LUOJAN   LUOMA

Poika yritti suojata päätään vetämällä se laihojen hartialuidensa väliin, selkä köyryssä, kun vihanvimmaiset läiskinnät iskivät päähän ja hartioihin.

 – Saatanan ämmä, akka, huora, poika sähisi ääntäkään päästämättä. Tummat suorat hiukset silmillä, kasvot vihasta vääristyneinä hän tuijotti naisen luisevia kalvakkaita jalkoja, ilman sukkia, mustissa kuluneissa nauhakengissä – luun valkoiset jalat, ihan ku luurangolla – poikaa rupesi ihan naurattamaan, kun hän muisti luurangon koulun lasikaapissa – mutsi luurankona! Minähän tapan sen! Sitten siitä tulee luuranko ihan oikeesti! Eikä ainakaan hakkaa mua! Akka, akka, akka, huora! Huora sä olet, kyllä mä sen tiedän! Oon mä kuullu, yöllä, ja nähnytkin mä olen. Kun äijä tulee sun päälles ja ähisee, sä vaan makaat kintut levällään, hyi saatana! Te luulette, et mä senkun nukun, mut miten sitä samassa huoneessa? Mihin mä silmäni panen, ja korvani? Vaik vetäis viltin korvilleen, ei se auta. Hakkaa sä akka vaan, kyllä faija hakkaa sut, ei mun tartte, saat kyllä sen minkä ansaitsetkin!

   Naisen silmissä järjetön viha. – Tuon kakaran se äijä on tehnyt mun vastustuksekseni, ei mitään iloa siitä, vain riesaa. Jos tota ei olis, lähtisin kyllä tieheni. Heti! Päivääkään, hetkeäkään en ton hakkaamista ja huorittelemista sietäisi! Aina silmät mustina, käsivarret mustelmilla, ranteet melkein murskana ton karhun kourissa, hampaat isketty suusta jo ajat sitten. Aina saa olla selittelemässä naapureille, miten sitä kaatu rappusissa, iski silmäkulmansa kaapin oveen, liukastui saunassa. Saatana! Eihän ne kuitenkaan usko, näenhän mä niitten naamasta, mutta sittenkin. Ei sitä voi mennä sanomaan, että ukkohan se mua hellästi pitelee – hahhaa, sillehän ne vasta nauraiskin! Rakastelee mua! hahhaa. Oikein lempii, niin tulisesti, ku mikäkin donhuan. Sehän vain merkitsisi sitä, että tunnustais oman arvottomuutensa, ei olis niinku mitään ihmisarvoa, naisen arvosta puhumattakaan. Olis niinku joku koira tai lehmä, jota sopi hakata ja potkia – niilläkin enemmän arvoa! Eiks sitä ole olemassa sellanen lakikin, et eläimiä ei saa rääkätä? Mut eihän se mua koske. Mua saa kyllä hakata ja potkia ja väkisinmaata, ihan milloin vaan huvittaa. Mähän en ole oikeestaan mitään, en eläin enkä ihminen, joku melkein sieluton otus vaan, ton äijän silmissä.

   Mies makailee sohvalla, nuhruisella, naapurin pois heittämällä. Eihän semmoinen niille enää kelvannut, hienoja kun ovat. Katselee vaimoaan, raivosta sokeaa. Noin se munkin mutsi mua hakkasi, vaikka mä olin vielä ihan kakara ja ihan avuton. Muka kuritti herran nuhteessa, et tulis kunnon kansalainen, niinhän se pappikin sanoi, se joka ei kurita lastaan vihaa tätä. Jo sillon mä päätin kostaa sen naisen hakkaamiset jollekin, kostan omalle muijalleni niinku, se mun faijani oli hakannut oman eukkonsa! Niin se vaan menee! Mä kostan ne hakkaamiset tälle mun ämmälleni, aviovaimolleni niinku sanotaan, tällä jota lupasin rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Missähän ne myötäkäymiset viipyy? Tähän asti vaan saamarin vastoinkäymisiä. Saatana! Ikinä ei rahaa mihinkään! Just ja just ruoka ja asunto, mut niistäkin aina riitaa. Riitaa rahasta, riitaa leivästä. Mitäs ne rikkaat! Nehän sanovat, että raha ei tee onnelliseksi, mitä iloa siitä rahasta olis, eihän kellään ole kuin se yksi vatsa. Mut saisi nyt sen yhdenkin vatsan täytettyä ja sit ton eukon ja kakarankin ilman jatkuvia riitoja ja joskus pääsis vaikka etelään, niinku muutkin. Ja sais kunnon ryysyt niskaansa. Ei aina kirpputoreilta, toisten jo pois heittämiä. Niinko nytkin, ettei voi tolle pojalle yhtä tollasta rotsia ostaa. Vaikka se kinuaa, ku kaikilla muillakin on just tollanen. Mut eihän sillä ole paljon muutakaan. Ja antaa muijan nyt hakata, kait se oppii olemaan kerjäämättä. Sit ne sanoo kans et joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. No kyllä mä ainakin kurituksen tunnen, mullahan pitäis olla paljonkin kunniaa! Kunniaa minulla! Missäs se nyt näkys? Työhönkään kelpaa!

   Nainen tarttuu pojan sotkuiseen tukkaan ja pöllyttää sitä. Vilkaisee murjotun näköisenä miestään sohvalla – senkin ääliö! Joka yö se pakottaa mut alleen, vaikka mua ihan oksettaa, sen hajukin. Ranteista kiinni, kovat polvet reisien väliin, haarat levälleen ja siinä se jo tonkii ja örisee, niinku sika. Sika se onkin. Tonkii aikansa. Sitten se on ohi. Yks kerta yössä riittää, onneksi. Ei siinä mitään esileikkejä. Jos se rupeis kovilla kourillaan mua kopeloimaan varmaan löisin sitä tai purisin tai potkisin. Mut sitten mä kyllä taas olisin mustelmilla. Parasta antaa sen vaan öristä aikansa ja sit saa olla rauhassa lopun yötä, kuunnella vaan sen kuorsausta. Ei sitä jaksa edes sen vertaa nousta, pesemään, vaikka sen tahmea lima valuu pitkin reisiä. Lakanalle menee, menköön. Mitä väliä on millään – ei elämällä, ei olis kuolemallakaan.

   Mokomakin kakara, lakkais nyt inumasta! Niin se munkin mutsi löi mua, jo silloin kun mä olin ihan pieni, mut kyll mä muistan. Ja mä päätin kostaa! Mut ei mun tarttenut, se ukko, äijä, mutsin mies, mun faijani teki sen mun puolestani. Menihän siltä lopulta henkikin – tapaturma, niinhän sitä sanottiin, kun se sinertävä muodottomaksi turvonnut möykky ongittiin vuolaasta virrasta.

   Mies kääntää sohvalla kylkeään, tympääntynyt kaikkeen. – Aina toi muija on saman näköinen, synkät terävät uurteet, köyry selkä, nujerrettu, iloton, harmaa. Mitä se tollain tota päätään roikottaa, niinku teuraaks vietäs, onks se elävä ollenkaan? Et tommosen kanssa pitää elää! Jos sitä vahinkoa ei olis tapahtunut, niin en kyllä, mutta kun pakottivat – korjata jälkensä, sanottiin. Mut voisinhan mä sen jättää, jos tahtosin. Mut onhan siinä omat hyvätkin puolensa, tulee ainakin halvemmaksi näin. Tekee sentään ruokaa ja pesee pyykit. Ja onhan sillä se pillu! Eihän tarvitse kaukaa hakea – eikä maksa mitään!

   Silmillä roikkuvien sotkuisten hiusten lomasta poika kyräilee vinosti, silmät viirulla naista, äitiään, vieläkö se meinaa hakata tai pöllyttä. Naisen ilme on poissaoleva, silmät ammollaan, mitään näkemättä, niin kuin olisi sokea tai kuollut. Poika ottaa pari askelta taaksepäin, musta katse naista tuijottaen, mustat tunteet – en mä vielä sulle mitään mahda. Vaikka sä ootkin laiha, on sulla voimia enemmän kuin mulla, vielä. Mutta ootahan vaan, musta voi tulla yhtä vahva kuin faija, niin katsotaan sitten, ootahan vaan, kun mä kasvan! Sit mä oon niinku faija. Annan takaisin. Tai jos sä oot jo sitten kuollut niin mä annan omalle muijalleni, kostan sun hakkaamisesi, sen mä teen! Mut jos se onkin roteva, niin sit se voi iskeä takasin! Ku mä oon tällainen hintelä. Jos se hakkaakin mut? Sit mut on hakattu kakarana ja sit mut hakattais vielä aikuisenakin, miehenä! Mut jos sen sitten ei tarttiskaan hakata omia kakaroitaan! Mitä varten aina pitää hakata?

   Ope puhu ussantunnilla, et isien pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mitä pahaa ne faijat on tehneet, kun aina hakataan. Jotain kamalan pahaa sen on pitänyt olla. Mut eihän se oo reiluu et lapsille kostetaan jostain sellaisest, mitä ne ei ollenkaan oo tehneetkään. Mut jos mä olisin se neljäs polvi, niin sit oliskii kaikki jo kostettu! Kaikki olis mun jälkeeni vaan onnellisia.

   Nainen ei muista poikaa olevankaan, tuijottaa sisälleen. Miten elämä on tällaseks mennyt? Ei sen pitänyt tällasta olla. Silloin, kun mä heräsin, se yks kesäyö. Heräsin keskellä yötä. Vaaleat pitsiverhot lepattelivat kevyesti niinku perhosen siivet avonaisen ikkunan edessä, lämpimässä yössä, tuulenhenkäys. Viisitoistavuotias, yksin huoneessa, hämärässä kesäyössä. Hyväilin rinnanalkujani, ne tuntuivat suloisilta, hyväilin vatsaani, kupeitani, karheaa tupsua ja pehmeää ihoani, joka kohdasta, jalkojen välistäkin, tuntui hyvältä, ihan varpaisiin asti, pehmeä kuin kissanpentu. Et mä olin onnellinen. Olin luotu naiseksi, nainen halusin olla, ennenkaikkea nainen. Seuraavana päivänä – mitä kummaa kosteaa housuissa? En ainakaan ollut pissannut, sen tiesin. Kurkistin housuihini. Kasvoja kuumotti, musta oli tullut nainen! Sitten mä vielä halusin tietää, mistä se veri oikein tuli – eihän kukaan ollut kertonut mulle. Vessassa mä otin faijan parranajopeilin, pyllistin oikein kunnolla, levitin reiteni, vasemman käden sormilla vedin karvoja ja niitä huulia erilleen, oikealla kädellä pidin peilin jalkojen välisä, että näkisin. Enhän mä kunnolla nähnyt, niin sottasta se oli, mutt nyt mä tiesin, että mä olin oikea nainen. Ja mä unelmoin miehestä, joka rakastaa mua, palvoo, pitelee hellästi kuin kukkaa, kantaa mua käsivarsillaan, jumaloi mua koska mä olen nainen.

   Eihän se niin mennytkään. Toteutuuks unelmat koskaan, kenenkään? Ei kukkasena, ei kukaan, koskaan oo jumaloinut, kironnut vaan. Mikä mä oikein olen, oikeesti? Olenks mä nainen, äiti, rakastajatar, siivooja, ihminen? Olenks mä ihminen? Jos mul ei oo arvoa äitinä, vaimona, rakastajattarena, naisena, onks mulla arvoa ihmisenä? Luotiiks mutkin Jumalan kuvaks? Niinhän se pappi silloin rippikoulussa sanoi, et kaikki ihmiset on luotu sen kuvaks. Mut on sillä sitten vähän monennäköisiä kuvia. On semmosia hevosen näköisiä, on ruipeloita, niinku mä, läskimahoja, on kierosilmäisiä ja vääräsäärisiä, tappajia, ja huorintekijöitä, on puliukkoja jos jonkin sorttisia ja vanhoja ukkoja ja akkoja. Jos se silloin, kun se loi ihmisen, ajattelikin vain sitä Eevaa ja Aatamia, ne se varmaan tekikin ihan kauniiksi. Ne oli varmaan ihan nuoria ja nättejä siellä omenapuun alla, vai mikä viikunapuu se nyt olikin. Kun ne lankes siihen syntiin. Siihen samaan syntiinhän mäkin lankesin. Silloin yhtenä elokuun yönä, silloin mäkin olin ihan nuori ja nätti, oikea jumalan kuva, Afroditeksi se yks mies mua sanokin, mut se oli jo silloin aikaisemmin. Siitäkin jo aikaa.

   Se oli se vanhempi mies, ihan niinku joku johtaja tai hienompi herra. Se vei mut ravintolaankin, tarjosi lakkalikööriä. Se onkin ainoa lakkalikööri, mitä oon milloinkaan saanut. Vaik ei sen väliä, liian äitelää se mulle, sokerit vaan tarttu suupieliin. Sitten se yöllä nuoleskeli muun huulini, sano että mä maistun ihan hillalle. Riisu multa vaatteet ja kutsu mua Afroditeksi. Mut en mä sitten  antanut sen muuta. Mut sitten toisen kerran, sillä oli mukana ihan muut juomat, pullosta suoraan. Ja liian paljon. Ei mun kuntoni sitä kestänyt. Koko maailma vaan pyöri mun ympärillä, mä konttasin, yritin nousta jaloilleni, rojahdin lattialle, rupes oksettaan, yritin ryömiä vessaan, en ehtinyt. Kaikki yhtenä ryöppynä lattialle. Sit se jotenkin sai mut vietyä sänkyyn, alkoviin, niitten aviovuoteeseen. Missähän sen vaimo mahtoi olla? Ei se sanonut, enkä mä kysynyt. Siellä se sit pani mut. Se oli mun eka kerta. Mut siihen mä katson olevani syytön, ei se mun syntini ollut. En mä olis tahtonut. Mä olin melkein tiedoton, mut sen verran muistan, ettei se miltään tuntunut, mä olin niinku narkoosissa, sillai tajuton. No siitähän ei sen kummempaa tullut, ei enää tavattukaan. Kai se sai tarpeekseen musta, taitamattomasta, sai vain siivota jälkiäni vessasta ja lakanoista.

   Mutta sitten se toinen kesä, silloin se vasta se synti tapahtu, ja siihen mä menin ihan omasta vapaasta tahdosta. Ei tarttenu juottaa eikä pakottaa. Niin etten ainakaan muita siitä syyttää voi, itseäni vaan. Kun sen synnin tein. Ja sitä syntiä saan nyt sovittaa, koko loppuelämän vissiin.

   Se elokuun ilta, se oli sitten kaunis! Ihan niinku suomalaisis elokuvis, niiss vanhoiss. Lämmintä ja sinisenhämärää. Ja heinä tuoksu, siellä niityllä, tanssilavan luona. Oli päivänkakkaraa ja kissankelloja ja apilaakin seassa ja koiranputkea. Ja mä oli nuori, liian nuori, vieläkin. Vaan kylläpäs oli hormoonit jo nousseet pintaan, ihan ihon alle, joka soluun. Ja kun se kaverikin oli sillai. Oltiin niinku samalla aaltopituudella, niinku sanotaan. Ajattelin, että pitäähän sitä kokeilla. Että tuntuisko se miltään, miltä se oikeesti tuntuis. Vai turhaaks ne siitä vouhottaa. Et jotain orkasmia, niinku puolitiehen taivaaseen. Niinhän ne jotkut ainakin kirjottaa. Vaan siitä taivaasta mä en ainakaan päässyt osalliseksi, en silloinkaan, milloinkaan, helvetistä mieluumminkin. Jo silloin mä tajusin, et sill on kovat kourat, mut se oli sit jo liian myöhäistä.

   Nainen vilkaisee poikansa köyryä niskaa, laihaa. Eihän se sun syy, et sä oot olemassa, et tää elämä on mitä se on, yhtä helvettiä, ihan syytönhän sä oot. Ymmärränhän mä, et sä haluaisit samat kamat, kun mitä niillä kavereillakin, mutta mistä mä ne rahat teen. Kun ei leipäänkään. Ei se auta, et sä mouruat. Ihan niinku se olis mun vikani, niinku mä olisin joku ilkimys enkä tahtos antaa. Antaisin mä, pyytämättäkin, jos mulla vaan olis mistä ottaa, niinku niillä toisilla, muilla. No, menehän siitä!

   Ne sanoo, et lapset on niinku jonkun jumalan lahja! Minkä sen kumman jumalan? Kyllä se tuo ukko on se jumala. Ja sellaisesta lahjasta en kyllä olis välittänyt! Ainoa lahja, minkä se millonkaan on mulle antanut. Sen lahjan kanssa on niinku kyseenalaista. Kukahan sen on keksinyt? Että lahja! Ne on kyllä ne papit ja rikkaat, yrittäneet lohduttaa köyhiä ja taitamattomia, ja vielä pitäis jotain jumalaa kiittää. Mut kyllä se jumala sit sais pitää huolta siitäkin, et olis millä mahat täyttää. Senkun vaan jäniksenkäpälällä pöytää pyyhkis niin oitis ois herkut siinä, niinku sadussa ainakin. Kyllä mäkin sitten voisin lahjasta kiittää ja voisin ottaa vastaan vaikka toisenkin.

   Telkkarissa ne puhuu, et lapsia ei saa lyödä, on olemassa lakikin. Mihin mä sitten kurjuuteni puran, itseänikö mä hakkaan? No, sen homman tuo äijä hoitaa ihan kiitettävästi. Ja eiks sitten oo lakia, joka kieltää hakkaamasta naista? Jos onkin, ni ei se mua koske. On ne näyttäneet telkkarissa kuviakin hakatuista naisista, pahoinpidellyistä, sanovat. Hahhaa, onks niitä hyvinpideltyjäkin? hahhaa. Voisin mäkin kelvata mannekiiniksi, oon mä sen verran pahan näköinen. Oli sillä yhdellä aika ilkeä haava kaulassa, ei mulla sentään kaulasuonet. Vertakin tuli ihan kamalasti. Kuolikohan se? Ja sillä yhdellä oli leukaluu murskana ja hampaat kourassa. Mut mitä se mua auttaa, jos toisillakin menee huonosti? Sanovat että pitäis mennä poliisille. Mennä poliisille? Siitähän vasta riemu nousisi! Silloin mä vasta oikein paljastaisin mitättömyyteni! Mitä se hyödyttäis muutenkaan? Vaikka mä jättäisin ton äijän, millä mä sitten eläisin? Katto on sentään pään päällä ja ruokaakin. Ja miten ton pojan? Jos sen ton ukon luo jätän, niin se voi kostaa ja hakata sen vielä pahemmin kuin mut, on sillä niin kovat kourat. Onhan se sentään mun pentu, on mulla vähän pehmeämmät kädet, ei niillä hampaat lähde.

   Eikähän mulla mitään ammattiakaan. Ennen kaupassa myymässä, mut eihän ne nykyajan marketteihin tällaista luuskan näköistä huoli, pitäis olla nuori ja nätti ja kieliä pitäis puhua. Kadullaks mä sitten asuisin, niin kuin huorat?  Vaik sitähän mä nytkin oon, tolle ukolle, en mitään muuta kuin siivooja ja huora. Hyvin ne huorat kuulemma tienaavat, silkissä ja sametissa ja turkitkin niillä on. Mut ne on kauniita! Tukat kiharassa ja maalattuja ja hoikkia. Mut miten musta nyt kauniin sais? Olinhan mä silloin ennen. Mutta nyt! Vanha luuska, peiliin ei enää ilkeä katsoakaan. Pitäis ensin olla rahaa että sais edes hampaat ja sitten tukka ja vaatteet ja maalit!

   Jos oliskii niinku joku musliiminainen, huntu päällä, ei näkys tää naama! Nehän voi piilottaa sinne verhonsa taakse vaikka minkä näköisen noita-akan tai hevosennaaman, sitä vaan luullaan että siellä on semmonen haaremin kaunotar. Niinhän ne vois luulla mustakin! Pitäisköhän ruveta musliimiksi? Muuta eroahan mulla ei niitten naisiin olekaan, huntu vaan puuttuu, samanlainen vanki, ei mitään valtaa itseeni, ukko se määrää kaiken. Tän näköisenä ei kyllä huoramarkkinoillakaan pärjää. Luuskana saa vastaan vaan yhtä rahattomia, ilmaseks saa antaa. Ei sillä rikastu. Ja voi olla, että nekin hakkais.

   Mutta kyllähän mullakin vielä pitäis olla elämä edessä, mähän olen vielä ihan nuori. Sehän se niin kurjaa, kun ei oo mitään omaa, ei työtä, ei rahaa, ei ystäviä, niinku elämällä ei olis mitään virkaa, tai mulla. Jos mulla olis jotain, niin mä olisin varmaan ihan parempi ihminen, parempi äitikin. Mut että musta tulis parempi vaimo tai rakastajatar, siihen mä tarttisin kyllä toisenlaisen miehen. Sellasen, jolla olis lämpimät kädet, pehmeät sormet, niitä mä kaipaan ihan eniten, pitelisi ihan hellästi, niinku jotain hentoa kukkaa, niin sit munkaan ei tarttis hakata kettää. Kun vain sais sitä rakkautta, sithän ois mitä toisillekin antaa. Jospa sellanen vielä jostakin ilmaantuiskin, ihan niinkuin putoais taivaasta, sellanen herran enkeli, johdattelis sinne Paratiisiin, missä aatami syli lämpimänä odottelis mua, omaa eevaansa. Siellä me sit vaan toisiimme kietoutuneina käyskenneltäs viikunapuun katveessa ja rakkauden linnut livertelis ja ruusut ja hunaja tuoksuis!

TYHJÄT  KÄDET

Haluaisin unelmoida itseni kauas pois, kauas nykyisyydestä, vaimo vaikeroi. Haluaisin unelmoida itseni taivaanlinnuksi, vapaaksi kaikesta sitovasta. Kaikesta vastuusta, kaikista odotuksista, joita minuun kohdistuu. En haluaisi olla sidottuna 42 ikävuoteeni – se vie minut vanhuuteen. Kaipaan sitä aikaa, jolloin hyppelin kuin lapsi, mutta halusin olla hypähtelemättä, jotta en olisi kuin lapsi. Haluaisin olla jotain muuta kuin mitä olen. Olen masentunut. Tuntuu kuin elämässäni ei olisi sisältöä. Otapa selvää! Mitä haluan? Missä on ongelmani ydin?

   On jo puoliyö. Vaimo kieriskelee rauhattomana vuoteessaan, mies makaa omassa vuoteessaan, yrittää nukkua. Vaimo sytyttää yölampun, nousee istumaan. Jalat ristissä vuoteessa istuen, huokailee raskaasti, huojuttelee vartaloaan, tuskaisena hieroskelee käsiään. Taas on tullut yksi selvittelyn hetki. Epätoivoisena vaimo valittaa

-  En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, mitä tekisin elämälläni.

-  No, sano mitä sinä haluaisit tehdä, mies sanoo unisena.

-  Sepä se, haluaisin niin monia asioita enkä tiedä mihin voimavarani ja jäljellä oleva aikani riittäisivät.

-  Kerro nyt kuitenkin jotakin, mitä haluaisit tehdä.

-  En voi. Sinä pidät minua täysin naurettavana, mielestäsi minulla ei kuitenkaan olisi lahjoja eikä muitakaan edellytyksiä unelmieni toteuttamiseen. Sen lisäksi on niin monia asioita, joita haluaisin tehdä, enkä itsekään tiedä, mikä niistä olisi etusijalla.

   Mies on jo täysin hereillä, vaimon mielen ailahtelut ovat entuudestaan tuttuja, ei kannata yrittääkään nukkua ennen kuin asiat on jollakin tavalla selvitelty.

- Sinä haluat kaikkea muuta kuin sitä mitä sinulla on! Sinä poljet jalkojesi alle kaikki ne hyvät asiat, jotka omistat etkä anna niille mitään arvoa. Sinä havittelet vain jotain muuta tietämättä tekisikö sekään sinua onnellisemmaksi. Odotellessasi tuskaisena parempaa elät, kunnes huomaat liian myöhään, mitä hyvää sinulla on ollut. Ei ihmisillä yleensäkään ole sellaisia onnen tiloja, joita sinä tavoittelet. Pieniä onnen hetkiä ehkä, mutta ei pysyvää onnen tilaa. Sinun täydellisyyden tavoittelusi on saavuttamattomissa. Sinä haluaisit olla aurinko! Jos vertaat asemaasi ja sitä mitä sinulla on, ympärilläsi olevien ihmisten elämään, et voi muuta kuin kiitollisena todeta, että sinulla on ollut onnea.

-  En voi verrata itseäni toisiin, se ei lohduta minua yhtään. Ei minun onnentunnettani lisää se, että näen toisetkin onnettomina, pikemminkin päinvastoin. Haluaisin, että kaikki olisivat onnellisia! Ei kysymys ole aineellisesta hyvinvoinnistani – maallinen ei minun tyhjiötäni täytä. En saata uskoa, että minut olisi luotu vain syömään, ulostamaan, lisääntymään ja kuolemaan. Onko se suuruudenhulluutta? Miksi olisin sen arvokkaampi kuin onkiliero? Sekin syö, ulostaa, lisääntyy ja muuttuu mullaksi. Kuinka voisin olla sen suuriarvoisempi? Tai sitten liero on yhtä arvokas kuin minä.

   Huojuvat varjot seinällä heijastavat vaimon rauhatonta mieltä. Mies pitelee vaimon tuskaisia käsiä rauhoittavasti omissaan

- jos katselisit itseäsi ulkopuolisen silmin, ihailisit saavutuksiasi suunnattomasti – ja                 kadehtisit! Mutta sinäpä vähättelet!

   Vaimo on jatkuvasti pohdiskellut elämänsä tarkoitusta. – Perimmäinen syy tuskaisuuteeni on tämä kalvava riittämättömyyden tunne, joka tulee syvältä sisimmästäni. Jos pystyisin löytämään itseni, luovimaan syvyyksiin ja näkemään mustan aukkoni, voisinko ehkä saada vähän valoa siihen. Voisinko oppia rakastamaan itseäni enkä vain arvostelemaan? Voisinko oppia antamaan anteeksi puutteeni ja hyväksyä sen, että en ole aurinko.  Mutta itsearvostus on kitketty minulta jo hamassa lapsuudessa ja auktoriteettiuskon siemen kylvetty sieluuni jo kehdossa. Kunpa vielä löytäisin sanat ajatuksilleni, nekin ovat tässä tyhjyydessäni unohtuneet. – Mutta pystynkö minä edes ajattelemaan? Ja mitä se hyödyttäisikään – ja eivätkö kaikki ajatukset ole jo ennen minua ajateltu, kaikki sanat sanottu, kaikki teot tehty! Samat ajatukset, samat sanat, samat teot yhä uudelleen ja uudelleen – samat virheet, vihat, rakkaudet – kaikki tunteet! Ei ole tunnetta, jota joku toinen ei olisi jo tuntenut! En siis ole mitenkään ainutlaatuinen, vaikka niin haluaisinkin itselleni uskotella! Kuitenkin sanotaan, että jokainen on ainutkertainen, tärkeä. Tärkeä kenelle? Minulle itselleni! Toisille korvaamaton! Niinhän minäkin luulen! Kun olen poissa, en ole tärkeä muille kuin maan matosille. Ne kalvavat lihan luistani, muuttavat sen mullaksi, joka kasvattaa ruohon päälleni, ehkäpä kedon kukankin. Se on muisto minusta. Vaimolle tulee ihan hymy silmiin. – Sehän onkin oikeastaan ihan lohdullista! Minusta tulee kukkanen! Kaunis kukkanen! Kissankello? Päivänkakkara? Kunhan en vain putkahtaisi maasta nokkosena, sehän voisi poltella lasten paljaita kinttuja, tai vaatteisiin takertuvana takiaisena!  Mutta kukkasetkin kuihtuvat, kuolevat, muuttuvat mullaksi. Mutta juuret jäävät!  Ne kasvattavat uuden kukkasen, uuden muiston minusta. En siis ole maan matosta kummempi, sekin maatuu, kasvattaa ruohon päälleen, ehkä kukkasenkin, vain vähän pienemmän. Mutta sen pahat teotkin ovat pienempiä kuin minun. Se ei ole muuta kuin syntynyt, syönyt, kasvattanut uusia matosia, kuolee, maatuu. Niin kuin minäkin. Mitä muuta olen tehnyt – syntynyt, kasvanut, syönyt, ulostanut, nukkunut, lopulta ikuiseen uneen. Maaksi muutun.

   Huoneen hämärässä, yön pimeydessä – mielen pimeydessä – vaimon silmien vaativa kiilto kahlitsee miehen katseen

-  eikö sinunkin mielestäsi ihminen ole pöyhkeän itseriittoinen, kun katsoo olevansa kuolematon, iankaikkinen. Minun on vaikeaa kuvitella, että ihminen, katala, matalamielinen ihminen olisi niin tärkeä tässä sfäärissä, että hän olisi kuolematon. Jos kerran onkiliero ruumiineen, sieluineen, vaistoineen katoaa alkuaineiksi, niin miksei ihminen? Ei kai ihmisellä voida katsoa olevan onkilieroon nähden muuta eroa kuin kehittyneemmät vaistot – ahneus itsenä säilyttämiseen ja muiden elollisten tuhoamiseen.

Mies tuskin ehtii hengähtää, kun vaimo jo jatkaa.

-  Olenko siis maan matosta parempi, tärkeämpi? En! Pahempi! Pystynkö edes laskemaan, kuinka monta mieltä olen pahoittanut, kuinka monta pahaa sanaa sanonut, kuinka monta kyyneltä olen toisten silmää nostattanut, kuinka monta pahaa tekoa tehnyt? – Riittääkö laskutaitoni tai rohkeuteni?

-  No, et sinä nyt sen pahempi ole kuin moni muukaan! Miksi sinä itseäsi piiskaat, suorastaan rienaat? Jokainen pahoittaa toisen mielen aina joskus, jos ei tahallaan niin tahattomasti. Ei synnitöntä ihmistä ole vielä maan päälle luotu. Ja kyllä sinä olet rakastanutkin!

-  Olen, olen! Enkö rakastakin, jotta minua rakastettaisiin, jotta itselläni olisi autuas olo! Sanotaanhan –Minkä haluat toisten tekevän sinulle, tee sinä se myös heille! –Eikö se ole puhdasta egoismia? Kun toista olet rakastanut, itseäsi oletkin rakastanut! Sanotaan myös, että rakkaudella voi ravita toista, ilahduttaa, tehdä onnelliseksi.

-  Niinhän sinä minut teetkin! Mies kietaisee käsivartensa vaimon ympärille.

-  Onnelliseksi! Mitä se on? Hetki, tuokio, ohikiitävä uni, unelma. Kun se mielessäsi ailahti, oli se jo kohta poissa. Jäljellä haikea, kalpea muisto. Kohta ei sitäkään. Onni – kuin uni. Unen muistoissa saa ihminen sydäntään lämmitellä, kun jäiset koleat, kylmät viimat vastaan puhaltavat. Sitä se onni on – uni, unelma.

   Vaimolle tulee äkkiä mieleen eräs lokakuun päivä vuosia sitten.

-  Muistatko, silloin, kun olimme Portugalissa, kun eräänä päivänä ajelimme maaseudulle Lissabonista etelään vievää tietä ilman mitään päämäärää. Olimme ajatelleet mennä uimaan, mutta meri oli niin viileä, että vain kahlasimme rantavedessä. Kun jatkoimme matkaa, tulimme vanhan ja kuten luulimme hylätyn castellon luo. Kaikki oli rapistunutta. Seinästä oli irronnut kiviä, kattotiiliä puuttui, katto lähes luhistumaisillaan, ikkunoita peitelty muovikelmuilla, joista toiset repsottivat rikkinäisinä kovassa tuulessa. Mutta pihalla näimmekin mustiin pukeutuneen vanhan naisen. Hän pesi pyykkiä ja lauleli itsekseen. Toinen mustapukuinen nainen kantoi kahdella peltiämpärillä vettä lähteestä. Kukkulan rinteellä lampaat määkivät auringonpaisteessa, Atlantin jyrkänteellä. Se näky herätti minut. Mikä on elämän tarkoitus?

Vaimo ojentaa selkänsä, tavoittaa miehen katseen huoneen hämärässä, molempien ajatukset muistoihin kiinnittyneinä.

-  Muistatko, kun me samana iltana istuimme hotellihuoneen parvekkeella ja katselimme purppuraisena hehkuvaa auringonlaskua Atlantin horisontin taakse, iltaruskon värittäessä mereen putoavia kalliojyrkänteitä, kun aaltojen kohisevat äänet kantautuivat korviimme, päivällinen näkymä vanhoista naisista palasi mieleen.

-  Muistatko, kuinka pohdimme elämän tarkoitusta? Oma oleminen tuntui niin luonnolliselta, että sen tärkeyttä emme juuri kyseenalaistaneet. Mutta, kun päivällä katselin niitä vanhoja naisia, tuli väkisin mieleeni jonkun sanat, että massat ovat vain synnyttääkseen 6-7 suurmiestä! – Kuulunko minäkin massaan? Protestoin ajatustakin! Minäkö vain massaa! Ja keitä ovat nämä suurmiehet? Ovathan hekin katoavia! Ja heidän työnsä! Keitä ovat nämä suurmiehet, osaatko sanoa?

-  Enpä tiedä, voisivatko olla kuolemattomia? sanoit.

-  Henkisiäkö siis? Jumaliako? Jos näin on, silloin voin minäkin hyväksyä kuuluvani massaan, jumalisia ominaisuuksia en itselleni tohtisi milloinkaan omia, vaikka kirkko väittääkin, että minut on luotu Jumalan kuvaksi.  

   Vaimo jatkoi kaihoisaa muisteluaan lämpimästä lokakuunyöstä Portugalin tähtitaivaan alla.

-  Rannaton meri oli jo mustaakin mustempi, liikenne rauhoittunut, hotellin alakerroksen ravintolasta kantautui haikeita fado-säveliä, laseissamme Portugalin auringon kypsyttämistä rypäleistä valmistettua viiniä, sen hunajainen tuoksi ja tammitynnyrinen maku oli sytyttänyt loisteen silmiimme. Vaikka tuskaisuudentunteeni silloin olivat humaltuneet, vaikka olimme raukean itsetyytyväisiä oloomme, en voinut lopettaa pohdiskeluani. Mitä kannattaa synnyttää lapsia tähän maailmaan, niistähän tulee vain massaa, samanlaisia kuhnureita, joita maailmassa on jo miljardeja? Jos motiivi saada lapsia on rakkaus lapsiin, niin rakkautta kaipaavia lapsia on maailma täynnä, sekä rakkautta että leipää kaipaavia. Jos motiivi on suvun jatkaminen, niin samaa sukupuutahan me kaikki olemme, samaa sukua amebojen kanssa, ja torakoiden – nehän säilyvät ajastaikaan.

-”Tekotavasta” voi tietenkin nauttia, naurahdit – eikö se entinen pappikin, jolla oli jo tusina lapsia ja vaimo taas raskaana, sanonut, kun hänelle huomautettiin – kylläpä se pappi on sitten lapsirakas! –No enpähän tuota tiedä, sehän on se tekotapa, mikä minua miellyttää!

-  Mutta eihän tähän maailmaan lapsia kannata siittää, ne vain syyttävät vanhempiaan syntymästään, olemassaolostaan, ongelmistaan! Jos ei synnytä lapsia, ehkäisee samalla omalta osaltaan pientä palloamme ylikansoittumiskatastrofilta. Liioin ei tarvitse murehtia, miten jälkeläisten tässä kaoottisessa maailmassa käy! Etkö ole samaa mieltä? tivasin.

-   Eiköhän se ole se suvun jatkaminen, mikä on koko olevaisen tarkoitus, sanoit. Ja jos sen tekee vielä portugalilaisen viinin virratessa suonissa, tulee yhdistelmä olemaan taivaallinen!

   Matkan lämmin muisto rauhoittaa piinattua mieltä. Vaimon hengitys tasaantuu, istuu kädet polvien ympärille kiedottuina, nojailee miehensä olkapäähän, ruusukuvioinen yöpaita ryppyisenä, unelmoi.

-  Tiedätkö, että Marxin mukaan ihminen on aurinko! Kaiken keskipiste. Ihmisen pitäisi kiertää itse itseään. Ajatteles, minäkin aurinko!

-  Mutta sinähän olet aurinko! Minun aurinkoni! Ja mies kietoo molemmat käsivartensa vaimon ympärille. – Sinä lämmität minua, minulle se riittää.

-  Älähän rupea pilailemaan minun kanssani, olen ihan vakavissani. Minäkö lämmittäisin? Mitään niin omahyväistä en uskalla itsestäni kuvitellakaan, omatuntoni rupeaa heti soimaamaan minua farisealaisuudesta – olen teeskentelijä, enkä pysty yleensäkään vilpittömästi arvioimaan itseäni. Pienestä pitäen on opetettu, että olen vain vaivainen kurja syntinen ”mato matkamies maan”. Näin tehokkaasti on uskonto vieraannuttanut minut minun jumalisesta olemuksestani, se on riistänyt minulta uskon oman itseni hyvyyteen. Mutta voiko ihminen olla jumalinen olento, vaikka on apinoiden sukua? Vai onko koko luomakunta jumalista – koko universumi? Sinä ja minä ja naapurit, puut ja pensaat, linnut, kalat ja tähdet? Ja kaikki meidän riitamme ja sotamme ja ristiriitamme – ovatko nekin jumalisia?

   Aamu rupeaa jo verhojen takaa sarastamaan, seinäkello olohuoneen puolella on lyönyt jo monta lyöntiä. Raukeus valtaa mielen.

-  Sen minä vielä haluan sanoa sinulle, että minä haluaisin olla hyvä äiti, rakastava vaimo, ensiluokkainen rakastajatar, haluaisin olla ammatissani erinomainen, haluaisin omistaa sielullani koko luonnon ymmärtämyksen, sehän itse asiassa on osa minua tai minä osa sitä – luontoa. Mutta mikä turhamaisinta – haluaisin ymmärtää koko olevaisen ongelman! Mutta kuinka voisin vajavaisilla resursseillani päästä päämäärääni? Ymmärrätkö tällaista täydellisyyden tavoittelua? Minä en ymmärrä!

-  Minulle olet kaikkine puutteellisuuksinesi aivan riittävä! Ja nyt annat henkesi levähtää. Jos sinä olet maan matonen, niin sittenhän meitä on kaksi! Nyt sammutamme lampun ja voit aloittaa täydellisyyteen pyrkimyksesi, vaikka olemalla hyvä rakastajatar!

   Ja mies nostaa peittonsa reunaa ja tekee tilaa vierelleen. Hänellä on tapansa mukaan yllään vain pyjamantakki. Vaimo pistää jalkansa hänen lämpöisten jalkojensa viereen. Mies alkaa hyväillä vaimon pehmeää ihoa.  –Ei nyt, ei se onnistu kuitenkaan, teen nyt itselleni henkistä väkivaltaa, jos nyt annan periksi, vaimo ajattelee, viimeiseen asti mielessään vastustelen. Mutta miehen lämmin ruumis painautuu häntä vasten, kätensä hyväilevät. Vaimo antaa periksi. On hyvä olla. Tuntuu ihmeen lämpimältä ja turvalliselta. Kädet toistensa ympärillä he makaavat hiljaa nauttien lämmöstä. Usein he ovat nukahtaneet tällä tavalla, kunnes vaimon toinen jalka rupeaa puutumaan miehen alla ja toinen palelemaan hänen selkäpuolellaan. Vaimo vetää peiton molempien päälle ja siellä lämpimässä hän kuiskaa – Tämä tuntuu olevan ainoa lääke rauhattomalle mielelleni. Tämä on kuin Davidin harpun soittoa Saulin tuskaisuuteen. On hyvä olla. Vaimokin yhtyy miehen usein esittämään ajatukseen, että tällä tavalla olisi hyvä kuolla.

   Aamuaurinko paistaa siniseltä taivaalta. Hellepäivien ilma on muuttunut koleaksi, koko luonto on kirkas, syvänvärinen, kuulas. Aamiaispöydässä vaimon mieleen häivähtää muistikuva, että hän oli nähnyt unta. Yht´äkkiä se pulpahtaa esiin.

-  Kuljin kanssasi vasta jäätynyttä lumetonta järven pintaa pitkin. Jään alla vesi loisti mustana. Sanoin, että lapset pitäisi tuoda tänne luistelemaan. Sitten jatkoimme matkaa vastakkaisella rannalla olevaan metsään. Siellä oli kartano. Menin sisään, mutta tällöin sinä et enää ollutkaan mukanani vaan kolme yli 80-vuotiasta sukulaisnaista. Talossa oli kolme kerrosta ja lukematon määrä huoneita. Talossa ei asunut ketään, mutta ovet olivat auki. Kuljimme huoneesta huoneeseen ja tutkimme kaikki komerot. Ne olivat täynnä erilaisia antiikkiastioita ja -esineitä – kristallilaseja ja posliiniesineitä, kaikki antiikin mallisia ja värisiä – vaaleanpunaisia vaaseja, joiden pinta oli täynnä pieniä kyhmyjä. Siellä oli kuninkaansininen lasivaasi, johon oli kultakirjaimin kirjoitettu jokin aatelisnimi, jota oli vaikea lukea. Olisin sydämeni halusta tahtonut ottaa näitä esineitä mukaani. Minulla oli suorastaan tuskainen olo, kun tiesin, että esineitä ei saa ottaa, mutta haluni saada niitä oli lähes ylivoimainen. Kun tulimme ulos talosta, jokaisella vanhalla naisella oli käsissään pieniä esineitä. He olivat ottaneet ne mukaansa talosta. Minä olin ainoa, joka olin tyhjin käsin. Minä oikein katsoin käsiäni, kuinka tyhjät ne olivat ja kuitenkin sisälläni paloi edelleen kiihkeä halu saada noita esineitä.

-  Luuletko, että unellani on jokin sanoma minulle?

-  Ehkä sinun pitäisi hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet – tyhjin käsin – vaatimatta itseltäsi ylivoimaisia suorituksia. Voisit nauttia elämäsi jokaisesta hetkestä tuhlaamatta aikaasi, kurkottamalla saavuttamattomiin, epämääräisiin unelmiin.

Mutta kuinka voisin hyväksyä sen, että minusta ei tule aurinkoa?!

 jät kädet

oljenkorsi

    

Puhelin Äidin työpaikalla soi kesken kovimman kiireen. Hänellä oli vielä edellisen potilaan tutkimuksen jälkeen verenpainemittari vasemmassa kädessä, kun hän oikealla kädellä nosti kuulokkeen.

Olen koulun terveydenhoitaja. Olen koulumme opettajien taholta saanut tehtäväkseni ilmoittaa teille, että epäilemme tyttärenne käyttävän huumeita.

Sanat eivät tavoittaneet Äidin tajuntaa. Olikohan tuo ihminen soittanut oikeaan paikkaan. Ajatuksia ja tunteita pyörittävä hiljaisuus.

 - Olettehan te Tyttären äiti?

 - Kyllä, olen minä. Mutta tuo mitä sanotte, eihän siinä ole mitään perää. Mistä te sellaisia ajatuksia olette saaneet?

 - No Tytär pukeutuu kovin omituisesti. Lisäksi hän on käytökseltään kovin labiili.

 - No mutta pukeutuminen on kyllä enemmän protesti koulunne varakkaiden lasten hienostelulle. Jos Tytär kulkee isänsä vanhassa mustassa, liian suuressa  nahkatakissa, ei kai se vielä ole osoitus siitä, että  hän olisi narkomaani. Hän onkin usein sanonut, miten monet koulunne oppilaat ostavat ylikalliita merkkivaatteita. Hän sanoo, että vaikka hänellä olisikin rahaa, ei hän haluaisi sillä tavalla osoittaa vanhempiensa äveriäisyyttä, se on hänestä snobismia! Niinpä hänen pukeutumisensa on toista ääripäätä – se on protesti. Mitä sitten tulee hänen käytökseensä, niin voin sanoa, että hän on aina ollut ailahtelevainen - helposti ilosta riehaantuva, mutta myös helposti syvästi masentuva. Hän on kuin perhonen. Mutta siinä hänellä on geneettinen perintö. Siitä ei häntä voi syyttää. Sellainen olen minäkin ollut – olen kai vieläkin, enkä kuitenkaan milloinkaan ole huumeisiin koskenutkaan.

Terveydenhoitaja ei antanut periksi.

 - Lisäksi Tyttären luokkatoverit sanovat, että hänen katseensa on kummallinen. Yhden tytön veli on narkomaani, ja tämä sisar näkee samoja piirteitä Tyttäressä.

Äidin oma syke oli kiihtynyt jo äärimmilleen, sydän jyskytti, posket hehkuivat ja kädet tärisivät hikisenä. Hän laski verenpainemittarin sivupöydälle ja yritti hillitä äänensä asialliseksi.

 - Mielestäni teillä on kyllä melko heikot todistajat näin vakavassa asiassa. Voiko tuollaisten koulutyttöjen asiantuntemukseen mielestänne luottaa? Minä en voi sille juuri arvoa antaa!

 - No nyt minä kuitenkin olen kertonut epäilyksemme Tyttärestä. Mitä aiotte tehdä?

 - Olen tietoinen siitä, että vanhemmat eivät voi eivätkä tahdokaan uskoa, että juuri heidän lapsensa olisi narkomaani, mutta kyllä mieheni ja minä tapaamme Tytärtä päivittäin ja keskustelemme hänen kanssaan, että en millään voi uskoa, että emme olisi huomanneet, jos jotain tämän kaltaista olisi meneillään. On selvää, että Tytär on meille rakas ja arvokas. Minä yritän selvitellä asiaa. Soitan teille sitten, kun olen keskustellut asiasta kotona.

   Lopun päivää sekä työssä että kotimatkalla ajatukset Äidin päässä kiersivät vain yhtä rataa – voisiko olla mahdollista, että olisimme olleet niin sokeita, että emme olisi huomanneet? Äiti koetti miettiä erilaisia tilanteita, jolloin Tytär olisi ollut poikkeuksellisen poikkeuksellinen. Erikoinenhan hän kyllä oli, oli aina ollut. Sen me olimme saaneet sekä nähdä että kokea. Koulumenestyskään ei lukiossa ollut enää sitä, mitä se keskiasteella oli ollut -  mieluummin heikohko. Kun Äiti sattui kerran muistuttamaan tytärtä läksyjen teosta, tämä huusi –Olen niin vihainen, että voisin lyödä sinua! Se oli kauhun hetki. Samalla Äidin mieleen tuli toinen hetki, kun sama Tytär muutamaa vuotta aiemmin, painautui häntä vasten, rutisti syliinsä ja sanoi – Minä pidän sinusta hirmuisen paljon! Kätkeäkseen sanojen aiheuttamaa liikutustaan Äiti vastasi –Joskus pidät enemmän, joskus vähemmän, joskus et ollenkaan! Johon Tytär  –Ei, -  joskus enemmän, joskus vähemmän, en milloinkaan en ollenkaan ja nyt kauhean paljon! Miten voikaan elämä muuttua!

   Viime aikoina Tytär oli ruvennut viettämään iltojaan Lähiössä, kuvioihin oli tullut uusia ystäviä jossakin jengissä – siellä kuulemma polteltiin hasista. Äidillä pelko ahdisti rintaa. Ei kai vain minunkin Tyttäreni, sittenkin?

   Hyvä Luoja, kyllä sinä olet ollut minulle hyvä, olet antanut minulle paljon, enemmän kuin olen ansainnut, Äiti huokaa. Mutta yksi pyyntö minulla kuitenkin vielä on. Auta minun pientä Tytärtäni oikeille raiteille tässä elämässä! Mitkä ovat ne oikeat raiteet? En tiedä, Äiti tunnustaa. Josko määrittelen ne virheellisesti, kun katson, että koulunkäynti ja ammatin hankkiminen tuovat onnen elämässä. Näin ajatellen kriteerit tuntuvat heppoisilta. Mutta mitä sitten? Eikö kunniallinen elämä ole toivomisen arvoista? Niin minulle on opetettu. Onko minulle opetettu väärin?

   Tytär tuli koulusta, näki Äidin puutarhasta poimimat viimeiset mansikat keittiön pöydällä, huudahti

   - Vittu!

- Kymmenen-, kolmetoistavuotiaalle tuollaisen kielenkäytön voi antaa anteeksi, mutta sinun ikäiseltäsi naiselta se on törkeää, se ei yksinkertaisesti ole sopivaa. Siitä näkee, että henkilön henkinen taso ei ole kovin korkea! Äiti ojentaa.

   - Sitten korkeatasoisia ihmisiä on kovin vähän, sanoo Tytär.

   - Voisithan sinä olla, Äiti ehdottaa.

 Tytär kohauttaa olkapäitään, sanaa sanomatta, päätään kääntämättä menee ulos, paiskaa oven perässään kiinni, ikkunat helähtävät, äidin mieli murtuu.

   Äiti muistaa erään kesäillan, kauan sitten, maalla. Kylän lapsia oli kerääntynyt maantielle, maitolavan ympärille. Pirkko ja minä, molemmat kymmenvuotiaita, ylimmät ystävykset, hyppelimme käsikädessä hiekkatietä mäkeä alas jalkaa vaihtaen hop-hop-hop ja samassa tahdissa huusimme vittu-vittu-vittu, jalan vaihto, hop-hop-hop! ja taas vittu-vittu-vittu!  Mäen alla isot siskot olivat kuulleet, odottivat minua. Viimeisestä sanasta vain ensimmäinen tavu jäi kesäiltaan kaikumaan. – Nyt me kerromme äidille! Olinhan tehnyt anteeksiantamattoman synnin, sanonut ruman sanan! Kaikenlainen kiroilu oli kotonani ankarasti kielletty, enkä milloinkaan aiemmin ollut tätä lakia rikkonut. Mikä lienee ollut uhman paikka meillä pikkutytöillä, en tiedä. Ymmärsin, että sisarilla oli täysi syy kertoa äidille. Pelkäsin mennä kotiin. Odotin, että äiti olisi vähintäänkin nuhdesaarnan, jos ei piiskankin kanssa odottamassa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei silloin eikä myöhemminkään. Ymmärsin, että sisaret olivat armahtaneet pikkusiskonsa. Mutta kyllä se oli hyvä opetus. Yhä tänä päivänäkin moiset sanat kouraisevat sisintäni, särähtävät korvassani, enkä halua kuulla niitä käytettävän, vähiten kodissani.     

  - Tule yöksi kotiin! Äiti sanoi päättäväisesti, kun Tytär illalla oli taas lähdössä ulos. Ja kuinka ollakaan, kun Äiti oli jo vuoteessa, eteisestä kuului hiljainen oven avaus, ei muuta. Äiti oli tyytyväinen. Kun Velikin oli jo tullut ja mennyt yläkertaan omaan huoneeseensa saattoi hän rauhallisin mielin nukkua koko yön. 

   Äiti muisteli kaiholla sitä aikaa, kun Tytär iltaisin nukkumaan mennessään pyysi, että Äiti istuisi hänen vuoteensa reunalla, vaikka vain sekunnin ja pitäisi häntä kädestä – Se lämmittää minun keuhkojani ja minun sydäntäni ja mahalaukkuani ja kaikkea minussa, kun sinä pidät minua kädestä! Tai, kun hän kerran taas, kun Äiti sängynreunalla piteli häntä kädestä, huudahti – Sinä olet minulle kuin Jeesus!

   Aamulla Tytär ilmaantui alakertaan sulkeutuneen näköisenä –älä utele mitään-ilme kasvoillaan.   Meni kylpyhuoneeseen, suoritti aamuaskarensa. Äiti puuhaili keittiössä. Eteiseen ilmaantui tumma hahmo. Luullen, että Veli oli lähdössä ilman aamuateriaa, Äiti kiiruhti kysymään eikö tämä tule syömään. Silloin tumma hahmo, joka juuri solmi kengännauhojaan, nosti päätään. Ei Veli! Vieras mies. Äiti pelästyi, sai tuskin sanaa suustaan, ei ollut varautunut näkemään vierasta miestä eteisessä, kun ei ollut aavistanutkaan, että tällainen talossa oli. Miten toimia?  –Hyvää huomenta, Äiti sai sanotuksi ja peräytyi hämmentyneenä keittiöön. Ulko-ovi sulkeutui, poissa oli sekä Tytär että vieras, sanaa sanomatta.

   Viikonloppuna Tytär oli taas poissa kotoa, soitti kumminkin, ettei tule. Näytti siltä, että tämä vieras Poika oli vallannut sijan Tyttären sydämessä. Sitä Äiti oli osannut pelätäkin. Mutta oli tavallaan iloinen, että Tyttärellä oli edes tämä yksi ihmissuhde. Eikö ole kauheaa, että ihmisellä on niin vähän läheisiä ihmisiä – meitä vanhempiahan ei niihin voi laskea alkuunkaan, me emme mitään ymmärrä, emme mitään nuorista tiedä, ei meidän kanssa voi puhua, me vain moralisoimme, nalkutamme jne., että äidin on oltava iloinen, että lapsella on edes huumejengiseuraa! Ellei Tyttärellä olisi näitä nuoria, olisi hän kotona vain depressiossa, synkkänä huutomerkkinä Äidin silmien edessä, yksinäisyyttään äänettömästi huutaen. Onko se merkki minun rakkaudestani vai välinpitämättömyydestäni, että olen kiitollinen, kun lapsellani on edes sellaista seuraa? Äiti tuskitteli.

   Ulko-ovi avautui hiljaa, ja sulkeutui lähes äänettömästi. Hiljaista kuiskuttelua eteisessä. Vanhan puutalon portaiden kevyttä natinaa yläkertaan nousevien askelten alla. Tyttären huoneen oven varovainen sulkeutuminen. Hiljaisuus.

Äidin kuulo oli herkistynyt äärimmilleen. Koko iltana ei yläkerrasta kuulunut äännähdystäkään. Kuului vain syksyisen kaatosateen piiskaus ikkunoihin ja lehdettömien koivunoksien peltikattoa raapivat äänet. Ulkona pimeys ja kylmyys, sisällä valo ja lämpö. Äiti kulki alakerran huoneissa edestakaisin. Rauhattomana kuin poikasiaan vartioiva villieläin vihollisen vaaniessa pesän läheisyydessä - olohuoneesta keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen. Hätääntyneet ajatukset etsivät ratkaisua. –Voisin vaikka valmistaa teetä ja kutsua alakertaan, tai onhan meillä oluttakin, sen voisin viedä Tyttären huoneeseen. Pääasia, että pääsisi katkaisemaan pelottavan hiljaisuuden ja hermoja kiristävän jännityksen. Mitähän ne mahtavat yläkerrassa tehdä! Se oli tietenkin huolen sisin, suon silmä. Mitä ne siellä tekevät, kun ovat noin hiljaa. Sitten ainakin näkisi, mitä niillä on päällään, vai onko mitään!

   Aiemmat kokemukset olivat kuitenkin tuoreessa muistissa: häirintä saisi Tyttären raivoihinsa. –Ei koskaan anneta olla rauhassa! Tämän Äiti oli ennenkin saanut kuulla, kun hänelle oli opetettu yksityisyyden kunnioittamista  - eikä rohjennut huhuilla yläkertaan päin. Vaikka sydäntä puristi.

Äiti yritti saada illan tunnit kulumaan lueskelemalla. Silmät juoksivat rivejä pitkin sanoja näkemättä, sisältöä ymmärtämättä. Ja sitten taas liikkeelle. Eteisen lattialla vieras kenkäpari Tyttären kenkien vieressä. Miehen kengät. Kämmenet yhteen puristettuina Äidin silmät tuijottivat vierekkäin ikään kuin sovussa olevia kenkiä. Posket hehkuivat, henkeä salpasi.

   Ilta kului. Yö tuli. Hiljaisuus jatkui. Äidin mielikuvat laukkasivat –  ei uskaltanut katsoa kuvitelmiaan loppuun – sitä mitä pelkäsi yläkerrassa kahden nuoren välillä tapahtuvan. Sydän jyskytti. Meni vuoteeseen.  Mahdotonta nukkua. Puolen yön aikaan oli pakko nousta ja mennä eteiseen. Vieraat kengät edelleen entisessä asennossa, tyhjinä. Enää ei Äiti voinut odottaa. Hän meni portaiden alapäähän ja kutsui Tytärtä. Ei vastausta. Hetken kuluttua hän huusi kuuluvammin –Viimeinen juna menee pian! Ei vastausta. Äiti kulki rauhattomana edestakaisin, huoneesta toiseen. Ajatukset, mielikuvat ja tunteet hallitsemattomina. Hän huusi uudelleen, entistä kovemmalla äänellä   

  - Tytär, pyydän, että tulet alas vai pitääkö minun tulla ylös!

Yläkerran ovi avautui. Portaat narahtelivat kevyiden askelten alla. Hämärästä tulivat Tyttären kasvot näkyviin. Eivät raivoisat kuten Äiti oli pelännyt vaan hymyilevät. Nuoren tytön pehmeän uniset kasvot.

  - Mikä sinulla on hätänä? Tytär ihmetteli. Äiti katsoi tiukasti Tytärtä. 

  - Viimeinen juna, jolla Poika voi lähteä menee pian.

  - Mutta hänhän melkein nukkuu. Kai hän voi nukkua täällä, onhan täällä moni   muukin nukkunut, ei kai sillä ole mitään eroa.

Viittaus tarkoitti Veljen tyttöystävien toistuvia yövierailuja.

  - No Veli on kuitenkin sinua kolme vuotta vanhempi (mielessään hän jatkoi, että tämä on poika, riskit eivät ole samat kuin tytöillä, tunnustaen samalla itselleen oman kaksoismoraalisuutensa ja epäoikeudenmukaisuutensa).

Ikään kuin lukien Äidin ajatukset Tytär jatkoi painokkaasti

  - Kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni.

  - Mutta jos Poika ei osaa!

Tytär näytti nauraen nyrkkejään. -Kyllä minä pystyn näillä puolustautumaan!

  - Mutta tyttö pieni, olet vasta seitsemäntoistavuotias, et seitsemänkymmentä!

  - Niin mutta minussa on paljon isoäitiä!

  - No mutta tule sinä alakertaan nukkumaan, niin Poika saa mielellään nukkua yläkerrassa.

  - Mutta kun tässä ei ole mitään pelättävää! Minun on vaikea ottaa sinun rauhattomuuttasi    vakavasti, kun tässä ei todellakaan ole mitään.

  - Mutta jos Poika sitten pettyy sinuun, kun yö ei jatku niin kuin hän ehkä haluaisi, mitä sitten?

  - Tiedätkö Äiti, minä luulen, että hän ei enää pety mistään tässä elämässä, ehkä muurahaisiin Lähiön puiston märällä penkillä, kun nekin ovat jättäneet hänet ja hakeutuneet suojaan. Ja Äiti, kaikki te äidit olette samanlaisia. Ei teillä ole mielessä muuta kuin se yksi asia!

  - No ei ole pojillakaan, sen tiedän kokemuksesta! Olen minäkin ollut nuori ja seurustellut poikien kanssa, tiedän mitä ne haluavat, lähes aina.

   Äidin mielessä vilahtivat muistikuvat pojista omassa nuoruudessa. – Ei tiennyt minunkaan äitini, missä milloinkin öitäni vietin ja mitä vaaroja kohtasin. Usein sanoin meneväni yöksi tyttöystäväni luo, ja kun puhelimia ei ollut, ei ollut pelkoa, että valheeni paljastuisi. Kun alaikäisinä emme ravintolaan päässeet, pojat keittivät kotonaan omia sekoituksiaan. Silloin kerran se olikin viedä minulta sekä neitsyyden että hengenkin. Onneksi pysyin tajuissani!

   Vuosia myöhemmin – juuri Tyttären ikäisenä – olin Eskon kanssa WPK:n -talolla tanssimassa, yöksi menin hänen opiskeluasuntoonsa. Olinhan tapaillut Eskoa jo monta kuukautta, mutta ensimmäistä kertaa olimme kahdestaan hänen asunnossaan. Siellä keväisen yön hämärässä Esko riisui ensin itsensä, sitten minut. Mielessäni sävähdin, mutta en estellyt. Esko veti minua kädestä vierelleen hetekalleen. Olinhan ennenkin maannut Eskon vieressä, mutta en milloinkaan ilkosillani. Nyt olin ensimmäistä kertaa paljastanut miehelle nuoren naiseuteni kokonaan. Poskiani kuumotti ja sydämeni läpätti kiivaasti. Kun Esko rupesi hyväilemään ja suutelemaan rintojani, pelästyneenä kuin jänis loikkasin vuoteesta. Pian olivat vaatteet päällä ja ovi vain paukahti, kun minä ryntäsin ulos. Ja niin katosi Esko elämästäni!

   Mutta että vielä kahdeksantoista vuotiaanakin! Olinhan täysi-ikäinen! Meitähän oli pieni jengi, neljä tyttöä ja neljä poikaa, kun roikuimme iltaisin kaduilla, tanssimassa, ravintoloissa. Kerran olimme ottaneet oikein kabinetin, hienoja kun olimme! Tilasimme Vinettoa tai Sorbusta tai jotain muuta makeaa viiniä. Eihän meillä koulutytöillä rahaa ollut, mutta pojat maksoivat. Pullo jaettiin. Loikoiltiin leveästi nojatuoleissa ja lörpöttelimme kovaäänisesti, puhuttiin joutavanpäiväisiä, naurettiin ja ilakoitiin. Minä heittäydyin vuoron perään jokaisen pojan syliin, halailin näitä ja nauraen kuuluttelin – minä rakastan poikia! Soitimme tarjoilijattaren tuomaan juomiamme, ja kiltisti hän ne toikin, mutta saatoin nähdä ne tuomitsevat silmäykset, joita hän meihin muljautteli. Tarjoilija pyöritteli paheksuvasti päätään tälle kurittomalle, moraalittomalle rappionuorisolle! Minulle se oli täysin viatonta ilonpitoa, mieleni puhdas ja kevyt kuin kesäperhosella, vaikka ulkopuolisesta niin syntisen tuomittavalta näyttikin. Mitä pojilla oli mielessään, se on eri asia!

   Ja se lämmin kesäyö urheiluseuran kesämajan saunan ylisillä – siellä koko seutukunnan tyttöjen unelma, se englantilainen insinööriharjoittelija Adam – makasi minun ja toisen eevan välissä. Adamhan oli vaihtanut tyttöä tuon tuostakin. Isosiskoni oli kertonut, että hänkin oli Adamin kanssa puiston penkillä pussaillut, ja että Adam oli kehunut hänen suutelemistaitoaan. Nyt olin imarreltu, kun mies kääntyi ensin minun puoleeni. Kun hän yritti suudella minua, työnsin hänet pois ja sanoin ylväästi – Never after my sister! Näin alkeelliset suutelontaitoni pelastuivat joutumasta vertailuun sisareni taituruuden kanssa.  Samassa Adam käänsi selkänsä minulle. Toinen eeva oli anteliaampi.

   Hyvä Luoja! Kylläpä minä olin uhkarohkea! Vai lapsellinen, vai tyhmä? Olisinhan voinut henkenikin menettää! Silloin ruotsinlaivalla, silloin kun minulla eikä muillakaan koululaisnuorilla ollut varaa hytteihin. Vietimme yötämme lämpimässä hyttikäytävässä. Muutama tyttö ja poika, ventovieraita toisillemme, pehmeällä matolla istuen juttelimme niitä, näitä. Joukkoomme ilmestyi argentiinalaisen jalkapallojoukkueen tummakiharainen nuori mies. Yksi suomalaispojista, meitä muita vähän vanhempi – kokeneempi? – alkoi opastaa tätä Tukholman katutyttöpaikoista.

- Mene vain Kungsgatanille, siellä ne kaikki suomalaistytöt ovat! Ne kaikki ovat huoria!

Kuinka kiukkuni ryöpsähtikään ilmoille!

- Kuinka saatat noin verisesti häpäistä suomalaistyttöjä! silmät säkenöiden huusin kaverille. Kuinka voit oman maasi tyttöjä huoritella ja halventaa tuolla tavoin? Että tuollaisia valheita kerrot! Sinä itse olet täysin moraaliton!

 - No, mutta tottahan se on! poika puolusteli.

 - Eikä ole! Sinä olet hävytön tyyppi! Sinä olet vailla minkäänlaista moraalia!

   Pian se tummakiharainen sanoi menevänsä hyttiinsä nukkumaan ja pyysi minut mukaansa – saisin nukkua lämpimässä vuoteessa! Ja minähän lähdin, uhmamielellä – minähän näytän! Heti hyttiin päästyämme se näytön paikka tulikin! Mies painoi minut olkapäistä petiinsä. Ja nyt oli minun tilaisuuteni tullut! Minähän halusin näyttää, etteivät kaikki suomalaistytöt suinkaan ole huoria! Kuului naseva läimäys, kun kämmeneni läiskähti miehen poskea vasten. Sitten kuului vain oven repäisy auki ja tömähdys, kun minä lensin kaaressa ovesta käytävään. Onnekseni matto oli pehmeä. Mutta nyt olin mielestäni puhdistanut suomalaistyttöjen maineen!

   Sinä yönä en silmiäni ummistanut ja oleilin vain sellaisissa tiloissa, joissa oli aikuisia. Koko yön oli pelko mielessä – jospa se koko tulistunut jalkapallojoukkue tulee kostamaan kaverinsa saaman miehisen loukkauksen ja heittää minut laidan yli meren aaltoihin.

   Niin, olihan minulla muitakin vaarallisia seikkailuja ja – halukkaita miehiä, niitähän riitti! Lieneekö ollut äidin oppi vai suojelusenkeli, joka lastaan varjeli!    - No niin, Tyttäreni. Kyllä sinulla on ehkä vähän Äitiäsikin, ei vain isoäitiäsi. Hyvää yötä. Rakastan sinua.

Äiti syleili Tytärtä, ja Tytär Äitiä kuin ei milloinkaan aiemmin.

- Haluaisin, että saisit hyvän elämän, Äiti sanoi.

- Mutta niinhän minä itsekin haluan. Huomenna menen taas kouluun ja yritän oikein kovasti.

- Mutta minä en nyt kyllä saa unta, sydän lyö niin kiivaasti.

- Äiti -kulta, ole iloinen, että se lyö!

- Niin enpä tiedä, ehkä olisi helpompaa, jos se ei enää löisi. No niin tyttöseni, pidä nyt huolta itsestäsi. Minun pitää kyllä nyt panna kädet ristiin ja lukea ”Isä meidän” saadakseni rauhan.

- Minäkin teen sen niin sitten se auttaa vielä paremmin!

   Entä Poika? Luottamuksen hetkenä Tytär kertoi hänestä. Avioerolapsi. Äiti asui rivitalossa, mutta oli ajanut Pojan pois kotoa. Ajanut lapsensa pois kotoa! Käsittämätöntä! Miten kukaan äiti voi ajaa lastaan pois kotoa? Kadulle! Olihan hänellä itselläänkin ollut monta hirvittävää yhteenottoa murrosikäisten lastensa kanssa, mutta hän ei koskaan, ei milloinkaan voisi ajatellakaan ajavansa lapsiaan pois kotoa. Aina kun voimat eivät enää olleet riittää anteeksiantoon, Äidin ajatuksena oli, että hän itse lähtee kotoa. Hän kyllä pärjää muissakin oloissa, onhan hänellä työ, hän voi saada asunnon ilman vaikeuksia. Aluksi voi mennä vaikka hotelliin asumaan. Mutta koti on lapsia varten! Eihän heillä muuta paikkaa olekaan.

   Mitä kamalaa voi lapsi tehdä, että tämä ajetaan pois kotoa, kadulle? Koulun Poika oli jättänyt kesken ja armeijastakin oli karannut, tosin palannut. Mutta nyt lähtenyt uudelleen, vaikka ei olisi ollut enää montaa viikkoa palvelusaikaa jäljellä. Eikä Pojalla ollut mitään paikka missä olla. Öitänsä oli nukkunut puiston penkillä. Siellä Tytär oli hänet tavannut. Ja tuonut yöksi kotiinsa, kun oli ollut niin sateista ja kylmää.

   Äidin sydäntä kouraisi. Jos olisi minun poikani, hän mietti, ajaisinko ulos. En koskaan! Kuinka voisin ajaa toisen lasta! En voi!

   Äiti ja Tytär yrittivät selvitellä Pojan tilannetta. Mielestäni Pojan pitäisi ensimmäisenä palata armeijaan ja suorittaa asevelvollisuutensa loppuun, Äiti ehdotti. – Silloinhan hän saisi asunnonkin siksi ajaksi. Sitten hänen pitäisi hankkia itselleen jokin ammatti. Onko hänellä itsellään mitään ajatuksia siitä, mitä hän haluaisi tehdä?

- Häntä kiinnostaa puutarha-ala.

- Mutta sehän on hieno asia. Kun hän kerran tietää, mitä haluaisi tehdä, niin silloin voisimme ottaa selvää, mitä mahdollisuuksia hänellä on päästä sellaiseen koulutukseen.

   Äiti soitti työvoimatoimistoon ja kertoi Pojan tilanteesta. Ymmärtäväinen naisvirkailija - mahtoiko olla äiti hänkin -  oli sitä mieltä, että armeijan suorittaminen loppuun oli ensisijaisen tärkeää. Lisäksi virkailija lupasi lähettää erilaisia esitteitä puutarha-alan koulutuksesta.

Parin päivän kuluttua esitteet tulivatkin. Tytär ja Poika tutkivat niitä tuntikaupalla yläkerran suljettujen ovien takana.

- Äiti, mä olen niin iloinen, kun Poika soitti. Ja sit kun hän oli ihan selvä. Hänellä on asiat niin kurjasti. Ei ole asuntoa eikä ammattia eikä työtä. Nyt hän on armeijassa ja sanoi olevansa ihan kiltisti, että pääsee marraskuussa.

- Missä hänen vanhempansa ovat? Äiti kysyi.

- En tiedä.

- Eikö hän halua palata kotiinsa?

- Mä luulen, että ne on vanhemmat, jotka ei välitä saada häntä sinne.

- No kyllä hän sitten on käyttäytynyt tosi törkeästi, jos vanhemmat hylkäävät poikansa.

- Kun hän tulee armeijasta, hänellä ei ole mitään. Kun hän meni armeijaan, joku nainen antoi hänen viedä tavaransa kotiinsa. Mä haluaisin auttaa Poikaa. Me olemme vähän samanlaisia, haluttais olla vapaita. Poika pyysi, että hän saisi tavata minut, jos hän saa vapaata viikonloppuna. Sanoin, että kyllä mä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että hän ei rupea dokaamaan, mä sanoin, että mä en enää välitä dokaamisesta, se aika on ohi. Hän sanoi, ettei hänkään enää halua, siksi olisi kiva tavata. Äiti, et sitten saa sanoa Pojasta mitään Isälle ja Veljelle.

  Äiti katsoi Tytärtä pitkään epävarmana.

- Vai oletko jo sanonut?

- Enhän minä mitään sen enempää kuin silloin, kun Poika on soittanut ja pyytänyt sinua puhelimeen, sanoin, että oli juovuksissa.

- Mutta et sanonut, että hän käyttää pilveä?

- En edes tiennyt, luulin, että vain juo.

- Joo, mutta kyllä hän on käyttänyt, mutta ei nyt tietenkään kolmeen viikkoon, minkä hän on ollut armeijassa.

   Tyttären silmät loistivat seitsemäntoistavuotiaan idealistista onnea, että hän voisi auttaa jotain ihmistä, jolla oli niin vaikeaa. Ei asuntoa, ei koulutusta, ei ammattia, ei työtä, juoppo, huumeiden käyttäjä. Ja Äidin pieni Tytär tällaisen ihmisen ainoa oljenkorsi! Sydäntä kouraisi pelko. Pelko, että Tytär uhraisi ainoan ruumiinsa ja sielunsa tämän ihmisen auttamiseksi – ehkä itse lankeaisi samaan onnettomuuteen.

- Rakas Tyttäreni, Äiti aloitti varovasti, - et saa pahastua tai vihastua minuun, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minä sinun äitinäsi olen huolestunut sinusta, ettet sinä auttaessasi häntä itse joutuisi samaan kierteeseen. Olethan vasta seitsemäntoistavuotias.

- Äiti, kyllä minä tiedän, en aio antaa hänen sitoutua minuun, haluan, että hän seisoo omilla jaloillaan. En aio olla hänen ainoa oljenkortensa, mutta haluan keskustella hänen kanssaan hänen ongelmistaan, haluan yrittää auttaa, että hän pääsisi eroon alkoholista ja huumeista.

- Tiedätkö, että sinun pitää varautua siihen, että epäonnistut. Ei ole helppoa auttaa ihmistä, jolla on niin paljon ongelmia. Ne kaikki kytkeytyvät toisiinsa. Pitäisi selvittää kaiken alku ja syy ja lähteä rakentamaan siitä. Ei riitä, että hän saa pitää sinua kädestä ja puhua kanssasi. Sillä hetkellä, kun et ole enää häntä kädestä pitämässä, hän luhistuu, ellei hänellä ole vahvempaa pohjaa.

- Äiti minä tiedän! Etkö sinä pidä Pojasta?

- Pidä ja pidä. Enhän minä häntä tunnekaan. Muutaman kerran nähnyt ja puhelimeen vastannut, kun hän on juovuspäissään sinulle soittanut. Mutta sen perusteella, mitä sinä olet kertonut, minulla on äidillisiä tunteita häntä kohtaan ja haluaisin auttaa häntä.

 - Äiti, minulla on ihan sama asia, minullakin on äidillisiä tunteita häntä kohtaan!

Ja niin Äidin seitsemäntoistavuotias Tytär loisti kasvoiltaan kuin Jeesus Kristus, onnellisena ajatuksesta, että hän omilla voimillaan ehkä voisi palauttaa yhden katraasta eksyneen karitsan ja pelastaa tämän tuholta! Oi nuoruus ja optimismi! Mutta ellei mitään tee, ei mitään saa!

   Poika lakkasi tulemasta yöksi. Äiti oli helpottunut. Mutta oliko Tytär itse nyt huumeiden käyttäjä? Kuumeisesti Äiti pyöritteli kysymystä mielessään. Illalla keittiöaskareita tehdessään Äiti ikään kuin ohimennen johdatteli puheen Poikaan. Kyseli tämän kuulumisia, miten armeijassa meni, oliko koulutusasia järjestynyt? Ja Äidin mieltä polttavin asia – huumeiden käyttäminen!

 - Onko Poika jatkanut hasiksen polttamista?

 - Eihän hän sitä ollut kuin jonkun kerran kokeillut, ei hän sitä varsinaisesti ollut käyttänytkään. 

 - Kokeilitko sinä sitä koskaan? sai Äiti kysytyksi. Koko keho ja mieli kauhusta jäykistyneinä vastausta odottaen, tavanomaista arkista ilmettä ja ääntä tavoitellen.

 - En minä niin hullu ole, että haluaisin elämäni sellaisella pilata! Tytär huudahti.

Ja Äiti uskoi. Hän otti Tyttären syleilyynsä, pörrötti tytön pitkää hapsottavaa tukkaa, painoi poskensa tytön poskea vasten. –Rakastan sinua, Tytär. Muista se aina. Mitä sitten elämässäsi tapahtuukin. Ja vielä senkin jälkeen, kun minua ei enää ole, katselen sinua hellästi pilven reunalta ja seuraan askeleitasi -  rakastan sinua!