KAIKEN SE KESTÄÄ

Lapseni, sinä rakkaudessa siitetty, sinä rakkaudella odotettu, sinä rakkaudella synnytetty, sinä rakkautemme täyttymys! Olet tehnyt minusta Äidin! Jokaisen naisen unelma! Rakkauteni olen sinulle antanut, rakkaudella elämääsi ohjaillut. Olenko onnistunut? Olenko epäonnistunut? Siinäpä kysymyksiä! Onko vastauksia? Mitenköhän sinun tässä maailmassa mahtaa käydä? Kaikkien äitien sydänkysymys.

   Mikä on tämä sielu!? Joka voi tuntea näin katkerasti! Suru tulee jostain pohjattomasta – purkautuu lähes eläimellisenä ulinana, nousee falsettiin, välillä murinaksi muuttuen. Silmät ja nenä valtoimenaan vuotaen. Itserakkauteniko vei minut tällaiseen murheen kurimukseen? Onhan se ennenkin kolauksia saanut, koviakin. Mutta tämä! Kun oma lapsi kieltää Äitinsä! Ja vielä entisen kilpailijansa hyväksi! Vaikka eihän minun ole tarvinnut hänestä kilvoitella, vaan hänen minusta! Tämäkö on syy – saiko hän minusta loppujen lopuksi voiton? Tietämättään!

   Mutta sittenkin. Syy pohjattomaan, lohduttomaan epätoivooni on syvemmällä. Poikani mielestä en ole hänelle riittävän hyvä Äidiksi. Hän julistaa äidikseen toisen naisen – mieluummin kuin minut. Ja kuitenkin olen häntä sielustani, ruumiistani rakastanut. Olenko rakastanut kyytä rinnallani? Sinä kiellät minut, olet Juudas! Kaiken, kaiken - vitut, perkeleet, saatanat – olen kerta kerran jälkeen sinulle anteeksi antanut! Tätä en voi koskaan anteeksi antaa, en koskaan unohtaa! Joka kerta, kun se tulee mieleeni, sieluni mustuu, eikä katkeruudellani ole pohjaa!

   Miten me olemme yhteisinä vuosinamme muuttuneet, kasvaneet – erilleenkö? Vuodetko ovat meidät muokanneet – rakastamaan? Vihaamaan? Onko minulla jäljellä enää vain muistot – jumalaisen auvoisat, myrkyn katkerat. – Mitä sinulla on, Poikani?

Poika tuli koulusta kotiin, Äiti oli ovella vastassa.

-  Oletko sä kotona! Etkö olekaan työssä? Pojan kasvot loistivat ilosta.

-  Minulla on tänään vapaapäivä.

-  Löysin koulunpihalta neliapilan, mutta sitten se meni rikki! Silloin ajattelin, että toivottavasti mun onneni ei nyt mennyt! Vaik´ ei se mitään, mähän sain onnen silloin, kun mä tulin kotiin!

   Äiti oli leiponut kanelipullia. Koko talo tuoksui lämpimältä – pullalta, kanelilta ja äidiltä. Poika tuli koulusta luokkatoverinsa Maken kanssa. Jo eteisen ovella Poika huudahti –Kanelipullia!

-  Haluatteko niitä?

-  Tietenkin! Make rakastaa sinun kanelipulliasi!

-  Etkö sinä sitten rakasta niitä? Äiti kysyi.

-  Minä rakastan sekä kanelipullia että niiden tekijää! Poika huudahti, vilkaisi Äitiä hymy silmäkulmassa ja livahti huoneeseensa Make ja kanelipullat mukanaan.

   Poika oli flunssan vuoksi ollut viikon poissa koulusta. Illalla häntä ahdisti, tuntui ankealta ja vieraalta palata taas sinne. Hän tiesi kokemuksesta, että kaverit huomaisivat hänet tavallista enemmän ja huomauttelisivat kaikenlaista. Ne haukkuivat häntä lihapullaksi ja Pontsoksi ja muuksi paksulaiseksi.

-  Ei ne hauku niitä muita, vaikka ne olisivat yhtä lihavia, mä ihan kadehdin niitä toisia, ne on niin hyviä kavereita kaikkien muiden kanssa! Vaikka mä pidän lihapullista, ei niiden tarvitse mua lihapullaksi kutsua! Varsinkin se Jaska, se on aina haukkumassa mua.

-  Onko Jaska laiha? Äiti kysyi.

-  No sellainen laihan puoleinen.

-  Voisithan kutsua häntä lieroksi, Äiti ehdotti.

-  Voi kuule Äiti, ei mulla olis sisua sillä tavalla lieroa loukata!

   Aamulla Äiti oli ulko-ovella saattelemassa kouluunlähtijää. Portailla, Poika seisoi pää riipuksissa, selkä kumarassa. Mitään sanomatta Äiti rutisti Pojan hellästi rintaansa vasten. Kohta tämä istui autossa isänsä vieressä ja vilkutti iloisesti. Äiti ihmetteli nopeaa ilmeen muutosta, oliko Poika vain pilaillut hänen kanssaan.

   Illalla, kun Äiti tapansa mukaan peitteli Pojan vuoteeseen, tämä pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalle ja pitäisi häntä kädestä.  Silloin Poika sanoi

-  Kiitos Äiti, kun sinä rohkaisit minua aamulla!

Ei ollut Äiti arvannut, että hellä syliin puristaminen oli antanut hänen pojalleen sellaisen voiman, että hän saattoi lähteä iloisin mielin kouluun. Niin vähän sitä tietää ja ymmärtää!

   Ulkona riehuu myrsky, ei sada, mutta riuhtova tuuli paukuttaa kattopeltejä ja riepottaa puita, niiden latvat taipuvat lähes maahan. Yht´äkkiä iso 3-haarainen pihapihlaja katkeaa rymisten. Se jää nojaamaan sähköjohtojen varaan. Huomattuaan sen, Äiti katkaisi sähkön päätaulusta ja juoksi ulos. Poika tuli perässä. Poika sahasi yhden rungon poikki ja airojen avulla he saivat rungon työnnetyksi löysäksi venyneiden sähköjohtojen päältä pois. Poika innostui sahaamaan ja hakkaamaan oksia ja runkoa.

   Äiti istui ikkunan ääressä lukemassa seuraten väillä Pojan puuhia. Tämä yritti hakata kirveellä isoa oksaa. Joka kerta, kun hän kaikilla voimillaan löi sitä, oksa pomppasi korkealle ilmaan. Äiti pelkäsi, mutta ajatteli, että hänen on otettava se riski, että Poika iskee kirveellä jalkaansa. Vähitellen Poika sai oksan poikki, ja Äiti huokaisi helpottuneena. Seuraavan oksan alle Poika asetti ohuen tukin. Kun hän rupesi hakkaamaan toista paksua oksaa, Äidin pelko uusiutui. Ei malttanut mieltään vaan meni ulos. –Etkö voisi sahata noin paksua oksaa, Äiti sanoi, -voit satuttaa itsesi, kun ne kimmahtavat ylös. – Niitä on niin paha sahata, kun ne ovat niin alhaalla, Poika selitti. Äiti kehotti Poikaa ottamaan korkeamman alustan ja rupesi itse siirtämään oksaa korkeammalle.

-  Älä tule sotkemaan minun järjestystäni! –Voi saatana! – se kuului enemmän sihinältä hampaitten välistä. – Pitääkö sinun tulla sotkemaan kaikki!

Äiti katsoi ympärilleen, oliko kukaan kuullut. Ei nähnyt ketään, kääntyi, meni pois. – Minua on loukattu! Mittani on täysi! Tänne minä en kuulu. Sydän raskaana ja itku kurkussa Äiti meni sisälle. – Kuinka saatankin aina loukkaantua Pojalle, Äiti mietti. Oma syynihän oli, kun menin sotkeutumaan hänen asioihinsa, onhan 14-vuotiaalle pojalle, joka juuri yrittää ottaa ensimmäisiä miehen askelia varmaan inhottavaa, kun äiti tulee neuvomaan. Lisäksi minun täytyy myöntää, että hän selvisi työstä hienosti – sahasi rungot, pilkkoi oksat, kasasi rungot pinoon ja oksat kasaan, keräsi pienetkin risut ja lehdet nurmikolta. Kun hän oli lopettanut työnsä, oli kuin ei mitään pihlajaa pihalla koskaan olisi ollutkaan, vain tyhjä aukko saunan vieressä. Mutta sittenkin!

   Kaveri soitti Pojalle. He sopivat menevänsä elokuviin. Junan lähtöön oli enää 15 minuuttia. – Minun pitää vielä käydä suihkussa! hän huudahti hätäisenä. Äiti rauhoitti ja sanoi, että eihän siihen mene kuin pari minuuttia, kyllä hän ehtii. Kohta Poika veti farkkuja jalkaansa ja kehotti Äitiä etsimään rahat valmiiksi. Äiti rupesi laskemaan kuinka paljon Poika rahaa matkoihin ja elokuvalippuun tarvitsisi. Äiti arveli, että jos Poika ostaa sarjalipun se tulee halvemmaksi, koska tämä joutuu samalla viikolla ajamaan kaupunkiin useammankin kerran. Äiti laski tarkoin, minkä verran Poika rahaa tarvitsisi ja pani rahat pöydälle. Silloin Poika tiuskaisi – Kyllä se on niin kuin Jukan kanssa tänään puhuimme, jos tarvitsee rahaa, sitä pitää pyytää isältä! Äiti otti rahat pöydältä ja sanoi

-  Pyydä isältä! Sitä paitsi, vaikka isä antaa sinulle viikkorahan, annan minä sinulle joka päivä niin paljon, että ne tekevät yhteensä moninkertaisen viikkorahan! Perheessämme ei kukaan käytä rahaa niin paljon.......

-  Saatanan tähden, lopeta jo! Anna tänne ne rahat!

Äiti antoi rahaa vain yhteen matkaan ja elokuvalippuun.

-  Anna ne loputkin!

-  En anna, pyydä isältä, hänhän antaa, kuten sanoit!

Poika otti rahat, ryntäsi ulos ja junalle.

   Äiti otti kumisaappaat ja marjaämpärin ja meni joenrantaan vadelmapensaisiin. Itku puristi kurkkua. Siellä pensaiden keskellä se purkautui. Ääneen ulisten Äiti itki katkeruuttaan, voimattomuuttaan, turhautumistaan, vihaansa, rakkauttaan. Epätoivoisesti. Ja hän kysyi itseltään: Missä on mennyt pieleen? Mitä olen tehnyt väärin? Mitä olen jättänyt tekemättä?

Miksi tällainen nöyryytyksen, pohjattoman katkeruuden tunne? Niin pohjattoman syvä, että sitä en pysty nielemään, antamaan anteeksi. Enkö ollut osannut opettaa Pojalleni empatiaa, toisen asemaan asettumista, toisen tunteiden tajuamista? Vai minulta itseltänikö se puuttuu? Äiti tutkiskeli sisimmässään. Onko loukkaantumiseni vain minun omahyväisyyttäni haavoittava tunne? Pitäisikö minun vain iloisesti huulta heittäen vastata jotain kevyttä, humoristista? Mutta sellaista en loukkaantumiseni jähmettämän tunnemöykyn läpi pysty irrottamaan. Teenkö itse elämästä vakavamman kuin mitä se on?

   Eihän siitä ole kuukauttakaan, kun Poika tuli koulusta kotiin naama ilosta loistaen. – Äiti arvaas, minkä uuden nimen mä koulussa sain? Katsoin hänen hymyyn levinneitä kasvojaan ja sanoin - Hymypoika.

-  Mistä sinä sen arvasit? hän huudahti ja otti selkänsä takaa esille piilossa olleen hymypoikapatsaan – luokka valitsi minut tänään Hymypojaksi!

-  Enhän minä sitä voinut arvatakaan, ne olivat sinun kasvosi, jotka olivat niin ilmeisen hymypojan, ettei siinä ollut muuta mahdollisuutta sait patsaat tai et! Mutta oikeastaan tuo patsas kuuluisi minulle. Minähän ne kaikki sinun aggressiosi otan vastaan! Hyvähän sinun on koulussa hymyillä, kun kaiken kiukkusi purat kotona!

     Perkele, kyllä mä vielä ehdin soittaa! – huuto kuulosti iskulta Äidin sieluun, järki oli joutumassa tunteen valtaan, syvään loukkaukseen, joka piti maksaa takaisin fyysisellä vallalla, iskemällä jollakin esineellä tai huutamalla suoraa huutoa. Tai tekemällä itselleen jotakin! Äiti tunsi, ettei enää hallinnut järkeään.

   Hän yritti ankarasti työntää tunteet syrjään ja objektiivisesti tutkia, mikä näin voimakkaan reaktion oli saanut aikaan. Oliko karjunta loukkaus Äitiä, häntä itseään kohtaan, hänen itsetuntoaan kohtaan, olisiko hän reagoinut yhtä voimakkaasti, jos samanlainen huuto olisi kohdistunut johonkin toiseen?   Äidistä tuntui kuin hänen päänsä puutuisi, kuin hän ei enää tällaisen purkauksen jälkeen pystyisi hallitsemaan tekojaan. Tuntui kuin hänen olisi mahdotonta kutsua kiroilijaa rakkaaksi Pojakseen.

   Ja sitten purkautuu itku, katkera – eikä sekään tunnu helpottavan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Äiti hengähtää, hänellä on hyvä olla. Miten se on mahdollista, mitä tapahtui? Mikä on selitys?

   Äiti meni Pojan huoneen ovelle, astui Pojan eteen, katseli tätä silmä kovana

 - I must tell You. I hate You! Ja tuijotti jäätävänä Poikaa. Poika katsoi Äitiä. Ei sanonut mitään. Äiti meni toiseen huoneeseen ja itku vyöryi sielun syvimmästä sopukasta, se pursui sieltä kuin oksennus, kuin mahalaukku kääntyisi nurin ja tyhjentäisi sisältönsä viimeistä karvasta pisaraa myöten. Kuinka voi sanoa lapselleen, että vihaa tätä? Kuinka?

   Äiti kuuli Pojan menevän huoneeseensa, huolestui, ei tiennyt millä mielellä tämä oli. Äiti meni perässä, koputti ovelle – Anna anteeksi, Äiti sanoi

- Joo, mut en mä käsitä miten sä niin poltit päreesi!

-  Sinä karjuit niin loukkaavasti, sinä niin usein loukkaat minua.

-  No, mut kun mä olen niin väsynyt, mä meen nukkumaan, vaikk´mun pitäs lukea läksyjäni.

-  Eihän ole minun vikani, että sinä olet väsynyt, ei sinun pidä kaikkea pahaa vointiasi toisten päälle kaataa!

Hyvä Luoja, anna anteeksi, rakastan Poikaani! Kuinka lähellä ovatkaan viha ja rakkaus toisiaan, tai kuinka kaukana?

   Mutta nyt sinä olet kieltänyt Äitisi! Jotta tämän jälkeen jaksan elää, on minunkin kiellettävä sinut. Onko se kostoa? Ei. Kun sinä kerran kielsit minut, ei minulla yksinkertaisesti enää ole Poikaa, enhän enää ole Äitisi. Ulospäin olen kuten ennenkin, puhun joutavanpäiväisistä asioista, sisäiset siteemme on viilletty poikki.

   En ymmärrä kuinka olet niin pintapuolinen. Minkä kumman kunnian luulet saavasi, julistaessasi toisen naisen äidiksesi? Vaikka tämä onkin tunnettu henkilö, esiintynyt julkisuudessa, usein lehtien palstoilla, entä sitten?  Mitä se sinulle antoi? Mahdollisesti sait siipiisi hipaisun toisen julkisuudesta – et muuta! Minut sinä ainakin menetit, mutta sillä ei ilmeisesti ole sinulle merkitystäkään. Sanoit, ettet myynyt minua halvalla! Mitä siis voitit? Olenko minä sinulle niin vähäarvoinen? Yhdestä kuparirahasta minut myit! Niin vähäarvoisenako pidät minun rakkauttani, minua ihmisenä, minua ihmisten silmissä, minua maailman silmissä?! Jos sieluni tästä katkeruudesta toipuu, jos pystyn nöyryytykseni antamaan anteeksi, edes joskus – olen todella henkisesti mittava!

   Jokainen päivä ei ole yhtä hyvä – eikä jokainen päivä yhtä huono!

   Lapseni, sinä tempoilet itseäsi irti äitiisi yhdistävästä napanuorasta. Minä en tahdo antaa periksi. Mutta kun riittävän monta kertaa ja riittävän syvältä sieluani viillät, tuskissani katkon napanuoran syitä poikki. En kuitenkaan kaikkia yhtä aikaa. Vaan vähitellen. Joka kerta tuska on yhtä terävä, joka kerta murrun. Ja kohta taas yritän solmia katkenneita päitä yhteen. Joka kerta kuitenkin jotain kuolee – vai kuoleeko? Jospa liitoskohta arpeutuu, muuttuu toisenlaiseksi kudokseksi, ehkä entistä vahvemmaksi.

   Joka kerta, kun loukkaannun sinuun, haluan riistää sinut pois sydämestäni, mielestäni, muististani. Haluan ottaa teräaseen ja katkaista napanuoran kerralla ja lopullisesti. Mutta en uskalla! Hätäännyn. Kuinka sinun sitten käy?  Ja niin jatkan katkomista vähitellen.

   Luojani, anna minulle voimia antaa lapseni olla vapaa minusta, silloin myös minä olen vapaa lapsesta! Olenko? Milloinkaan?

Poikani, rakastan sinua. Voiko lastaan rakastaa liikaa? Voiko lastaan rakastaa väärin? Ikuisia kysymyksiä.

   Vuodet ovat vierineet, itkut on itketty, naurut on naurettu, menneet anteeksi annettu, ei unohdettu.

22.12.     Minun rakas poikani

Olen yksin kotona – on keskiviikkoaamu – Isä on työssä, sisar koulussa. Vaijan kakku on parast´ aikaa uunissa – oma rakas isäni, ajat sitten jo manalle mennyt, tulee siitä aina mieleeni, häneltähän kakkuohjeen vuosia sitten sain. Piparkakut ovat jäähtymässä ja maksapasteijavuoat odottavat uuniin pääsemistä.

    Seuranani on radio-ohjelma – erilaista musiikkia, seassa jokunen joululaulukin. Sitten luettiin kappale kirjasta ”Kollaa kestää”. Se vei ajatukseni vuosikymmenien taakse, aikaan jolloin minä olin pieni tyttö. Vaikka perheeni joutui evakkoon, vaikka se joutui jättämään kotikarjalamme, Viipurimme, ei sota sittenkään perheeseemme suurinta murhetta tuonut – kukaan läheisistämme ei kaatunut eikä edes haavoittunut. Kun kirjan lukeminen lopetettiin kohtaan, jossa kaatuneen suomalaissotilaan rintataskusta löydettiin lappu, jossa oli pojan nimi, hänen äitinsä nimi ja osoite ja lopuksi sanottiin – jouluksi kotiin, ymmärrät, että tuskani oli rajaton. Sinä, rakas Poikani, täytit ajatukseni. Syvä tuska ja pelko suuresta sodan uhkasta ja mahdollisesta sodasta valtasi mieleni. Sotahan tietäisi sinunkin joutumistasi sellaisiin vaaratilanteisiin, joista moni viimesotien poika ei koskaan kotiin palannut.

   Joskus olen ollut niin optimisti, että olen kuvitellut ihmisen kulkevan yhä suurempaa jalostuneisuutta kohti. Olen ajatellut, että ihmisestä vähitellen tulisi hyvä, jumalinen olento. Tämä taas johtaisi siihen, että kansat eläisivät sovussa maan päällä, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan. Miten tämä olisi mahdollista? Mutaatioiden kautta vai jalostuksen? Kuten viljasta tai karjasta jalostetaan yhä parempia laatuja. Tällöin tarvittaisiin joku, joka valikoisi soveliaat yksilöt sukua jatkamaan. Hitlerhän yritti tätä omalla tavallaan. Hän ei vain ollut sopiva jalostaja.  Pitää ihmisen olla pohjattoman itsekäs, kun hän sokeasti katsoo, että vain hänen aatteensa, pyrkimyksensä on se oikea, se on kaikkien hyväksyttävä. Useimmat maailman ihmisistä ovat valmiit tuomitsemaan Hitlerin oppeineen, mutta Poikani, oletko huomannut, että meissä jokaisessa elää ihan oma pieni Hitlerimme? Tarvittaisiin uusi Jumala, joka loisi uuden ihmisrodun, jonka yksilöt pystyisivät elämään sovussa, jotka yhdistyisivät toisiaan kunnioittavaksi yhteisöksi.

   Vaikka sanotaan, että rakkaus kaiken voittaa, ihmiskunnan kehitystä katsellessa näyttää siltä kuin väkivalta sittenkin olisi rakkautta paljon vahvempi. Näyttää siltä, että väkivaltageeni ihmisessä on dominoiva, että hyvyys saa väistyä pahuuden tieltä. Näinhän on koko luomakunnassa – vahva voittaa, jää eloon, heikko sortuu, kuolee. Pitääkö tämä myös ihmisyyden osalta hyväksyä luonnonlakina?

   Minä itken epätoivoisesti ja pyydän Luojaa, että Hän ei antaisi sodan syttyä! Vaikka epäilys tuleekin mieleen, taitavat ne sellaiset tapahtumat olla enemmän ihmisten kuin Jumalan käsissä. Ymmärrän, että naiset, äidit synnyttävät sodanvastaisia joukkoliikkeitä – pitäisi vain saada myös miehet ja valtioiden päämiehet mukaan – hehän loppujen lopuksi sodista päättävät. Jokaisella päättäjällä pitäisi olla vähintään yksi menettämisen uhanalainen rakastettu poika. Ehkä se panisi ajattelemaan! Vaikka epäilen. Minäkin hyväksyn maamme puolustusvoimat ja sinun olemisesi nyt siellä armeijassa. Mutta sotaa pelkään.

Tule jouluksi kotiin!

Sinun sinua rakastava Äitisi.

 

MARIA, JUMALAN LAHJA

   -Sinulla on kauniit korvat. Äiti katseli tytärtään keittiön pöydän toisella puolella. Tytär oli juuri tullut koulusta. Äiti oli keittänyt kahvia, sitä he nyt yhdessä joivat. Maria katsoi hämmästyneenä äitiään. Ei kertaakaan seitsentoistavuotisen elämänsä aikana hänen äitinsä ollut sanonut mitään hänen ulkonäöstään, ei hyvää eikä pahaa. Vaikka Maria oli jo ehtinyt kuulla erilaisia nuoren naisen mieltä hiveleviäkin lausahduksia ulkomuodostaan, äiti ei milloinkaan ollut osoittanut pienintäkään mielenkiintoa sellaiseen seikkaan. Miehet sen sijaan olivat – miten kauniit rinnat, kuinka uhkea vartalo, mitkä pusuhuulet, upeat sääret, ampiaisvyötärö. Puhumattakaan siitä, että miehet usein ohi mennessään hipaisivat, taputtivat tai suorastaan pyrkivät kähmimään Marian vartaloa, milloin mistäkin kohdasta – poskesta, rinnoista, lantiosta. Maria tunsi, että miehet ihailivat häntä. Ihailu imarteli nuorta naista, mutta lääppivä käsi saikin kirvelevän läimäytyksen. Mutta kukaan ei koskaan ollut sanonut, että hänellä oli kauniit korvat! Marian mieltä lämmitti äidin lause. Se oli oikeastaan parasta mitä kukaan oli hänelle milloinkaan sanonut. Se ei viitannut hänen seksuaalisiin ominaisuuksiinsa, tuntui kuin kyse olisi ollut jostakin abstraktista asiasta tai ikään kuin äiti olisi nähnyt syvemmälle. Maria katseli äitiään. Tällä oli pää hieman kallellaan ja lämmin katse.

    Hiljaisuus. Maria katsoi odottavasti äitiään. Hän tunsi, että äiti oli jännittynyt. Sitten äiti katsoi tytärtään silmiin. –Maria, sinä olet Jumalan lahja, äiti virkkoi hiljaisella äänellä. Maria hämmentyi. Mitä tämä merkitsi? Eihän äiti ollut edes sanonut rakastavansa häntä, ei koskaan! Äiti katsoi tytärtään, puntaroiden. Hellän surullinen katse. –Minä en olisi halunnut sinun syntyvän. Äiti oli hetken hiljaa ikään kuin tunnustellen Marian tunteita. –Minulla oli jo neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, minusta se olisi ollut ihannekoko perheelle. Lisää lapsia en halunnut, äiti jatkoi ja ikään kuin huokaisi helpotuksesta. Nyt se tuli sanottua. Se mitä hän seitsemäntoista vuotta oli kantanut taakkana tunnollaan. Ilman, että tytär oli ollut tietoinen hänen tuskastaan.

   Annan elämä oli mallillaan. Juuri sellaisena hän sen halusi säilyvänkin. Ei enää uusia raskauksia! Ei enää lisää lapsia! Ei enää useampia suita syötettäväksi! Ei enempää raatamista! Pieni harmaa mökki, siinä pirtti ja kamari, juuri sopiva neljän lapsen kanssa asuttavaksi. Ei useampia lapsia. Anna ei tahtonut, Anna toivoi. Olikin kulunut jo kolme vuotta nuorimmaisen syntymästä. Edellisillä kerroilla tuskin vuosi oli mennyt, kun jo seuraavaa odotti. Mutta sitten! Vanhat tutut naisen merkit, missä ne viipyivät? Miksi ne eivät jättäneetkään jälkiään niin kuin olisi pitänyt? Ei Anna aikaa mitenkään laskenut, mutta kyllä jo olisi pitänyt ilmaantua. Toivo ja epätoivo vaihtelivat. Päivät kuluivat. Anna odotteli ja odotteli. Pelko ja ahdistus tulivat hiipien, kuin varkaat. Täyttivät mielen. Ei tahraakaan, ei pientä punaista pelastuksen sanomaa. Pelko muuttui hädäksi. Taasko? Vähitellen muutkin merkit, joka-aamuiset pahoinvoinnit ja rintojen kipeytyminen, rupesivat varmistamaan tosiasian – Anna oli taas raskaana. Väistämättömästi. Anna oli epätoivoinen. – En halua lisää lapsia, neljä riittää! hän kapinoi. Anna pui nyrkillä vatsaansa. –Minä en halua sinua! En tahdo sinun syntyvän! Tule pois! Mutta raskaus edistyi ja sitä mukaa Annan kauhu ja viha lasta kohtaan yltyi.

   Tuskaisena Anna valvoi öitä. Mies vieressä nukkui sikeästi. Mies, joka oli taas tehnyt tämän hänelle. Hyvä isä hän lapsille oli ja muutenkin. Teki kovasti töitä pienessä pajassaan, elätti perheen. Hyväili Annaa, äitienpäivänä toi kahvin sänkyyn ja ruukkuruusun, kai sitä rakkaudeksi sanotaan. Mutta aina oli kiihkeä ja halukas vuoteessa. –Mutta eivätkö ne toisten miehet sitten, tai vaimot, ne jotka synnyttävät vain yhden tai korkeintaan kaksi? Mikä tieto ja taito niillä oli? Anna mietti tuskissaan. –Mitä ne tekivät? Anna kadehti mielessään näitä vähälapsisia tuttaviaan. Mutta olihan vaimon velvollisuus täyttää miehensä tarpeet. Itse hän ei olisi touhusta välittänyt, mutta miehelleen hän ei mitään mahtanut. Miten hän olisi voinut tätä estää? Sitä vartenhan he naimisiin olivat menneet. Vaikka eihän Annalla paljoa valinnanvaraakaan ollut, jos yleensä naimisiin halusi. Eikä hän vanhaksi piiaksikaan tahtonut kotitaloon loppuiäkseen jäädä. Pienessä maalaiskylässä keskellä lähes tietöntä korpea, ei juuri muita kuin sukulaispoikia, serkuksia enin osa. Eikä tyttö kaukaisesta kotikylästä juuri maailmaa katselemaan päässyt. Vaikka tarjoutuihan Annalle siihen kerran mahdollisuus. Mahdollisuus, joka häneltä vietiin. Siitä Anna oli katkera.

   Annan vanhemmat, Filip ja Eeva-Maria, olivat hurskasta ja työteliästä väkeä. He olivat naimisiin mentyään saaneet Filipin isältä 40 hehtaaria maata – 12 hehtaaria viljeltyä, loput metsää. Kovalla työllään, suoranaisella raadannallaan he kynsivät ja kylvivät ja saivat tilan kukoistamaan. Omasta metsästä otettiin tukkipuut taloa ja tarpeellisia talousrakennuksia varten. Taloon rakennettiin iso pirtti ja kaksi kamaria. Pirtissä oli iso pirttipöytä ja pitkät ikkunanvieruspenkit sekä suuri muuri liesineen ja leivinuuneineen. Muuri oli koko rakennuksen lämmönlähde, ja muurin pankolla kuivateltiin hikisessä raadannassa kastuneita työvaatteita.

   Filip ja Eeva-Maria tekivät uutterasti työtä, ostivat lisää maata, raivasivat peltoja. Talo vaurastui. Eeva-Maria oli kylän ainoa nainen, joka osasi lukea ja kirjoittaa. Niinpä hän toimikin varsinaisena kirjurina kyläläisille – hän sekä kirjoitti että luki kyläläisten asiapaperit ja kirjeet. Hän käytti omalta Venäjältä kotoisin olevalta äidiltään, Madamelta, niin kuin tätä kutsuttiin, ruoanlaittotaidosta saamaansa oppia järjestämällä kyläläisille ruoanlaittokursseja. Lisäksi hän perusti kylään Martta –yhdistyksen ja oli kansakoulun johtokunnassa. Filip puolestaan lahjoitti rakennusmaan kansakoulua varten.

   Anna oli Filipin ja Eeva-Marian vanhin lapsi. Karjalan kunnailla, lehtojen, kukkivien niittyjen, lintujen laulun, käen kukunnan, koko luonnon kauneuden jo kehdossaan omakseen ottama luonnon lapsi, iloinen lettipäinen alati lauleleva tyttönen. Jo pienestä pitäen työhön opetettu. Heti kun kynnelle kykeni, sisäaskaret vaihtuivat ulkotöihin – navettahommiin, heinäntekoon, viljankorjuuseen, metsätöihin – kaikkeen mihin maatalossa apua tarvittiin.

   Anna kävi kotikylässään kiertokoulua, neljä vuotta. Oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hän oli etevä oppilas, luokkansa paras, niin opettaja sanoi. –Annalla on niin hyvä laskupää, että tytön pitäisi päästä kauppakouluun, opettaja sanoi Annan isälle. Filip ei tahtonut kuulla puhettakaan sellaisesta, toiseen pitäjään, kauas kotikylästä, sinne pitäisi muuttaa asumaan, ei tule kuuloonkaan. Mistä sellaiset rahat otettaisiin? Ja Annaa tarvittiin kotona, töitä tekemään. Filip oli peräänantamaton. Pienessä maalaiskylässä oli ennenkuulumatonta, että tyttö olisi lähetetty kotikylää kauemmaksi kouluun. Ei sieltä maalta muidenkaan lapsia mihinkään kouluihin menneet!

   Mutta myös opettaja oli peräänantamaton. Hän yritti vakuuttaa Annan vanhemmille, että tyttö kannattaisi päästää kauppakouluun. Lopulta, kun opettaja sai järjestettyä Annalle vapaaoppilaspaikan, Filip antoi periksi. Anna oli onnellinen, hän pääsisi kouluun, kauppakouluun! Hän saisi oppia muutakin kuin maatalon töitä, hän näkisi maailmaa kotikylänsä ulkopuolella, tapaisi uusia ihmisiä, muitakin kuin kotikylänsä väkeä. Olihan Anna joskus isänsä kanssa päässyt Viipuriin, torille kauppaamaan talon perunoita, viljaa ja voita sekä poimimiaan marjoja. Hän tiesi jo, että korpikylän ulkopuolella oli toisenlainen maailma, että kotikylän ulkopuolella oli elämää! Hänellekin aukenisi uusi elämä! Vaikka Anna ei oikein tiennytkään, millainen elämä häntä koulun jälkeen odottaisi, oli hän kaupungissa käydessään nähnyt hienosti pukeutuneita iloisia ihmisiä. Hän oli nähnyt, että elämässä oli muutakin kuin raadantaa.

   Kauppakoulu sijaitsi kaukana kotoa, siellä asuttiin oppilasasuntolassa, mikä vaati omat järjestelynsä. Piti olla omat liinavaatteet, omat kattilat ja lautaset, kipot ja kapot. Kaikki kuitenkin haalittiin kokoon, kyläläisten yhteisvoimin. Anna oli valmis koulutielle. Juuri kun Annan ilo oli ylimmillään, juuri kun kouluunlähdön piti koittaa, tulikin isän ankara käsky - Sinun pitää jäädä kotiin! Et voi lähteä mihinkään, sinua tarvitaan kotona! Äitisi on raskaana, sinua tarvitaan täällä, sinä olet vanhin lapsi ja pystyt tekemään enemmän kuin nuorempasi. Isän tahtoon oli tyytyminen.

Tuomio oli kuristava. Ei auttanut Annan itku, ei rukous, ei opettajan anelut. Päätös oli järkähtämätön. Kotiin oli jäätävä, unohdettava koulunkäynti, elämisen mahdollisuudet, avara maailma, koko elämänmuutos! Kotitaloon, kotikylään oli jäätävä. Ei mahdollisuutta päästä oppimaan, päästä elämään. Näin Annasta tuntui.

   Anna jatkoi kotitöitten tekemistä, yhä uusien syntyvien sisarusten hoivaamista, siinä kuin lehmien, sikojen, kanojen syöttämistä, heinäpellolla raatamista, villan kehräämistä, leivän leipomista. Aina siksi, kunnes kylään tuli Alexander, mustatukkainen, huulipartainen pieni mies, seppä itärajan takaa. Syysyön pimeydessä, vaatenyytti pään päällä mies oli kahlannut Rajajoen yli,  paennut bolševikkien valtaa. Hän taivalsi läpi metsien ja korpien. Yösija annettiin aina, kun sitä tarvitsi. Nämä naapurimaasta tulevat pakolaiset otettiin jokaisessa torpassa vieraanvaraisesti vastaan, ymmärsivät, karjalaisia kun itsekin olivat, tiesivät rajan takaa tulevien ahdistuksen ja pelon. Aina autettiin.

   Nyt Alexander oli päässyt itsenäistyneen Suomen puolelle. Hän oli vapaa ja hän oli poikamies. Miten lieneekin vaelluksillaan Annan kotikylään eksynyt. Siellä hän tapasi Annan, neiti-ikään ehtineen nuoren naisen. Kyläläiset pyysivät Alexanderia jäämään kyläsepäksi, sellaiselle oli aina tarvetta, oli hevosia kengitettäviksi, rattaiden pyöriä ja rekin jalaksia korjattaviksi. Mikäpä siinä, saattoihan hän poikamiehenä jäädäkin. Siellä kun oli se sievä Annakin, joka heti ensi näkemältä kovasti miellytti.

   Annan kotiväki oli kohta Annaa Alexanderille naittamassa, olihan tyttö jo 23 vuotias. Anna itse ei kovin innostunut ollut. Kun Annalta myöhemmin kysyttiin, miksi hän oli Alexanderin kanssa naimisiin mennyt, Anna vastasi –No, kun kylään tuli se pieni, musta mies eikä muita ehdokkaita ollut! Oli vain serkkupoikia. Ja vanhaksi piiaksi kotitaloon en halunnut jäädä, sehän olisi tiennyt ainaista isän komennossa oloa, ei mitään itsenäistä elämää.

   Elokuussa sadonkorjuun jälkeen vietettiin Annan ja Alexanderin häitä. Ne olivatkin oikeat häät! Pappi tuli kirkonkylästä, kotitalon pirtti oli koristeltu päivänkakkaroilla ja ruiskaunokeilla. Morsiamella koskemattomuuden valkoinen leninki, lattiaan ulottuvassa helmassa piparkakkusomiste, valkoinen huntu ja kädessä päivänkakkaroista ja ruiskaunokeista sidottu kimppu. Kaunis puku ja kaunis morsian, niin kaikki sanoivat. Ja sulhanenkin oli komea, musta tukka ja huuliparta. Kylän koko väki juhli, söi, joi ja tanssi.

   Anna halusi pois kotikylästään, korvesta, ihmisten iloille, kuten hän asian ilmoitti. Samana syksynä nuoripari muutti lähemmäs asutusta, isoon kirkonkylään. Alexander rupesi ajamaan linja-autoa, ajotaidon hän oli opetellut jo Pietarissa. Seuraavana kesänä perheeseen syntyi esikoispoika Elias. Äidinrakkaudella ei ollut rajoja. Hellästi hän hoiteli pientä poikaansa, piti hyvää huolta kodista ja Alexanderista. Perheonni kertautui puolentoista vuoden kuluttua, kun Anna synnytti toisen pojan, Aleksin. Anna sanoi usein, että se oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa, varmaan helpointakin.  Kaksi pientä lasta ja koti hoidettavana, niin helpolla, vähällä työllä Anna ei milloinkaan ollut päässyt. Näin elämä olisi Annan mielestä saanut jatkuakin. Mutta linja-autoyhtiö myytiin. Alexanderia kehotettiin ostamaan se ja aloittamaan oma yritys, lainaakin olisi järjestetty. Alexander ei kuitenkaan uskaltanut velanottoon. Anna ja Alexander palasivat Annan kotikylään.

Aleksander rakensi perheelle pienen talon Mökin, siinä pirtti ja kamari, pihan perälle navetan ja saunan sekä portin viereen pajan. Siellä ahjon kuumuudessa noen mustaamana hän kengitti hevosia, korjaili kyläläisten työkaluja, hankki perheelleen elannon. Kotitalostaan Annalle annettiin lehmä, porsas, muutama kana ja lammas. Mökin ikkunoiden eteen raivattiin peltoa, mistä saatiin heinää lehmälle ja perunaa perheelle. Anna kasvatti kaikkea tarpeellista – porkkanaa, punajuurta, lanttua, kaalia. Ja tietenkin kukkia. Oli ruusuja, kehäkukkia, joriineja pihalla ja pelargoneja ikkunanlaudalla. Alexander kalasti ja Anna poimi sienet ja marjat. Ruoasta ei ollut pulaa. Vuotta myöhemmin, ennenaikaisesti syntyi perheeseen ensimmäinen tyttö, Frida ja kaksi vuotta myöhemmin toinen tytär, Anni. Annan mielestä perhe oli nyt sopivan kokoinen. Ei enää yhtään lasta, ei enää yhtään ylimääräistä suuta ruokittavaksi. Näin on hyvä! Tämä oli Annan tahto.

   Neljä lasta, juuri sopiva määrä. Ei useampia lapsia! Mutta nyt taas! Anna oli epätoivoinen. Hän ei halunnut lapsia lisää! Ei enää yhtään! Mutta siinä se vain kasvoi hänen sisällään, lupaa kysymättä. Mutta Anna ei halunnut. Tuskaisena hän hakkasi vatsaansa, sikiö vain kasvoi. Anna tunsi, että nyt hänen unelmansa lastenkin paremman tulevaisuuden osalta oli katoamassa toivottomuuteen. Miten yksi mies pystyisi kouluttamaan jatkuvasti kasvavaa lapsikatrasta, hyvä jos pystyi hengissä pitämään.

   Syksyisen iltapäivän kosteassa hämärässä Anna oli palaamassa kirkonkylästä kotiin. Yksin hän käveli peninkulman taivalta kärrytietä myöten, läpi asumattomien korpien ja rämeiden. Mustat suonsilmät tien molemmin puolin. Ne rupesivat kutsumaan Annaa, vetivät häntä puoleensa. Ne olivat kuin noiduttuja. Vaikka Anna kuinka käänsi katseensa muualle, kohta silmät pälyilivät niitä. Pohjattomat mustat silmäkkeet houkuttelivat, huusivat –Hyppää suohon! Hyppää! Silloin pääset taakastasi! Anna kavahti kauhuissaan. Hän rupesi hädissään juoksemaan. Mutta suota riitti kilometrikaupalla. Kun Anna hetkeksi hengästyneenä pysähtyi, heti suon silmäkkeet vetivät katseen puoleensa. –Hyppää suohon, hyppää, hyppää!

 Anna oli kauhusta suunniltaan. Syksyisen kuraiselle kärrytielle hän lankesi polvilleen, kasvot ja kädet taivasta kohden ojennettuina anoi ja rukoili, huusi tuskassaan –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Auta minua! Mene pois sinä Saatana! Jumalani, älä anna minun tehdä sellaista syntiä! Minulla on kotona neljä pientä lasta, ne tarvitsevat minua! Mihin ne joutuvat? Nuorin ei vielä neljääkään. Ja mihin joudun minä, minun sieluni, jos sellaisen synnin teen? Jeesus Kristus, Jumalan poika, auta minua! Saatana käski sinunkin hypätä vuorelta, sinä ajoit pois. Sanoit, mene pois sinä Saatana. Jeesus, auta minua, aja Saatana pois minun sielustani, Jumala auta! Anna huusi niin että korpi kaikui. Ei ollut ihmistä, ei elävää olentoa hänen tuskaansa todistamassa, häntä auttamassa, lohduttamassa. –Jumalani, ota minua kädestä, auta minua! Anna huusi. Kauhu vääristi kasvot, kuristi kurkkua, salpasi hengityksen. Kaikuna korpi vastasi.

          

   Voimattomana Anna nousi hiekasta, molemmat kädet taivasta kohden kohotettuina hän kulki ja Jumalan enkelit pitivät häntä kädestä. Uskaltamatta katsoa tien sivuun hän kulki eteenpäin, rukoili ääneen, henkensä hädässä.

   Pirtissä neljä pientä lasta odotti äitiään nälkäisinä, kuin linnunpoikaset. –Kuinka olisin voinut hylätä nämä? Anna katseli jokaista vuorotellen. Annan tuska oli lasten tietoisuuden tavoittamattomissa. He vain kirmaisivat riemuissaan äitinsä helmaan. –Nämä lapseni ovat minulle rakkaita, mutta tätä viidettä minä en halua! Anna kapinoi.

   Päivät ja viikot vierivät. Sikiö kasvoi, Annan tuska kasvoi. Eikö hän voinut tehdä mitään, hän toisteli neuvottomana. Taas tuntui kuin enkelit olisivat hylänneet, jättäneet hänet yksin tuskansa ja koettelemuksensa kanssa. Mielen rauhaa ei hetkeksikään. Yötä päivää sydänalaa painoi taakka. Kenenkään kanssa ei voinut asiasta puhua. Kukaan ei häntä ymmärtäisi. Olihan hänenkin vanhemmillaan kahdeksan lasta, ja monella muulla, ja vielä useampiakin. Mutta nuoremmalla sisarella oli vain kaksi! Ja niillä menikin niin hyvin. Ei ollut rahasta huolta. Ja Anna oli huomaavinaan, että sisaren perhettä arvostettiinkin enemmän kuin hänen. Nämä kun eivät olleet ruvenneet siittämään lapsia kuin porsaat. Mikä keino niillä oli? Se askarrutti Annaa, mutta ei kehdannut sisareltaan edes kysyä.

   Päivät lyhenivät. Pian oli yhtä pimeää aamusta iltaan. Ainokaista lehmää lypsäessään, muutamaa kanaa ja jouluksi teurastettavaa sikaa ruokkiessaan, lantaa navetassa nostellessaan Annan mielessä pyöri vain yksi ajatus –en halua tätä lasta, miten pääsen siitä eroon?

   Joulun alla sumuisen harmaana päivänä alkoi joulun valmistelu. Ensimmäisenä piti lahdata koko kesän kasvatettu sika. Anna pyydettiin hakemaan navetasta köysi, jolla sika ripustettaisiin saunan kattohirteen ison muuripadan viereen veren juoksuttamista varten. Anna raahasi paksua köyttä lumetonta mustaa saunapolkua. Polun varrella kasvoi iso pihlaja, sen oksat kaartuivat paljaina polun yli. Anna pysähtyi, katseli alinta oksaa. Köysi kädessä poltti. Ja lapsi vatsassa. Kauhu valtasi taas mielen. Taas sai Saatana hänestä otteen. –Ripusta itsesi siihen köyteen! Ripusta! Silloin pääset taakastasi! se huusi hänen päässään. Anna heitti köyden polulle ikään kuin päästäkseen irti itse Saatanasta. Hänen oli pelastauduttava! Anna juoksi pirttiin, lankesi lattialle polvilleen, kädet ristissä taivaaseen kurottaen huusi ääneen –Rakas Jumala! Jeesus Kristus, Jumalan poika! Armahda minua! Pelasta minut! Auta minua!

Pienet lapset seisoivat äidin ympärillä järkyttyneinä, avuttomina, turvattomina, mitään ymmärtämättä. Kuka heille olisi turvan antanut, kun äiti itsekin oli turvan tarpeessa. Lapset itkivät, lopuksi itki äitikin. Rauhoittui, otti köyden, vei sen saunaan.

   Mutta ahdistus ei hellittänyt. Vihdoin kestämättömässä hädässään ja tuskassaan Anna itki kohtaloaan omalle äidilleen. –Lapsikulta, mitä sinä sitä suret! Mahtuuhan tähän maailmaan lapsia. Ja tiedäthän sinä, että lapset ovat Jumalan lahja! Ja sillä hetkellä Anna lopetti suremisen. Jumalan lahja! Kuukaudet kuluivat, auringonpaiste toi kevään, sinivuokot metsään valkovuokot lehtoihin, lehdet koivuihin. Kesä toi peipposet, västäräkit ja pääskyset ja käenkukunnat. Anna rakasti luontoa, hänen lohduttajaansa, hänen ilonsa lähdettä.

   Äiti katsoi tytärtään hellästi. –En halunnut sinun syntyvän, mutta sinne kaukaisille Karjalan maille, korpien ja soiden taakse pieneen harmaaseen mökkiin, keskelle heleintä kesää, vuoden pisimpänä päivänä, sunnuntaina, keskelle lintujen laulua, käen kukuntaa, sireenien tuoksua, auringon paisteta synnyit sinä, Maria, Jumalan lahja!

   Taakka oli pudonnut äidin sydämeltä. Taakka, jota hän oli seitsemäntoista vuotta kantanut. Hän oli tehnyt synnintunnustuksen, ripittäytynyt. Vihdoinkin hän sai rauhan.

 Mutta oliko hän siirtänyt taakan tyttärelleen? Mitä ratkaisuja tämä olisi tehnyt elämässään toisin, jos ei äitinsä salaisuutta olisi tuntenut? Vai oliko hän sen aina tiennyt, jo kohdussa kuullut äitinsä pohjattoman tuskan ja hädän, vihan itseään kohtaan.

   Nyt ovat vanhemmat maan povessa, ensin äiti sitten isä. Maria katseli vanhempiensa hääkuvaa. Hän oli suurentanut ja kehystänyt sen ja ripustanut seinälle. –Minä rakastan teitä, minulla on niin lämpöiset tunteet teitä kohtaan. Myös sinua äiti, rakastan sinua. Sinä olit sitkeä! Et halunnut, että sinun lapsiltasi riistettäisiin se mikä sinulta oli evätty. Omien lastesi kouluttaminen viitoitti kaikki elämäsi ratkaisut – pois korpimökistä opinahjojen ääreen. Et antanut syntymäni lannistaa itseäsi. Vaadit vain yhä enemmän ja enemmän itseltäsi – uurastit, suorastaan raadoit lastesi tulevaisuuden puolesta. Olihan moni ihmetellyt, mikä kumman vimma sai suuren perheen vähän väliä muuttamaan paikkakuntaa. Vuoden välein vaihdoimme asuinpaikkaa ja kotia, kuin mustalaiskuorma olisi ollut matkalla. Kunnes lopulta olimme Viipurissa – se oli päämäärä, siellä olivat koulut!

   Muistan, kun silloin viimeisen kerran istuin vuoteesi vieressä. Harmaa myöhäissyksyisen kostea iltapäivä. Pilvet roikkuivat kattojen yllä. Sinä makasit yksin kaupunginsairaalan eristyshuoneessa – kuolemaa odottamassa – vai iankaikkista elämää. Niin sinä äiti uskoit.

Istuin äidin vieressä, pidin kädestä, vielä lämpimästä. Jo unohdukseen luulemani muistot rynnivät voimakkaina mieleeni. Äidin kädet, aina toimessa, jos ei virsikirja ollut kädessä, nyt toimettomat, ensimmäistä kertaa rauhoittuneina.

   Silloin viimeisenä iltana, hämärä oli jo muuttunut yöksi, istuin yhä äidin vuoteen vieressä, pitelin kädestä, silittelin sametinpehmeää ihoa, painoin poskeni äidin vielä lämmintä poskea vasten. Äiti, sinä et avannut silmiäsi. Hengitit, vaikka hengitystäsi en voinut kuullakaan, elit vaikka en elonmerkkiä nähnytkään. Kuiskasin –Äiti, rakastan sinua – tietämättä kuulitko rakkauden tunnustustani. Mutta olin vakuuttunut, että äiti tunsi ja aisti hyväilyni ja lämmön. Se oli viimeinen tapaamisemme – nyt vain ajatuksissani, tunteissani olet luonani.

   Muistan, kuinka syvästi surinkaan äidin kuolemaa, olin lohduton niin kauan, että psykiatri kysyi, oliko meillä jäänyt jotain keskenämme selvittämättä. Silloin sanoin, että ei minun tietääkseni. Mieleeni ei todellakaan tullut mitään kaunaista, mikä olisi voinut olla syynä pohjattomalta tuntuvaan vuosikaudet jatkuvaan kaipaukseeni. Mutta olisiko sittenkin niin, että side, joka äidin raskauden aikana meitä sitoi, ei päästänytkään minua otteestaan. Oliko äiti sitonut minut itseensä lujemmin kuin ketään toista kahdeksasta lapsestaan?

   Äiti, on surullista, että sinä et ole näkemässä, kuinka tyttäresi on edennyt elämässään, elämässä, jonka sinä vastentahtoisesti hänelle annoit. Ehkä antaisit anteeksi itsellesi – ja minulle, että uhmasin kuolemaa. Ehkäpä näetkin. Ehkä olet ylpeä minusta! Ehkäpä sanot taas – Maria, olet Jumalan lahja.                  

HELMI

On porottavan kuuma keskikesänpäivä. Mies ajaa Volvoaan ja murisee  – että pitikin lähteä kaupunkiin tällaisella ilmalla! Hiki virtaa pitkin paidan selkämystä, kainalot märkinä, kirpeä hienhaju sieraimissa.  – Kun autosta piti ilmastoinninkin mennä epäkuntoon juuri nyt! mies tuskittelee  –eikö se sinun hammaslääkärikäyntisi olisi voinut odottaa! Että pitääkin keskellä kesälomaa!

   Vaimo istuu hiljaa vieressä, puristelee hermostuneesti käsiään. –En kai minäkään olisi halunnut lähteä, kai minustakin huvilalla olisi ollut mukavampaa, olisi päässyt mereen vilvoittelemaan. Mutta minkäs minä mahdoin sille, että hammas juuri nyt rupesi vihoittelemaan, vaimo puolustelee. – Aina kaikki sairaudet osuvat kesälomalle ja viikonlopuksi. Onneksi sain ajan naapurissa asuvalta hammaslääkäriltä, vaikka kyllä sekin taitaa vähän lomatunnelmissa olla, sen ääni kuulosti niin oudolta. Ja olisithan sinäkin edes kesähelteellä voinut panna vähän kevyemmät vaatteet päällesi. Ei nyt aina tarvitse olla valkoinen tärkkipaita ja kravatti ja kokopuku. Kyllähän se naapurin pankinjohtajakin pitää kesällä sellaista T-paitaa.

-  Mutta minä en sellaisia hippivaatteita päälleni pistä! Minä olen herrasmies ja herrasmiehen tavalla pukeudun, niin kuin se professori. Valkoinen nenäliinakin aina taskussa. Eikä valkoisia sukkia, ei koskaan!

   Mies kaartaa autonsa kotitalon asfalttipihalle.

-  Mitä hittoa! Kuka saatana on parkkeerannut autonsa minun autopaikalleni! hän karjaisee niin, että varpuset säikähtäneinä lehahtavat piikkipensaasta koivun ylimmille oksille.

Ja siinä se todellakin on, vieras auto, miehen autopaikalla. Näkyvillä ei ketään, ei ainoatakaan  ihmistä, joka osoittaisi merkkiäkään siitä, että olisi ollut syyllisyydentuntoisena valmis korjaamassa autonsa pois.

-  Mitäs nyt tehdään, soitetaanko isännöitsijälle, vai poliisille? mies aprikoi puoliääneen, ottaa kännykän, avaa sen. Ruutuun ilmaantuu teksti: AKKU LOPUSSA.

-  Sekin vielä! mies manailee.

Vaimo nousee autosta, katselee pihan ympärillä nousevien 7-kerroksisten talojen ikkunoihin nähdäkseen jotain elonmerkkiä, ei mitään liikettä missään.

   Aurinko paahtaa, kuumuus väreilee asfaltilla. Ilmassa yököttävä lämmin lemu. Kärpäset surisevat ympärillä.

-  Onkohan roskakuskikaan käynyt tyhjentämässä roskapönttöjä, vaimo mutisee itsekseen. Hiki virtaa norona kainaloista. Vaatteet liimautuvat ihoon.

-  Saatana, kuinka kukaan menee röyhkeästi panemaan autonsa toisen paikalle! Ei enää saa omaa maksamaansa paikkaa jättää hetkeksikään tyhjäksi, kohta joku jätkä on käyttämässä sitä hyväkseen! Eikä viitsi maksaa maksullista paikkaa kadulla! mies ärisee.

Vaimo menee tutkimaan vierasta autoa.

-  Se on Mersu, eikä mikään romu, melkein tuliterä ja poleerattu, hän sanoo miehelleen.

-  Olkoon vaikka mikä, vaikka Rolls-Royce, ei sillä ole oikeutta olla minun paikallani, minne minä nyt omani panen? mies tuskailee kiukun ja helteen uuvuttamana. –Ja kuka sanoo, ettei se olisi vaikka varastettu!

   Samassa porttikäytävästä ilmestyy rennosti askeltaen pitkätukkainen hontelo nuori mies, toisessa kädessä iso koira talutushihnassa, toisessa tutunnäköinen muovikassi. Kaveri menee Mersun luo, avaa oven ja panee kilahtavan muovikassin sisälle. Vaimo ehtii ajatella, että no nythän se kaveri lähtee ja paikka vapautuu. Mutta mies lukitseekin oven ulkopuolelta ja on lähtemässä matkoihinsa. Silloin vaimo ryntää miehen eteen.

-  Tämä on meidän autopaikkamme, ette voi jättää autoanne siihen! hän sanoo vaativasti.

-  Mitenkä niin, eihän tässä lue missään, että se on kenenkään paikka ja onhan täällä muitakin 

vapaita paikkoja, pankaa autonne johonkin niistä! mies sanoo ja aikoo lähteä.

Mutta nyt vaimo haluaa näyttää aviomiehelleen, että kyllä hänkin osaa puolensa pitää ja kädet tukevilla lantioillaan hypähtää seisomaan kaverin eteen niin että täyteläiset rinnat ohuen kukkamekon alla heilahtavat.

-  Nämä ovat kaikki maksullisia paikkoja, ettekö osaa lukea, vai ettekö näe kylttiä? Siinä lukee    YKSITYISALUE. Se tarkoittaa, että tämä ei ole mikään yleinen parkkipaikka, ymmärtääkö herra?

-  No, pyydän anteeksi, sanoo kaveri helistellen auton avaimia kädessään - mutta kun minä olen ottanut pari kolpakkoa niin minä en kyllä aja autoa mihinkään!

Vaimo ehtii hieman heltyä, onhan se kunnollinen nuorimies, kun osaa pyytää anteeksi ja sitten ehdottomasti kieltäytyy astumasta rattiin, kun on tullut ottaneeksi pari kolpakkoa, sehän osoittaa vastuuntuntoa.

   Aviomies tulee vierelle, katselee kaveria, - on kyllä ottanut vähän enemmänkin kuin pari kolpakkoa, jos ei sitten huumeita, miettii.

-  Korjaa se kärrysi nyt vain sovinnolla pois! Mutta kaveri on itsepintainen.

-  Minä en auton rattiin mene! Ettekö te voi panna autonne johonkin toiseen paikkaan, onhan 

täällä tyhjiä paikkoja vaikka kuinka paljon, hän tivaa.

-  Minä en autoani toisen paikalle pane! Kohta voi minulla olla sama tilanne, jos autopaikan

omistaja ilmestyy paikalle.

-  Ajakaa te minun autoni toiseen paikkaan, kaveri tokaisee.

-   Minä en vierasta autoa aja! sanoo mies päättäväisesti, katselee kaveria tutkivasti – onkohan

se jäänyt rattijuopumuksesta kiinni, kun noin jämpti on, onkohan sillä ajokorttiakaan enää, 

aprikoi itsekseen.

-  No soitetaanko poliisille? mies heittää uhkaavasti.

-  Eihän nyt, hätääntyy kaveri. Minulla on tässä toinenkin ongelma, minulla ei ole avaimia

tuonne asuntoon ja minun pitäisi saada tämä koira sinne. Kaveri työntää koiran talutushihnaa vaimolle

-  pitäkää tätä niin menen etsimään apua!

Myöntymistä odottamatta työntää hihnan naisen käteen. Vaimo seisoo ison susikoiran kanssa, - jospa se vaikka puraisee ventovierasta, vaimo miettii peloissaan hihna kädessään. Kaveri menee erään ikkunan alle, panee kädet torveksi suulleen,

-  Ekku, nouse ylös, Ekku!! Koko piha kaikuu.

-  Ekku, Ekku nouse ylös! Lopulta pitkähiuksinen laihanlainen kaveri ilmaantuu neljännen kerroksen ikkunaan.

-  Tule alas! kaveri karjuu.

 Vähitellen Ekku ilmestyy sotkuisine hiuksineen pihalle. Mutta hänkin on ottanut vähintään pari kolpakkoa. Kaverit sanovat menevänsä soittamaan apua ja katoavat koiransa kanssa porttikäytävään, vaimo katoaa hammaslääkärin vastaanotolle. Aviomies jää seisomaan keskelle helteistä pihaa. Hikikarpalot vierivät pitkin puolikaljua päätä, kravatti puristaa, pikkutakki kiristää. Kärpäset pörräävät ympärillä.

   Vaimo soittaa ovikelloa, summeri pirisee, hän vetäisee oven auki. Keskellä eteisen lattiaa seisoo iso susikoira, se sama hurtta kuin pihallakin. Karvat pystyssä, hampaat irvessä, murisee. Vaimo nauliutuu ovensuuhun. Samalla vastaanottohuoneen ovi tempaistaan auki. Oviaukossa seisoo pitkätukkainen kaveri, se sama, joka oli parkkeerannut autonsa meidän autopaikallemme, vaimo tunnistaa heti. Valkoisessa takissa.

-  Mitä, sinäkö hammaslääkäri! hän huudahtaa tyrmistyneenä.

-  No, eikö minulla ole valkoinen takki päälläni? vastaa kaveri ja levittää avonaisen takkinsa  

liepeet naisen nähtäväksi.

-  Mutta ette te ole se, jonka minä tunnen, jolla on vastaanotto tässä huoneistossa.

-  Älkää hyvä rouva siitä välittäkö, se vanha juoppo on jossakin etelän auringossa nuoria tytyjä

 narraamassa, ei kai se tällaisella kesähelteellä saastaisia haisevia suita rassaa, ei sen tartte!  

Minä tuuraan nyt vähän aikaa. Rouva on hyvä vain ja tulee peremmälle.

   Vaimo katselee kaveria epäuskoisena. Voiko tuo tosiaan olla hammaslääkäri? Tokkopa tuosta niin vaativaan työhön on, hän aprikoi mielessään. Mutta hammasta särkee ja poski alkaa olla turvoksissa. Jotain apua pitäisi saada, koko kesä menee muuten ihan pilalle.

-  Mutta kun tuossa on tuo koira, se ei ole kovin ystävällinen, saa vaimo sanotuksi valmiina

livahtamaan ulos.

-  Ekku, tules tänne, vie toi dogi ulos, eikä tartte vähään aikaan takaisin tulla! kaveri huutaa toiseen huoneeseen.

Ekku hoipperoi eteiseen kalsareissaan, ottaa koiran ja menee ovelle.

-  No saakeli sentään, otat sä mieluummin jeparit kuin rotsin niskaasi? Et säkään nyt pelkissä       kalsareissa kadulle voi mennä, tajuutsä? vaikka siellä helvetinmoinen helle onkin, ne jeparit  

korjaa kyllä sut viileempiin paikkoihin, sitäksä haluut? Ja heittää kaverilleen naulakosta

veritahraisen lääkärintakin.

   Vaimolla on iho noussut kananlihalle, vilunpuistatuksia keskellä kesähellettä.

-  No, armon rouva, reitti on selvä, tänne vain, tässä on potilastuoli, olkaa niin hyvä ja istukaa. Vaimo istahtaa epäröiden tuolin reunalle.

-  Jos minä kuitenkin jättäisin tämän hoidon toiseen kertaan, hän saa sanotuksi, eikä sitä       hammasta enää pakotakaan.

-  Mutta rouva kiltti, te olette varannut ajan minulta, ette voi noin vain lähteä, olen varannut teille tunnin aikaa, ja aika on rahaa, senhän varmaan armas aviomiehennekin on teille monta kertaa sanonut. Olisinhan voinut ottaa jonkun toisen potilaan tähän, jos en olisi varannut sitä juuri teille. Olkaa hyvä vain ja istukaa rennosti siinä tuolissa – noin, juuri noin – ja nyt minä lasken tätä tuolia taaksepäin, pääsette oikein mukavaan makuuasentoon, rouva kiltti, älkää jännittäkö noin kamalasti, olkaa aivan rentona!

   Vaimo puristaa rystyset valkoisina, kädet hikisinä potilastuolin kädensijoja, yrittää kiskoa itseään istuma-asentoon, mutta tuolin selkänoja kallistuu yhä enemmän ja enemmän taaksepäin. Hän on valmis ryntäämään ylös, mutta jalat vain nousevat ylemmäs ja ylemmäs, pian suoraan kohti kattoa hänestä tuntuu. Vaimo haukkoo henkeä, veri pakkautuu päähän, sydän pomppailee epätahdissa, ääni salpautuu.

-  Rouva-kulta, älkää jännittäkö, rentoutukaa!

   Tohtori istahtaa työtuoliinsa, liukuu vaimon viereen, jalat harallaan potilastuoli jää hänen syliinsä, kietoo vasemman käsivartensa vaimon pään ympärille niin, että se jää hänen kainaloonsa, rintaansa vasten, syleilyynsä. Käsivarsi kietoutuu hellästi naisen olkapään ympäri, vaimo sävähtää, posket punehtuvat, – näin lähellä minua ei mies ole ollut moneen vuoteen. Hän pidättää hengitystään, pyörryttää.

Vaimo kostuttaa kielenkärjellään mielenkuohusta kuivuneita huuliaan.

-  Mitä se tohtori-minua-tuolla-tavalla-katselee? hän saa sanotuksi.

-  Kun rouvalla on niin seksikäs suu, niin kauniinmuotoinen Amorin -kaari ja pehmeät huulet,    suudeltaviksi luodut. Kyllä rouvan aviomiehellä on ollut onni, kun tuollaisen naisen on saanut.

   Vaimo kuuntelee kummissaan, kuumissaan. – Ei ikinä koskaan kukaan ole sanonut, että minulla on kaunis Amorin -kaari, nainen on mielenmyllerryksessään ihan sekaisin – eikä se mies ole milloinkaan sanonut, että minulla on pehmeät huulet. Eihän se ole suudellutkaan minua enää moneen vuoteen, ainahan se on vain kiireissään tulossa tai menossa, jos ei sitten kuorsaa.

-  Voisiko rouva nyt avata suunsa, katsotaanpa millaiset helmihampaat sieltä pehmeiden huulten takaa paljastuvatkaan?

Vaimo avaa suunsa puoliraolleen, kyllähän hän tietää, ettei siellä mitään helmihampaita ole, ei

enää moniin vuosiin, moneen kertaan paikattuja ja muutama hammas jo vedetty poiskin. Hävettää.         

-  Ei minulla mitään helmihampaita, kuuluu kuiskauksena.

-  No ei rouvan tarvitse ollenkaan ujostella, kyllä minä olen nähnyt monen näköisiä suita. Oikealla kädellään tohtori avaa raotettuja huulia hellävaraisesti hieman enemmän.

-  Kyllä rouvalla on sitten kaunis hipiä! Ja niin ihanan pehmeät muodot. Tuollaisista naisista minä pidän!

Vaimoa rupeaa jo nolottamaan.

-  Enhän minä, lihavahan minä olen, mieskin sanoo aina, että puoletkin riittäisi.

-  Se mies ei sitten ymmärrä mitään hyvän päälle! Minä taas en voi sietää sellaisia

ruumisarkkulautoja, vilunväreet kulkevat lävitseni, kun vain ajattelenkin! Kyllä naisen pitää

naiselta näyttää ja tuntua! Rouvalla on niin houkuttelevan pyöreä povikin, huomasin sen jo

tuolla pihalla, ihan tekisi mieli painaa pää sitä vasten. Saanko, voi ettehän pahastu, että olen

näin rohkea, mutta te olette niin, niin, niin en edes tiedä miten sen sanoisin! Houkutteleva!

En tiedä milloin olen viimeksi teidänlaisenne naisen kohdannut!

   Vaimolla sydän tykyttää entistä kiivaammin. – Ikinä se mies ei ole sanonut, että se haluaisi painaa päänsä minun povelleni. Ei silloinkaan, ennen. Silloin kauan sitten, kun se vielä samaan sänkyyn tuli, se teki vain sen minkä teki, sanaa sanomatta, muita paikkoja tunnustelematta, niin kuin minussa olisi ollut vain se yksi paikka. Ja nyt se ei vuosiin ollut välittänyt minusta enää senkään vertaa, enää silläkään lailla. Sänkyyn kun tuli, selkänsä käänsi ja kohta kuorsasi. Kyllä minä olen monet yöt saanut yksinäisyyttäni itkeä. Vain naistenlehdistä olen sellaisista ihanista hyväilyistä saanut lukea. Ja sitten ne orgasmit ja G-pisteet. Mitä ne sellaiset ovat? Kateellisena kuuntelen, kun naiset riettaasti kertovat hulluksi tekevistä öistään, miten he tulevat! Kyllä minunkin yöni minut hulluksi tekevät, mutta muusta syystä. Vaimon ajatukset vilistävät, sydän hakkaa haljetakseen.

         

-  Kun nyt olemme jo melkein ystäviä, enkö voisi saada kutsua rouvaa etunimellä?

-  No, minulla on kyllä ihan vanhanaikainen nimi, en tiedä kehtaanko edes sanoa, ei sellaista

tänä päivänä kenellekään anneta.

-  No, sanokaa nyt vain, minä olen Jonne.

-  Helmi minä olen.

-  Helmi! sehän on ihana nimi. Se on juuri sinulle sopiva! Kuinka vanhempasi ovatkaan osanneet antaa sinulle noin osuvan nimen. Olisihan minun pitänyt arvata! Eihän sinulle mikään muu nimi sopisikaan! Helmi! Sinä olet Helmi! Helmi sinä olet helmi! Johan minä kutsuin sinua helmihampaaksikin! Ja kuule, eikö ole hassua! Juuri viime yönä näin unen, jossa minulla oli kämmenelläni iso valkoinen helmi, ja minua kehotettiin varmistamaan sen aitous jollakin todella pätevällä asiantuntijalla! Itse asiassa minähän näin unta sinusta! Sehän oli selvä enneuni! Ja kyllä se on minun sydämeni, joka on paras asiantuntija! Tiedätkö mikä se helmi itse asiassa on? No tokihan sinä sen tiedät, olethan älykäs ja sivistynyt nainen, helmihän kehittyy simpukan kuorien sisällä. Kun kivihiukkanen hankautuu riittävän kauan helmiäistä vasten, simpukka suojaa itsensä erittämällä helmiäistä sirun ympärille. Juuri sinullekin on varmaan käynyt näin. Minä melkein arvaan – niin näinhän minä hänet tuolla pihalla eikä hän erityisen lämmintä vaikutelmaa minuun tehnyt – niin suothan anteeksi, kun rohkenen arvostella sinun armasta puolisoasi – mutta minusta näytti siltä, että se sinun rakas aviomiehesi ei oikein osaa arvostaa sinua, sinä olet joutunut suojaamaan itsesi, suojautumaan häneltä. Enkö olekin oikeassa? Sinä olet kuin simpukka, suljet kuoresi ja pidät helmesi salassa. Vasta kun se todella oikea helmenpyytäjä osuu paikalle, vasta silloin avaat kuoresi, vasta silloin luovutat helmesi. Enkö olekin oikeassa? Minusta tuntuu, että minä olen se oikea helmenkalastaja, sano että olen. Minä kaipaan syliäsi, saanko avata simpukankuoresi, saanko sukeltaa etsimään helmeäsi? Sano että saan!

   Vaimo makaa melkein lamaantuneena, hän leijuu tiedottomuuden rajamailla. Aviomies kuumalla asfalttipihalla oli kauan sitten haihtunut savusumuun. Vaimolla on lämmin ja hyvä olla, hän on rento, täysin rento. Ei kukaan koskaan ikipäivinä ole puhunut minulle noin runollisesti. Että minä olen simpukka, että minulla on helmi. Helmi, jota joku kaipaa, ihan himoitsee, tunnen sen. Ja simpukankuoret avautuvat, helmenkalastaja sukeltaa, pyydystää helmen.

Oliko se totta? Vai unta? Vai toiveunta? Vaiko houreita?

Mutta nyt minun ei tarvitse lukea siitä naistenlehdistä, ei itkeä, olen vihkiytynyt salaisuuteen, riittää, kun suljen silmäni. Minulla on ikioma helmenkalastaja.

 i