F A N N Y

Siitä näkyi vain vaalea hiuskuontalo, pitkät kiharaiset hiukset ja auki revähtäneet taivaansiniset silmät. Sieltä roskalaatikon puoliavonaisen kannen raosta ne tuijottivat minua. Hätkähdin. Pieni vauva, välähti mielessäni. Mutta eihän se voinut olla muuta kuin nukke! Bussissa, ohikiitävänä hetkenä se vilahti ohitseni, enkä voinut olla varma, en täysin varma. Ja kuitenkin tiesin. Eihän se voinut olla muuta kuin nukke! Mutta se sininen katse ja pitkät hiukset! 
Koko matkan kaupunkiin ne vaivasivat mieltäni.

Olin ajatellut palata kotiin toista tietä, mutta sitten huomasin odottavani samaa reittiä ajavaa bussia. Jouduin siten odottamaan puoli tuntia kauemmin. Oli jo pimeä, kun bussi vihdoin tuli. Se oli lisäksi jo täpötäynnä. Hät´hätää mahduin sisälle. Minut tungettiin bussin perälle. Pimeässä piti vain seurata bussipysäkkien ohitusta, etten vain menisi omani ohi. Bussin takaosassakin oli ovi, mutta kun eräällä pysäkillä kuljettaja ei kuullut yhden matkustajan huutoja, että ovi pitää avata, joutui tämä ajamaan seuraavalle pysäkille.

Huolestuneena mietin miten minun bussin perältä onnistuisi päästä ulos haluamallani pysäkillä. Omalta pysäkiltäni seuraavalle oli vain tyhjillään olevia rappeutuneita rakennuksia ja pysäkkien välikin oli huomattavasti pidempi. Pimeässä yksin käveleminen tuntui turvattomalta eikä houkutellut. Ajattelin kuitenkin yrittää. Mutta kun bussi pysähtyi omaa pysäkkiäni edellisellä pysäkillä ja takaovi avautui en uskaltanut jäädä jatkamaan matkaa, vaan ryntäsin äkkiä ovelle ja hädin tuskin ahtauduin tungoksen läpi, olin vähällä jäädä oven väliin.

Nyt olin kuitenkin kadulla. Välimereltä puhalteli lämmin syksyisen kostea tuuli, kuunsirpin heikossa kajossa saatoin erottaa myrskyn jälkeiset mainingit. Ulkona ei näkynyt montakaan kulkijaa. Nuoria miehiä moottoripyörillä suhahteli ohitseni. Olin kuullut kaikenlaisia kauhukertomuksia ryöstelevistä moottoripyöräjengeistä. Edessäni käveli vanhahko pariskunta käsikynkkää. Hidastelin askeleitani ja seurasin heidän perässään. He kulkivat juuri siitä, missä roskapönttö oli. Ja minä perässä. Hidastelin. Annoin pariskunnan mennä jonkin matkaa edelleni. Sitten pysähdyin.

Roskapönttö pursusi kaikenlaisia jätteitä – muovikanistereita ja -pulloja, peltipurkkeja, pahvia, paperia, vanhoja vaatteita, löyhkääviä ruoanjätteitä. Kärpäset pörräsivät parvina ympärillä. Haju oli kuvottava. Nostin puoliavonaisen roskapöntön kannen kokonaan auki.

Nukkehan se oli. Heikossa katulampun valossa se tuijotti minua pyörein silmin! – Kuka on voinut heittää sinut roskalaatikkoon! ajattelin kauhistuneena. Otin nuken käteeni, kääntelin sitä, ihailin sen pitkää vaaleaa tukkaa, joka oli sidottu pienellä kumirenkaalla, jossa sydämen muotoinen muovikoru, sen keskellä pieni nalle. Otin nuken syliini kuin varkain. Vaikka eihän se varkaus ollut. Kaatopaikallehan se olisi joutunut. Oikeastaanhan minä pelastin sen.

Nukkehan on melkein kuin unestani, jonka kerran näin.  – Sataa tihutti, oli syyspimeää, olin menossa kotiin. Kuljin pitkin lokaista kylätietä. Hypähtelemällä kuralammikoiden yli yritin varjella uusia korkokenkiäni. Äkkiä siinä edessäni keskellä karheaa soratietä näin pienen alastoman vauvan ryömimässä. Kauhuissani tempaisin vauvan syliini – sehän voisi jäädä auton alle! – oli ensimmäinen huolestunut ajatukseni. Lapsen pieni pullea ruumis oli märkä ja hytisevän kylmä. Kiedoin vauvan takkini sisään, kuivasin sen ja lämmittelin sitä. – Kuka on voinut jättää sinut tuolla tavalla heitteille? ihmettelin. Puristin lapsen syliini ja mietin, kenen puoleen voisin kääntyä, jotta saisin selville missä vauvan vanhemmat ovat. Päätin soittaa poliisille. Otin numeron 000, mutta kukaan ei vastannut. Olin tavattoman huolestunut lapsen vanhempien vuoksi, ajattelin että heidän täytyy olla kauhean rauhattomia ja peloissaan. Tunsin vauvaa kohden suurta hellyyttä ja halusin suojella sitä. Ajattelin, että huolehdin kyllä lapsesta kunnes vanhemmat löytyvät.

Mutta nyt en näekään unta, eikä – Luojan kiitos – tämä ole elävä vauva, vaikka kuristavaa kauhua tuntien niin olin pelännytkin!

Kotona panin nuken piiloon. En kehdannut näyttää sitä kenellekään, minuahan pidettäisiin ihan lapsellisena. Ajattelin tutkia sitä myöhemmin tarkemmin.

Nukella oli ohut sifonkinen leninki, jossa pitsejä helmassa ja kauluksessa. Joskus se oli ollut valkoinen, mutta nyt pölynharmaa. Tukka oli takkuinen ja tahmea, kasvot likaiset samoin kädet ja jalat – ruskeaa suklaata tai koiran kakkaa? Fanny – ajattelin – se oli sopiva nimi löytölapselle. Vaikka kasvot olivat likaiset näin, että ne olivat sievät, sykähdyttävän sievät ja elävät. Silmät olivat suuret ja kauniit ja se osasi ummistaa ne. Pitkät tummat ripset laskeutuivat poskille, kun panin nuken makaamaan.

Riisuin leningin Fannyn päältä. Sen selästä paljastui aukko, jossa joskus oli ollut patterilla toimiva ääninauha. Nyt se oli rikki. Se oli varmaan osannut sanoa ”mamma” tai itkeä ää-ää-ää, itkeä tai nauraa. ”Mamma” se varmaan olisi osannut sanoa! Mutta ei sanonut enää. Vangitsin katseellani Fannyn sinisten silmien lempeän tuijotuksen. –Kuulehan Fanny, sanoin – on minullakin kerran ollut nukke, yksi ainoa. Sain sen kuusivuotiaana joululahjaksi. Nukellani oli kangaspeitteinen pehmeä vartalo, jalkaterät, kädet ja pää olivat pehmeän joustavaa guttaperkkaa. Ei sillä ollut kiharaista tukkaa niin kuin sinulla, ei minkäänlaista tukkaa, eikä se sulkenut silmiään, ei sillä ollut pitkiä tuuheita silmäripsiä, eikä se koskaan ollut osannut sanoa ”mamma” tai mitään muutakaan. Eikä sillä ollut nukenvaunuja niin kuin Vuokon nukella. Se oli silloin alakoulussa vuosikymmeniä sitten Viipurissa. Miten kummassa aina, kun Vuokko tulee mieleeni, joudun nieleskelemään häpeän karvautta, vieläkin. Vieläkään en kehtaa häpeääni ääneen ilmaista.

Syyskuinen aamuaurinko lämmitti. Ojanpientareilla monen värisiä kukkasia, eniten sellaisia päivänkakkaran näköisiä. Kirjavat perhoset lehahtelivat niityllä. Sähkölangat täynnä kottaraisia. Olin kuullut, että linnut ovat muuttamassa etelään, nyt ne harjoittelevat lentoa.

Hypähtelin hiekkatietä yksin. Äiti oli käskenyt minun mennä yksin, kun hän ei ehtinyt, ja – kyllähän sinä iso tyttö yksinkin, vaikka tämä onkin sinun ensimmäinen koulupäiväsi – olethan käynyt kaupassakin yksin ja muistanut ostaa kaikki pienetkin tavarat. Siitä äiti kertoi aina kaikille, oli ihan ylpeä. Ylpeä minusta! Se lämmitti mieltäni. –Se oli ihan ihme! hän oli sanonut, ja vasta kuusivuotias! Kun muisti kaikki kuusi asiaa, eikä mitään muistilappua! – hiivaa, tulitikkuja, vehnäjauhoja, sokeria, kahvia, hakaneuloja – kyllä minä osaan kouluunkin yksin mennä.

Siihen se koulunkäynnin ilo loppuikin, sen jälkeen ei pienintäkään auringonsädettä, vain ankeutta, yksinäisyyttä, huonommuuden tunnetta. Koulu oli harmaankeltainen yksikerroksinen puutalo, siinä kaksi luokkahuonetta, eka- ja tokaluokat. Minun opettajani oli pitkä, laiha, hymytön, harmaa tukka nutturalla, muutenkin harmaa, harmaata kaikki!

Ensimmäisenä aamuna niillä toisilla oli äiti mukana, pitivät kädestä. Seuraavina aamuina muutkin lapset tulivat kouluun yksin, ilman äitiä, paitsi Vuokko. Vuokon äiti saattoi Vuokon kouluun joka aamu. Ja joka päivä se tuli hakemaan Vuokon koulusta. Minun äidilläni ei koskaan ollut aikaa sellaiseen. Usein Vuokon äidillä oli mukanaan Vuokon nukenvaunut, sellaiset, jossa oli kuomukin. Minä en tiennyt, että nukeillakin on omat vaunut! Sellaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt! En osannut sellaisia itselleni edes toivoa. Niitä Vuokko sitten työnteli tiellä. Koskaan en päässyt niin lähelle, että olisin voinut vaunuihin kurkistaa. Nukenvaunut ja vaunuissa varmaan iso kaunis nukke. Vuokkokin oli kuin nukke. Minusta melkein kuin prinsessa. Katselin haikeana. Ihailin. Ihailin ja vähän kadehdinkin Vuokkoa.

Ja opettajakin varmaan piti Vuokosta erityisesti. Vuokko oli erilainen – Vuokko oli ainoa oppilas koko luokassa, joka tunsi kellon. Meidän luokkahuoneessa ei ollut kelloa, koko koulussa oli vain yksi kello ja se oli käytävän seinällä, jotta toka luokankin opettaja tietäisi ajan kulun. Opettaja lähetti aina Vuokon katsomaan kuinka paljon kello oli, sitten se tiesi lopettaa tunnin ajoissa. Tästäkin minä ihailin Vuokkoa.

Mutta sitten tapahtui jotain sellaista, mitä ei kenellekään toiselle. Yhtenä päivänä me leikkelimme värillisiä paperikuvioita ja liimasimme niitä valkoiselle paperiarkille. Liimapullo oli pulpetilla avattuna. Se oli vierustoverini Tertun ja minun yhteinen. Kesken liimaamisen Terttu viittaa käsi ojossa. – No, mitä asiaa Tertulla on? opettaja kysyy. –Tänne pulpetin lattialle on kaatunut liimaa! Opettaja tulee katsomaan, käskee meidät molemmat nousemaan ulos pulpetista. Sitten se näkee – eihän se liimaa olekaan! Se on pissaa! Pulpetin istuin allani on märkä, pissalätäkkö jalka-alustalla. Opettaja tarttuu meitä olkapäistä, kääntää ympäri, katsoo selkäpuolen. Viininpunaisen mekkoni takamus on litimärkä, pissa oli valunut kinttujani pitkin lattialle asti. Olin pissannut housuihini! Kaikki lapset luokassa kurkottavat kaulaansa, ammollaan olevat suut ja hämmästyneet silmät tuijottavat minua. Se on pissannut housuihinsa! Minä en kehtaa nostaa katsettani lattiasta, en näe enää mitään, poskiani kuumottaa. Kaikki tuijottavat minua, tiedän, Vuokkokin!  Välitunnit seison yksin selkä seinää vasten, piilottelen häpeääni, viininpunaisen mekkoni takamusta, isoa märkää läiskää. Kuivattelen mekkoani sitä salaa leyhyttelemällä.

Mutta sitten Terttukin pissasi housuihinsa! Keskellä piirileikkiä Terttu vain seisoi jalat harallaan, ja pissa lotisi kinttuja pitkin lattialle! Vaikka kyllä Tertun olisi pitänyt tietää, olihan opettaja jo sanonut, että pitää pyytää ulkohuoneeseen, jos pissahätä tulee. Mutta minä olin onnellinen, en ollutkaan enää yksin!

Mutta yksi nöyryytys ei minulle vielä riittänyt. Eikä sellaista sattunut kenellekään toiselle. Käsityötunnilla seisoin opettajan kateederipöydän vieressä. Näytin virkkaustani, siitä piti tulla patalappu. Opettaja käänteli nuhruista tekelettäni ja tuhisi nenäänsä. Käänteli ja tuhisi. –Sinä haiset hiirelle! – Se sanoi sen koko luokan kuullen! – Pyydä, että äitisi pesee sinun housusi! –Haisen hiirelle! ja kaikki kuulivat sen! Vuokkokin!

Koulun päätyttyä juoksin kotiin oikopolkua metsän halki, pensaiden ja varpujen välitse. Kenellekään en kehdannut häpeääni tunnustaa, kotonakaan. Seuraavana aamuna juoksin oikopolkua kouluun samat hiirelle haisevat housut jalassani. Metsän keskellä riisuin housut, piilotin ne pensaan alle ja juoksin kouluun ilman housuja. Kaikki välitunnit seisoin yksin seinän vieressä, ettei kukaan vain näkisi, että minulla oli takapuoli paljaana. Mutta hiirelle en varmastikaan haissut! Kotimatkalla otin housut pensaan alta. Kyllä äiti ne sitten pesikin, kun ehti.

Niin Fanny, en minä ollut niin kuin Vuokko ja vaikka olin saanut nuken, ei se varmaankaan ollut sellainen kuin Vuokon nukke, ainakaan se ei ollut niin hieno kuin sinä! En muista leikinkö nukellani milloinkaan, ei minkäänlaisia kiintymyksen muistikuvia – ehkä hoivaviettini ei ollut vielä herännyt. En muista olinko edes nimeä olisi uhrannut kiireistä aikaansa minun nukelleni. Katsos, minun äidilläni ei ollut aikaa lekotteluun niin kuin minulla – vain työtä aamusta iltaan.

Nukkeni ontto guttaperkkapää oli kaulaosan jokaisesta neljästä kulmasta ommeltu kiinni sen kangasvartaloon. Joulupäivän aamuna äiti irrotti pään ja pani sen ylösalaisin lumeen, joka yön aikana oli kinostunut ulkorappusten viereen, sitten äiti täytti nuken onton pään steariinilla, jonka hän oli sulattanut vanhoista kynttilänpätkistä peltipurkissa keittiön kuumalla hellalla. Kun steariini oli pakkasessa kovettunut, äiti ompeli pään takaisin kiinni vartaloon. –Nyt eivät pehmeät guttaperkkakasvot pääse painumaan lommoille, äiti selitti. Ja kaiken tämän ajan minun äitini uhrasi minun nukelleni! Minulle!

Milloin ja miten nukkeni katosi, en tiedä, en ole muistanut koko nukkea ennen kuin tapasin sinut, Fanny! Sinutkin on joku unohtanut ja jättänyt heitteille, mutta tästä lähtien minä pidän sinusta huolta! Enää sinua ei kaatopaikalle viedä, olet löytänyt sinua rakastavan äidin ja kodin! 

Pesin Fannyn kokonaan. Sidoin puhtaat hiukset vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Pesin vaatteet ja ompelin ratkenneet saumat ja kiinnitin repaleiset pitsit. Sitten puin ne uudelleen Fannyn päälle.  Hyväilin sitä, suukottelin sitä. Se katsoi minua suurilla sinisillä silmillään, luottavaisesti.  – Fanny, sinä olet suloinen, olet valloittanut minun sydämeni, sanoin.

Miksi ihmeessä joku on halunnut heittää pois noin sievän olennon? mietin. Olennon tosiaan, siinä oli jotakin sykähdyttävän inhimillistä. Vai oliko? Olinko se vain minä, joka näin sen vauvana, syntymättömänä vauvana. Vaan eihän sitä tiedä olisiko se ollut tyttö. Ehkä poika.

Hassuko olen? Miten voi yksi rikkinäinen nukke herättää minussa näin lämpöisiä, rakastavia, helliä tunteita? Suukottelen poskiasi, pientä nenän nykeröäsi, silittelen tukkaasi, hyväilen käsivarsiasi, sääriäsi, pullean pyöreitä, pieniä vauvan sormia, pitelen niitä omissani, katselen silmiäsi, hellästi. Kuin omaa vauvaani. Nämäkö tunteet tekevät minut naiseksi, äidiksi?

LUONNONVOIMAT

   

   Aurinko paahtaa tummien sinipunaisten pilvien välistä. Puiden lehdet eivät liikahdakaan, koko luonto on pysähtynyt, odottaa. Käsi turvallisesti äidin kädessä pikku-Anni hypähtelee eteenpäin. Vaalea poninhäntä heilahtelee huolettomana hyppyjen tahdissa. Äkkiä leimahtaa, heti perään hengityksen pysähdyttävä jyrinä. Anni puristaa äidin kättä lujemmin. Äiti jouduttaa askeliaan

   -   Meidän pitää ehtiä raitiovaunuun ennen kuin ukkossade kastelee meidät läpimäriksi, sitten olemme kuin uitettuja koiria.

   -   Ai, niin kuin meidän Basti, kun se on ollut uimassa? Annia ihan naurattaa.

    -   Aivan yhtä märkiä! äiti vakuuttaa.

   Äiti venyttää askeliaan Annin kipittäessä pienillä jaloillaan vieressä.

Juuri kun he ehtivät raitiovaunuun ensimmäiset suuret vesipisarat pompahtelevat asfaltille. Salama iskee uudelleen, ukkonen jyrähtää. Hetkessä sade ryöppyää valtoimenaan, ihmiset kadulla etsivät suojaa, maailma sumenee.

   -  Äiti, mistä ukkonen tulee? Anni katsoo äitiään kysyvästi.

Se syntyy, kun kaksi pilveä törmää yhteen, niissä on sähköä, silloin syntyy ensin salama, ja sitten tulee jyrinä, äiti selittää.

   -  Äiti, mihin ukkonen menee?

No, kun pilvet ovat törmäilleet toisiinsa riittävästi, sähkö niissä loppuu, ja pilvet satavat vetenä alas maahan, ja sitten tulee taas aurinkoista.

   Raitiovaunu jyrisee eteenpäin. Sade lakkaa, viimeiset isot sadepisarat tipahtelevat katuun, vesi virtaa noroina katuojassa, aurinko paistaa, märkä asfaltti kiiltää. Ajetaan kauppahallin ohi. Anni katselee ikkunasta, näkee keskellä katua kaksi ihmishahmoista olentoa tarrautuneina toisiinsa, ikään kuin kamppailemassa. Äitikin näkee ne, ottaa Annin syliinsä ja yrittää hätääntyneenä kääntää pienen tyttönsä huomion muualle.

Liian myöhäistä!  

   -   Äiti, miksi nuo ihmiset tappelevat? Anni kysyy pelästyneenä.

   -   Eivät ne tappele, ne ovat kaatuneet ja yrittävät auttaa toisiaan ylös, äiti yrittää selittää.

   -   Äiti, ovatko ne satuttaneet itsensä?

   -   Ovat, oikein pahoin, mutta pian ne viedään hoitoon, lohduttaa äiti.

   Maassa makaa päihtynyt nuori nainen, lyhyt farkkuhame risaisena, farkkuliivi edestä auki, pyöreät rinnat pursuavat märälle asfaltille. Roteva mies naisen kimpussa, humalaisen armottomat kourat, toisella kädellä vääntämässä naista otollisempaan asentoon, toisella naisen hameen alle hamuillen.

   Kiviaitauksen vieressä roikkuu päihtynyt kaveriporukka, hajareisin tasapainoa tavoitellen, kädet harottaen, etukumarassa, näytelmään himokkaasti eläytyen. Kun parin ympärille rupeaa kerääntymään uteliaita ulkopuolisia, yksi miesporukasta yrittää ilmaa huitoen hätistellä näitä. Epävarmoin askelin hän kompuroi parin viereen, yrittää jarrutella 

   -    älkää nyt helvetissä, kuulkaa, älkää, mies örisee.

Mutta pari ei kuule mitään, ei näe mitään, ei ympäristöään, ei itseään, ei tilaansa, ei näe, ei kuule eikä tajua. Vain yksi tunne tai pakko ilman tunnetta, kuin kärpäset tai nilviäiset, yhden ainoan vietin, yhden ainoan luonnonvoiman vallassa. Siinä he kieriskelevät, kaksi ihmispoloista, keskellä märkää katua, uteliaiden, vahingoniloisten, ilkeiden, säälivien, halveksivien, armottomien katseiden keihästäminä. Siinä he pyörivät kiimaisina, tiedottomina. Yksi yhteinen halu, himo, tarve, ilman sosiaalisia kahleita, estoja.

   Kun poliisiauto ehtii paikalle, pilvet ovat jo törmänneet toisiinsa, salamat salamoineet, jyrinät jyrisseet, sähkö purkautunut. Myrsky on ohi.

Raitiovaunu jatkaa matkaa. Äiti näkee viimeisen vilauksen märällä asfaltilla retkottavasta puolitajuttomasta nuoresta naisesta örisevän miehen maatessa velttona tämän päällä.

Äidin sydäntä kouraisee, kyynelet tulevat silmiin, huoli omasta pikkutytöstä puristaa kurkkua. Kerranhan nuokin ovat olleet pieniä lapsia, viattomia, elämä avoimena edessä. Kenen? Ehkä isän ja äidin pikkutyttö, oma pojanpallero, silmäterä, kullanmuru. Vai jo syntyessään ei-toivottu, ei-kenenkään, lehtolapsi, äpärä?  Missä nyt on äiti, missä isä? Missä elämä? Ahdistuneena äiti puristaa pikku Annin itseään vasten. –Rakastan sinua, hän kuiskaa tytön korvaan. Tyttö kietoo kätensä äidin kaulaan

   -   Äiti, eikö ukkoselle mahda mitään?

  -   Ei kultaseni, ei ihminen taida mahtaa luonnonvoimille mitään.

Katkennut Sulka

   Tuon naisen minä otan! Tuon punapään! Mies nojaili kyynärpäillään ravintolan pöytään ja katseli kulmiensa alta naapuripöydän kahta naista. – Minä otan tuon punatukkaisen, ota sinä tuo vaalea, mies supisi kaverilleen. Haetaan ensin tanssiin, että päästään lähituntumaan, kokeilemaan maastoa!

   Naiset, tuskin muuta kuin tyttösiä vasta, edessään ginisekoitukset, katselivat jännittyneinä ympärilleen. Mahtaakohan kukaan tulla hakemaan tanssiin. Salissa yksinäisiä naisia, aivan liian monta – kaikki tietenkin miestä pyydystämässä.

   Tangon rytmien taikaiskusta miehet ponnahtivat tuoleistaan. Kapeaharteinen, laihahko, pitkäkasvoinen mies, tumma suora tukka taakspäin nuoltuna, seisoi nuorten naisten pöydän vieressä.

   -   Saanko pyytää neitiä tanssiin?

Punatukkainen tunsi mielihyvää. Heti onnisti! Ensimmäisenä tultiin hakemaan!

   -   Onko neiti täällä useinkin? mies tiedusteli katsellen vinosti hymyillen naisen avonaisesta

kaula-aukosta esille pyöristyviä rintoja. – Kuin vastaleivottuja  laskiaispullia, sokeria päällä, 

sisällä  hunajaa!  Nainen ravisti punakikkaraista päätään

   -   En minä usein, itse asiassa olen täällä ensimmäistä kertaa. Ei kehdannut tunnustaa, että oli tullut miesseuraa etsimään.

   Nainen oli peloissaan ja epävarma, kädet hiestä märät aina, kun piti tanssia tangoa. Polkan, jenkan ja valssintahdit hän osasi, mutta tangossa jalat eivät koskaan pysyneet viejän askelten mukana, aina hän sotkeutui. – Että pitikin alkaa tangolla, tämän ensimmäisen tanssin, hän harmitteli mielessään. Peittääkseen taitamattomuutensa, hän puristautui miestä vasten, aivan kiinni, jotta tuntisi miehen liikkeet, osaisi ennalta aavistaa, mihin suuntaan tämä oli menossa, ja millä jalalla seuraavan askeleen ottaisi. Siten hän kissamaisen pehmeästi venyi tangon rytmiin. Samaa keinoa hän oli ennenkin käyttänyt. Ja vaikutuskin oli aina sama. Miehet kiihottuivat, virittäytyivät tulevaan, odottivat.

   Mies katseli naisen kirkkaanpunaisia törröhuulia – kuin pussaamista varten. Hän tunsi naisen hoikan vartalon painautuvan viettelevästi syliinsä, puristi tämän pehmeät rinnat rintaansa vasten – miesten metsästäjä, ihan tyrkyllä, selvä se, ei epäilystäkään! Mies naistenmetsästäjä, tiesi miten toimia, strategia valmiina.

   Tarjoilija tuli naisten pöydän viereen

      -   Nuo herrat viereisessä pöydässä haluaisivat tarjota neideille drinkit, sopiiko?

Naiset katsahtivat miehiin päin, nämä hymyilivät, naiset hymyilivät, nyökkäsivät.

Johan tärppäsikin, miehet supattelivat keskenään – mehevän saaliin pyydystämiseen kannattaa vähän uhratakin, yöpalahan onkin sitten ilmainen! Eipähän näin houkuttelevaa saalista joka ilta onnistu pyydystämäänkään!

   Parit tanssivat yhdessä koko illan, miehillä suu makeanvinossa virneessä, naisilla posket tanssin huumasta ja alkoholista hehkuen.

   -   Saanko saattaa neidin kotiin? – mies kysyi, haluten varmistaa, ettei punatulkku vain livahda karkuun. Viattoman tytön ei ole turvallista yksin keskellä yötä, mies hymyili suojelevasti.

   -   Mikäpä siinä, sopiihan se. – Kyllä onkin hyvä, että saattaa, esikaupunkialueelle ei tähän aikaan pääse millään julkisilla kulkuvälineillä ja minun palkastani taksi maksaisi hirveän paljon, punatukkainen mietti.

Käsivarsi naisen lantion ympärillä mies ohjasi tämän omistajan elein vaatenaulakolle.

   Harmaa virttynyt ulsteri, viininpunainen pillerihattu, siinä pitkä musta sulka. Nainen seisoi epävarman näköisenä, puristi kädessään pitkää sateenvarjoaan. – Osaapa olla arkisen näköinen, harmaavarpunen, tuon näköisenä olisi kyllä saanut minun puolestani olla, - mies arvioi – ellen tietäisi, aarre onkin kätkettynä! Sulkien alle. Helppo saalis!

   Nainen vilkaisi miestä. Hätkähti. Miehellä kapeat hartiat, kapea vartalo, yllään musta päällystakki, päässä musta hattu, kädessä mustat käsineet. kuin Hichcockin filmistä, välähti naisen mielessä.

   Matkalla mies pysäytti taksin nakkikioskille, osti Hot Dogit. Naisen ulko-ovella mies maksoi

taksin. Auton perävalot katosivat yön pimeyteen. Autio katu, eloton. Nainen kaivoi käsilaukustaan avaimet, mies nappasi ne, avasi ulko-oven, piilotti avaimet taskuunsa.

   Rappuun päästyään mies painoi naisen liikkumattomaksi seinää vasten. Tuskin pystyi hengittämään. Miehen kovat huulet puristuivat naisen suuta vasten, sitten kuuma hengitys kaulalla, siirtyi yhä alemmas pitkin avonaista kaula-aukkoa. Toisella kädellä mies painoi rimpuilevan saaliinsa, varpusen, seinää vasten, toisella hamuili sulkien alle, etsien suojahöyheniä. Nainen kamppaili. Tällaista jatkoa hän ei pienelle flirtille ollut ajatellut. Mies kiroili mielessään – kyllä minä paremman korvauksen kuin jonkun puserruksen haluan, en kai minä ilmaiseksi juomia tarjoile, enkä nakkeja osta enkä taksia maksa! Kyllä niistä pitää saada kunnon korvaus. Mukamas kokematon! Hahhaa! Kyllä tansseissa oli kihelmöinyt, antanut ymmärtää, että korvaus tulee. Kaiken maksat, takapuolenpyörittäjä! Kyllä minä opetan! Minua et kyllä naruta, lutka!

   Hädissään nainen yritti keksiä keinoa päästä pedon kynsistä – ei rapussa kehtaa apuakaan huutaa, naapurit ryntäisivät katsomaan. Mikä häpeä! Naamaani en enää kehtaisi näyttää. Kauhukuva välähtää – jospa ne löytävätkin minut ruumiina! Jokin keino! Mutta mikä? Kun se otti ne avaimetkin!

   -   Mennään meille kotiin, ei kai me tässä rapussa, tulee vielä joku, nainen yritti.

   -   Älä luulekaan, siellä faijasi on kirveen kanssa vastassa!

 Raivoisasti mies jatkoi kähmimistään, nyt jo vihasta vimmoissaan. Nainen yritti kuumeisesti etsiä avaimia miehen taskuista. Jos mies huomaa taskujen kopeloinnin! Ei huomannut, oli sokea kiihkossaan. Nainen löysi avaimet, piilotti ne nyrkkiinsä.

   Pelko latasi voimaa. Odottamattomalla riuhtaisulla nainen irrotti itsensä miehen otteesta, tempaisi ulko-oven auki, ryntäsi kadulle, hyppäsi muutamalla harppauksella talon päädyssä alapihalle johtavat raput, kompastui pimeässä, kaatui, hattu lensi jonnekin, kengän korko irtosi, jatkoi pakoa. Pihaoven vieressä asuvan vanhan neidin ikkunassa loisti valo. – Pelastus! Kunpa ei sammuttaisi! – nainen ehti ajatella, kun mies jo kintereillä. Tukevasti hajareisin, sateenvarjo iskuun kohotettuna nainen asettui ikkunan valokeilaan, lähelle porraskäytävään johtavaa ovea. – Luojan kiitos, mies ei tiedä, että avain sopii myös tähän oveen. Mies ei sitä tiedä, ei osaa olla varuillaan. Ja minulla on avaimet! Sitäkään se ei tiedä – ajatukset vilahtelevat naisen päässä. Hitaasti peto rupesi lähestymään saalistaan.

   -   Jos tulet lähellenikään hakkaan tällä sateenvarjolla! Nainen heilutti pitkää teräväpäistä

sateenvarjoaan kuin miekkaa, valmiina puhkomaan pyydystäjänsä silmät.

 Mies kavahti, näki vaaran, vihasta leimuavan olemuksen, pysytteli lyöntietäisyyden päässä, vaani saalistaan. Mies perääntyi muutaman askeleen, seurasi haukkana naisen jokaista liikettä, silmä kovana. Äkkiä nainen työnsi avaimen avaimenreikään, väänsi avainta, veti oven auki, syöksyi sisään – turvassa! nainen ehti ajatella. Mies ryntäsi perässä. Ovi ei ehtinyt sulkeutua, mies ennätti jalkansa oven väliin, työntyi sisälle. Silloin nainen oli jo kotiovellaan, väänsi ovikelloa kaikilla voimillaan. Se rämähti soimaan. Koko rappu kaikui. Mies luikki hetkessä ulos. KLONKS.  Ulko-ovi painui lukkoon. Mies oli ulkopuolella. Etsi avaimia. Kirosi. Saalis oli livahtanut karkuun!

   Nainen seisoi käytävässä hengitystään pidätellen. Naapureista ei kuulunut liikettä. Hän avasi asuntonsa oven. Meni sisään. Lukitsi oven, pani turvaketjun kiinni. Hiljaisuus. Pimeässä. Yksin. Yksin koko asunnossa. Vapisi.

   Aamulla nainen tutki vaurioitaan. Sukat rikki, polvet naarmuilla, hameen helma kurassa, hattu kadonnut. Varovaisesti ympärilleen pälyillen hän meni ulos. Odottiko siellä kosto. Ketään ei näkynyt. Kiersi talon ympäri, näki yöllisen kamppailun jäljet. Irronnut kengän korko portaiden juurella, punainen hattu märällä ruohikolla. Sulka katkennut. Mutta vain sulka.