ORVOKKI, MIEHET JA MINÄ

Olin pyöräillyt mieheni Petterin kanssa Orvokin ja tämän miehen Villen luo iltaa viettämään. Elokuinen ilta oli harvinaisen lämmin, joten Villen avoterassilla tarjoilema kylmä kuohuviini vilvoitti mukavasti. Valkokukkaisten jasmiinien kiihottava tuoksu, taivaanrannasta nouseva kuu ja kuplivat laseissa lupailivat leppoisaa yhdessäoloa.

   Ilta oli mennyt rattoisasti niitä näitä puhellen. Olimme lopetelleet päivällisen, todella herkullisen, kuten Orvokin tarjoilut aina – tuliset intialaiset katkaravut, suussa sulava karitsanfilee, ja kaiken kukkuraksi ranskalaista creme brulee paahtovanukasta, minkä flambeerauksessa Orvokki olikin mestari! – Illan aikana Orvokki oli huvittuneena kertonut, kuinka hän oli saanut erään tuttavarouvan mustasukkaiseksi, kun hän leikkimielessä oli hyväillyt tämän miestä. Vaimo oli kivahtanut Orvokille, että aina sinä olet sen minun mieheni kimpussa! Orvokki sanoi, että hän usein saa naiset mustasukkaisiksi.

   Nyt istuimme mukavasti uppoutuneina aistikkaasti kalustetun olohuoneen valkoisiin nojatuoleihin. Olimme juoneet kahvin, ja gintonic poreili lasissani. Villellä ja Petterillä oli edessään uudelleen täytetyt konjakkilasilliset. Orvokki oli ottanut pelikortit pöydälle ja pyysi, että opettaisin hänelle jonkin pasianssin. Rupesin latomaan kortteja pöydälle. Mutta ennen kuin ehdin sen pidemmälle, Orvokki huudahti hädissään –Ketä miestä minä nyt ajattelisin! –Minulla ei ole yhtään miestä, jota ajatella! Minä en ymmärtänyt miksi hänen olisi juuri silloin pitänyt ajatella jotain miestä, ei pasianssi ainakaan sitä edellyttänyt. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hypähti Petteri tuolistaan, ojensi kätensä Orvokille kuin koulupoika ja huudahti –Minua!

   Mieleni teki potkaista Petteriä, mutta eihän ylpeyteni antanut osoittaa, että olisin moisen tapahtuman vuoksi Orvokista mustasukkainen. Mielestäni olisi ollut Villen asia huudahtaa, että häntä vaimon tulee ajatella. Mutta minun mieheni reaktio oli niin salamannopea, että me kaksi jäykistyimme sanattomiksi. Muljautin Petterille vain hämmästyneenä ja jatkoin pasianssia. Mietin, onko todella niin, että Orvokki herättää miehissä sellaisia intohimoja, joista hän niin usein kertoo. Minulle täysin käsittämätöntä, vaikka hän erinomainen ruoanlaittaja onkin! Nimestään huolimatta hänessä ei mielestäni ole mitään hentoa, hellyyttä herättävää, orvokkimaista, pikemminkin miesmäistä ronskiutta. Ennen lähtöämme halasin Villeä pehmeän lämpimästi ja sanoin, että me kyllä ymmärrämme toisiamme – ja hän halasi minua vieläkin lämpimämmin.

   Minä poljin kotiin tukka suorana kiukusta. En sanonut sanaakaan miehelleni ennen kuin olimme sammuttaneet yölampun. Silloin sappeni purkautui!

- Varo, ettet syö liikaa niitä hormonipillereitä, tai muutut jälleen koulupojaksi! Sinä teet itsestäsi hölmön ja nolaat minut!

- No mitä minä taas olen tehnyt? mies ihmetteli hölmistyneenä.

- Jaa-a sanopa se, tekeydyt taas niin viattomaksi niin kuin et mistään mitään tietäisi! Oletko jo niin höperö, ettet enää huomaa mitä sanot tai miten toimit?

Mies suuttui silmittömästi, eikä tahtonut myöntää mitään tehneensä.

- Kaikkea sinä kanssa keksit! Oletko niin mustasukkainen, ettei saa laskea vähän leikkiäkään enää?

- Sinun reaktiostasi oli leikki kaukana! Olisitpa vain nähnyt kirkastuneen naamasi!

   No, tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun minä sain nolostua Petterin muihin naisiin kohdistuvan liehittelyn vuoksi. Kaikkien naisten hyväksynnän hän yrittää voittaa – ja voittaakin. Jokaista naista hän on syleilemässä, halaamassa, imartelemassa, ihailemassa. Olin usein miettinyt mikä voi olla syynä moiseen tarpeeseen. Äitikompleksihan sen täytyy olla, kuinka hän muuten voisi käyttäytyä niin julkeasti, minua niin nöyryyttävästi. Hän kostaa äitinsä vihan minuun, vaimoonsa! Äiti ei häntä hyväksynyt, ei halunnut, oli katkera, että lapsen oli synnyttänyt. Petterille oli syntynyt pakkomielle, että joka ikisen naisen on ihastuttava häneen, hän etsii jokaisessa naisessa äitinsä hyväksyntää. Mutta minä alan saada kyllikseni. Sinänsä hänen liehittelynsä on minusta samantekevää, mutta se loukkaa minun itsetuntoani naisena – että hän julkisesti osoittaa, että minä en hänelle riitä. Varmaan pitää myös paikkansa – nyt, ei aiemmin.

   Mietin, mitenkähän olet toiminut kaikilla matkoillasi, kun minä en ole ollut mukana. Oletko vietellyt jokaisen tapaamasi naisen? Tai langennut jokaisen halukkaan viettelijän pauloihin? Euroopassa – Aasiassa – Amerikassa, monilla liike– ja kongressimatkoillasi?

Miten silloin, kun minä en ole näkemässä, kun minun läsnäolonikaan ei sinua hillitse. Usein olin mielessäni pyöritellyt epäluuloani Peterin uskollisuudesta.

   Erään ravintolaillan jälkeen olimme uppoutuneina hämyisän olohuoneemme sohvaan, Peterin käsivarsi turvallisesti olkapääni yli kietoutuneena, sanoin sellaista, mitä olin karttanut sanomasta

- minä en ole milloinkaan ollut sinulle uskoton, sanoin, –miten mahtaa olla sinun laitasi? Sinulla ainakin on ollut siihen monet mahdollisuudet, kun olet Jussin kanssa maailmaa työmatkoillasi kiertänyt.

Silmien värähdys, se kavalsi miehen!

Mutta ennen kuin hän ehti suutaan avata, heitin hänelle pelastusrenkaan! Sanoin

- ja olihan se Jussikin ollut uskoton omalle vaimolleen, niin uskomattomalta kuin se minusta silloin kuulostikin.

Siihen täkyyn Petteri tarrautui salamannopeasti, ohitti minun kysymykseni omasta uskottomuudestaan ja rupesi selittelemään Jussin harha-askelia.

- Eihän se Jussi oikeasti mitään, ei se niin varmaa ole, ihmiset puhuvat niin paljon, se oli varmaan jokin väärinkäsitys!

Aina olin epäillyt, mutta nyt tiesin sen sanomattakin. Panin Petterin seinää vasten, mutta samalla heitin tälle pelastusrenkaan – enkö uskaltanut kuulla totuutta, vai halusinko pelastaa miehen – vai itseni kohtaamasta totuutta? Halusinko sinisilmäisesti jatkaa itseni pettämistä, vaikka mielessä alituinen  kalvava epävarmuus? Entä totuus – sekö mullistaisi koko elämäni, sitä riskiäkö en halunnut ottaa? Yksinjätetyksi tulemisen pelko – siis mieluummin valhe. Vaikka eihän Petteri sanallisesti valehdellutkaan, ei vastannut kysymykseeni lainkaan, vaan rupesi puolustelemaan Jussia.

   Silloin minä en kuitenkaan ollut aivan varma, mutta nyt minä sen jo tiedän, olen nähnyt. Silloin, kun olimme Tukholman matkalla, sen muistan ikuisesti. Iltamyöhällä menimme pieneen vanhan kaupungin kapakkaan. Se oli rappeutunut kallellaan oleva rakennus hämärästi valaistun kujan varrella. Ihoa värähdyttävää aistillista tanssimusiikkia kantautui kadulle saakka. Kun astuimme sisään, huomasin että kapakka olikin tyttötalo. Tarkoituksellako Petteri oli paikan valinnut, mietin. Tupakansavun ja alkoholihöyryjen tiivistämässä huoneessa oli monenlaisia tyttöjä, tummia ja vaaleita, pyöreitä ja laihoja. Tytöt kulkivat ympäri ravintolaa ja hakivat herroja tanssimaan. Petterillä oli siellä entuudestaan tuttu pehmeän oloinen tumma tyttö, jota hän itse – minusta lainkaan välittämättä – meni hakemaan tanssiin. Halukkaasti tyttö lähtikin mieheni mukaan, pani kätensä tämän pikkutakin alle, halaten miestä kiihkeästi. Olin heille kuin ilmaa. Kuulin, kun tyttö sanoi Petterille, että nyt olisi miehen vapaailta. Silloin tiesin, mitä kaikesta seuraisi. Toisiinsa kietoutuneina pari alkoi tanssia.

   Katselin hetken ja ajattelin, että tuolla tavalla en ollut pitkään aikaan miestäni halannut. Emme liioin olleet pitkään aikaan rakastelleet. Jos olisin osoittanut hänelle suurempaa rakastelunhalua, ehkä hän ei olisi heittäytynyt tanssitytön kimppuun noin himokkaasti. Tunsin, että nyt mieheni tulisi pettämään minua, vaikka eihän se mitään pettämistä olisi ollut, ihan avoimestihan hän halunsa osoitti – tiesi, että tiesin. Samalla tunsin helpotusta. Ajattelin, että nyt olemme molemmat vapaita, myös minä. Nyt ei minun omatuntoni tarvitsisi soimata, jos jossakin tilanteessa haluaisin jonkun miehen. Niinpä en ollut mustasukkainen enkä katkera, vain helpottunut.

   Menin naistenhuoneeseen. Kun palasin tanssisaliin, Petteriä ei näkynyt missään. Baaritiskillä otin gintonicin, minkä jälkeen ajattelin palata hotelliin. Taksia odotellessani näin, kuinka eräs juopunut ihramahainen mies työnsi paksut sormensa takaapäin syvälle baaritiskin äärellä roikkuvan punatukkaisen naisen haarojen väliin. Nainen nauroi kirkuvaa huoraista naurua. Minä voin pahoin.

   Menin kadulle odottamaan taksia. Ilma oli syksyisen viileä, kujat olivat pimeitä, ja kummallisen näköisiä mieshahmoja roikkui kujien kulmissa. En kuitenkaan saanut taksia heti ja rupesin pelkäämään, joten palasin sisälle. Kun taksi vihdoin tuli, ilmestyi Petterikin kadulle. Suojeluvaistoni heräsi enkä voinut jättää häntä yksin pimeille kujille harhailemaan, joten kehotin häntä tulemaan mukaan.

   Muutamaa viikkoa myöhemmin juuri, kun pitkästä aikaa olimme uudelleen päässeet erotiikka-asteelle, vietimme taas iltaa Orvokin ja Villen kauniissa kodissa. Mukana oli myös toinen pariskunta, Marie ja Niko. Tällä kertaa Orvokki oli valmistanut herkullisen tapas-pöydän – marinoituja herkkusieniä, mustekalaa erilaisissa kastikkeissa, friteerattuja jättikatkarapuja, Diegon sherry-simpukoita ja paljon muuta. Minä puolestani toin itse valmistamani katalonialaiset sardiinit, joista tiesin Villen erityisen paljon pitävän, Marie toi kreikkalaisen salaatin.

   Ruokailun jälkeen istuimme drinkit edessämme olohuoneen pitkulaisen tupakkapöydän ympärillä, kaksi naista ja kolme miestä. Marie ja minä istuimme sohvassa, miehet nojatuoleissa pöydän toisella puolella, selät keittiöön päin. Tapansa mukaan Orvokki hääräsi keittiön ja pöydän välillä, nauraen ja kovaäänisesti puhellen. Sitten hän tuli seisomaan Petterin viereen, tämän vasemmalle puolelle, pisti oikean käsivartensa mieheni hartioiden yli oikealle olalle. Petteri painoi päänsä Orvokin rintoja vasten, upotti vasemman puolen kasvoistaan tämän väljän mekon poimuihin, rintojen väliin ja kietoi oikean kätensä tämän lantiolle. Ja ihme! Mikä onnellinen myhäilevä hymy Petterin kasvoille syttyi! Silmät ummistettuina, ikään kuin tyytyväinen lapsi äitinsä helmoissa! Minä olin sivustakatsojan roolissa.

   Ja Orvokki taas kertomaan kuinka hän oli kerran halannut yhtä miestuttavaansa ja kuinka tämän vaimo oli tiuskaissut hänelle, että aina sinä olet kopeloimassa minun miestäni!  Nyt minä huudahdin –Niin on pata kantensa valinnut! Niin on miehenikin jokaisen naisen kimpussa, joka hänen lähelleen tulee!

  

   Mietin, mikä ihmeen vimma saa Orvokin pyydystelemään kaikilla vesillä – saalistelemaan sokeana ja välinpitämättömänä toisten tunteille, omien intohimojensa sokaisemana? Elääkö toivossa, että joku koukkuun tarttuisi? Onko kysymyksessä tyydyttämättömät seksitarpeet? Haluaako hän vietellä miehen muilta naisilta? Vai tehdä naiset vain mustasukkaisiksi? Kohentaa omaa itsetuntoaan naisena? Kokeilla omaa viehätysvoimaansa? Vai tehdä oma aviomies mustasukkaiseksi?

   Sitten eräänä luottamuksen hetkenä, kun kahdestaan teimme risteilymatkan Tallinnaan ja istuimme tuudittavassa aallokossa baaritiskin ääressä yhdet grogilasit tyhjennettyinä, toiset edessämme odottamassa, Orvokki ei jaksanut enää itseään hillitä vaan mielen kahlitut paineet purkautuivat yhtenä vuodatuksena.

- Taas se Doris, se Villen ensimmäinen vaimo soitti! Ja keskellä yötä! Lieneekö taas yksinäisyyttään potenut – unelmoiko entisistä ajoista, yhteisestä aviovuoteesta Villen kanssa. Käsittääköhän kukaan, että minä olen räjähtämäisilläni? Aina se soittaa, ollaan sitten missä tahansa. No Villehän auliisti kertookin, missä olemme, minne menemme, mitä teemme.  Ei ole miesparka hänkään päässyt eroon aviokahleistaan. Hoitelee Doriksen kaikki asiat, kaiken mitä se nainen vain pyytää – ja kyllä hän osaakin pyytää!  Hoitelee pankkiasiat, taloasiat, tiedä vaikka ruoka- ja vaatehuollonkin.  Rakasteluun siitä naisesta tuskin on, miten olisi nyt kun ei aiemminkaan! Mutta, että se soittelee aina ja vaikka keskellä yötä! Se varmaan toivoo, että häiritsee meidän öisiä kuumia rakasteluhetkiämme! Kyllä hän siinä hyvin onnistuikin – meillä oli tulinen, kiivas, villi rakkaussuhde!

   Kiukku ja grogi olivat nostattaneet Orvokin poskille hehkuvan punan. Muistot öisistä häirintäpuheluista saivat silmät kipinöimään.  

- Silloin, kun Villen tapasin, mies oli todella seksinälkäinen. Ei ollut vaimo ollut kiinnostunut sellaisesta touhusta. Olivat tosin lapsen saaneet aikaan, mutta eipä sen enempää. Niin että, kun minä tapasin Villen, se oli ihan kyltymätön! Ei kysynyt aikaa, ei paikkaa! Ja kyllä rakastelu ja seksi olikin ihanaa! No eihän se nyt enää ihan sellaista ole kuin silloin, kun Ville minun luokseni muutti asumaan. Eihän se Ville oikein tiennyt mitä tehdä. Sänkyyn se tuli kiihkeästi, mutta ei se eroa tahtonut ottaa, meinasi kai kahta naista yhtä aikaa pitää. Ei se varmaan eroa siitä Doriksesta aikonutkaan ottaa. Mutta minulla oli vähän toisenlaiset suunnitelmat! Sanoin Villelle vaikka kuinka monta kertaa, että sen pitää ero ottaa, jos minun kanssani haluaa rakastella. Ja kyllä Ville lupaili, joka kerta. Mutta kun vuodet kuluivat, eikä Ville mitään kiirettä pitänyt, panin sille ultimaatumin!

Aallokon noustessa yhä korkeammaksi Orvokin muistojen herättämä sisäinen myllerrys kasvoi samassa mitassa, ja hänen äänensä voimakkuus peitti meren pauhun.  

- Tästä tulee nyt loppu! Joko otat eron, ja mennään naimisiin tai sitten minä teen tästä lopun! Monta vuotta ollaan jo yhdessä oltu – sinulla on toinen jalka Doriksen sängyssä, toinen minun. Jos et nyt eroa, niin minä lähden omille teilleni. En aio loppuelämääni sinun rakastajattarenasi olla! Ota tai jätä!

    

   Orvokin ääni tärisi muistojen tuomasta kiihtymyksestä. –Olihan se aika rohkea veto, vai mitä ajattelet? Jos se olisikin vaikka jättänyt? En tiedä mitä todella olisin tehnyt! Olin minä sen verran Villeen rakastunut, ja meillä se rakastelu oli niiiin ihanaa, ei kenenkään toisen kanssa ole sillä tavalla ollut!

- Vaikeaahan sitä on jälkikäteen sanoa, miten olisit toiminut, sanoin ikään kuin tilkkeeksi, tietäen, ettei mielipiteelläni Orvokille minkäänlaista merkitystä ollut.

- Ja ottihan se Ville lopulta eron Doriksesta. Vihdoinkin saamme elää rauhassa kahdestaan, viettää auvoista avioelämää! Niin minä luulin! Virallisesti jätti, käytännössä mikään ei muuttunut. Onhan somaa – kaksi uskollista vaimoa! Molemmille voi murheensa kertoa, molemmilta lohtua hakea – jos toinen ei tyydytä, toinen ilomielin sen tekee! Nyt en tiedä enää onko tunteeni Ville kohtaan vihaa vai rakkautta. Jos se on rakkautta, täytyy sen olla suurta, voimakasta ja syvää koska tunnen tällaista tuskaa. Jos se taas on vihaa, täytyy senkin olla suurta, voimakasta ja syvää koska mieleni on raskas kuin lyijymöhkäle! Mutta mustasukkaiseksi ja katkeraksi hän minut tekee! Mustasukkaisuus kutistaa minun sieluni! Olen nöyryytetty! Haluaisin riuhtaista itseni irti Villestä ja jättää koko miehen! 

   Molempien lasit olivat ihan huomaamatta tyhjentyneet ja uudet jääpalat kalisivatkin jo seuraavissa laseissa. On tämä sen verran rankka matka, että kyllä pitää aisteja vähän lisää turruttaa, ehdin ajatella, kun Orvokki jo jatkoi

-Mieleni tekisi huutaa – saamari, saatana, perkele! Minulle sinun ei enää tarvitse soitella, minun luokseni sinun ei enää tarvitse tulla öitäsi viettämään! Mieleni tekisi huutaa kovaa –Älkää naiset ikinä menkö naimisiin eronneen miehen kanssa! Liittoa voikin olla jakamassa kahden sijasta kolme!

   Kun naapuripöydissä uteliaat katseet rupesivat kääntymään meihin päin, yritin rauhoitella Orvokkia ja saada laskemaan äänen volyymia.

-Haluaisin huutaa! –Haluan elää vain sinun kanssasi! Huuto olisi kuin parahdus!

   Olinkin ajatellut, että jokin luuranko siellä Orvokin kaapissa asustaa! Luulin, että hän haluaa tehdä toiset naiset mustasukkaisiksi ja nauttii omasta valloitusvoimastaan, kun näkee miten saa naiset kihelmöimään. Ehkä sitäkin, mutta kyllä se on Villeen, kun hän yrittää tehdä vaikutuksen, haluaa näyttää tälle, kuinka toiset miehet hänen syleilyssään lämpenevät. Mutta Villen ilme ei värähdäkään! Onko mies kuuro tunteille, vai tunteet kuolleet, mietin. Orvokki on oman elämänsä päähenkilö, kaikki muut ovat statisteja, joihin hän peilaa omaa arvoaan naisena, rakastajattarena, valloittajana – vai häviäjänä? Muut naiset ovat hänen elämänsä sivujuonia.

   Mutta miten on omien tunteitteni laita? Onko jäljellä enää vain jäätä, onko edes yhtä lämmintä ajatusta Petteriä kohtaan? Minä olen tullut kylmäkiskoiseksi, tuskin päästän häntä lähelleni. Vaikka hän joka aamu ja ilta  edessäni alastomana yrittää näyttää miten komea miesvarsi hänellä on, mutta ei, katson hänen ohitseen. Hän tulee ja haluaa syleillä minua, vuodattaa rakkaudentunnustuksiaan, minä annan sen tapahtua ottamatta millään tavalla osaa hänen lähentelyihinsä. Annan hänen hyväillä, en työnnä pois, mutta hengessä en ole mukana. Seison kuin suolapatsas, en pane käsiäni hänen ympärilleen. En tee pienintäkään lämmön elettä, ilmettä, toivon vain, että hän lopettaisi pian. Ja kun hän lopettaa olen helpottunut, kun olen kestänyt tilanteen. Mutta varmasti hän tuntee viileyteni, kylmyyteni. Ehkäpä hän senkin vuoksi halailee muita naisia, saa näiltä enemmän vastakaikua.

   Mutta miksi näin on, en tiedä. Kysyn sitä itseltäni. Voisinko muuttaa suhtautumistani, lämmetä, hyväillä, olla niin kuin ennen, kauan sitten? Silloinhan lämpenin pelkästä katseesta. Missä ovat tunteet, ne lämpimät? Kuolleet? Yhteistä ei ole enää muu kuin talo, osakkeet ja lapset. Ne ovat meidän puheenaiheemme, huolenaiheemme. Nuoruudessani, kun epäilin Petterin olevan kiinnostunut jostakin toisesta naisesta, kaikkeni tein, kaikkeni annoin, jotta hän unohtaisi kaikki muut. Hänen elämässään ei saanut toista naista olla, hän oli vain minun, minä vain hänen!

   Miten on nyt? Olenko mustasukkainen, vai onko se vain loukattu itsetuntoni, joka saa minut kihelmöimään, kun näen hänen kerta toisensa jälkeen lähentelevän muita naisia. Että nämä toiset naiset näkevät, että minä en ole hänelle riittävä, että hänen täytyy julkisesti tyydyttää tarpeitaan toisilla naisilla. Onko se loukattu omanarvontunne naisena, joka kärsii, kun hän näyttää, että hän on aliravittu, että olen hänelle erämaa. Ja niinhän minä olenkin, sen myönnän. Onko mitään tehtävissä? En tiedä. Haluanko? En tiedä. Kylmyys täyttää mieleni. Elämä yhtä teatteria!

KOHTALO

Olen katala, olen pettänyt sinut, olen kieltänyt sinut – julkisesti, aiemmin vain hiljaa sisimmässäni. Nyt olen sanonut sen ääneen, sanoin, että oli hyvä, että kuolit! Nainen hätkähti, ei hän ollut ajatellut sanoa sitä ääneen, lause vain tuli, vahingossa. Vaikka hän oli aiemminkin mielessään ajatellut, että näin rikasta elämää hän ei entisen miehensä rinnalla koskaan olisi saanut, ei hän sentään ollut kehdannut sitä ääneen sanoa. Mutta nyt se pääsi livahtamaan – ihan vahingossa. –Hyvä että kuoli! sanoin. Kuinka saatoin paljastaa oman pimeän sisimpäni, itsekkyyteni, henkisen köyhyyteni?! Olinhan aina pyrkinyt olemaan ihmisten silmissä jalo, laajasieluinen ja hienostunut. Ja itseni silmissä!  Nyt osoitin todellisen minäni – olenkin kova, sydämetön, tunteeton, itsekäs! Olenkin teeskentelijä!  Ajattelen vain omaa onneani, elämääni. Miten rikkaaksi se muuttui, kun sinua ei enää ole. Olet poissa elämästäni, tieltäni. Ja kuitenkin sinä olit elämäni ensimmäinen rakkaus tai ihastus tai miksi sitä alle kaksikymppinen kokematon tyttö saattaa tulkita. Mutta muistan, miten ulvoin kuin hakattu eläin, tuskasta, kun nainen puhelimessa ilmoitti –Miehenne on kuollut! Käsittämätöntä. Kuinka minulle voi sattua tällainen onnettomuus! Kapinoin Luojaa, sinua, elämää, kuolemaa, kohtaloa vastaan.

   Siinä he seisoivat laivan kannella matkalla Tukholmaan, kansantanssiryhmän esiintymismatkalta kotiin palaava nuori hauskannäköinen ruotsalaispoika ja suomalainen lukiolaistyttö matkalla kesätöihin. Nojailivat laivan reunakaidetta vasten, kohtuullisella etäisyydellä toisistaan, eivät kuitenkaan liian kaukana, etteivätkö olisi voineet vaihtaa muutaman sanan ilmasta ja laivamatkasta. Eikä nuorten tuttavuuteen enempää tarvita. Kun iho molemmilla väreilee.

   Kummallakaan ei ollut varaa hyttiin, mutta pojalla oli makuupussi. Kolean aamu-usvan tunkeutuessa kannelle nuoret kömpivät vaatteet ryppyisinä makuupussista. Pojan ruotsalaisseurueen ylenkatseelliset ilmeet kertoivat selvän käsityksensä suomalaistyttöjen moraalista – selvä huora, kuten muutkin Ruotsiin tulevat suomalaistytöt! Tyttö kohautti olkapäitään, väärä arvio – luulkoot, omapahan on erehdyksensä.

   Tyttö seisoi Slussenilla. Oli seissyt jo puoli tuntia. Oli ilmeistä, että ruotsalaistenmiesten mielestä suomalaistyttöjä sai narrata treffeille ja jäädä itse tulematta. Tyttö lähti kävelemään poispäin. Ei niinkään pettyneenä siihen, että poikaa ei enää tapaisi kuin kiukkuisena itselleen, että oli suostunut tapaamiseen ja vielä tullutkin. Oli mennyt ansaan. Olisi hänellä pitänyt olla sen verran ylpeyttä, että olisi jättänyt tulematta hänkin. Silloin vilahti valkoinen ylioppilaslakki väenjoukossa. Poika pyyteli anteeksi, ettei heti ollut löytänyt tyttöä sokkeloisella asemalla.

   Nuoret kävelivät hämärtyvässä kesäillassa pitkin puistokäytäviä. Djurgårdenin kallioilla he istahtivat pehmeään ruohikkoon. Ilta rupesi pimenemään. He olivat kaksin. Vehreiden pensaiden ympäröiminä he makasivat selällään ruohikossa. Suutelivat ja halailivat. Tyttö tunsi, kuinka hameen helma rupesi nousemaan, miten pojan käsi hivuttautui hänen reidelleen, jalkojen väliin. Tyttö puristi reidet yhteen. –Älä luulekaan, että se onnistuu! ajatteli tyttö uhmakkaana, reidet kouristuksen omaisesti toisiinsa puristettuina. Pojan kuuma huohotus kaulallaan, kädet kiihkeästi vaatien, tytön taistellessa vastaan.

   Rasahdus pensaikossa! Tyttö ponnahti istualle. Pensaiden takaa häämötti miehen pää, kaula pitkänä kurkottaen, silmät hehkuen, odottaen. Ja toisen pensaan takaa toisen miehen palavat silmät ja kolmannet. Joka puolella pensaikossa pimeässä kiiluvia silmäpareja valmiina tyydyttämässä sairaalloisia tarpeitaan!

   Kauhuissaan, raivoissaan, loukkautuneena, suuttuneena taakseen katsomatta tyttö ryntäsi mäkeä alas, kadulle. Hän juoksi ja huohotti kiukkuisena. Että kaveri oli järjestänyt hänet tällaiseen hirveään tilanteeseen! Sairaita miehiä! Kaikki sairaita!  Niillä ei ole mielessään muuta kuin yksi asia! Ei yhdelläkään!

-  Voitaisiinko tavata? kuului pojan ääni puhelimessa.

-  Minulla on huomenna vapaapäivä, tyttö vastasi.

-  Tavataan sitten huomenna, poika  innostui. –Mennään pyöräilemään, saatko polkupyörää lainaksi? Tulen hakemaan sinut kymmeneltä.

Tuli, kuten lupasi – tytön alivuokralaishuoneeseen asti. Tuskin ovesta sisälle ehti, kun jo käsiksi kävi. Kaatoi sänkyyn, kävi päälle, yritti. Tyttö työnsi pojan päältään, vääntäytyi vapaaksi.

-  Lähdemmekö pyöräilemään, vai mitä varten minä pyörän lainasin? Tytön katse oli kova ja peräänantamaton.

   Nuoret pyöräilivät asfalttitietä maaseudulle päin. Alkukesän sinitaivainen päivä. Aurinko heloitti lämpimänä, linnut livertelivät, ilma oli tulvillaan vehreyttä, kukkien ja ruohon tuoksua. Tytöllä ei ollut minkäänlaista käsitystä olivatko menossa etelään vai pohjoiseen. Mutta pojalle maasto näytti olevan tuttu. He kääntyivät varjoisalle metsätielle. Tytöstä tuntui turvalliselta, kun tiellä oli muitakin ulkoilijoita. He poikkesivat pyörätieltä metsään ja kulkivat yhä syvemmälle, kauemmas tiestä. Poika levitti vaatteensa aurinkoiseen sammalikkoon. Nuoret makailivat auringossa ilkosen alastomina ja söivät äidin pojalleen työhön laittamia eväitä. Mahtoiko äiti aavistaa, missä poika eväitään söi ja kenen kanssa, tyttö mietti. Ja mitenkähän mahtaa työpaikallaan selittää työstä poisjäämisen.

   Tyttö oli hoikka, kaunisvartaloinen, mutta seitsemäntoistavuotiaaksi luottavaisen lapsellinen. Kyllä minua katsella saa, mutta ei koskea! Se oli tytön moraali, moraali, jonka oma syvästi uskovainen äiti oli tyttärelleen vannottanut –  koskea ei saa!

   Mutta pojan moraali oli toinen. Hänelle ei kauniiden muotojen katselu riittänyt. Ja taas alkoi kamppailu. Tyttö alle ja poika päälle. Kovat vaativat miehen kädet tytön reisien välissä. Tyttö nipisti itsensä lukkoon, likisti jalkansa pitkin pituuttaan yhteen. Siinä suolammen laidassa, aurinkoisessa sammalikossa, pojalla penis pystyssä valmiina lävistämään immenkalvon, yritti vimmatusti irrottaa tytön reisiä toisistaan. Mutta tyttö oli sisukas. – Minä en miehelle väkisin antaudu, hän sihisi! Vähitellen mies uskoi, valui sammalikkoon vatsalleen ja rauhoittui. Tyttö riuhtaisi itsensä vapaaksi. Ryntäsi seisomaan. Silmät leiskuen, kädet nyrkissä hän huohotti. –En ikinä sinun kanssasi!

   Nuoret pukeutuivat hiljaisuuden vallitessa, taluttivat pyöränsä maantielle ja ajoivat kaupunkiin. Erosivat omille suunnilleen. Mies lupasi soittaa, mutta tyttö ei uskonut hänen edes tarkoittavan sitä. Yritti vain pelastaa omanarvontunnostaan se, mitä pelastettavaa oli. Eikä soittoa kuulunut, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana eikä koko sinä aikana, minkä tyttö vielä Ruotsissa oli.

   Kuukausia oli jo kulunut, koulut olivat alkaneet, kun tuli kirje ja valokuvia ylioppilaspäisestä nuoresta tukholmalaismiehestä. Ja anteeksipyyntöjä ja selityksiä. Tyttö ilahtui. Olihan nuori mies hauskan näköinen eikä poikanenkaan enää, täysi mies itseasiassa, seitsemän vuotta tyttöä vanhempi ja opiskeli yliopistossa. Tyttö vastasi kirjeeseen. Pian tuli toinen kirje ja kolmas ja vaikka kuinka monta ja jokaiseen kirjeeseen poika sai vastauksen!

   Jouluna poika tuli Suomeen. Toi tuliaisena suurikokoisen ateljee-valokuvan itsestään – tytön mielestä melko omahyväistä, itsekeskeistä. Mutta tytön äiti ihastui heti siistiin ja hyväkäytöksiseen nuoreen mieheen. Uudenvuoden yön nuoret viettivät isonsiskon luona pääkaupungissa. Isosisko oli poikaystävänsä luona, nuoret kaksin asunnossa. Pojalla oli mukanaan makuupussi, sama kuin laivalla. Aamulla siinä oli vain veriset jäljet tytön varjelemasta koskemattomuudesta. Tytöstä oli tullut nainen!

   Koulussa luokkatoveri, uskottu ystävätär, jolta kokemus vielä puuttui, sai kuulla miten, mitäänsanomatonta koko touhu oli. Mutta kai sen oli joskus tapahduttava. Sanovat, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä sitkeämpää kalvo on – jos vaikka tulisi niin sitkeäksi, että ei enää puhki saakaan. Työlästä se oli nytkin. Eikä se miltään tuntunutkaan, teki vain kipeää, ja sottasi. Aivan liian ihmeellisenä sitä pidetään, hän vakuutteli kokemuksen tuomalla asiantuntemuksella.

Mitään raskaaksi tulemisen pelkoa hän ei kokenut. Ja Luoja varmaan armahtaa naiiveja tyttöjä, aina joskus. Mutta immenkalvon puhkaisu oli sinetti sitoutumisesta – vain kuolema voi sinetin murtaa!

   Nainen näki unen, enneunen?  – Kuljin kohti jokea, kirkon kellot joen toisella puolella soivat. Joen rannassa, viheriöivällä nurmella oli rivissä viisi arkkua. Tiesin, että yhdessä niistä oli joku minun omaiseni. Kuka, sitä ei uni paljastanut. Kun nainen viikkoja myöhemmin meni bussilla sairaalakaupunkiin, entuudestaan täysin tuntemattomaan, ajoi linja-auto kaupungin laidalla virtaavan joen yli, samanlaisen kuin unessa. Rannassa ei näkynyt arkkuja, hautaustoimistossa niitä oli useita.

   Nuori nainen, tuskin muuta kuin tyttönen – harmaa arkinen takki, punainen mokkapäähine kuin Punahilkalla – seisoo hautaustoimistossa, katselee ruumisarkkuja ja liinavaatteita. –Otattako paperisia vai pellavaisia? kysyy virkailija. Appiukko, joka on tullut naisen tueksi, sanoo että otamme halvimpia, paperisia. – Pellavaisia, sanoo nainen. Eikä lauta-arkkua. Nainen pysähtyy tammiarkun ääreen. –Otan tämän, hän sanoo. Myyjä seisoo vieressä, katsoo naisen vaatimatonta vaatetusta, harmaata takkia ja punaista mokkalakkia. –Se on kyllä melko kallis, sanoo. Nainen ei edes nosta katsettaan. –Otan tämän, hän toistaa. – Onko se juuri tämä arkku, johon mieheni pannaan? hän kysyy. – Kyllä, juuri tämä. Samassa nainen kumartuu, menee polvilleen, painaa päänsä juuri siihen kohtaan, jossa tietää miehensä pään pian lepäävän, haluaa, että mies tuntee hänen lämpönsä, haluaa olla lähellä vielä tämänkin jälkeen, hän haluaa, että miehen pää lepää samalla pään alustalla, jolla hänen päänsä on levännyt, kosketus jäisi hänen luokseen, hän haluaa jättää muistonsa miehen mukanaan vietäväksi.

   Sairaalan hautauskappelissa valkeaksi kalkitut seinät, pöydällä raamattu ja lasimaljakossa valkoiset neilikat – kuoleman kukat – ikkunasyvennyksessä valkoiset kynttilät palavat, ruumis valkoisiin pellavaisiin käärinliinoihin kiedottuna tammiarkussa. Oman itsensä näköinen, alle kolmekymppinen nuori mies, sileä iho, kihartavat hiukset. Rauhalliset kalpeat, elottomat kasvot, silmät suljettuina. ”Hyvän näköinen” elävänä, niin myös kuolleena. Naisen sydän hypähtää järkytyksestä. Hän katselee miestä hetken. Yht´äkkiä hän painaa huulensa miehen huulia vasten. Jäinen väristys kulkee hänen lävitse. Kuin jäiseen metalliin olisi huulensa painanut. Lämpimien suudelmien muisto hämärtyi vuosien myötä. Kylmyys tunkeutui sieluun asti, jäisten huulten kosketus jäi loppuiäksi naisen sisimpään.

   Maaliskuisen kuulas ilta enteilee jo kevättä. Nainen on hyräelen tuuditellut pienen vauvansa unten maille, itselläkin jo raukea olo. Puhelimen kolkko rämähdys rikkoo hiljaisuuden, nainen säpsähtää horroksesta.

-  Miehenne on kuollut, kylmän asiallinen naisääni puhelimessa.

-  Kuollut! Kuollut! mitä se sanoo? Hullu nainen, ilkeä ihminen, ei, ei, ei se ole mahdollista!

-  Miten ilkeä olette! nainen huutaa.

-  Miehenne on kuollut, jäinen ääni toistaa

-  Miten se on mahdollista? Ei se ole totta! –Miten voitte sanoa sellaista? Juurihan hän oli tässä, hän eli, hän elää! nainen huutaa tuskaansa kuin tappavasti haavoitettu eläin, pidelleen molemmin käsin päätään, mitään ymmärtämättä.

-  Rauhoittukaan, nainen sanoo, hän kuoli äsken, sisäinen verenpurkaus, sairaus oli syöpää, joka oli levinnyt, voitte tulla noutamaan ruumiin sairaalan kappelista.

  Miten ilkeä ihminen, miten se saattaa sanoa, että sinä olet kuollut, vasta äskenhän herätit minut elämään, ethän sinä voi olla kuollut! Juuri olit tässä, kiinni minussa, lämmin, rakastava. Ihoni sinussa, ihosi minussa kiinni, yhdessä.

   Silloin viimeisellä kerralla, ennen kuin sinä lähdit sairaalaan tutkimuksiin. Silloin me rakastelimme – lattialla. Olimmehan me ennenkin maanneet yhdessä, siittäneet jopa lapsen. Kaksi kokematonta, nainen kelasi muistojaan. Monet yöt vuodesohvassa, minä alla, reidet auki, sinä päällä – tavanomainen asetelma. Minulla oli reisieni välissä synnytysaukko, ei muuta. Minä avoin sinun tulla, sinun tulla ja mennä. En käskenyt enkä kieltänyt. Vaimon velvollisuus, niin minä ajattelin, niin minulle oli opetettu. Se kuului asiaan, naimisissa oloon, ei sen kummempaa.  En odottanut mitään orgasmia, en tuntenut koko sanaa, en tiennyt mitä se oli. Kun en ollut tietoinen paremmasta, en parempaa osannut kaivatakaan. Olisin yhtä hyvin voinut olla koskematon. Ei minkäänlaisia tuntohermoja – ei himoa, ei kaipausta, ei tunteita, kuin kaunisvartinen puu. Ilman vähäisintäkään kosketuksen makua, ehkei kummallakaan. Tietämättä toisen tunteista, haluista, kaipauksesta. En tiedä mitä sinä aktista kostuit, minä kastuin.  Ei pienintäkään nautintoa tai intohimon häivähdystä, ei ihanuuden muistoa. Lapsen saaminen oli tärkeintä, ainakin minulle. Sinulla ehkä kaipaus jostain enemmästä, muutenhan et olisi salaa pornotyttölehtiin uppoutunut!

   Mutta silloin se viimeinen kerta! Silloin sinä herätit minut! Makasit lattialla. Sanoit, että olet niin väsynyt, halusit, mutta et jaksanut. Pyysit minua tulemaan päällesi, ensimmäisen kerran kolmen vuoden aikana. Minä tulin. Minä tulin ja silloin minä heräsin elämään! Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Painoin märät kasvoni paljaalle rinnallesi. Pyytelit anteeksi. – Olen niin heikko, en pysty parempaan, sanoit. Minä pyöritin päätäni. –Parempaa!  Se on parasta, mitä minulle on milloinkaan tapahtunut! Se oli ihanaa! Se oli taivaallista! Vasta silloin minulle paljastui salaisuus. Vasta silloin  heräsin elämään, vasta silloin nainen minussa heräsi. Vasta silloin heräsi kaipaus. Vasta silloin minulle selvisi, miksi sitä ylistetään, miksi sen puolesta ollaan valmiit taistelemaan, jopa tappamaan!

   Istuessani päälläsi sinä viimeisenä sunnuntai-iltapäivänä, maaliskuisen auringonvalon heijastuessa  madonna -kasvoisen taulun lasista vuodesohvan yläpuolella häikäisevän kirkkaana silmiini, muistin että taulu oli eräänä päivänä tipahtanut lattialle sohvan taakse. Lasi ei kuitenkaan ollut mennyt rikki eikä muutakaan vauriota näkynyt, ja kun kiinnitysnarukin oli ehjä ja naula paikallaan, ripustin taulun takaisin. Tuolloin mielessäni välähti vanha uskomus, että taulun putoaminen ennusti kuolemaa.

   Sunnuntaina heräsin eloon, maanantaina lähdit sairaalaan, perjantaina olet kuollut!

–Miehenne on kuollut! Kuollut. Vastahan minä olen herännyt elämään! Juuri olit herättänyt minussa naisen – liian myöhään! Ennen olin ollut vain vaimo ja äiti. Miten sinä voit olla kuollut? Nyt sinä olet poissa! Miten saatoit tehdä minulle näin? Jättää minulle kaipaus!

   Kirkonkellot soivat – sielukellot. Mustia vaatteita, valkoisia kukkia, kyyneleitä. Naisella mustat vaatteet, musta harso surua kätkemässä, kädessä kimppu valkoisia gardenioita, samoja, joita hänellä oli pari vuotta aiemmin ollut morsiuskimpussaan. Eikö joku ollutkin silloin sanonut, että gardeniat ovat kuoleman kukkia! Nyt ne saattelivat nuoren miehen hänen viimeiseen lepopaikkaansa.

   Ja nyt minä olen sanonut, että oli hyvä, että sinä kuolit! Nainen oli kauhuissaan sanoistaan, ja häpeissään. – Anna anteeksi! Olen julma! Ajattelen vain omaa elämääni. Sinä et sano sanaakaan, et pane syytöksiäni vastaan. Et sano, että sinäkin halusit elää. Sanoit jo paljon aiemmin, silloin kun kohtalon oikkuja aavistamatta rakentelimme tulevaisuutta, että et haluaisi kuolla nuorena, että halusit luoda uraa, halusit saada kanssani kuusi lasta – viisi poika ja yhden tytön! Ura katkesi alkuunsa, yhden pojan ehdit saada, et muuta. Sitten kuolema tuli salaa, tietämättäsi, sinulta loppui elämä alkuunsa.

   Mutta minä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos sinä olisit elänyt, nainen tivasi mielessään. Ilman koulutusta, ammattia – vain kotona, suuren lapsilauman äitinä – en muuta. Olisinko tyytynyt osaani? Olisinko näivettynyt, tullut pikkutärkeäksi maalaiskylän koulun rehtorin vaimoksi? Olisiko henkeni kuollut? Mutta kun sinä kuolit, avautui minulle aivan uudet mahdollisuudet. Hankin koulutusta, hyvän ammatin, sain rikkaan arkielämän, matkoja, kaikkea, mistä en olisi osannut edes unelmoidakaan. Ja opin todella rakastamaan, rakastelemaan. Antamaan ja ottamaan vastaan, nauttimaan, estoitta.

   Näinkö piti tapahtua? Oliko tärkeämpää, että sinä jouduit luopumaan unelmistasi, urastasi, ehkä onnestasikin, jotta minä saisin elämäni täyttymyksen? Tätäkö kutsutaan kohtaloksi?