N A I S E K S I 

 L U O T U 

Kuljimme yhdessä kukkaniityllä. Kukat olivat kuitenkin kuolleet, niitty täysin kulottunut. Ei yhtään väriläiskää missään, vain ruskeanharmaata. Kukkien elottomat terälehdet saatoin erottaa, kerran ne olivat antaneet elämän hehkun, värittäneet maailman loistollaan. Kävellessämme kuolleet kukat taittuivat askeltemme alla, kuulin kuivuneen ruohon rapinan.

   Tähänkö on tultu? Nainen miettii. Elän enää ihanissa muistoissani yhteisistä vuosistamme. Silloin elämämme oli yhtä ihanaa kukkaketoa, me rakastelimme keskellä kukkaketoa

   -   heleä taivas yllä

   -   mullan lämpö alla

   -   korkeat koiranputken suojana

   -   vain pikkulintujen ja Luojan silmien nähdä

   -   aurinkoa ulkona

   -   aurinkoa sisällä

   -   yhdessä

poissa ovat kukat

poissa on lämpö

   -   missä?

   -   miksi?

   -   miten?

   -   milloin?

mieleni tumma

tuntoni huono

syyttävä?

   -   näinkö piti käydä?

   -   ainako pitää käydä näin?

   -   onko paluuta lämpöön?

   -   teeskentelyäkö vain?

   -   jos yrittäisin!

toisiamme rakastaneet olemme!

   -   intohimoisesti

   -   hellästi

   -   lämpimästi

   -   suloisesti

Silloin kerran – kauan sitten.

Mutta sentään rakastaneet, rakastelleet – lohtuni!

Jokainen solumme hellästi yhteen sulautuneena, yhteiseen rytmiin, kuin tuuli vienosti keinuttaisi.

   Nainen makaa vuoteessa, peittojen päällä. Koko ruumis yhdessäolosta hellä, autuaan hellä. Kultarengas hyväilyistäsi turvonnut, tuntuu kuin ei mahtuisi sisään, törröllään kuin huutaisi se sinua yhä uudelleen luokseen, kyltymätön. Autuaita hetkiä! Tunteita, jollaisia ei tohdi sanoiksi pukea, tuskin hiljaa itsekseen ajatella. Jos joku lukee ajatukset! Entä sitten?

Seksuaalisuus, syntiäkö – kaiken elollisen elinehto, perustarve – niin kuin syöminen, juominen, nukkuminen. Ilman ravintoa yksilö nääntyy, kuolee. Jos syö ruokansa nauttien, ei syntiseksi leimata, ei vaikka kuinka suutaan hekumallisesti maiskuttelisi – elämän taiturina pidetään. Olipa sitten ihminen tai kärpänen.

   Lapsilta oli illalla televisiota katsellessaan pudonnut leivänmurusia samettikankaiselle sohvalle. Kärpänen oli terävien aistiensa ohjaamana lennähtänyt keskelle makeaa ehtoollispöytää. Se rupesi nautiskelemaan rikkaan pöydästä pudonneita murusia. Kesäillan auringonpaisteisessa lämmössä se otti murusen etujalkojensa väliin ja kärsällään imeskeli ahnaasti ravintoa. Nähdessään kärpäsen Naisen ensimmäinen reaktio oli iskeä se kuoliaaksi, mutta eipä voinutkaan, jäi seuraamaan kärpäsen syömätouhua, eikä tiedä kumman nautinto oli suurempi kärpäsen, joka imeskeli ravintoa makeasta ateriastansa auringonlämmössä vai katselijan tuntiessaan sen nauttivan olemassaolostaan. He olivat tasaveroisia. Henkisesti Nainen samastui nautiskelevaan kärpäseen.

   Nainen istuu miehen päällä hajareisin, hermosolut kosketuksessa tämän vatsakarvoihin. Mies hymyilee – autuaasti. Nainen näkee ja tuntee – Sinunkin on hyvä olla. Vatsanpohjasta kutkuttaa – autuaallinen olo – molemmilla.

   Vuoteen vieressä yölamppu heijastaa seinälle naisen muotojen vääristyneitä varjoja. Yhtäkkiä Nainen huomaa varjot – rintani! Yrittää istua siten, ettei mies huomaisi riippuvia rintoja, selkä takakenossa, näin ne näyttävät terhakammilta. Sitten Nainen heittäytyy miehen päälle, rinnat tämän katseen tavoittamattomissa, litteinä välissä. Kierähtää selälleen – mies päällä – klassisessa ihmisasennossa. Rinnat leviävät kupeille. Naisen tunnelma latistuu rintojen kanssa. Mies yrittää kerätä ne käsiinsä, hyväilee ja suukottelee ja imeskelee nännejä – intohimoisestiko? Vai näytteleekö vain intohimoa? nainen miettii. Epäilee – saako mies rintojen hyväilystä samanlaista tyydytystä kuin silloin ennen, kauan sitten. Silloin kun ne olivat kauniit, minustakin, eivät enää. Kun olen pystyasennossa, ne vielä menettelevät – kehtaan katsoa itseäni peilistä – mutta mansikkamaassa kyyristellessäni ne valahtavat ulos bikinin kupeista – kaksi puolityhjää pussia. Minun rintani, ennen niin kauniin muotoiset ja kiinteät kuin kumipallot – nyt lopullisesti rupsahtaneet.

   Yölampun punertavassa hämärässä Nainen tarkkailee miestä – elätkö edelleen entistä aikaa rintojeni huumasta vai huomaatko niitä puserrellessasi, että ne ovat tyhjentyneet, vähä vähältä, koko ajan. Vai kuvitteletko ne entisiksi kumipalloiksi vai ajatteletko nuoria tyttöjä – kumipallorintaisia? Sellaisiako ehkä haluaisit hyväillä? Voipa olla, että sen ilon sinulle soisinkin, jos joku nuori tyttö sinun ikäistäsi enää huolisi. Ehkäpä prostituoidut, mutta eivät niidenkään rinnat aina mitään kumipalloja ole, elämän ja miesten kaluamia hyytelöpusseja useimmiten.

   Nainen makaa alla ja miettii – mikä infantiili jäänne miehissä onkaan! Niillä täytyy olla äitikompleksi, kun kaikki tuntuu rinnoista riippuvan. Aina ne on niitä kopeloimassa, likistelemässä ja imeskelemässä! Eivätkö ne äidit ole niitä imettäneet – riittävästi? Miesten rintojani kohtaan tuntema intohimo ei herätä minussa enää minkäänlaista kiihdyttävää vastakaikua, mieluummin ärtymystä, en halua olla heille mikään imettäjä!   

   Kun prostituoidut pystyvät kiihdyttämään monta miestä päivässä – ja kaikki eivät varmaankaan ole haluttuja asiakkaita – niin enköhän minäkin pysty yhden miehen tyydyttämään. Olisinhan huono rakastajatar, ellen saisi miestä laukeamaan – vaikkapa sitten olisi kysymys vain omasta aviomiehestä. Tässä iässä egoismi saa väistyä. Mitä siitä, vaikkei akti itselle anna muuta tyydytystä kuin tyydytyksen siitä, että pystyy tyydyttämään toisen!

Tekemisen maku! Teenpä tästä lopun! Kiihdytän sinut – laukeat – Naista naurattaa.

   -   Miksi naurat? kysyt.

   -   Itseironiaa, Nainen vastaa - ja ajattelee itsekseen, että on kuullut sanottavan, että sängyssä ei voi valehdella – on eri mieltä!

   Miten niin herkästi alkanut viettelyksen hetki saattoi päättyä näin kalseasti? Nainen miettii. Rinnat – onko niillä sellainen mahti vai minä itsekö niistä ongelman teen?

   Kaipauksella Nainen muistelee aiempia hetkiä miehen kanssa. – Mahdatko muistaa miten kauan sitten rakastelimme Venetsiassa, hotellihuoneessa, San Marco -katedraalia vastapäätä?

   -   Tällaisesta hetkestä olisin valmis antamaan mitä tahansa! sanoit.

   -   Ja sinun ei tarvitse antaa mitään, saat aivan ilmaiseksi!

   -   Mitä hyvää nykyisin saa ilmaiseksi, ei mitään, ajatteles, ei tarvitse edes veroa maksaa!

   -   Niin, jospa veroviranomaiset saisivat tietää tällaisista taivaallisen nautinnon hetkistä, millaisen huviveron ne meille mätkäyttäisivätkään! Ihme itse asiassa, etteivät ole keksineet, kaikkea muutahan jo verotetaankin. Vaikka kyllähän eräissä maissa prostituoidut naiset maksavat veroa – siis naiset – eivät miehet, ne jotka huvittelevat!

   Nainen sammuttaa yölampun. Huone on mustaakin mustempi. Harsomaisten ikkunaverhojen takana lehdettömän vaahteran haaraiset oksat heiluvat syysyössä kuin kuoleman kourat.

Nyt meidän pitää puhua! Nainen päättää mielessään – suhteemme on alkanut kuolinkamppailunsa. Miten se on mahdollista? Vielä yli parinkymmenen avioliitovuoden jälkeen aprikoin, miten voin olla näin pakahduttavan onnellinen kanssasi. Rupesin uskomaan, että meidän avio-onnemme on ikuinen – mutta ei se ollut. Vuosikausia rakastelimme kiihkeästi, nyt olemme kuin hyvänpäivän naapurukset.

   -   Meidän pitäisi erota, Nainen sanoo, - olemme käyneet toisillemme tyhjiksi, meillä ei ole enää mitään annettavaa toisillemme.

   -   Ei sitä tiedä, sanoit

   -   No sinulla ei ainakaan ole mitään annettavaa minulle.

   -   Älähän nyt, voi vaikka vielä ollakin, nauroit poikamaisesti.

Nainen yhtyi nauruun tietäen, että sanat olivat vain hyvä pila. Viimeisen puolen vuoden aikana kaksi epäonnistunutta rakasteluyritystä puhuvat puolestaan.

   -   En tiedä kuinka paljon rakastelua loppujen lopuksi kaipaan, onko sekin vain myytti, opittu ajatus, kuuluu rakastella ja ellei sitä tee, on jollakin tapaa vajavainen. Jokuhan on sanonut, että sukupuolielimet sijaitsevat korvien välissä! Olisiko noin? Tosin herään unesta usein rakastelunhaluisena, mutta tullessani täysin tajuihini, haluni katoavat. Minä en herätä sinussa mitään eroottisia tunteita, etkä sinä minussa. Elämme saman katon alla kuin sisarukset. Sillä erotuksella, että meillä on moraalinen oikeus rakastella, vaikka emme sitä oikeutta käytäkään. Sinun mielestäsi kaikki on hyvin, minun mielestäni ei mikään! Kyllä se on niin, että jos erotiikka pettää, kaikki pettää! Sinä olet varmaan tullut vanhaksi, minä en!

   Miehet sanovat, että suomalainen nainen on vuoteessa kuin pullataikinaa. Onko näin? Jos on mistäköhän se johtuu? Naisistako? Vai miehistä? Sanotaan myös, että frigidejä naisia ei ole olemassakaan, on vain taitamattomia miehiä! Onko näin? Naisetko näin sanovat? Vai miehet – ne taitavat!

   Yö on hiljainen. Vain Naisen oma kiivas hengitys ja miehen kuorsaus kuuluu. Viha ja kapina miehen välinpitämättömyyttä kohden kasvaa. Nainen taistelee yksin.

 – Sinä nukut, minä valvon, miten tähän on tultu? Kaipaan fyysistä rakkautta! Miten pääsen eroon tästä tilanteesta? Voinko ottaa itselleni rakastajan? Kuka nyt vanhasta naisesta välittäisi, rupsahtaneesta. Nuorena olin kyllä haluttu. Kaunis vartalo, kauniit rinnat, ampiaisvyötärö, pusuhuulet, ilakoiva, iloinen. Nyt rinnat riippuvat ja mieli. Miten tästä olotilasta tekisi paremman. Mutta kun mies ei enää koskaan osoita mielenkiintoa muuta kuin joskus katseellaan. Ja sekin tuntuu tirkistelyltä.

    Mutta minähän olen keski-ikäinen – siis vanha! Miten voin olla näin vanha? Nainen miettii. Tuntuu uskomattomalta. Kun sielultani, mieleltäni, tunnen olevani pikkutyttö, suloinen, luottavainen, iloinen pikkutyttö. Mutta peili kertoo oman karun totuutensa – ja papinkirjat vahvistavat – peili on oikeassa! Mikä on tärkeämpää? Se mitä minä itse tunnen vai se mitä todistusaineisto kertoo? Riippumatta omista tuntemuksistani ympärillä olevat ihmiset määrittelevät minut todistusaineiston perusteella. Kukaan muu kuin minä itse ei tunne sitä pikkutyttöä, joka sisimmässäni edelleen kuohuu.

   Kun nainen on nuori, fertiili-iässä, ei hänen tarvitse olla mitään muuta kuin nuori. Hän voi olla tyhmä tai hapan, lihava tai laiha tai kaikkea yhtä aikaa – ei kuitenkaan suorastaan ruma – ja miehet kumartavat, liehakoivat, ihailevat häntä. Mutta kun kaikista ponnistuksista huolimatta ihopoimut rupeavat valahtamaan toinen toisensa päälle kuin kukolla heltat ikäsi paljastuu. Nainen yrittää olla monin verroin hauskempi kuin mitä nuoruudessaan oli ja miellyttävämpi ja nokkelampi, älykkäämpi, tietävämpi ja kantaaottavampi. Lisäksi peittääkseen nenä-huuliuurteita hän yrittää ylläpitää hymyilmettä. Yrittäessään tavoitella kuningatarryhtiä hän kiristää vatsalihaksia selkärankaa vasten, hengitys melkein salpautuu. Ja kaikki yritykset vain peittääkseen kalenteri-ikänsä – jotta tulisi hyväksytyksi! Jottei tulisi yhdellä vilkaisulla luokitelluksi kategoriaan – tarpeettomat vanhat naiset! Mikä taisto! Turhaan!

   Kun varomattomana hetkenä satut vilkaisemaan peiliin – juuri silloin, kun et hymyile, kun vatsalihakset ovat repsahtaneet, kun ryhti on romahtanut, kun kasvovekit ovat valahtaneet normaaleihin asemiinsa – silloin katsot totuutta silmiin. Ja toteat – tähän on tultu! Mitään ei ole tehtävissä. Olet mikä olet! Hyväksy itsesi, ja hymyile anteeksiantavasti – ja vähän vahingoniloisesti – tämä kohtalo on joka ikisellä, kauneimmallakin, jos nuoruusvuosista hengissä selviää!

   Mutta miksi on niin perin tärkeää olla toisten hyväksymä, peräti ihailema? Ja vaikka yksi ihminen ihailisi, se ei riitä, pitäisi olla kokonainen ihailijoiden kaarti! Tai sitten pitäisi ihailla itse itseään, silloin riittäisi se yksi ainoa ihailija – minä itse! Mutta miksi minä en itseäni ihaile? Täytyyhän minun olla erinomainen, jos odotan, että kaikki toiset minua ihailevat!

   Tuuli on yltynyt, riepottaa vaahteran oksia, sade piiskaa ikkunaruutuja. Kylmä viima pyörtää nurkissa, karkottaa viimeisenkin suloisen lämmön, ennustaa läheneviä hyisiä tunteja. Nainen makaa ja valvoo, viha sisimmässä kasvaa. – Jos menen toisen sänkyyn – entä sitten? Joku ehkä tulisi maksusta kanssani, tai ehkä joku ikäiseni, jolla vielä olisi voimaa ja intoa – ehkä 50-villityksessä oleva. Mutta eiväthän nekään vanhoista naisista. Eihän siinä olisi mitään hohtoa – teini-ikäisiä niiden olla pitää, jotta voisivat omaa miehuuttaan kohentaa, elinvoimaansa näyttää. Sehän sen lisäksi tietäisi avioeroa. Entä sitten? Ei ole tämäkään avio minkään arvoinen!

   Nainen kääntyilee tuskissaan. Sanovat, että suuri osa avioeroista johtuu siitä, että seksielämä ei pelaa. Entä aviomurhat, voisivatko nekin johtua samasta syystä, ja tietenkin mustasukkaisuudesta. Naisen mielessä välähtää – tapan sinut! Se tuntuu olevan ainoa ratkaisu. Ajatus herättää kauhuntunteen, saa tukan nousemaan pystyyn. – Nyt minun on tehtävä jotakin, muuten todella tapan sinut! Nainen päättää, kuulee miehen hengityksestä, että tämä on hereillä.

   -   Haluan maata kanssasi, Nainen sanoo.

   -   Tule tänne, mies sanoo

   -   Ei kun tule sinä tänne!

Ja niin mies menee Naisen viereen, päälle, alle. Lopulta he makaavat vierekkäin. Näin yksinkertaisestiko se ratkesikin? Nainen huokaa.

   -   Et enää milloinkaan osoita mitään kiinnostusta minua kohtaan, Nainen sanoo syyttävästi.

   -   Kyllä minulla on, mutta kun sinä aina silloin nukut.

   -   Arvaapa mitä minä mietin – ajattelin, että jos tapan sinut, pääsen tästä tuskastani!

   -   Siinä sinä olit väärässä, kuten näet oli olemassa toinenkin vaihtoehto.

   -   On sinussa mitä vikaa tahansa, niin koskaan et ole minulle selkääsi kääntänyt, kun olen halunnut tulla luoksesi. Milloinkaan et ole sanonut, ettet jaksa tai ettei juuri nyt huvita. Aina olet pyrkinyt toiveeni täyttämään, paremmalla tai huonommalla menestyksellä, mutta kieltäytynyt et ole milloinkaan!

   -   Onhan meillä ennenkin ollut kriittisiä hetkiä, kun sinulla ei syystä tai toisesta hyvistä yrityksistä huolimatta tahtonut onnistua. Muistatko ne kerrat nuoruudessa. Mehän olimme aivan rakastuneita, mutta kun ei niin ei. Ja minä olin onneton ja niin olit sinäkin. Silloin mietin murheellisena, että tällaistako loppuelämäni tulisi olemaan, ainaisessa kaipauksessa. Tyytyä pelkkiin hyväilyihin, kun jokainen solu huusi kaipauksesta. Mieleni kapinoi, kuinka meille on saattanut käydä näin? Elämäni parhaimmat hetket olin kanssasi viettänyt, huumaavan ihania hetkiä. Estottomia, kiihkeitä, kuumia, lämpimiä. Rakkauden täyteisiä, yhteisymmärryksen kyllästämiä, yhteen sulautumista. Ja kaikki olisi nyt lopussa! Jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen hyytyi osa lämmöstä. Jokaisen uuden yrityksen synnyttämän toivonkipinän sammuessa kuoli pieni osa tunteista, niin minä luulin. Epäilin kyllä, että sinulla oli joku toinen nainen, joka tyydyttää halusi, kun et mitään kiinnostusta minuun osoittanut. Sanoit, että rakastat vain minua, etkä tule ketään toista koskaan rakastamaankaan, tällaista tunnetta ihminen kokee vain kerran elämässään, niin sinä vakuutit. Sanoit, että olet valmis tekemään mitä tahansa, jotta minä olisin onnellinen.

   Kesäisen valoisa yö. Lehtojen heleä vehreys, pientareiden sinipunaiset villilupiinit ja niityillä koiranputkien valkoiset huiskat huumasivat väreillään ja tuoksuillaan. Avonaisesta ikkunasta satakielen helisevät soinnit kantautuivat huoneeseen. 

   -  Makasimme vuoteessa. Hyväilit minua. Vaikka rakastelu yleensä jäi tälle asteelle, tuntui sekin suloiselta. Toteutit suunnitelmasi. Minulle tuli hämmentävä tunne, metallinmaku suuhun. Tunsin itseni häväistyksi. Vaikka teit sen minun tähteni, että minä saisin tyydytyksen! Sinulle se oli varmaan vielä nöyryyttävämpää. Se oli ainoa kerta. Vielä vuosien kuluttua, kun taas saatoimme rakastella yhteen sulautuen, muistelimme tuota mieliämme myllertänyttä kesäyötä, nyt hymyssä silmin.

   Mutta nyt on taas kaipaus mielessä. Nainen muistelee, kuinka hän kademielellä oli kadulla ihmisvilinässä katsellut kahta ihmistä, naista ja miestä. Mies oli hahmo, objekti, subjekti oli nainen. Nainen ei ollut enää nuori, keski-ikäinen, luulen. Hyvin pukeutunut, kauniisti meikattu. Näin ohimennen hänen ilmeensä. Se räjäytti sieluni! Haluni! Ikäväni kaikkea sitä kohtaan, mitä aikoja sitten olin kokenut, tuntenut. Tunnistin siinä katseessa itseni vuosikymmenten takaa. Rakastavana, antautuvana, kaiken muun paitsi sinut unohtavana. Naisen silmät näkivät vain tämän miehen. Niin kuin minä silloin kerran näin vain sinut. Silloin minä suljin sinut syliini mistään välittämättä, mitään muuta näkemättä. Suutelin sinua keskellä katua, junassa, ravintolassa, missä vain. Kietouduin sinuun, ja sinä minuun. Naisen käsien kosketus kuului vain tälle miehelle niin kuin minunkin käsieni kosketus vain sinulle. Naisen huulet olivat raollaan, työntyivät tälle miehelle, niin kuin minunkin huuleni olivat vain sinun.

   Nainen omistautui siinä kadulla talvisissa päällysvaatteissaan seisoessaan koko rakkautensa hehkuvassa alastomuudessa vain tälle miehelle, niin kuin minä silloin kerran olin vain sinua varten. Ei vain sillä hetkellä, vaan monesti aiemminkin, ja myöhemminkin. He olivat viettäneet yhteisiä hetkiä, niin kuin mekin. Muisto näistä hetkistä eli naisen ruumiissa, niin kuin minunkin. Se säteili hehkua – minun hehkuni on sammunut.

   Noin olen minäkin tuntenut. Noin olen rakastanut. Nyt on kaikki poissa. Ei yhtä lämmintä tunnetta, ei halua kietoa käsinäni ympärillesi, edes ojentaa kättäni sinulle. Mutta onhan minulla muistoni, Nainen yrittää lohduttautua. Millaisen katseen nainen mahtaa luoda mieheen vuosikymmenten kuluttua? miettii. Eivät kai seksuaaliset aktit ole välttämättömiä? Kai sitä muutenkin voi elää harmonista yhteiselämää? Mutta kun muistojen haalistumisen myötä tunteetkin haalistuvat. Nyt alkavat muistotkin olla kuolleita – kuten tunteetkin.

   Nainen katsoo miestä murheellisena – en rakasta ketään tässä maailmassa – en sinua, en lapsiani, en itseäni. Kuinka sydämeni voi olla kylmä kuin kivi? Tai kivikin voi olla lämmin, kun aurinko paistaa siihen. Miksi aurinko ei paista minuun? Mistä löydän auringon? Auringon, joka lämmittäisi minut. Sinun rakkautesi kerran, kauan sitten oli aurinko, joka sulatti minut syleilyynsä. Enää ei. Lasteni rakkaus oli kerran se, mikä levitti hymyn kasvoilleni. Nyt tuntuu kuin nämäkin tunteet olisivat kuolleet. Olenko menettänyt äitiyteni, kyvyn tuntea äidinrakkautta? Itserakkauteni hiveli kerran mieltäni ja teki minusta rakastettavan. Enää ei. En rakasta ketään, mikään ei minua lämmitä. Enää minulla ei ole lämpöisiä tunteita ketään muuta kuin vanhempiani kohtaan, ainoat, joita rakastan – kuolleet, muistoissa. Onneksi he ovat kuolleet, jotta minulla on jotakin, mitä kohti tuntea lämpöä!

Onko niin, että pelkkä psyykkinen kontakti ei riitä, jos ei riitä pelkkä fyysinenkään. Tarvitaan molempia. Jos toinen puuttuu, ei toinenkaan puoli jaksa loputtomiin inspiroida. Tunnekuolema! Näin minulle on juuri nyt käymässä. Olen apaattinen, välinpitämätön. Mikään sinussa ei kiinnosta minua – ei liioin minussa sinua, siltä tuntuu. Emme anna toisillemme mitään ravintoa, elämme kuin vieraat tyhjiössä.

   Yksinäisyydessä ristiriitaiset ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Nainen yrittää miettiä olisiko mitään tehtävissä. Mistä löytyisi lehto, jossa satakielet vielä laulavat ja keto, jolla kukkaset yhä hehkuvat rakkauden väreissä?

   Syysmyrsky on laantunut, valo kajastelee harsoverhojen takaa, pilvien välistä näkyy kappale sinistä taivasta, enteilee seestyvää syyspäivää, uutta päivää.

 M I E H E K S I   L U O T U 

Öinen ahdistus mielessä, kehossa, ihossa, kaikessa. Öinen ahdistus kaipauksesta, jota kukaan ei ole poistamassa, ei lohduttamassa. Ei edes hyväilemässä – en edes itse, en tohdi, niin kuin en milloinkaan, aikaisemminkaan. Tyydyttää itse itseään, sairaalloista, häpeällistä, syntistä! Taas yksi yö tuskaisena vuoteessani, en yksin, mutta yksinäisenä.

   Makaat vierelläni, syvässä unessa. Miten saatatkin nukkua noin sikeästi? Etkö kuule hätähuutoani? Eikö mikään tuntoelimesi värise tuskaani? Kuulen syvän hengityksesi. Haluan herättää sinut, kertoa sinulle, kuinka valtava kaipaukseni, tuskani on. En kehtaa. En ilkeä tunnustaa haluani, minä – vanha mies! En ole varma nukutko sinä, ehkä vain teeskentelet. Jospa sinäkin kamppailet yksinäisyydessäsi, oman kaipauksesi, halusi kanssa, uskaltamatta, kehtaamatta tunnustaa. Tulisinko luoksesi, viereesi, uskaltaisinko? Et ehkä heräisikään kaipaukseeni tai et vastaisi siihen, ehkä vain ärtyisit. Silloin tuskani rusentaisi minut kasaan. Vai räjäyttäisikö se minut eloon, kapinaan? Ryntäisinkö ulos? Mihin? Mihin menisin – ilotaloonko, itsemurhaanko, mihin?

   Kuka tätä maailmaa hallitse, mietin yksinäisyydessäni. Sanovat, että maailma on miesten maailma. Se vain näyttää siltä! Naiset sitä hallitsevat, salaa, yön pimeydessä, kulisseissa. Heillä on kaiken maailman mahti, sylissään, lämpöisessä pesässään. Nainen voi olla avoin tyydyttäjä, jos vain haluaa, mies ei. Se on naisen tahdosta kiinni. Jos nainen haluaa, hän voi ajaa miehen perikatoon, epätoivoon. Tai nostaa epätoivosta, perikadosta maailman ruhtinaaksi. Se on naisen tahdosta kiinni, ei tunteista, ei rakkaudesta. Eikä hormoneista kuten miehellä.

   Et ymmärrä, miksi miehet pornolehtiä lukevat. Sanot, että miesten alastonkuvat eivät sytytä sinussa minkäänlaista kiihottavaa tunnetta, päinvastoin. Mielestäsi miehen vartalo ei ylipäätään ole eroottinen. Sanot, että pornolehtien lukijat ovat seksin tirkistelijöitä, elämän tirkistelijöitä. Eräässä radio-ohjelmassa sanottiin, että porno on korvike läheisille ihmissuhteille ja että erotiikkaan kuuluu aina vähän perverssiä käyttäytymistä ja että seksiasioissa tarvitaan aina vähän mielikuvitusta. Samassa ohjelmassa sanottiin myös, että niin kauan kuin nainen luulee, että se paikka on kultaa, niin kauan tarvitaan pornografiaa.

   Olet aina närkästynyt, kun kuulet tai luet tai näet kuvauksia siitä, miten miehet ilotyttöjen perään, oman terveytensäkin uhalla. Et käsitä mikä ihmeen pakko niillä on, eivätkö nyt omat naiset riitä –vaimot, morsiamet, tyttöystävät. Mutta jos et omista vaimoa, morsianta, tyttöystävää, et yhtään naista, joka haluaisi lähellesi, ei tahdo kanssasi, minun kanssani. Olen vain hiljaa ja ymmärrän näitä miehiä. Kuinka voisi nainen ymmärtää miestä? Eihän hänellä ole niitä tuntosarvia, niitä tuntosoluja, mielen ailahteluja, joita miehillä on.

   -   Mitä ne miehet aina nuorten naisten perään? kysyt.

   -   Kun ne vanhat naiset eivät enää halua, jaksa. Ne ovat naisina kuolleita!

   -   Mutta etkö usko, että ne vanhat haluttomatkin naiset heräisivät eloon, jos heille tarjottaisiin samasta ajasta sama maksu kuin mitä ilotytölle maksetaan? Ehkä ne vanhatkin vaimot heräisivät henkiin ja pystyisivät iloitsemaan miehen kuin miehen kanssa. Olen kuullut pariskunnasta, jossa vaimo oli lopen kyllästynyt miehensä lähentelyihin, mies jopa uhkasi muuttaa pois kotoa, kun joutui aina torjutuksi. Vaimo valitti ongelmaansa ystävättärelleen. Tämä antoi neuvon: anna sinä nyt vain ja pyydä sitten vaikka uusi turkki! Seuraavan kerran, kun ystävättäret tapasivat toisensa – kuinka ollakaan – tämä tympääntynyt vaimo oli uhkea ja hymyilevä upouudessa turkissaan! Siis mikä muukaan vaimo oli kuin ilonainen, huora! Mutta tulipahan todistettua, että kyllä vanhakin voi ilomielin iloita, jos vain maksusta sovitaan - kaikki on ostettavissa, myös rakkaus, jopa omalta vaimolta. Raha panee kummasti veren kiertämään myös vaimon suonissa.

   -   Ei mies kehtaa moista edes ehdottaa, sanoin.

   -   Ei nyt ihan suoraan, vähän ovelasti. Sitähän voi katsella vaimon vanhaa turkkia ja sanoa, että sinä kultaseni tarvitsisit pian uuden, sitten lasi punaviiniä, pieni halaus, suukottelu, hyväily, jaa, minkä turkin sinä haluaisitkaan? Vaimo olisi voitettu! Ja onhan niitä muitakin lahjomia!  Kultakoruliikkeen edessä sanot – Kultaseni, noissa Ceylonin safiireissa on aivan yhtä syvänsininen väri kuin sinun silmissäsi! Miltä korvakorut sinusta näyttävät? Sinulle kultaseni minä annan mitä ikinä vain haluat! Ja olen varma, että vaimo ei illalla kehtaa rakasteluasi kieltää! Eikö ole oiva menetelmä? Rahat, jotka muuten menisivät ilotytölle, jäävät nyt perheeseen ja mies saa suurin piirtein saman kuin ilotytöltäkin paitsi mahdollista sukupuolitautia.

   Yksin uskallan ajatella, että onhan kyse myös silmänilosta, niistä pienistä pitseistä, sileistä reisistä, hoikasta uumasta, viekoittelevasta katseesta, kiharaisista kutreista, ihomaaleista, pitkistä punaisista kynsistä, sipsuttelevista askeleista, houkuttavuudesta! Mies on ylpeä saadessaan kulkea tämän upean nuoren luomuksen rinnalla. Sehän viestittää koko maailmalle, että mies on, jos ei enää aivan nuori niin ainakin nuorekas! Hormonitoiminta on vielä kiivasta, kuohuvaa, ei tarvitse potenssilääkettä! Mies on energinen ja kykenevä – tai ainakin varakas!

   Ymmärrän syyn, miksi monet miehet eron vanhasta vaimosta ottavat – miehuusnäyttö! Sitäkö minäkin kaipaan – miehuusnäyttöä? Että vielä olen kykenevä, vielä kelpaan nuorellekin. Mutta muista, että silloin myyn itseni, nainen on arvioinut minut kultavaa´assaan, ilmaiseksi en ole itseäni antanut enkä toista ilmaiseksi saanut. Kaupankäyntiä kaikki tyyni! Kyllä muutkin sen ymmärtävät, hymysuin, vaikkapa salaa. 

   Koskisiko tämä myös meidän suhdettamme, mietin, kävisimmekö mekin kauppaa toistemme rakkaudesta? En tohdi kysyä. Enkä sanoa ääneen, että tällaisella luomuksella ei ole synnytysarpia, ei velttoa ihoa, ei hapsottavaa tukkaa, ei väritöntä naamaa, harmaan arkisia vaatteita. Mutta onhan minun myönnettävä, että osaltani olen itse vaimoni ulkokuorta ollut rapauttamassa – ei synnytysarpia ainakaan ilman minua olisi tullut! Ja miten minä olenkaan antanut vanhan hehkun tällä tavalla sammua? Jospa se onkin kiinni minusta! Voisiko? Jospa tuhkan alla piilisi vielä kipinän poikanen! Puhalla! Kokeile!

   Mutta olenko itse haluttava? Jos oikein rehellinen olen, olenko? Milloin viimeksi olen katsonut peiliin, kokovartalopeiliin? Ei vain partaa ajellessani. Katso kokovartaloprofiiliasi! Olenko se hoikka, jäntevä nuori Adonis kuin silloin vuosikymmeniä sitten? Se notkea pantteri! Se jumalainen rakastaja! Olenko? Onko oma ihoni sileä, kiinteä, tukkani tuuhea, onko? Ei kai peilistä pullistele rasvavyötärö, kaksoisleuka, paljastunut päänahka, seksittömät kalsongit? Annanko puutteet itselleni anteeksi? Anna siis myös vaimolle!

   Niin, vaimoni, aina sinä ihmettelet, miksi miehet katunaisten, ilotyttöjen luona öitään viettävät, tai vaikkapa vain neljännestunnin, jos ei iloitakseen, saadakseen tyydytyksen, mitä eivät muualta saa. Sinä et halua enää minua yksinäisyydessäni lohduttaa. Et ojenna edes kättäsi minua kohden enää. Silloin ennen kyllä, mutta nyt on tyhjyys, kuilu välillämme, läpinäkymätön – ylipääsemätön? Vaikka vuoteemme ovat ihan vierekkäin, vaikka minä olen vain hengähdyksen päässä sinusta. Et kuule minua, et huutoani, kaipaustani. Enää et minua yksinäisyydessäni lohduta. Olet kuuro, olet sokea, olet tunnoton.

   Silloin ennen, kauan sitten, et tarvinnut kuin katseen, kevyen kosketuksen, hipaisun, usein pelkkä ajatuskin riitti. Sinä sytyit, sytytit minutkin. Kun olin masentunut, sinä tiesit keinon lohduttaa, sinun sylissäsi kaikki maailman vaikeudet ja murheet katosivat. Kaipaan sinua! Kaipaan kosketustasi! Kaipaan rakkauttasi!

   Mutta kun en uskalla enää, vaikka minulla on hillitön tarve, halu, polttava kiihko! Olen niin monesti tullut kielletyksi, pois työnnetyksi, milloin mikäkin syy, todellinen tai usein keksitty. Usein vain nauraen väistely, ikään kuin olisi kysymys pilasta. Ja kuitenkin kaipaukseni on totisinta totta. Ja kun en aina onnistu, vaikka tarve on riistävä. En uskalla enää. Olenhan usein ollut aivan komea, haluttava ja sinä vaimo kiihkeä, halukas, mutta sitten, juuri sillä hetkellä on puhti poissa, kuin janoon kuoleva liero! Näen, että olet tuskainen, et uskalla enää antautua alttiiksi uudelle pettymykselle. Niin, vaimo, ei ole vain sinun syysi, se että minä joudun yksinäisyydessäni kaipaamaan.

   Entä jos kävisin ”vieraissa”? Haluaisinko mennä? Haluaisinko tulla kotiin sinun luoksesi, vieras haju ihollani? Sitä en kestäisi, etkä sinä. Kaikki välillämme särkyisi lopullisesti. Yhteinen lämmöntunne, se vähäinenkin, muuttuisi hyytäväksi välttelyksi, jäätyisi. Lämpöä on kuitenkin vielä jäljellä ja kunnioitusta – mutta myös pelkoa.

   Entä jos sinä vaimo olisitkin niin kylmäkiskoinen, että et ollenkaan välittäisi, sanoisit vain, että mene sinä ukkokulta minne haluat! Vaikka vilkuilisin kuinka monia nuoria naisia, et pelkäisi, miten sinulle tulisi käymään, jos sinut jättäisin – sinullahan on ammatti ja työtä, sinun taloudellinen riippumattomuutesi olisi taattu. Eikä minunkaan sen tähden tarvitsisi huonoa omaatuntoa kantaa. Ehkä ehdottaisit, että kumpikin menemme omille teillemme, ilman tilitysvelvoitetta. Silloinhan avioliittomme olisi pelkkä liikesuhde. Meitä sitoisi enää vain omaisuus, senkin jakamisesta tai käyttämisestä voisimme tietenkin sopia. Ja johan vuosia sitten, kun vielä olimme palavasti rakastuneita toisiimme, kun minä sanoin, että kaikesta muusta voisin luopua, mutta en sinusta, sanoit, että sinä voisit luopua kaikesta muusta mutta et lapsistasi. Vaikka minäkin pidän lapsistamme, sinä olit kuitenkin minulle tärkein. Se että minä olinkin sinulle toissijainen, oli minulle karvas pala nieltäväksi, sisimmässäni en ole hyväksynyt sitä vieläkään. Onko nainen ensisijaisesti emo, jolle jälkikasvu on kaikki kaikessa? Entä mies, onko hän ensisijaisesti uros, koiras, jolle naaras on elämisen ehto? Se eroko naisella ja miehellä on? Onko se luonnonlaki?

   Kaikkea sitä tulee yön pimeydessä, mielen ja ruumiin yksinäisyydessä miettineeksi! Jospa sinä, vaimo osaisit aavistaa tai lukea ajatuksiani, olisit selvänäkijä! Vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka sinulla olisi samanlaisia mietteitä – samanlaisia ajatuksia ja tunteita, niistä kun nyt ei ääneen puhuta, ei uskalleta! Vanhoissa muistoissako nyt jo pitäisi ruveta elämään? Kyllä ne suloisia ovat, mutta eivät ne kaipausta vie, päinvastoin! Vaatii molemmin puoleista anteeksiantoa. Vaatii huumorintajua. Muistatko, kun meillä silloin ennen oli hauskaa yhdessä? Miksi se niin vakavasti pitäisi ottaa? Lisää leikkimieltä! Eihän asia nytkään kuolemanvakava ole, sehän antaa elämän! 

   Silloin kun viimeksi näin sinun nautinnosta ummistetut silmäsi, sinun hehkuvat kasvosi, kuulin ääntelysi. Mikä tyydytys sinulle! Mikä tyydytys minulle! Minä saatoin sinut kukkiville kedoille, viheriöiville niityille, hehkuvan auringon autuuteen. Olit vallassani, ja minä sinun! Yhteinen ajattomuus. Jälkeenpäin saatoimme laskea leikkiä, puhella ihan hassuja asioita, nauraa. Pyöriskelimme toistemme ympärillä, iloitsimme toisistamme. Silloin unohtuivat meiltä molemmilta riippurinnat ja rasvavyötäröt, synnytysarvet ja kalpeana paistava päälaki, ajan raiskaamat kehomme. Hehku oli jäljellä, sehän riitti. Aina olen halunnut kuolla sinun syliisi, lämpöösi. En vieraan, vaan sinun tuttuun kohtuusi. Mutta en aivan vielä, mutta sitten.