukausi toisensa perään ilman, että Laura sai lausuntoa.

Eikä riittänyt, että painajaiset olisivat riivanneet Lauraa vain päivällä, ne syöksyivät myös häneen uniinsa. Yhtenä yönä hän oli olevinaan omassa väitöstilaosuudessaan. Huoneen perällä olevasta ovesta tuli pieni mustapukuinen ilkeäkatseinen mies. Sitten tuli toinen mies, yhtä pahansuovan näköinen, sitten vielä kolmas mies. Nämä kolme istuivat Lauran oikealle puolelle jonkinlaiseksi raadiksi. Viimeiseksi tullut mies käänsi katseensa Lauraan päin, iski silmää ikään kuin liittolaisena, merkiksi siitä, että hän olisi tukena toisia vastaan.

Ja uusia painajaismaisia unia, milloin Laura seurasi toisten väitöstilaisuuksia, mutta seuraavassa hetkessä se olikin hän itse, joka oi väittelijä. Hän istui isossa kongressisalissa useiden muiden kanssa ja odotteli vastaväittäjää. Tämä ilmestyi väitöstilaisuuteen pukeutuneena kuin roomalaiskatolinen paavi – pater – beigevärinen korkea törttöhattu päässään. Hän kääntyi Lauran puoleen ja tiedusteli, oliko tämä tehnyt tutkimuksen neliöön korottamalla. Laura ei edes tiennyt mitä se tarkoitti, mutta jotta ei paljastaisi tietämättömyyttään, vastasi – En ole. Lauran helpotukseksi enempiä kysymyksiä ei tehtykään.

Yhdessä unessa Laura oli joutunut yksin korkean kallion harjanteelle. Hän yritti päästä alas, mutta jyrkkä louhikko oli vaikeakulkuista, koko ajan hän pelkäsi putoavansa. Jyrkänteet olivat korkeat ja Laura joutui käyttämään kiertotietä päästäkseen alas. Lopulta hän löysi polun tapaisen ja korkeassa punaisessa lauta-aidassa ison kaksoisportin, avasi sen ja pääsi pois.

Ja sitten vielä lisää väitöstilaisuuksia ja aina niihin liittyi jotain pelottavaa – milloin sali oli pilkkopimeä, eikä tilaisuutta voitu pitää, tai vastaväittäjä oli unohtanut silmälasinsa, tai Laura itse oli eksyksissä.

Toisen väitöskirjantarkastajan Laura tapasi kaksi kertaa. Hän teki käsikirjoitukseensa ehdotusten mukaisia muutoksi. Lopulta tarkastaja sanoi – Jos minä tästä asiasta mitään ymmärrän, niin tämä on hyvä!

Mikä helpotus! Mikä riemastus! Joku uskoo minuun! Laura riemuitsi. Ja luottamus häneen itseensä ja työhönsä lujittui.

Mutta saadakseen painatusluvan Laura tarvitsi molempien professorien puoltavat lausunnot. Ja toinen tarkastaja vain jatkoi piinaa. Päivät kuluivat, viikot kuluivat, kuukaudet kuluivat, mitään ei kuulunut. Laura oli ahdistunut, lyöty. Hän tunsi olevansa henkisesti ja ruumiillisesti selkä kyttyrässä, nujerrettu. Hän ei tiennyt kuinka pitkälle hänen hermonsa kestävät. Rupesi syyttelemään itseään –miksi olen tehnyt tästä terveyteni vaarantavan asian – väitöskirjanteko – eihän se ole muuta kuin halu osoittaa, että kyllä minäkin kelpaan, vaikka olenkin vanha – ja nainen! Mutta jos tämä nyt onnistukaan, olisiko se osoitus siitä, että olen epäkelpo! Sitäkö en kestä? Lauran pääparka oli mennä sekaisin. Leipätyönsä ohella hän yritti keksiä sijaistoimintaa, siivosi, pesi pyykkiä, joogasi – ja odotti puhelinsoittoa, joka pelastaisi hänen mielensä synkkyydestä – tai sysäisi sen vieläkin syvempään epätoivoon.

Puhelua ei kuulunut. Laura oli odottanut jo puoli vuotta. -Mikä oikeus ihmisellä on kiduttaa toista tällä tavalla? Laura protestoi mielessään. Valta tuo piittaamattomuutta, välinpitämättömyyttä toisen tunteita ja ongelmia kohtaan. Onko näiden herrojen professoreiden mielivaltaa vastaan mitään oikeusturvaa naisella, jolta valta, asema ja raha puuttuvat? Nämä katsovat olevansa kaiken vaivaisen yläpuolella, tasavertaisia vain toisten samanarvoisten herrojen kanssa, mutta tällöinkin toistensa kilpailijoita ja salaisia vihollisia.

Laura tunsi olevansa piinattu! Ahdistuksissaan hän oli valmis huutamaan Jumalaa avukseen! –Haluaisin huutaa kuin jeesus ristinpuulla –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?! Mutta miksi huutaisin häntä avukseni vain hädän hetkelläni, kun seuraavassa tuokiossa olen lähes valmis kieltämään hänet? Ja miksi huutaisin häntä avukseni muutenkaan. Luulenko, että hän katsoisi minun egoististen toiveideni ja pyrkimysteni täyttymyksen olevan tärkeää kenellekään muulle kuin minulle – minun omahyväisyydelleni! Miksi hän siis vaivautuisi puuttumaan minun mitättömiin asioihini?

Oli perjantai lokakuun 15 päivä kello 13.59 – nyt se hetki on koittanut – minä nautin elämästä! Laura huokaisi. Mitä siihen oli tarvittu? Oli tarvittu työtä ja tuska, syvää masennusta, itsemurhapelkoja, välillä joitakin ilonpilkahduksia ja taas työtä ja tuskaa ja depressiota. Ja sitten tuli tämä perjantai-iltapäivä!

Tiedekunnalta tuli kirje, painatuslupa oli myönnetty! Mikä riemu! Mikä autuus!

Laura istui Kuplassaan, ajeli maaseudulle päin. Puissa ruskaa, taivas sininen, auringonpaistetta sekä ilmassa että mielessä. Mikä pusertava riemun tunne! Oli kulunut aikaa siitä, kun virren sanat viimeksi olivat tulleet Lauran mieleen. Mutta nyt ne tulivat. Ne pulppusivat vastustamattomalla paineellaan –kiitos sulle Jumalani lahjoistasi kaikista, joita elinaikanani olen saanut tuntea, kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin synkehistä syksyn synkän hetkistä, kiitos sulle, kiitos sulle, kiitos sulle! Kaikkia sanoja Laura ei edes muistanut, mutta hän toisti monta kertaa ne sanat jotka muisti. Ja juuri – Kiitos sulle Jumalani – erityisen painokkaasti! Hänen kiitosvirtensä täytti koko pienen auton. Lauran sydän oli pakahtumaisillaan ilosta, tämä oli monien tuskanvuosien jälkeen hänen onnen hetkensä.

Seuraavana päivänä Laura istui Royalin terassilla ja onnestaan. Kastanjassa lähes kaikki lehdet jäljellä ja lehmuksissakin runsaasti. Esplanadi oli kellanvihreä, lehtiä varisi harmaassa syyspäivässä – harmaassa ulkoisesti, Lauran mielessä paisteisessa. Päivänkakkara kukkivat terassilla, ihmiset kulkivat Espalla. Pöydissä herrat keskustelivat liikeasioistaan. Laura istui yksin ja nautti. Hän söi kevyen lounaan, nyt hänen edessään oli Sitting Boy (lakkalikööri, appricotbrandy, dry vodka, 10,75 mk.) Hyvää. Laura toivoi, että joku tulisi jutteleman hänen kanssaan, että saisi jakaa ilonsa, riemunsa, vaikka joku tarjoilija. Mutta kaikki näyttivät ikävystyneiltä. Murehtivat omia murheitaan. –Ketäpä nyt kiinnostanut kuunnella minun tunteitani, ajatuksiani, hän mietti. Tarjoilija tuli Lauran pöydän luo, kysyi vieläkö tämä söisi lisää. – EI kiitos, hyvää oli, hyvä olo muutenkin! –Ajattelin vain, että jos haluatte lisää perunoita. –En halua perunoita, kiitos vain. Laura oli pettynyt. Noin arkista –   lisää perunoita! Keskellä hänen mielensä suurta juhlaa! Lumous oli särkynyt. –Saanko laskun! Laura ei käsittänyt, mitä hänen mielessään liikkui. Miksi hänen piti näyttää vain kovaa pintaa, ei sielunsa pehmeää sisintä.

Nyt loppusuora jo häämötti. Lauran työn ohjaaja suositteli vastaväittäjäksi tätä toistakymmentä nuorempaa dosenttia. Vaikka Laura oli kuullut, että tämä on leppoisa mies, ei ollut itsestäänselvyys, että hän olisi vastaväittäjänä mitenkään armollinen. Lauraa rauhoittaakseen tämä kuitenkin kertoi, että  

aikoinaan hänen opponenttinsa oli piinannut häntä sillä tavalla, että ei kenellekään sellaista nöyryytystä halunnut aiheuttaa. Niinpä Lauran väitöstilaisuus päättyi iloiseen kukitukseen ja Champagne -pullojen poksahteluun.

Ja nyt Laura oli Tohtori! Ennen Lissua! Vaikka Laura oli niin vanha! Ja nainen! Ja pian sen jälkeen Yliopistolta soitettiin ja kysyttiin haluaisiko erään viransijaisuuden. Minulle tarjottiin virkaa Yliopistolla! –Laura riemuitsi. Elämän täyttymys – siltä osin.

Sitten tulivat uudet haasteet, uudet depressiot. Depressioita ja riemuvoittoja – elämää loputtomasti!