ELÄMÄN MAKU

Kateus jäytää mieltäni – kuin rotta!

Olen kateellinen, voin tunnustaa sen, mutta vain itselleni. –Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin tuo toinenkin! ajattelen katkerana ja kateellisena.

 -Tiedätkö, että minäkin olen jo liian vanha, ne ottavat vain nuoria. Noin oli Lissu huudahtanut minulle, kun arastellen ehdotin, että josko minäkin voisin päästä Yliopistolle tekemään tutkimusta.

Protestoin mielessäni. -Minäkö liian vanha?! Tekeväthän ne minuakin vanhemmat tieteellistä tutkimusta! sisuni kasvaa. -En halua jumittua paikoilleni, haluan muutosta, haasteita! Haluan tehdä tieteellistä tutkimusta, en tosin tiedä mistä aiheesta, mutta kuitenkin. En tiedä onko kysymys kunniasta vai omanarvontunnosta. Haluan yrittää, haluan näyttää! Kenelle? Eniten itselleni! Onko se mahdollista? Kuka minut huolisi, näin vanhan? Ikärasismia! Vai sukupuolirasismia? Vai molempia? Onko minulla molemmat vammat? Vai minä itsekö olen itseni pahin este – miten minusta olisi sellaiseen, suuruudenhulluutta – mitä minä oikein itsestäni kuvittelen?

Kateus nuorempia kohtaan, niitä kohtaan, jotka kelpuutetaan Yliopiston virkoihin, se kaivelee syvältä, yötä päivää! Kuinka epäoikeudenmukaista! Yritän lohduttautua – sellaista elämä on, mutkikasta! Ei se lohduta.

Vaikka minun on myönnettävä, että elämässäni kaikki on ihan kohdallaan, jotakin siitä silti puuttuu – elämän maku! Kun se puuttuu, tärkein puuttuu. Jotain minun on tehtävä! – Haluan tuntea elämän maun! Mentaalihygieenisistä syistä, niin kuin silloin oli tapana hienosti sanoa, päätin toimia.

   Koska minulla jo oli yksi akateeminen tutkinto, saatoin anoa Yliopiston rehtorilta opiskelulupaa toisessa tiedekunnassa. Luvan saatuani, minulla oli  niin paljon uutta ajateltavaa, että en enää ehtinyt jahkailla mitä elämälläni tekisin – en tosin tiennyt mihin opiskelullani tähtäsin, eikä opiskelullani ollutkaan varsinaista päämäärää. Opiskelin, opiskelin, opiskelin! Kodin- ja lastenhoidon lisäksi tein myös leipätyötäni. Aina kun oli hetkikin aikaa, juoksin luennoille, oppimaan aivan uusia asioita. Ja monet kesät jatkoin kesäyliopistossa. Minusta tuntui kuin uusi maailma olisi avautunut minulle, uusi elämänmakuinen maailma, ikään kuin olisin katsellut elämää laajasta panoraamaikkunasta.

Minulta meni monta kesää kesäyliopistossa – päivät luennoilla, illat tankkaamassa 2000–3000-sivuisia tenttivaatimuksia. Luin ja tenttasin, luin ja tenttasin, luin, luin, luin! Sivussa tein leipätyötäni sekä hoitelin kotia, miestä ja lapsia sekä puutarhaa – kaikkea yhtä aikaa. Vuosi vuoden perään.

 Välillä tosin omaatuntoani kalvoi. Vaikka hoidin kotia minkä ehdin – tunsin, että uppoutumalla itsekkäästi oman henkeni ravitsemiseen laiminlöin perhettäni.

 Muisto eräästä illasta kouraisee lähtemättömästi mieltäni. Olin yhden pitkän tenttijakson aikana taas kerran suljetun oven takana syventyneenä tenttikirjoihini. Ovelta kuului arka koputus. Häiriöstä harmistuneena –Mitä asiaa? Pieni tyttäreni tuli viereeni, nojaili kirjoituspöytääni, katseli minua ja kirjapinoani. –Mikset sä milloinkaan juo punaviiniä, kun sä luet? –Kuule, jos juo punaviiniä, ei kannata lukea, mitään ei silloin jää päähän. Tytär lähti huoneesta. Kului jonkin aikaa ja taas oveen koputettiin. Ja taasko minua häiritään – lähes kiukkuisena harmittelin kädet melkein nyrkissä. Tytär tuli taas huoneeseen. –Äiti voitko tulla tänne? Harmista puhkuen vääntäydyin väkinäisesti tuolistani. Tytär vei minut huoneeseensa. Hän oli kattanut pienelle pöydälleen kaksi lautasta ja lasia, hapankorppuja ja sillipurkin. Minun lautaseni vieressä oli punaviinipullo ja hänelle itselleen kokispullo. Keskellä pöytää paloi kynttilä. Sinä iltana lukemiseni loppui siihen.

   Vähitellen opintokirjan sivuille tuli toinen toistaan parempia arvosanoja – jopa niin hyviä, että professorit merkintöjä antaessaan sanoivat, että etteivät olleet tottuneet sellaisiin arvosanoihin! Mutta minä nautin opiskelusta, minusta tuntui kuin olisin ikuinen koululainen!

   Vuosien kuluessa, opintojen edetessä minulle valkeni ajatus – idea, unelma! Mutta miten voisin toteuttaa sen, unelmani? Tarvitsin työn ohjaajan! Mistä sellaisen saisin? En tuntenut yliopistolla ketään, jonka puoleen kääntyä. En omistanut akateemista verkostoa, turvaverkkoa. Lissulla, hänellä oli työn ohjaaja, hän teki tieteellistä tutkimusta, väitöskirjaa varten. Lissu oli yliopistolla, tosin ilman vakanssia, mutta kuitenkin. -Miksen minäkin mennyt silloin, kun olin nuorempi? mietin. -Ei ollut rohkeutta silloinkaan!

   Miten minut on nujerrettu niin, että mitään en uskalla yrittää. Syyttävä mieli kohdistuu kaikkiin kasvattajiin, auktoriteetteihin.  – Silloinkin, kun minun pitäisi soittaa puhelu jollekin herralle professorille, kierrän puhelinta viikkotolkulla ennen kuin uskallan ottaa puhelimen käteeni. Ja jos henkilö ei ole tavattavissa, huokaan helpotuksesta. Kunnes taas saan kerättyä rohkeutta uuteen yritykseen – ehkä päivien tai ehkä vasta viikkojen kuluttua. Toista se on miehillä! Sen olen nähnyt! Kiukun puna nousee poskilleni. –Ne vain kääntyvät haluamansa henkilön puoleen, olkoon tämä miten korkea-arvoinen tahansa, ja esittävät asiansa. Miehet ovat varmoja omasta arvostaan, henkisistä voimavaroistaan, älykkyydestään. Mutta auta Armias! Vaikka nainen olisi kuinka älykäs ja kyvykäs tahansa, harvoin hän itseensä riittävästi luottaa. Tämä on monen minun sukupolveeni kuuluvien naisten vitsaus, trauma.

   Vuosiahan siihen meni, mutta nyt minulla on ihan ikioma tutkimusaihe, vain ohjaaja puuttuu. Varasin vastaanottoajan samalta professorilta, joka ohjasi Lissun tutkimusta. –Kenellekään ulkopuoliselle en kerro aikomuksistani, jospa pyrkimykseni vaikka tyrmätään, vain aviomieheni tietää salaiset haaveeni. Ja hän kannustaa minua, hän uskoo kykyihini!

   Professori ottaa minut vastaan kello 13.00. Hyvissä ajoin seison hänen ovensa takana, sydän jyskyttäen. Päässäni vilisee syyttäviä kysymyksiä. –Luoja, kuka minut on nujertanut! Miksi pelkään? Hiki valuu noroina kainalosta, poskia kuumottaa. Koputan oveen, astun sisään.

   - Minulla on tällainen tutkimussuunnitelma. Olen opiskellut sitä ja tätä, keskustellut sen ja sen henkilön kanssa, perehtynyt aiheeseen monipuolisesti. Olen laatinut haastattelu- ja kyselylomakkeita, tehnyt pilottitutkimuksen. Haluaisin tehdä aiheesta väitöstyön. Haluaisin pyytää professoria työni ohjaajaksi. – Nyt ne sanat tulivat lausuttua ihan ääneen, ei vain omassa päässä!

Yritän pitää ääneni uskottavana, yritän häivyttää juonteet ja rypyt kasvoiltani, veltostuneet leukapoimut, oikaisen selkäni, yritän näyttää nuorelta! - Olen saman ikäinen kuin proffa! ajattelen kauhuissani.

   Professori, tuo Jumalainen, suostuu! Kyselee vain, miten aion tutkimuksen käytännössä toteuttaa. Sitten sovimme uuden tapaamisen puolen vuoden päähän. Siihen mennessä minun pitäisi perehtyä monipuolisesti ja syvällisesti alaa käsittelevään kirjallisuuteen, tarkentaa tutkimusaihetta – mitä haluan tutkia, minkä vuoksi haluan tutkia juuri tätä asiaa, mitä tutkimusmetodeja aion käyttää ja minun pitäisi laatia tarkennetut tutkimuslomakkeet.

   Näistä asioista en ole huolissani, tiedän, että juuri näiltä alueilta olen vuosien kuluessa hankkinut mustaan opintokirjaani arvosanoja – nyt ne ovat tarpeellisia!  Tiedän melko paljon tutkimusmetodeista, otantatutkimuksista, tilastotieteestä. Tunnen faktorianalyysit, T-testit, tulosten luotettavuuden arvioinnin. Mutta käytännön toteutus? Siinä minulla on kyllä miettimistä. Mutta riemuitsen – minulla on työn ohjaaja! Minä teen väitöskirjan!

   Sitten seuraa väitöskirjantekijän pienet ilot ja suuret tuskat!

   Seuraavat kuukaudet innostusta, hengen paloa! Tiedon janoa! Opiskelen, opiskelen, opiskelen lisää! Ensin on suunnaton ilo, ilo ajatella, pohtia, keksiä uusia ajatuksia, uusia näkökulmia. Luen aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, etupäässä englannin kielistä, kotimaista ei paljoa olekaan. Yritän löytää uusia ulottuvuuksia, kehittelen tutkimustani. Se oli riemun aikaa! 

   Siihen minun olisi pitänyt se lopettaakin! Sillä riemua seurasi tuska ja riittämättömyyden tunne ja syytökset – minulta puuttuu todellisuudentaju –  manaan mielessäni, mutta jatkan taistelua! Kun olin saanut ajatuksen päästä kiinni, en siitä eroon pääse. Siitä oli tullut pakkomielle!

   Yritin ratkoa moninaisia ongelmia, niitähän riitti! Tutkimuksen käytännön toteutuksen ratkaiseminen, otannan tarkennettu määrittely, kysely-, haastattelu- ja tutkimuslomakkeiden laatiminen, tutkimustietojen tilasto- käsittely. Tiesin, että asiantuntijoiden apu oli välttämätöntä. Tutkimuslomakkeiden laatimisessa olin ikään kuin kahden tulen välissä – tilastotieteilijän mielestä en ymmärtänyt yhtään mitään – ATK-asiantuntijan mielestä tilastotieteilijä oli ihan hölmö! Näiden kahden auktoriteetin välissä minä vähäisine tietoineni ja taitoineni yritin luovia ja jatkaa oikeaksi katsomaani suuntaan. Se kesä meni tutkimuslomakkeita suunnitellen, hampaita kiristellen ja ristiriitaisuuksia sadatellen, samalla pihanurmikkoa leikaten.

   Muodollisesti minulla oli työn ohjaaja, mutta sain tuskin mitään apua ongelmieni ratkaisuun, vain yksin puurtamista. Mutta monien tuskan hetkien jälkeen sain lomakkeet laadittua, tutkimuksen tehtyä ja tutkimustulokset tilastollisesti käsiteltyä. Tietokoneitahan ei tuohon aikaan vielä tavallisten tieteentekijöiden käytössä ollutkaan, joten naputtelin käsikirjoitukseni pienellä Tippa-s-kirjoituskoneella. Tekstiä kirjoittaen, tekstiä leikaten ja liimaten, yhä uudelleen leikaten ja liimaten, moneen kertaan. Mutta kyllä se käsikirjoitus silläkin tavalla vähitellen valmistui, kun sisua riitti!

   Työlle määrättiin kaksi esitarkastajaa. Näihin herroihin oli vaikea saada yhteyttä, kiireisiä olivat! Toinen sanoi, ettei hän voi antaa lausuntoa, koska työ oli tehty monografiana. –Jos vastaväittäjä vaikka hylkääkin sen! Sitä riskiä en halua ottaa! Jos olisit tehnyt sen osajulkaisuina, silloin olisivat toiset jo ehtineet käydä sen läpi, eikä vastuu olisi yksin minun!

   Vaikka kuinka selitin, että tämä tutkimus on yksi kokonaisuus, sen jakaminen osiin ei ole mahdollista, ei se auttanut. Mies pelkäsi menettävänsä kasvonsa, jos väitöstyö hylättäisiin, sen ymmärsin.

   Kauhuissani ajattelin, että jos minun pitää ruveta pilkkomaan tutkimustani osiin, ja jokainen osa on lähetettävä erikseen tarkastajille hyväksyttäväksi, ei siitä ikinä tulisi valmista, saisin haudata väitöskirjahaaveet lopullisesti. Professori huomasi tuskaisuuteni, mutta sanoi vain, että kyllä väitöskirjan teko on kovaa ja haastavaa. Hän jopa tietää tapauksen, jossa väitöskirjan tekijä on epätoivoissaan tehnyt itsemurhan! Niin, että kovaa se on muillakin! –professori lohdutti! Sen jälkeen mies katosi antamatta minkäänlaista lausuntoa. Tätä professoria metsästettiin kotoa ja työpaikalta – oli kuin maa olisi niellyt miehen. Meni kuukausi toisensa perään ilman, että sain lausuntoa.

Painajaiset  eivät riivanneet minua vain päivällä, ne syöksyivät myös uniini. Yhtenä yönä olin olevinani omassa väitöstilaosuudessani. Huoneen perällä olevasta ovesta tuli pieni mustapukuinen ilkeäkatseinen mies. Sitten tuli toinen mies, yhtä pahansuovan näköinen, sitten vielä kolmas mies. Nämä kolme istuivat minun oikealle puolelleni jonkinlaiseksi raadiksi. Viimeiseksi tullut mies käänsi katseensa minuun päin, iski silmää ikään kuin liittolaisena, merkiksi siitä, että hän olisi tukena toisia vastaan.

   Ja uusia painajaismaisia unia, milloin seurasin toisten väitöstilaisuuksia, mutta seuraavassa hetkessä se olinkin minä itse, joka olin väittelijä. Istuin isossa kongressisalissa useiden muiden kanssa ja odottelin vastaväittäjää. Tämä ilmestyi väitöstilaisuuteen pukeutuneena kuin roomalaiskatolinen paavi – pater – beigevärinen korkea törttöhattu päässään. Hän kääntyi minun puoleeni ja tiedusteli, olinko tämä tehnyt tutkimukseni neliöön korottamalla. En edes tiennyt mitä se tarkoitti, mutta jotta en olisi paljastanut tietämättömyyttäni, vastasin –En ole. Helpotuksekseni hän ei enempiä kysymyksiä tehnytkään.

   Yhdessä unessa olin joutunut yksin korkean kallion harjanteelle. Yritin päästä alas, mutta jyrkkä louhikko oli vaikeakulkuista, koko ajan pelkäsin putoavani. Jyrkänteet olivat korkeat ja jouduin käyttämään kiertotietä päästäkseni alas. Lopulta löysin polun tapaisen ja korkeassa punaisessa lauta-aidassa ison kaksoisportin, avasin sen ja pääsin pois. 

   Ja sitten vielä lisää väitöstilaisuuksia ja aina niihin liittyi jotain pelottavaa – milloin sali oli pilkkopimeä, eikä tilaisuutta voitu pitää, tai vastaväittäjä oli unohtanut silmälasinsa, tai minä itse olin eksyksissä.

   Toisen väitöskirjantarkastajan tapasin kaksi kertaa. Tein käsikirjoitukseeni hänen ehdotustensa mukaiset muutokset. Lopulta tarkastaja sanoi: –Jos minä tästä asiasta mitään ymmärrän, niin tämä on hyvä.

Mikä helpotus! Mikä riemastus! Joku uskoo minuun! Riemuitsin. Luottamus  itseeni ja työhöni lujittui.

   Mutta saadakseni painatusluvan tarvitsin molempien professorien puoltavat lausunnot. Ja toinen tarkastaja vain jatkoi piinaa. Päivät kuluivat, viikot kuluivat, kuukaudet kuluivat, mitään ei kuulunut. Olin ahdistunut, lyöty. Tunsin olevani henkisesti ja ruumiillisesti selkä kyttyrässä, nujerrettu. En tiennyt kuinka pitkälle hermoni kestävät. Rupesin syyttelemään itseäni –miksi olen tehnyt tästä terveyteni vaarantavan asian – väitöskirjanteko – eihän se ole muuta kuin halu osoittaa, että kyllä minäkin kelpaan, vaikka olenkin näin vanha – ja nainen! Mutta jos tämä ei nyt onnistukaan, olisiko se osoitus siitä, että olen epäkelpo! Sitäkö en kestä? Pääparkani oli mennä sekaisin. Leipätyöni ohella yritin keksiä sijaistoimintaa, siivosin, pesin pyykkiä, joogasin – ja odotin puhelinsoittoa, pelastusta mieleni synkkyydestä – tai sysäystä vieläkin syvempään epätoivoon.

   Puhelua ei kuulunut. Olin odottanut jo puoli vuotta. -Mikä oikeus ihmisellä on kiduttaa toista tällä tavalla? protestoin mielessäni. Valta tuo piittaamattomuutta, välinpitämättömyyttä toisen tunteita ja ongelmia kohtaan. Onko näiden herrojen professoreiden mielivaltaa vastaan mitään oikeusturvaa naisella, jolta valta, asema ja raha puuttuvat? Nämä katsovat olevansa kaiken vaivaisen yläpuolella, tasavertaisia vain toisten samanarvoisten herrojen kanssa, mutta tällöinkin toistensa kilpailijoita ja salaisia vihollisia.

   Tunsin olevani piinattu! Ahdistuksissani olin valmis huutamaan Jumalaa avukseni! –Haluaisin huutaa kuin Jeesus ristinpuulla –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?! Mutta miksi huutaisin häntä avukseni vain hädän hetkellä, kun seuraavassa tuokiossa olen lähes valmis kieltämään hänet? Ja miksi huutaisin häntä avukseni muutenkaan. Luulenko, että hän katsoisi minun egoististen toiveideni ja pyrkimysteni täyttymyksen olevan tärkeää kenellekään muulle kuin minulle – minun omahyväisyydelleni! Miksi hän siis vaivautuisi puuttumaan minun mitättömiin asioihini?

   On perjantai lokakuun 15 päivä kello 13.59 – nyt se hetki on koittanut – minä nautin elämästä! huokaisen. Mitä siihen on tarvittu? On tarvittu työtä ja tuskaa, syvää masennusta, itsemurhapelkoja, välillä joitakin ilonpilkahduksia ja taas työtä ja tuskaa ja depressiota. Ja sitten tulee tämä perjantai-iltapäivä!

Tiedekunnalta tuli kirje, painatuslupa on myönnetty! Mikä riemu! Mikä autuus!

   Istun Kuplassani, ajelen maaseudulle päin. Puissa ruskaa, taivas sininen, auringonpaistetta sekä ilmassa että mielessä. Mikä pusertava riemun tunne!

Oli kulunut aikaa siitä, kun virren sanat viimeksi olivat tulleet mieleeni. Mutta nyt ne tulevat. Ne pulppuavat vastustamattomalla paineellaan –kiitos sulle Jumalani lahjoistasi kaikista, joita elinaikanani olen saanut tuntea, kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin synkehistä syksyn synkän hetkistä, kiitos sulle, kiitos sulle, kiitos sulle! Kaikkia sanoja en edes muista, mutta toistan monta kertaa ne sanat jotka muistan. Ja juuri – Kiitos sulle Jumalani – erityisen painokkaasti! Kiitosvirteni täyttää koko pienen auton.  Sydän on pakahtumaisillaan ilosta, tämä on monien tuskanvuosien jälkeen  onnenhetkeni. Tätä hetkeä varten olen taistellut, tässä on se elämän maku, jota olen janonnut!

   Seuraavana päivänä istun Royalin terassilla onnestani kuplien. Kastanjassa lähes kaikki lehdet jäljellä ja lehmuksissakin runsaasti. Esplanadi on kellanvihreä, lehtiä varisee harmaassa syyspäivässä – harmaassa ulkoisesti,  mielessäni paisteisessa. Päivänkakkarat kukkivat terassilla, ihmiset kulkevat Espalla. Pöydissä herrat keskustelevat liikeasioistaan. Istun yksin ja nautin. Olen syönyt kevyen lounaan, nyt edessäni on Sitting Boy (lakkalikööri, appricotbrandy, dry vodka, 10,75 mk.) Hyvää. Toivon, että joku tulisi juttelemaan kanssani, että saisin jakaa iloni, riemuni, vaikka joku tarjoilija. Mutta kaikki näyttävät ikävystyneiltä. Murehtivat omia murheitaan. –Ketäpä nyt kiinnostaisi kuunnella minun tunteitani, ajatuksiani, mietin. Tarjoilija tulee pöytäni luo kysyy vieläkö söisin lisää. – Ei kiitos, hyvää oli, hyvä olo muutenkin! –Ajattelin vain, että jos haluatte lisää perunoita. –En halua perunoita, kiitos vain. Olin pettynyt. Noin arkista – lisää perunoita! Keskellä  mieleni suurta juhlaa! Lumous oli särkynyt. –Saanko laskun! En käsittänyt, mitä mielessäni liikkui. Miksi minun piti näyttää vain töykeää pintaa, miksi en sieluni pehmeää sisintä?!

   Nyt loppusuora jo häämötti. Työni ohjaaja suositteli vastaväittäjäksi minua toistakymmentä nuorempaa dosenttia. Vaikka olin kuullut, että tämä on leppoisa mies, ei ollut itsestäänselvyys, että hän vastaväittäjänä olisi  mitenkään armollinen. Ennen tilaisuuden alkua minua rauhoittaakseen tämä kuitenkin kertoi, että aikoinaan hänen opponenttinsa oli piinannut häntä sillä tavalla, että ei kenellekään sellaista nöyryytystä halunnut aiheuttaa. Tunsin syvää kunnioitusta tällaista ihmistä kohtaan, hän ei halunnutkaan kostaa kaltoinkohteluaan seuraavalle uhrille. Niinpä väitöstilaisuuteni päättyi iloiseen kukitukseen ja Champagne -pullojen poksahteluun.

Ja nyt olin Tohtori! Ennen Lissua! Vaikka olinkin niin vanha! Ja nainen! Ja kohta Yliopistolta soitettiin ja kysyttiin haluaisinko erään viransijaisuuden. Minulle tarjottiin virkaa Yliopistolla! – Elämäni täyttymys! – siltä osin.

Sitten tulivat uudet haasteet, uudet onnistumiset, uudet epäonnistumiset, uudet ilonaiheet, uudet depressiot. Depressioita ja riemuvoittoja – yhä uudelleen ja uudelleen. Elämän makua loputtomasti!

elämän maku

Kateus jäytää mieltäni – kuin rotta!

Olen kateellinen, voin tunnustaa sen, mutta vain itselleni. –Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin tuo toinenkin! Laura ajatteli katkerana ja kateellisena.

 -Tiedätkö, että minäkin olen jo liian vanha, ne ottava vain nuoria. Noin oli Lissu huudahtanut Lauralle, kun tämä oli arastellen ehdottellut, että josko hänkin voisi päästä Yliopistolle tekemään tutkimusta.

Laura protestoi mielessään. -Minäkö liian vanha?! Tekeväthän ne minuakin vanhemmat tieteellistä tutkimusta! Lauran sisu kasvoi. -En halua jumittua ammattiini, haluan muutosta, haasteita! Haluan tehdä tieteellistä tutkimusta, en tosin tiedä mistä aiheesta, mutta kuitenkin. Haluan yrittää, haluan näyttää! Kenelle? Eniten itselleni! Onko se mahdollista? Kuka minut huolisi, näin vanhan? Ikärasismia! Vai sukupuolirasismia? Vai molempia? Onko minulla molemmat vammat?

Kateus nuorempiaan kohtaan, niitä kohtaan, jotka kelpuutettiin Yliopiston virkoihin, se kaiveli syvältä, yötä päivää! Kuinka epäoikeudenmukaista! Laura yritti lohduttautua – sellaista elämä on, mutkikasta! Ei se lohduta.

Mutta jotain minun on tehtävä – mentaalihygieenisistä syistä – kuten Laura itsekseen hienosti ajatteli. Ja hän myös toimi. Haki yliopiston rehtorilta opiskeluluvan toisessa tiedekunnassa. Kodin- ja lastenhoidon ohella teki myös leipätyötään. Aina kun, oli hetkikin aikaa, juoksi luennoille, oppimaan aivan uusia asioita. Hänestä tuntui, että vasta nyt maailma avautui hänelle.

Lauralta meni monta kesää kesäyliopistossa – päivät luennoilla, illat tankkaamassa 2000–3000-sivuisia tenttivaatimuksia. Luki ja tenttasi, luki ja tenttasi, luki, luki, luki! Sivussa teki leipätyötään sekä hoiteli kotia, miestä ja lapsia sekä puutarhaa – kaikkea yhtä aikaa. Vuosi vuoden perään. Vähitellen opintokirjan sivuille tuli toinen toistaan parempia arvosanoja – jopa niin hyviä, että eräs professori merkintää antaessaan sanoi, että etteivät ole tottuneet tällaisiin arvosanoihin! Mutta Laura nautti opiskelustaan, hänestä tuntui kuin hän olisi ikuinen koululainen!

Vähitellen opintojen edetessä Lauralle valkeni ajatus – idea! Mutta miten hän voisi toteuttaa sen, unelmansa? Hän tarvitsi työn ohjaajan! Mistä hän sellaisen saisi? Hän ei tuntenut yliopistolla ketään, jonka puoleen kääntyä. Hän ei omistanut akateemista verkostoa, turvaverkkoa. Lissulla, hänellä oli työn ohjaaja, hän teki tieteellistä tutkimusta, väitöskirjaa varten. Lissu oli yliopistolla, tosin ilman vakanssia, mutta kuitenkin. -Miksen minäkin mennyt silloin, kun olin nuorempi? Laura mietti. -Ei ollut rohkeutta silloinkaan!

Naiset, varsinkin minun ikäpolveni naiset on nujerrettu siten, että mitään i uskalla yrittää, Laura syyttää mielessään. -Jos pitäisi soittaa puhelu jollekin herralle professorille, sitä kiertää puhelinta viikkotolkulla ennen kuin uskaltaa ottaa puhelimen kätensä. Ja jos henkilö ei ole taattavissa, huokaa helpotuksesta. Kunnes taas saa kerättyä rohkeutta uuteen yritykseen – ehkä päivien tai ehkä vasta viikkojen kuluttua. -Toista se on miesten kanssa! Sen olen nähnyt! Lauralle nousee kiukun puna poskille. -Ne vain kääntyvät haluamansa henkilön puoleen, olkoon tämä miten korkea-aroinen tahansa, ja esittävät asiansa. Miehet ovat varmoja omasta arvostaan, henkisistä voimavaroistaan, älykkyydestään. Mutta auta Armias! Vaikka nainen olisi kuinka älykäs ja kyvykäs tahansa, harvoin hän itseensä riittävästi luottaa.

Vuosiahan siihen meni, mutta nyt Lauralla oli ihan ikioma tutkimusaihe, vain ohjaaja puuttui. Laura varasi vastaanottoajan samalta professorilta, joka ohjasi Lissun tutkimusta. –Kenellekään en kerro aikomuksistani, jospa pyrkimykseni vaikka tyrmätään, Laura päätti. Professori otti Lauran vastaan kello 13.00. Hyvissä ajoin Laura seisoi professorin oven takana, sydän jyskyttäen. Päässä vilisi syyttäviä kysymyksiä –Luoja, kuka minut on nujertanut! Miksi pelkään? Hiki valui noroina kainalosta, poskia kuumotti. Laura koputti oveen, astui sisään.

-Minulla on tällainen tutkimussuunnitelma. Olen opiskellut sitä ja tätä, keskustellut sen ja sen henkilön kanssa, perehtynyt aiheeseen monipuolisesti. Olen laatinut haastattelu- ja kyselylomakkeita, tehnyt pilottitutkimuksen. Haluaisin tehdä aiheesta väitöstyön. Haluaisin pyytää professoria työni ohjaajaksi.

Laura yritti pitää äänensä uskottavana, yritti häivyttää juonteet ja rypyt kasvoiltaan, veltostuneet leukapoimut, oikaisi selkänsä, yritti näyttää nuorelta!

- Olen saman ikäinen kuin proffa! Laura ajatteli kauhuissaan.

Professori, tuo Jumalainen, suostuu! Kyseli vain, miten Laura aikoi  tutkimuksen käytännössä toteuttaa. Sitten he sopivat uuden tapaamisen puolen vuoden päästä. Siihen mennessä Lauran pitäisi perehtyä monipuolisesti ja syvällisesti alaa käsittelevään kirjallisuuteen, tarkentaa tutkimusaihetta – mitä hän haluaa tutkia, minkä vuoksi haluaa tutkia juuri tätä asiaa, mitä tutkimusmetodeja aikoo käyttää ja Lauran pitäisi laatia tarkennetut tutkimuslomakkeet.

Laura ei ole huolissaan, tietää –juuri näiltä alueilta olen vuosien kuluessa hankkinut mustaan kirjaani arvosanoja – nyt ne ovat tarpeen! Mutta käytännön toteutus? Siinä minulla on kyllä miettimistä.

Laura riemuitsee –minulla on työn ohjaaja! Minä teen väitöskirjan!

Sitten seuraa väitöskirjantekijän pienet ilot ja suuret tuskat!

Seuraavat kuukaudet innostusta, hengen paloa! Tiedon janoa! Laura opiskelee, opiskelee, opiskelee lisää! Ensin on suunnaton ilo, ilo ajatella, pohtia, keksiä uusia ajatuksia, uusia näkökantoja. Hän lukee aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, etupäässä englannin kielistä, kotimaista ei paljoa olekaan. Yrittää löytää uusia ulottuvuuksia, kehittelee tutkimustaan. Se oli Lauralle riemun aikaa! 

-Siihen minun olisi pitänyt se lopettaakin! Sillä riemua seurasi tuska ja riittämättömyyden tunne ja syytökset –minulta puuttuu todellisuudentaju – Laura manaa mielessään, mutta jatkaa! Kun hän oli saanut ajatuksen päästä kiinni, ei hän siitä eroon päässyt. Siitä oli tullut pakkomielle!

Laura yritti ratkoa käytännön ongelmia, niitähän riitti!

- Tutkimuksen tarkennettu suunnittelu, tutkimuslomakkeiden laatiminen, otantatutkimuksen määrittely. Laura tiesi, että asiantuntijoiden apu oli välttämätöntä. Tutkimuslomakkeen laatimisessa hän oli ikään kuin kahden tulen välissä – tilastotieteilijän mielestä Laura ei ymmärtänyt yhtään mitään – ATK- asiantuntijan mielestä tilastotieteilijä oli ihan hölmö! Näiden kahden auktoriteetin välissä Laura vähäisine taitoineen yrittää luovia ja jatkaa oikeaksi katsomaansa suuntaan. Se kesä meni lomakkeita suunnitellen pihanurmikkoa leikaten, hampaita kiristellen ja ristiriitaisuuksia sadatellen.

Muodollisesti Lauralla oli työn ohjaaja, mutta sai tuskin mitään apua ongelmiensa ratkaisuun vain yksin puurtamista. Mutta monien tuskan hetkien jälkeen hän sai lomakkeet laadittua, tutkimuksen tehtyä ja tutkimustulokset tilastollisesti käsiteltyä. Tietokoneitahan ei tuohon aikaan vielä tavallisten tieteentekijöiden käytössä ollutkaan, joten Laura naputteli käsikirjoituksensa pienellä Tippa-s-kirjoituskoneella. Tekstiä kirjoittaen, tekstiä leikaten ja liimaten, yhä uudelleen leikaten ja liimaten, moneen kertaan. Mutta kyllä se käsikirjoitus silläkin tavalla vähitellen valmistui, kun sisua riitti!

Työlle määrättiin kaksi esitarkastajaa. Näihin herroihin oli vaikea saada yhteyttä, kiireisiä olivat! Toinen sanoi, ettei hän voi antaa lausuntoa, koska työ oli tehty monografiana –jospa vastaväittäjä hylkää sen! Sitä riskiä en halua ottaa! Jos olisit tehnyt sen osajulkaisuina, silloin olisivat toiset jo ehtineet käydä sen läpi, eikä vastuu olisi yksin minun!

Vaikka Laura kuinka selitti, että hänen tutkimuksensa oli yksi kokonaisuus, sen jakaminen ei ollut mahdollista, ei se auttanut. Mies pelkäsi menettävänsä kasvonsa, jos se hylättäisiin, sen Laura ymmärsi.

Kauhuissaan Laura ajatteli, että jos hänen pitää ruveta pilkkomaan tutkimustaan osiin, siitä ei ikinä tulisi valmista. Professori huomasi Lauran tuskaisuuden, mutta sanoi vain, että kyllä väitöskirjan teko on kovaa ja haastavaa. Hän jopa tietää tapauksen, jossa väitöskirjan tekijä on epätoivoissaan tehnyt itsemurhan! Niin, että kovaa se on muillakin! –professori  lohdutti! Sen jälkeen mies katosi antamatta minkäänlaista lausuntoa. Tätä professoria metsästettiin kotoa ja työpaikalta – on kuin maa olisi niellyt miehen. Meni kuukausi toisensa perään ilman, että Laura sai lausuntoa.

Eikä riittänyt, että painajaiset olisivat riivanneet Lauraa vain päivällä, ne syöksyivät myös häneen uniinsa. Yhtenä yönä hän oli olevinaan omassa väitöstilaosuudessaan. Huoneen perällä olevasta ovesta tuli pieni mustapukuinen ilkeäkatseinen mies. Sitten tuli toinen mies, yhtä pahansuovan näköinen, sitten vielä kolmas mies. Nämä kolme istuivat Lauran oikealle puolelle jonkinlaiseksi raadiksi. Viimeiseksi tullut mies käänsi katseensa Lauraan päin, iski silmää ikään kuin liittolaisena, merkiksi siitä, että hän olisi tukena toisia vastaan.

Ja uusia painajaismaisia unia, milloin Laura seurasi toisten väitöstilaisuuksia, mutta seuraavassa hetkessä se olikin hän itse, joka oi väittelijä. Hän istui isossa kongressisalissa useiden muiden kanssa ja odotteli vastaväittäjää. Tämä ilmestyi väitöstilaisuuteen pukeutuneena kuin roomalaiskatolinen paavi – pater – beigevärinen korkea törttöhattu päässään. Hän kääntyi Lauran puoleen ja tiedusteli, oliko tämä tehnyt tutkimuksen neliöön korottamalla. Laura ei edes tiennyt mitä se tarkoitti, mutta jotta ei paljastaisi tietämättömyyttään, vastasi – En ole. Lauran helpotukseksi enempiä kysymyksiä ei tehtykään.

Yhdessä unessa Laura oli joutunut yksin korkean kallion harjanteelle. Hän yritti päästä alas, mutta jyrkkä louhikko oli vaikeakulkuista, koko ajan hän pelkäsi putoavansa. Jyrkänteet olivat korkeat ja Laura joutui käyttämään kiertotietä päästäkseen alas. Lopulta hän löysi polun tapaisen ja korkeassa punaisessa lauta-aidassa ison kaksoisportin, avasi sen ja pääsi pois.

Ja sitten vielä lisää väitöstilaisuuksia ja aina niihin liittyi jotain pelottavaa – milloin sali oli pilkkopimeä, eikä tilaisuutta voitu pitää, tai vastaväittäjä oli unohtanut silmälasinsa, tai Laura itse oli eksyksissä.

Toisen väitöskirjantarkastajan Laura tapasi kaksi kertaa. Hän teki käsikirjoitukseensa ehdotusten mukaisia muutoksi. Lopulta tarkastaja sanoi – Jos minä tästä asiasta mitään ymmärrän, niin tämä on hyvä!

Mikä helpotus! Mikä riemastus! Joku uskoo minuun! Laura riemuitsi. Ja luottamus häneen itseensä ja työhönsä lujittui.

Mutta saadakseen painatusluvan Laura tarvitsi molempien professorien puoltavat lausunnot. Ja toinen tarkastaja vain jatkoi piinaa. Päivät kuluivat, viikot kuluivat, kuukaudet kuluivat, mitään ei kuulunut. Laura oli ahdistunut, lyöty. Hän tunsi olevansa henkisesti ja ruumiillisesti selkä kyttyrässä, nujerrettu. Hän ei tiennyt kuinka pitkälle hänen hermonsa kestävät. Rupesi syyttelemään itseään –miksi olen tehnyt tästä terveyteni vaarantavan asian – väitöskirjanteko – eihän se ole muuta kuin halu osoittaa, että kyllä minäkin kelpaan, vaikka olenkin vanha – ja nainen! Mutta jos tämä nyt onnistukaan, olisiko se osoitus siitä, että olen epäkelpo! Sitäkö en kestä? Lauran pääparka oli mennä sekaisin. Leipätyönsä ohella hän yritti keksiä sijaistoimintaa, siivosi, pesi pyykkiä, joogasi – ja odotti puhelinsoittoa, joka pelastaisi hänen mielensä synkkyydestä – tai sysäisi sen vieläkin syvempään epätoivoon.

Puhelua ei kuulunut. Laura oli odottanut jo puoli vuotta. -Mikä oikeus ihmisellä on kiduttaa toista tällä tavalla? Laura protestoi mielessään. Valta tuo piittaamattomuutta, välinpitämättömyyttä toisen tunteita ja ongelmia kohtaan. Onko näiden herrojen professoreiden mielivaltaa vastaan mitään oikeusturvaa naisella, jolta valta, asema ja raha puuttuvat? Nämä katsovat olevansa kaiken vaivaisen yläpuolella, tasavertaisia vain toisten samanarvoisten herrojen kanssa, mutta tällöinkin toistensa kilpailijoita ja salaisia vihollisia.

Laura tunsi olevansa piinattu! Ahdistuksissaan hän oli valmis huutamaan Jumalaa avukseen! –Haluaisin huutaa kuin jeesus ristinpuulla –Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?! Mutta miksi huutaisin häntä avukseni vain hädän hetkelläni, kun seuraavassa tuokiossa olen lähes valmis kieltämään hänet? Ja miksi huutaisin häntä avukseni muutenkaan. Luulenko, että hän katsoisi minun egoististen toiveideni ja pyrkimysteni täyttymyksen olevan tärkeää kenellekään muulle kuin minulle – minun omahyväisyydelleni! Miksi hän siis vaivautuisi puuttumaan minun mitättömiin asioihini?

Oli perjantai lokakuun 15 päivä kello 13.59 – nyt se hetki on koittanut – minä nautin elämästä! Laura huokaisi. Mitä siihen oli tarvittu? Oli tarvittu työtä ja tuska, syvää masennusta, itsemurhapelkoja, välillä joitakin ilonpilkahduksia ja taas työtä ja tuskaa ja depressiota. Ja sitten tuli tämä perjantai-iltapäivä!

Tiedekunnalta tuli kirje, painatuslupa oli myönnetty! Mikä riemu! Mikä autuus!

Laura istui Kuplassaan, ajeli maaseudulle päin. Puissa ruskaa, taivas sininen, auringonpaistetta sekä ilmassa että mielessä. Mikä pusertava riemun tunne! Oli kulunut aikaa siitä, kun virren sanat viimeksi olivat tulleet Lauran mieleen. Mutta nyt ne tulivat. Ne pulppusivat vastustamattomalla paineellaan –kiitos sulle Jumalani lahjoistasi kaikista, joita elinaikanani olen saanut tuntea, kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin synkehistä syksyn synkän hetkistä, kiitos sulle, kiitos sulle, kiitos sulle! Kaikkia sanoja Laura ei edes muistanut, mutta hän toisti monta kertaa ne sanat jotka muisti. Ja juuri – Kiitos sulle Jumalani – erityisen painokkaasti! Hänen kiitosvirtensä täytti koko pienen auton. Lauran sydän oli pakahtumaisillaan ilosta, tämä oli monien tuskanvuosien jälkeen hänen onnen hetkensä.

Seuraavana päivänä Laura istui Royalin terassilla ja onnestaan. Kastanjassa lähes kaikki lehdet jäljellä ja lehmuksissakin runsaasti. Esplanadi oli kellanvihreä, lehtiä varisi harmaassa syyspäivässä – harmaassa ulkoisesti, Lauran mielessä paisteisessa. Päivänkakkara kukkivat terassilla, ihmiset kulkivat Espalla. Pöydissä herrat keskustelivat liikeasioistaan. Laura istui yksin ja nautti. Hän söi kevyen lounaan, nyt hänen edessään oli Sitting Boy (lakkalikööri, appricotbrandy, dry vodka, 10,75 mk.) Hyvää. Laura toivoi, että joku tulisi jutteleman hänen kanssaan, että saisi jakaa ilonsa, riemunsa, vaikka joku tarjoilija. Mutta kaikki näyttivät ikävystyneiltä. Murehtivat omia murheitaan. –Ketäpä nyt kiinnostanut kuunnella minun tunteitani, ajatuksiani, hän mietti. Tarjoilija tuli Lauran pöydän luo, kysyi vieläkö tämä söisi lisää. – EI kiitos, hyvää oli, hyvä olo muutenkin! –Ajattelin vain, että jos haluatte lisää perunoita. –En halua perunoita, kiitos vain. Laura oli pettynyt. Noin arkista –   lisää perunoita! Keskellä hänen mielensä suurta juhlaa! Lumous oli särkynyt. –Saanko laskun! Laura ei käsittänyt, mitä hänen mielessään liikkui. Miksi hänen piti näyttää vain kovaa pintaa, ei sielunsa pehmeää sisintä.

Nyt loppusuora jo häämötti. Lauran työn ohjaaja suositteli vastaväittäjäksi tätä toistakymmentä nuorempaa dosenttia. Vaikka Laura oli kuullut, että tämä on leppoisa mies, ei ollut itsestäänselvyys, että hän olisi vastaväittäjänä mitenkään armollinen. Lauraa rauhoittaakseen tämä kuitenkin kertoi, että  

aikoinaan hänen opponenttinsa oli piinannut häntä sillä tavalla, että ei kenellekään sellaista nöyryytystä halunnut aiheuttaa. Niinpä Lauran väitöstilaisuus päättyi iloiseen kukitukseen ja Champagne -pullojen poksahteluun.

Ja nyt Laura oli Tohtori! Ennen Lissua! Vaikka Laura oli niin vanha! Ja nainen! Ja pian sen jälkeen Yliopistolta soitettiin ja kysyttiin haluaisiko erään viransijaisuuden. Minulle tarjottiin virkaa Yliopistolla! –Laura riemuitsi. Elämän täyttymys – siltä osin.

Sitten tulivat uudet haasteet, uudet depressiot. Depressioita ja riemuvoittoja – elämää loputtomasti!

HIRMUMYRSKY

Mikä onnellinen perhe! Näin kaikki huudahtivat – ystävät, tuttavat, jopa sukulaiset, jotka sentään olivat seuranneet perhe-elämän onnea muita lähempää. Vaikka pariskunta oli ollut naimisissa lähes parikymmentä vuotta, ja lapsetkin olivat jo teini-iässä, vanhemmat olivat kuin rakastunut nuoripari konsanaan. Puistokäytävän lehmusten katveessa sunnuntaikävelyllä ollessaan he kulkivat käsikädessä tai toisiinsa kietoutuneina – miehen käsivarsi vaimon olkapäiden ympärillä suojellen tätä kuin aarrettaan, kuin emo linnunpoikastaan siipiensä suojassa, ja vaimon käsivarsi miehen uumalla. Aamuisin miehen lähtiessä yliopistolle ja taas illalla kotiin palatessaan he syleilivät ja suukottelivat toisiaan. Milloinkaan heidän ei kuultu sanovan toisilleen poikkipuolista sanaa. Heistä suorastaan huokui harmonia ja lämpö. Ulkopuoliset ihailivat tätä elämän auvoa, siinä oli toisillekin jaettavaa, muutkin saattoivat lämmitellä tässä rakkauden hehkussa.

   Mutta mikäpä oli ollessa onnellinen! Perheellä oli kaikki se hyvä, mitä maanpäällisen taivaan vain voisi kuvitellakaan tarjoavan! Näin ajattelivat sivustakatsojat, ehkä hieman kateellisinakin. Aviomies, Erik, – pitkä, hoikka, vaalea viikinkityyppi – oli maailmanlaajuisesti arvostettu biofyysikko, jota usein pyydettiin esitelmöitsijäksi alan sekä koti- että ulkomaisiin kongresseihin. Tummatukkainen, kaunispiirteinen vaimo, Mirjami, oli muutamia vuosia miestään nuorempi. Nuoruusajan hoikkuus oli lasten odotuksen ja imetyksen aikana muuttunut naiselliseksi pyöreydeksi. Mirjami oli aikoinaan opiskellut romaanisia kieliä, mutta mies oli halunnut pitää vaimon kotiäitinä, varaahan heillä siihen oli. Molemmat olivat musikaalisia, itseasiassa he olivat aikoinaan tavanneetkin toisensa ylioppilaslaulajissa.

   Ja lapset sitten! Sellaisista lapsista jokainen isä ja äiti olisi ollut ylpeä! Monipuolisesti lahjakkaita – niin koulussa, musiikissa kuin urheilussakin. Koulussa he olivat mallioppilaita, itseasiassa luokkansa priimuksia. Poika, nuoresta iästään huolimatta, soitti viulua lähes virtuoosimaisesti, tyttärelle puolestaan povattiin loistavaa tulevaisuutta pianistina. Molemmat lapset pelasivat tennistä, ja sanottiin, että heissä oli tähtipelaaja-ainesta. Olikin suoranainen ihme, miten lapset pystyivät niin erinomaisiin suorituksiin niin monella eri alueella.

   Perheen yhteisestä musiikkiharrastuksesta saivat nauttia myös ystävät, joita vanhemmat silloin tällöin kutsuivat kotiinsa viettämään musikaalista sunnuntai-iltapäivää. Silloin lapset soittivat instrumenttejaan, vanhemmat lauloivat duettona balladeja ja kansanlauluja.  Puistomaisen puutarhan ympäröimä kaunis koti – suuri omakotitalo arvostetulla asuinalueella – ja hienostunut tarjoilu loivat oivat puitteet viihtyisälle ja elegantille musiikkinautinnolle.

   Ystävä- ja tuttavapiirissä alkoi kuulua kummia. Kuiskailtiin, vihjailtiin ja ihmeteltiin – voiko se olla totta, eihän se voi olla totta! Miten se voisi olla mahdollista? Sitä en voi uskoa, kateellisten ihmisten panettelua vain! Mutta sittenkin, kuka nyt sellaisia valheita keksisi! Ei savua ilman tulta! Mutta sittenkin! Vaikka kuka muu, mutta ei Mirjami! Ei! Alussa huhut kulkivat kuin kevyt tuulen vire olisi liikutellut tyyntä veden pintaa helteisenä kesäpäivänä kenenkään edes aavistamatta hirmumyrskyn lähestymistä. 

   Oli lämmin toukokuun ilta. Luonto oli parissa viikossa kirjonut puutarhan puut ja pensaat vihreän väripaletin kaikilla eri vivahteilla. Muuttolinnut suhahtelivat oksistossa, houkuttelivat kirkkailla lurituksillaan pesäkumppania itselleen. Mirjami istui puutarhakeinussa nauttien yksinolostaan. Lapset olivat ystäviensä luona, ja professori Yhdysvalloissa luentomatkalla. Ollessaan yksin kotona Mirjami kävi usein taidegallerioissa. Häntä kiinnosti erityisesti erään tunnetun taiteilijan maalaukset, joiden näyttelyn avajaispäivä sattui juuri olemaan. Mirjami tuli galleriaan juuri ennen sulkemisaikaa.

   Taiteilija oli järjestelemässä näyttelyn avajaisvieraiden jäljiltä jääneitä tarjoilurippeitä. Samalla hetkellä, kun Mirjami näki taiteilijan, oli kuin tuulenhenki olisi puhaltanut kevyesti hänen lävitse. Se oli kuin outo, lämmin henkäys!

 - Tulenko liian myöhään, joko suljette?  Olen aina halunnut nähdä juuri teidän töitänne, mutta en ole milloinkaan aiemmin ehtinyt.

 - Tervetuloa vain, tulkaa kaikessa rauhassa. On vain hyvä että tulette, kun muut ovat jo lähteneet. Useimmat eivät suinkaan tule katsomaan töitäni, tilaisuus on heille pikemminkin vain sosiaalinen tapahtuma, mahdollisuus näyttäytyä. Vasta hiljaisuudessa voi nähdä pintaa syvemmälle – sekä taiteeseen että itseensä.

Taiteilija tuli Mirjamin luo, ojensi kätensä

 - Olen Elina, hän sanoi, saanhan sinutella. Hän katsoi Mirjamia silmiin ja hymyili lämpimästi. Mirjami vaistosi – epäröi ensin – tulkitsiko hän ehkä hymyn väärin. Hätkähti. Mirjami tunsi Elinan katseen lämmön, ikään kuin hellän kosketuksen ihollaan, vaikka tämä ei tehnyt fyysistä elettäkään. Oli vain lämmin hymy. Mirjami epäröi ja kuitenkin tiesi.

Ovi oli suljettu, naiset olivat kahden, seisoivat sanattomina, katselivat yllättyneinä toisiaan. Elina hymyili, sulki Mirjamin syleilyynsä.

 - Sinua minä olen odottanut, Elina kuiskasi – koko elämäni.

   Tuuli yltyi, vesi alkoi lainehtia, ukkospilvet kerääntyivät taivaanrantaan.

   Mirjami hätkähti, hetken lumous rikkoutui. Mirjami pelästyi itseään, tiedostamattomina olleita tunteitaan, vaistojaan, naiseuttaan eikä enää uskaltanut päästää Elinaa liian lähelle.

   Elina rupesi soittelemaan Mirjamille, halusi tavata tämän, varsinkin, jos hän tiesi, että professori oli jollakin luentomatkalla. Hän halusi Mirjamin mukaansa, milloin teatteriin, milloin konserttiin ja tai taidenäyttelyyn. Erikin ollessa työmatkoillaan Mirjami oli tottunut menemään tällaisiin tilaisuuksin yksin. Mutta nyt hänellä oli oma seuralainen. Tuntui mukavalta, kun jälkeenpäin sai Elinan kanssa purkaa esityksen synnyttämiä tunteita ja ajatuksia.

   Ensimmäisen tapaamisen jälkeen he viettivät iltaa viinilasin ääressä Elinan taiteilijaystävien suosimassa kantakapakassa, missä he sulautuivat hälisevään ihmisvilinään. Paikka tuntui Mirjamista sopivan turvalliselta, hän ei joutunut tutkimaan itseään liian läheltä. Sitten erään teatteri-illan jälkeen Elina halusi Mirjamin mukaansa pieneen syrjäkadun ravintolaan, missä he kenenkään häiritsemättä saisivat istua kahdestaan toisiaan vastapäätä, puhella ja tutkiskella tunteitaan.

   Myöhemmin Elina saattoi soittaa ja pyytää Mirjamin ulos, vaikka tiesi, että mies oli kotona. Hän valitti, että hänellä oli kova ikävä Mirjamia, kun ei ollut tavannut tätä koko viikkona. Elinan tunteet sekä kiihottivat että pelottivat Mirjamia.

   Peläten paljastavansa salaisina orastavia tunteitaan miehelleen Mirjami ihmetteli tälle, miksi Elina oli niin kovin riippuvainen hänen seurastaan, olihan hänellä itsellään sekä aviomies että lukuisia taiteilijatovereita. Tosin ei lapsia. Mirjami oli helpottunut, kun mies vain naurahti

 - mitä ihmeellistä siinä on, kyllä minä häntä ymmärrän, olenhan minäkin ihastunut sinun seuraasi. Sinä olet miellyttävä ja hauska seuralainen eivätkä keskustelut kanssasi liiku joutavanpäiväisissä asioissa! Kaikki ihmisethän sinuun kiintyvät! Olen vain iloinen, että sinulla on niin mieluisaa seuraa, kun olen poissa kotoa, ja kun lapsillakin on jo omat rientonsa.

   Mirjami yritti vakuuttaa itselleen, että teki asiasta liian suuren numeron. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi ja tunsi asian laidan. Ne ajatukset ja tunteet piti vain kahlita, työntää pois tietoisuudesta. Niitä ei saa ajatella, ei päästää valloilleen. Mutta kun ystävykset taas istuivat vastatusten tutuksi käyneen pienen, hämyisän ravintolan nurkkapöydän äärellä viiniään maistellen Mirjami tunsi saman sisäisen lämmön kuin ensitapaamisellakin.

Elinan katse oli hellä. Hän ojensi kätensä pöydän yli

 - Saanko koskettaa sinua? Elina kuiskasi

Mirjami vetäytyi kauemmas ja ravisti päätään.

 - Miksi en? Mitä sinä pelkäät, en minä sinun ihoasi raavi.

 - Ehkä et ihoani, mutta jos mieltäni?

 - Etkö ole valmis?

 - Valmis, mihin?

 - Kyllä sinä tiedät, jos vain haluat tunnustaa

 - Sitä juuri en halua tehdä, pelkään mitä sitten voisi tapahtua.

 - Mitä voisi tapahtua?

 - Sitä juuri pelkään paljastaa.

 - Voitko ojentaa minulle kätesi?

Elinan pitkät jäntevät sormet sulkivat Mirjamin kylmän käden kämmeniinsä. Lämpö ailahteli Mirjamin sisällä. Hän sulki silmänsä, hymyili. Miten hyvältä tuntuikaan saada lämmin ihon kosketus. Lämpö väreili käsivartta myöten koko kehoon. Tällaista hyvänolontunnetta, ihmisen läheisyyttä, tätä hän oli aina kaivannut. Mieli oli janoinen ja nälkäinen, aliravittu, läheisyyden ja lämmön puutteesta viluinen.

   Elina jatkoi soittelemista, valitteli ikäväänsä, sanoi pelkäävänsä kesää, kun tiesi Mirjamin perheineen olevan tavoittamattomissa. Mirjamin perheellä oli tavanomaiset kesäsuunnitelmat – vähän matkusteltaisiin kotimaassa tuttavien luona ja loppuaika vietettäisiin maalla järvenrantamökissä. Elokuussa oli lapsilla musiikkileiri ja professori lähtisi kongressimatkalle Yhdysvaltoihin.

 - Miten jaksan odottaa elokuuhun! Elina valitteli kuultuaan Mirjamin kesäsuunnitelmista. - Mutta elokuussa tulet minun kanssani meidän huvilallemme, sitten kun muu perheesi on poissa! Silloin saamme vihdoinkin olla ihan kahdestaan. Olen luvannut pitää näyttelyn syksyllä, joten vietän kesäni maalaten. Siellä on paras työrauha ja ennen kaikkea kesällä on ihanteelliset valaistusolosuhteet. Siellä minua häiritään juuri niin paljon kuin itse haluan. Mieheni ei välitä tulla sinne.

Elina otti ystäväänsä kädestä ja kuiskasi

 - olen niin onnellinen, että minulla on sellainen ystävä kuin sinä, minä rakastan sinua!

 - Kyllä minäkin pidän sinusta tavattoman paljon – Mirjami näki lämmön ystävänsä silmissä, naurahti hämillisenä

 - en vain osaa sanoa onko tämä rakkautta vai miksi tällaista tunnetta voisi kutsua.

   Tuuli voimistui voimistumistaan, aallot kasvoivat kasvamistaan, ensimmäiset salamat leimahtelivat taivaanrannassa.

   Syyskesällä professori lähti suunnittelemalleen matkalle, jolla hän viipyisi pari viikkoa. Pian tämän lähdettyä Elina soitti Mirjamille ja kutsui tämän huvilalleen viikonloppua viettämään.

 - Tulethan? Tekisit minut onnellisimmista onnellisen! Voisimme uida ja saunoa ja vähän herkutella, minulla on viimeiseltä Pariisin matkaltani muutama pullo ranskalaista punaviiniä. Kaiken kaikkiaan rentoutuisimme, olisimme vain ja nauttisimme elämästä. Sano, että pääset tulemaan!

   Mirjami ajeli paahtavassa elokuun auringossa perjantai-iltapäivän alkavassa ruuhkassa valtatietä tunnin verran, kääntyi sitten hiekkaiselle metsätielle, joka mutkitteli keskellä aarniometsää. Ikikuusten varjossa oli vilpoista ajella. Kosteassa notkelmassa tummanvihreät, korkeat sananjalat tien molemmin puolin loivat satumetsän tunnelman.

    Mirjami hiljensi vauhtia nauttien luonnon vehreydestä ja omasta ihanasta kiireettömyydestään. Herkkä hymy hänen kasvoillaan ilmensi sisäisen rauhan ja onnen tunnetta. Kuten aina luonnossa liikkuessaan hän tunsi, että luonto on hänen mielenterveytensä palsami. Vaikka kaikki muu otettaisiin minulta pois, kunhan luonto jää, se riittää. Siellä voin itkeä, siellä voin nauraa, siellä voin kuiskata salaisimmat ajatukseni, Mirjami ajatteli – ja siellä voin rakastaa! Usein metsässä samoillessaan Mirjami kietoi käsivartensa puun rungon ympärille, syleili puuta, painoi poskensa sen rosoista pintaa vasten ja tunsi, miten puun lämpö täytti hänen koko olemuksensa, ja miten hän itse luovutti oman lämpönsä puulle. Jollakin mystisellä tavalla heidän sielunsa – energiakehänsä – sulivat yhteen – se oli Mirjamille kuin pyhä rakkaussuhde.

   Hän muisteli nuoruusvuosiaan, kuinka hän syvässä maailmantuskassaan oli juossut metsään, heittäytynyt vihreään sammalikkoon, painanut kasvonsa kosteaan mättääseen ja itkenyt hillittömästi. Oli itkenyt, kunnes tuska hellitti, sitten maannut selällään pehmeällä sammalvuoteella, kuunnellut tuulen havinaa oksistossa ja katsellut pilvien kulkua avaralla taivaalla. Ja kohta hän oli taas tuntenut itsensä onnelliseksi.

   Mirjamia hymyilytti. Kuinka elävästi nuo muistot tulivatkaan mieleen. Nyt hänellä oli samanlainen rauhan ja onnen tunne. Hän rupesi hyräilemään jo varhaisessa lapsuudessaan ruotsinkieliseltä isoäidiltään oppimaansa säveltä ....Här är gudagott att vara, ack vad livet dock är skönt... Enempää sanoja  hän ei muistanutkaan, mutta tuohon säkeeseen oli aina sisältynyt hänen kiitollisuutensa, onnen tunteensa.

   Mitä lähemmäs määränpäätään Mirjami tuli, sitä rauhattomammaksi hän itsensä tunsi. Mielessä myllersivät ajatukset – kohtalo? Sekö minua odottaa, sitäkö kohden nyt lopullisesti kuljen? Peruuttamattomasti? Mirjami sekä pelkäsi että odotti.

   Hämärän notkelman jälkeen hiekkatie kohosi kohti soraharjua, kohti valoa. Kuivalla mäellä kellastuneet koivujen lehdet ja punertuneet pihlajanmarjat enteilivät syksyn tuloa. Metsä loppui. Ylhäältä mäeltä avautui taivas ja meri – meri ja taivas – ei muuta hehkuvassa auringon kimalluksessa. Metsän hämärään tottuneita silmiä näky suorastaan häikäisi. Mirjami pysäytti auton – mikä näkymä! Ei saarta, ei rantaa, vain auringossa hehkuva, kimalteleva sininen äärettömyys!

   Elina oli kuullut auton moottorin äänen huvilalle. Hän juoksi pihalle ja viittoili Mirjamille ajamaan auto alas pihalle. Hän rutisti Mirjamin syleilyynsä.

 - Ihanaa, että pääsit tulemaan! Nyt me voimme vihdoinkin viettää yhdessä unohtumattoman viikonlopun! Ei ketään muita kuin sinä ja minä, me kaksi! Mutta viedäänkin matkakassisi sisälle. Olen ajatellut, että kun me nyt olemme kahdestaan, voimmekin nukkua minun huoneessani. Siellä on leveä kaksoisvuode – avioliittoni alkuaikoina hankittu – mutta nykyään se on vain minun käytössäni. Sitten voimme illalla loikoilla ja jutella niin myöhään yöhön kuin vain haluamme – vaikka aamuun saakka!

   Mirjami seisoi sileällä rantakalliolla, kevyt tuulenhenki leyhytteli hänen poutapilvenkeveää kesämekkoa. Meri oli kirkas ja tyyni, rantakalliot hohtivat punertavina. Auringonsäteet heijastuivat veden pinnasta kuin kristallit.

 - Kuin maalaus, Mirjami henkäisi. - Nyt ymmärrän, että tämä on ainoa paikka, missä voit unohtaa kaiken maallisen, uppoutua vain maalaamiseen! Ja mikä ihana meren tuoksu! Siitä en milloinkaan saa kyllikseni. Aina kun tulen meren äärelle, vedän keuhkoni täyteen suolalle ja maatuvalle meriheinälle tuoksuvaa ilmaa. Silloin minun on pakko sulkea silmät, sulkea ympäröivä maailma pois, vain hengittää ja haistella ja kuunnella meren ääniä.

   Mirjam oli silmät ummessa, hengitti syvään, hengähti onnellisen luottavaisesti. Elina ojensi hänelle mukanaan tuoman punaviinilasillisen

 - tervetuloa Paratiisiin! Aatamia täällä ei ole, eikä liioin käärmettä, mutta uskon, että täällä kasvaa hyväntiedonpuu!

Elina riisui vaatteensa. Hän seisoi sileällä rantakalliolla, katse odottaen, kutsuen.

 - No riisupa sinäkin, päästään uimaan!

 - Uimapukuni taisi unohtua kotiin, en ollenkaan tullut ajatelleeksi uimista.

 - Mitä sinä täällä uimapuvulla tekisit? Täällä minä en milloinkaan käytä uimapukua. Minusta on niin taivaallinen nautinto, kun suolainen merivesi hyväilee paljasta ihoa, jokaista kehoni sopukkaa. Uimapukuhan vain veisi nautinnon, kahlitsisi mielen ja tunteet. Sitä paitsi, ei täällä ole ketään naapureita lähimaillakaan, vain taivaan linnut ja meren kalat! Ja sinä ja minä!

Mirjami oli hämillään. Hän ei ollut tottunut esiintymään alastomana muiden parissa. Siitäkin oli jo vuosia, kun hän oli ollut saunassa yhdessä miehensä ja pienten lastensa kanssa. Ja silloinkin häntä oli ujostuttanut, oli puoliksi kokoon käpertyneenä, selkä toisiin päin. Siinä he seisoivat kalliolla, kaksi keski-ikäistä naista, hymyssä suin toisiaan katsellen, auringossa, meren äärellä, merituulen vilvoittaessa hehkuvaa ihoa.

 - Oletpa sinä kaunis! Elina kuiskasi katsellessaan lumoutuneena Mirjamia. Aina olen pitänyt sinua kauniina, mutta ilman vaatteita olet vielä kauniimpi kuin mitä olin osannut kuvitella, oikea rakkauden jumalatar, Afrodite!

 - Minäkö kaunis? Älähän nyt liioittele. Rintani ovat liian raskaat, lantioni on liian leveä, vatsani liian pullea, reiteni liian paksut, ja joka puolella on näitä raskausarpia. Tällaisia muutoksiahan lasten odotus ja imettäminen saavat aikaan. Naiset saavat äitiyden vuoksi unohtaa oman kauneutensa. Mutta sinä itse olet kaunis! Pienet kiinteät rinnat, melkein kuin pojalla, litteä vatsa, pitkät, hoikat sääret. Ei selluliittia, ei rumentavia raskausarpia. Olet kuin nuori neito!

Elina ei näyttänyt kuulevan sanaakaan toisen ylistyspuheesta, katseli tätä silmät puoliummessa, kuin taideteosta, jumalaista patsasta. Aurinko lämmitti Mirjamin ihon purppuraiseksi.

 - Haluaisin maalata sinut! Juuri tuollaisena, tuossa paikassa! Ja haluaisin koskettaa sinua, Elina kuiskasi.

Mirjam havahtui, säpsähti, naurahti, nosti Elinan hänelle ojentaman viinilasin kohti taivasta ja rikkoi lumouksen. 

 - Nyt me juomme auringon ja meren maljan! hän huudahti, tyhjensi lasinsa ja pulahti viileään, kimmeltävään veteen.

   Auringonlaskun punertavien säteiden värittäessä merta, naiset istuivat huvilan avoimella kuistilla. Viini oli saanut heidänkin poskensa hehkumaan. Elina katseli ystäväänsä lämmin katse silmissään.

 - Yhäkö sinä pelkäät minua?

 - En minä sinua pelkää, pelkään itseäni! En tiedä mitä minun sisälleni on kahlehdittuna! Tunteeni ovat yhtenä solmuna, sotkuisena vyyhtinä. Ne ovat monien lukkojen, sälpien, kahleiden, muurien, sisään suljettuina, vangittuina, vuosikymmenten aikana kuoletettu. Minulle on jo lapsena opetettu, että tällaiset tunteet ovat syntisiä ja häpeällisiä, ne ovat saatanasta lähtöisin! Inhottavia, luonnottomia, epämoraalisia! Minun sieluni pohjaan on syöpynyt häpeällinen muisto kahdesta tytöstä, luokkatoveristani, jotka yllätettiin itse teossa koulun WC:ssä. Pidempi hoikka tyttö istui pytyllä reidet levitettyinä, lyhyempi pyöreä oli polvillaan lattialla kasvot ja kädet toisen reisien väliin uppoutuneina. Minä en tapausta nähnyt, mutta huhu levisi kulovalkean tavoin jopa koulun ulkopuolelle. Tällainen naissuhde oli täysin epämoraalinen! Tytöt olivat polttomerkittyjä! Tapausta pidettiin niin häpeällisenä, että yksikään tyttö ei sen jälkeen olisi uskaltanut senkaltaista piirrettä itsestään tunnistaa, vielä vähemmän tunnustaa, edes salaa ajatella!

 - Mutta miltä sinusta tuntui, kun menit naimisiin ja sen jälkeen? Vastaako suhteesi miehiin sinun tarpeitasi? Olethan ollut naimisissa jo melko kauan, oletko mielestäsi oikeassa roolissa? Tyydyttääkö suhde sinua?

 - Muita miessuhteita kuin Erik ei minulla milloinkaan ole ollutkaan, eikä mitään muitakaan seksuaalisuuteen liittyviä. Paitsi se yksi, jos se nyt jotain merkitsee. En ole kenellekään kertonut, se on ollut minun lämmöllä vaalimani salaisuus. Sinuun minä luotan, saat sitten arvioida, paljastaako se jotain minun sisimmästä olemuksestani – siitä, mitä minä pohjimmiltani olen.

 - Minun kolme – neljä vuotta vanhempi sisareni ja minä nukuimme samassa huoneessa. Sisar oli jo kypsän naisen muotoinen – täyteläiset rinnat, pyöreät lantiot, minä vasta naisen raakile, vasta naiseksi muotoutumassa. Sisar sai jatkuvasti kuulla olevansa lihava, minua taas pidettiin hoikkana. Eräänä yönä sisar pyysi minut vuoteeseensa. Siellä yhteisen peiton alla me syleilimme ja  suutelimme toisiamme. Sisar johdatteli minut, pikkusisarensa, hyväilemään hänen kypsän naisen muotojaan. Suutelin hänen täyteläisiä rintojaan, upotin kasvoni niiden pehmeyteen, hyväilin hänen vatsaansa, reisiensä välistä lämmintä kosteutta. Hän antoi minun jumaloida itseään! Suutelin hänen kaikkia paikkojaan suurella rakkaudella, hengitin naisen tuoksua. Rakastin hänen naiseuttaan. Autuaallinen yö! Halusin itse tulla hänen kaltaisekseen. Enää en ihmetellyt, miksi pojat niin kiimaisina  hänen perässään juoksivat. Sinä yönä kaduin, että koskaan olin pitänyt sisartani lihavana – hän oli minusta vain jumalaisen ihana! Se oli ainoa kerta, mutta muisto lämmittää mieltäni yhä vieläkin, saa minut vieläkin hymyilemään. Sano, eihän siinä voinut olla mitään syntistä! En ole mitään häpeää enkä tunnontuskia tuntenut, vain hyvänolon ja lämmön tunteen!

   Elokuinen kuutamo valaisi polun, kun naiset mietteisiinsä vaipuneina lähellä puoltayötä hamuilivat saunalle, jota Elina oli aamusta lähtien lämmittänyt.

 - Tänne savusaunaan emme ole asentaneet sähköä, minusta on paljon tunnelmallisempaa istua vain nokisesta ikkunasta heijastuvassa kuunvalossa tai jos kuutamoa ei ole, sytytän kynttilän.

Naiset istuivat hämärässä äänettöminä tuntojaan tunnustellen, ympärillään tummuneet seinät ja saunan lämmin kosteus ja tuoksu. Mirjami oikaisi itsensä vatsalleen laudeliinalle.

 - Saanhan minä pestä sinun selkäsi? Vastausta odottamatta Elina rupesi kuljettamaan saippuoitua pesukinnasta pitkin Mirjamin hartioita, selkää, takamuksia, reisiä. Sitten hän otti kintaan kädestään ja kuljetti paljasta kättään toisen iholla – pitkin selkää, reisiä, takamuksia. Molemmin käsin hän hyväili Mirjamin ihoa. Mirjami värisi, ei pystynyt ajattelemaan mitään, sisimmässään tunsi, että jotain oli lopullisesti murtumassa, pato, jota hän vuosikymmenet oli yrittänyt pitää pystyssä, oli antamassa periksi. Hän oli kuin noiduttu, halusi hyväilyjen loppuvan, mutta ei kuitenkaan halunnut.

 - Haluaisin pestä sinut etupuoleltakin.

Mirjami kääntyi hitaasti selälleen, nieleskeli, nosti kädet kasvoilleen ja makasi mieli ja ruumis väristen. Melkein häpeissään, kuin olisi nauttinut hedelmää, joka oli kielletty, mutta ylivoimaisen houkutteleva. Elinan pehmeät kädet kulkivat hyväillen pitkin Mirjamin ihoa – rintoja, vatsaa, aina vatsanpohjaa myöten.

 - Sinä olet suloinen. Elina painoi huulensa tummalle kissanpoikasen pehmeälle kolmiolle.

Silloin Mirjami havahtui lumouksesta, nousi istumaan, huuhteli saippuan, meni ulos kylpypyyhkeeseen kietoutuneena. Hän hengitti syvään viileää yöilmaa, ajatukset ja tunteet rupesivat hänen sisällään myllertämään.

 - Mitä tämä tarkoittaa? Mitä minulle on tapahtumassa? Mitä minun sisälläni asustaa?  Löytyykö minun salaisimmasta sisimmästäni tällainen tiedostamaton lokero, olenko vuosikymmenten ajan kieltänyt sen vaikkakin aavistanut?

   Mirjami käveli hitaasti saunapolkua ylös huvilalle. Usva hunnutti rannat, kuu valaisi polkua kelmeästi. Tähdet kirjoivat tumman taivaan ja viileä tuulen vire jäähdytti Mirjamin ihoa ja kuumeista mieltä. Tummat salaperäiset varjot polun varrella olivat yhtä hänen mielensä salaperäisten, tutkimattomien varjojen kanssa.

 Elina oli jättänyt punaviinipullon kuistin pöydälle. Mirjami kaatoi itselleen lasillisen, hän etsi pakotietä itsestään. Kun Elina hetkeä myöhemmin tuli saunasta kylpypyyhkeeseen kääriytyneenä, Mirjami istui punaviinilasi tyhjänä kädessään, katsoi Elinaa ikään kuin neuvottomana. Elina täytti molempien lasit ja istahti Mirjamin viereen. Siinä naiset istuivat sanaa sanomatta, Mirjami tunteet myllerryksessä. Vihdoin Elina otti Mirjamin käden omaansa.

 - Enhän pelästyttänyt sinua? Mutta minun on aina tehnyt mieleni kosketella sinua, tuntea sinun lämpösi. Minä rakastan sinua, minä kaipaan sinua! Sinä olet niin houkutteleva, että en malttaisi pitää käsiäni irti sinusta!

 - Älähän nyt! Enhän minä voi olla houkutteleva, lähes kaksikymmentä vuotta naimisissa ja kahden lapsen äiti. Kyllä vuodet ovat jättäneet jälkensä minuun. Erik ei varmaan enää kymmeneen vuoteen ole sanonut, että olisin houkutteleva, jos hän sitä milloinkaan on sanonut.

 - Hän onkin sokea! Ajattelee ja elää vain työnsä ja tieteensä maailmassa. Olenhan minä nähnyt. Ja olen säälinyt sinua. Oletko sinä onnellinen avioliitossasi? Vastaa ihan rehellisesti.

 - Onnellinen ja onnellinen, mitä se nyt sitten tarkoittaa. Erik on kiltti ja hienotunteinen, hyvä perheenisä, loistava keskustelukumppani, erinomainen seuraihminen.

 - Oletko sitä mieltä, että nuo ominaisuudet ovat onnellisen avioliiton edellytys? Sitäkö ne sinulle merkitsevät?

Elina täytti lasit uudelleen. Hetken mietittyään hän jatkoi

 - kyllä kahden ihmisen rakkaussuhteessa tärkeintä on lämpö. Vain antamalla koko sielunsa ja ruumiinsa toiselle voi yhtyä yhdeksi. Sitä mielestäni voi sanoa rakkaudeksi. Enhän minä tietenkään mikään rakkaussosiologi ole, mutta minä tunnen näin. Ja olenhan minäkin naimisissa, vaikka mikään rakkausavioliittohan se ei ole ollutkaan. Olimme jo menneet naimisiin ennen kuin ymmärsin, että sellainen liitto ei ollut minua varten. Onneksi meillä ei ole lapsia. Voisimme hyvin erota, mutta ei ole tullut erottua, kun ei ole ketään muutakaan, kummallakaan, joitain tilapäissuhteita vain. Ja tulemme hyvin toimeen keskenämme, ihan ystävinä.

   Elina haki molemmille aamutakin

 - panepa tuo yllesi ettet vilustu. Voisimme mennä sisällekin, mutta tämä elokuun salaperäinen kuutamo on niin kiehtova ja on nautinto saada hengittää viileää, hieman maatuneelle tuoksuvaa ilmaa. Sitä paitsi täällä pimeässä on helpompi puhua, kun toista tuskin näkee, ikään kuin itsekseen puhelisi.

 - Rakastan sinua, Elina jatkoi –vaikka kyllähän sinä sen olet tiennytkin, eikä sellaista         tarvitse sanoilla selitellä, sen tuntee. Mutta tuntuu kuitenkin hyvältä voida sanoa se ääneen. Se mitä mielessäni olen rauhattomana kuukausitolkulla pyöritellyt. Ehkä et ole saanut ajatusta tajunnan tasolle aikaisemmin, mutta nyt sen tiedät. Selvillä sanoilla sanottuna. Ei mitään kiemurtelemisia. Ja jos vain tahdot myöntää, tunnet itse samoin minua kohtaan.

Elina yritti pimeässä katsoa ystäväänsä silmiin, mutta näki vain tämän alaspäin kumartuneen pään ääriviivat.

 - Miltä sinusta tuntuu? En halua olla sinua kohtaan väkivaltainen, haluaisin vain herättää sinut. Haluaisin tehdä sinut onnelliseksi. Tiedän, että pystyn siihen, jos vain annat minulle tilaisuuden.

Elina otti Mirjamia hellästi kädestä, vei hänet makuuhuoneeseen. Kuun valossa hän riisui molempien aamutakit, kietoi käsivartensa Mirjamin ympärille, iho ihoa vasten, pehmeät huulet pehmeitä huulia vasten. Naiset seisoivat keskellä kuun valaisemaa huonetta – tunsivat toistensa sydämen sykkeen.

Mirjami seisoi liikkumattomana vain iho ja mieli värisivät, silmät ummessa, hän odotti. Hän oli tahdoton, noiduttu, toisen ohjailtavissa. Elina suuteli Mirjamia uudelleen. Suuteli huulia, kaulaa.

 - Miten ihana sinä oletkaan! Niin lämmin, pehmeä! Minun henkeni aivan sulaa.

   Elina vei Mirjamin vuoteeseen, hyväili ja suuteli, suuteli ja hyväili. Mirjami tunsi Elinan kielenkärjen napakuopassaan, sitten yhä alempana. Mirjami oli kuin unessa, tällaista tunnetta hän ei ollut eläessään kokenut, ei milloinkaan, ei tällaista väristystä. Mirjami ei liikahtanutkaan, ei ajatellut, vain tunsi. Naiset makasivat syleilyssä, iho kiinni ihossa. Elina painoi kasvonsa Mirjamin pyöreiden rintojen väliin, hengitti tämän tuoksua. Tunnusteli tämän pehmeää vartaloa, ei ahneesti vaan helläsi, kuin aarretta, kunnes tunsi toisen jännityksen laukeavan. Hän hyväili pehmeää tupsua, sormet tapailivat avautuvien reisien väliä, kuin höyhen olisi laskeutunut Mirjamin iholle, siltä kosketus tuntui.

   Myrsky yltyi, aallot kohoilivat vaahtopäinä, salamat loimottivat pimeän taivaan, jylinä lähestyi.

   Hedelmäsato puutarhasta oli korjattu, muuttolinnut olivat jo matkalla etelän lämpöön, pakkasyöt olivat kirjoneet puistojen vaahterat yltäkylläiseen purppuraiseen väriloistoon. Myös Elinan ja Mirjamin ystävyys kypsyi täyteen hehkuunsa. Syksyn myrskyt eivätkä talven tuiskut pystyneet hyydyttämään heidän keskinäisiä palavia tunteitaan.

   Ystävykset tapailivat toisiaan sekä julkisesti että salaa. Elinan ateljee oli heidän piilopaikkansa. Elina halusi ottaa avioeron ja rupesi vaatimaan, että myös Mirjami eroaisi. Mirjami oli kuitenkin asian suhteen hyvin epävarma.

 - Miten minun lapsilleni käy? hän tuskitteli. Erik tulee kyllä selviämään, mutta lapseni? He ovat juuri nyt niin herkässä iässä, ero voisi tuhota heidän elämänsä. Voisimmehan odottaa?

 - Mutta sinäkin elät vain kerran, tämä on sinun elämäsi. Jos sinä et elä omaa elämääsi, kuka sen tekee puolestasi. Toisetko? Silloinhan sinä olet kuollut! Sinuahan ei ole olemassakaan! Pitääkö sinun luopua itsestäsi? Sitä paitsi lapsesi ovat muutaman vuoden kuluttua jo niin vanhoja, että heillä on ihan oma elämänsä, sinua ei enää kaivatakaan!

 - Ei ihmisenä oleminen helppoa ole, naisena ehkä vielä vaikeampaa, Mirjami huokaili – teet niin tai näin aina loukkaat jotakuta. Jos et loukkaa ulkopuolisia, loukkaat itseäsi. Mikä sitten on tärkeämpää, asettaa toiset etusijalle vai toteuttaa omat unelmat, toiveet, tarpeet – vaikka ne olisivat ristiriidassa toisten unelmien, toiveiden, tarpeiden kanssa – ja vaikka ne olisivat vastoin yleisiä normeja. Mutta lapsiani minä en haluaisi jättää, en pettää, he ovat aina luottaneet minuun! Heidän vuokseen olen valmis uhraamaan oman onneni!

   Huhut yltyivät yltymistään. Salamat sokaisivat, jylinä muuttui korvia huumaavaksi pauhuksi, myrsky riehui, repi puut juurineen maasta, aallot kasvoivat kasvamistaan, kuohuivat raivoisina, ne olivat hukuttaa alleen kaiken!

  Silloin, kun itse on myrskyn silmässä, ei myrskyä edes huomaa. Sitä ei huomaa ennen kuin edessä on tuho. Näin kävi professorillekin. Hän eli täysin uppoutuneena omaan tyyneen maailmaansa, ei havainnut myrskyn enteitä. Hän havahtui vasta, kun hirmumyrsky riuhtaisi hänet irti auvoisasta tietämättömyydestä, vasta kun hänen maailmansa romahti.

   Kun Mirjami tuli Erikin työhuoneeseen, hän pysähtyi jähmettyneenä kynnykselle. Salamana hänelle selvisi – Erik tietää!

Mies nojasi kyynärpäillään raskaasti kirjoituspöytäänsä, pää kämmeniin painuneena. Mitään näkemättä, mitään ymmärtämättä, tunteet turtana, ilman ajatusta, mielessä vain suuri tyhjyys, käsittämättömyys. Paikka oli hänen kotinsa, siinä asui hänen sielunsa, kaikki se, minkä hän oli vuosien kuluessa luonut. Siinä ympärillä oli kaikki se, mikä hänelle oli tuttua ja turvallista. Tuoli, jonka hän oli istunut muotoisekseen, kirjat, kone ja kynät. Pöydällä monta pinoa papereita – tutkimusryhmän raportteja, omia tutkimustuloksia, luentoluonnoksia, esitelmiä pidettäviksi. Kaikki järjestyksessä. Kuten koko elämä tähän saakka. Nyt oli elämä kaaoksessa.

   Erik kohotti päätään, silmissä tyhjyys, käsittämättömyys. Tuijotti Mirjamia. Näki tämän, mutta ei kuitenkaan nähnyt. Vieras nainen, ei se, jonka kanssa hän oli vuosia elänyt. Nainen, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.

 - Sinä tiedät! Mirjami sai kuiskattua. Kauhun ja helpotuksen sekaiset tunteet myllersivät hänen sisällään. Nyt vihdoinkin pääsen taakastani, kaikista valheista, kaikesta salailusta!

 - Voiko se olla totta, se mitä minulle on kerrottu? Sano, sano, että se ei ole totta, sano. Erik kuiskasi kuin rukouksen ja painoi päänsä käsiinsä. Katsoi uudelleen tunteakseen vaimonsa.

 - Kuinka kauan tätä on jatkunut? Kuinka olet voinut tehdä tämän minulle, meille? Enkö minä ja lapsemme merkitse sinulle mitään? Sano! Miten voit hylätä meidät? Ja naisen vuoksi! Inhottavaa! Jos se olisi ollut edes mies! Sen olisin vielä voinut jotenkin ymmärtää, mutta nainen! Voin pahoin pelkästä ajatuksesta! Perverssiä! Olenko elänyt kaikki nämä vuodet perverssin naisen kanssa?

Mirjami seisoi epävarmana kynnyksellä, ei tiennyt mennäkö päin myrskyä vai paeta. Syvä inho kuvastui Erikin kasvoilta.

 - Kuinka kauan tätä on jatkunut? Sano! Kaikki muut ovat tämän tienneet, minä olen ainoa, jolle kukaan ei ole kertonut! Käsitätkö? Millaisen aasin olet minusta tehnyt! Käsitätkö? Ja nainen! Perverssiä! Oksettavaa! Käsitätkö? Kuinka minulle on naurettu! Sinä, sinä, sinä! Kuinka olet voinut viettää näin valheellista elämää lähes kaksikymmentä vuotta? Miten? Sano! Mikset aikaisemmin tehnyt tästä loppua? Miten olet voinut asua kanssani, rakastellut, jopa tehnyt kaksi lastamme?!

 - En tiennyt muunlaista elämää olevankaan. Olen ottanut sen velvollisuutenani, jos kerran menee naimisiin.

 - Miksi sitten menit naimisiin!

   Mirjami oli viimeisten kuukausien aikana itsekin usein pohtinut, miksi ylipäätään oli mennyt naimisiin. Ei hän mitään rakkauden hurmosta ollut kokenut. Yhteinen lauluharrastus ja yhteiset ystävät – ja kaikki sanoivat, että he olivat kuin luodut toisilleen. Ja kyllähän he viihtyivät toistensa seurassa.

 - Kaikki sen ikäiset tytöt menivät naimisiin siihen aikaan, se kuului asiaan, se oli sosiaalinen pakko, muuten ajateltiin, että ei kelpaa kenellekään.

Erik oli noussut tuolistaan, tukka harottaen, astuu kohti Mirjamia katse tiukkana, vastausta vaativana.

 - Nuoren tytön haihattelunako sinä avioliittoamme piditkin? Ja etkö milloinkaan ottanut sitä muuna kuin velvollisuutena? Enkö ole antanut sinulle mitään miehenä? ole koskaan valittanut!

   Mirjami seisoi hämmentyneenä paikallaan, ei kuitenkaan väistänyt Erikin jäätävää katsetta. Vähitellen mieli nousi puolustusasemiin, vastarintaan. Mirjami oikaisi selkänsä, muotoili sekavia tunteitaan selkeiksi ajatuksiksi. Oli kuin hän olisi herännyt horroksesta, ei tiennyt aiemmin, että hänellä sellaisia tunteita tai ajatuksia syvimmässä sisimmässään oli ollutkaan. Nyt hän muotoili ajatuksensa harkituiksi lauseiksi.

 - En ole koskaan liioin ylistänyt! Etkö huomannut, että minä en milloinkaan tehnyt aloitetta. Sinä teit, ja useimmiten juhlien jälkeen, kun alkoholihuumassa hetkeksi olit unohtanut tutkimustesi teon. Olen alistunut täyttämään sinun tarpeesi koskaan saamatta mitään. Olen täyttänyt sinun tarpeesi vaimona samalla tavalla kuin valmistan ateriasi ja siivoan kotisi. Et ole koskaan edes kysynyt miltä minusta tuntuu. Et ole koskaan hyväillyt minua, et koskaan katsonut minua, et tiedä kuinka kaunis olen naisena. Minulla on sellaisia paikkoja, joita voi katsoa lämmöllä, kosketella hellästi, suukotella rakkaudella.

   Vaikka Mirjami tiesi loukkaavansa Erikiä, hänen oli pakko jatkaa. Enää hän ei rupeaisi elämään valheessa, teki se kuinka kipeää tahansa.

 - Sellaista et ole koskaan tehnyt. En tiennyt, että muunlaista suhdetta aviopuolisoiden välillä voi ollakaan. Olen antanut itseni käyttöösi kuin huora – saamatta muuta kuin sosiaalisen aseman ja taloudellisen turvallisuuden. Olet tullut, täyttänyt tarpeesi ja mennyt. - Olenko siis muuta kuin huora, sano!

  - Kun olet vuosikaudet minua sietänyt, synnyttänyt kaksi lastamme, eikö siinä ollut yhtään rakkautta? Etkö ole tehnyt sitä minun ja lastemme tähden? Onko tämä, mitä nyt tunnet sitä naista kohtaan mielestäsi rakkautta? Etkö nyt huoraa häntä, käytä häntä hyväksesi, tyydytä omia tarpeitasi?

 - Kyllä minä nyt varmaan saan enemmän kuin mitä pystyn antamaan, mutta minä olen niin aliravittu, nälkäinen, janoinen. Imen kaiken sen hellyyden, minkä hän minulle antaa. Mutta hän nauttii siitä, että olen hänen ihollaan, hän rakastaa kosketella minua. Hän antaa ja minä saan, ja minä annan ja hän saa. Meidän suhteessamme kumpikaan ei antanut itsestään mitään eikä kumpikaan saanut mitään. Sinä sanot tätä suhdettani huoraamiseksi, minulle se on rakkautta.

Kiihtyneenä hiuksiaan haroen Erik harppoo huoneessa edestakaisin, seisahtuu Mirjamin eteen, huitaisee molemmat kämmenet torjuvasti tämän kasvoja päin ikään kuin työntäen koko tämän kauheuden luotaan

 - älä puhu minulle rakkaudesta! Siitä sinä et tiedä mitään!

   Pitkin talvea Mirjami oli moneen kertaan ehtinyt pohtia rakkauden olemusta, mitä se pohjimmiltaan on. Hän oli hakenut vastausta sekä itsestään että siitä, millaisia tunteita toiset kokevat rakkaudeksi. Helpottuneena hän oli huomannut, että rakkauden tunteiden kirjo on moninainen. Siksi hän on täysin luottavainen omien tunteidensa suhteen. Nyt hän haluaa avata Erikin silmät näkemään rakkauden monimuotoisuuden.

 - Rakkautta on monenlaista – on miesten ja naisten välistä, on miesten välistä, on naisten välistä, on vanhempien ja lasten välistä. Rakkauden tunteet voivat kohdistua luontoon, eläimiin, kukkasiin, jopa työhön. On itserakkauttakin, silloin ei muita kaipaakaan. Toisilla ei tarvitse olla edes fyysistä kohdetta rakkaudelleen, joku pitää Jeesusta rakastettunaan. Mutta eikö ole tärkeintä, että on joku, jota rakastaa? Eivätkö oikean rakkauden tunteet ole samat riippumatta kohteesta – hellyyttä, arvonantoa, antamista, itsensä unohtamista? Sinä rakastat työtäsi. Luulen, että olisit valmis luopumaan paljosta, jopa perheestäsikin, jos sinut pakotettaisiin jommastakummasta luopumaan.

 - Sinä et ole mikään oikea nainen, et oikea äiti! Erik kuiskaa ääni käheänä.

Ensimmäisen kerran koko kohtauksen aikana Monika menettää mielenmalttinsa, nostaa kätensä kämmenet levitettyinä, huitoo ilmaa, astuu Erikin eteen ja huutaa

 - olen, olen, olen! Rakastan lapsiani yli kaiken! Enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin itseäni. Tärkeintä elämässäni ovat lapseni. Heidän vuokseen olen valmis antamaan mitä vain. Oman onneni, henkeni olisin valmis uhraamaan, enkä sanoisi sitä edes uhraukseksi.

   Erik jatkaa harppomista huonetta päästä päähän, haroo tukkaansa, peittää välillä kasvot käsiinsä ikään kuin haluaisi työntää tapahtuman näkymättömiin, sitten osoittaa syyttävällä sormella Mirjamia.

 - Mikset ajatellut sitä aikaisemmin? Nyt on myöhäistä! Olet tuhonnut heidän elämänsä! Et uhrannut omaasi!

 Mirjami puristelee käsiään epätoivoissaan, pää painuneena, murheellisena yrittää löytää sanoja, kipeitä, oman mielen musertavia sanoja.

 - Jos luovun suhteestani, olen valmis siihen! Voisitko sinä uhrata loukatuksi tulemisen tunteesi ja jatkaa avioliittoamme entiseen tapaan – ystävinä? Jatkaisimme kuten ennenkin saman katon alla.

Erik nojaa kirjoituspöytäänsä, siinä on hänen elämänsä tukipiste, sen ääressä hän on monet ratkaisevat päätöksensä tehnyt. Nyt ovat hänen elämänarvonsa vaakalaudalla. Ilme ja ääni ovat peräänantamattoman kylmät.

 - Ei tule kysymykseenkään! Minä en perverssin naisen kanssa rupea yhdessä elämään. Minä en sinulle anteeksi anna! Minua kuvottaa ajatuskin. Olisit ajatellut aiemmin, mitä teet!

 - Todella toivon, että olisin osannut hoitaa kohtaloni paremmin, että olisin ollut epäitsekkäämpi. Mutta kun tuli ylipääsemätön tunne ja kokemus, josta en pystynyt luopumaan. Sokaistunut itseeni, omiin unelmiini tuijottaja, aavikoitunut nainen – en nainen ollenkaan – autiomaata vain. Pohjaton hellyyden jano. Kertaakaan et ole syvintä syvyyttäni koskettanut. Aina olen jäänyt ikävöimään. Mutta nyt minulla on muistoni, nyt voin unelmoida, nähdä unta. Enää en tarvitse tekoja, tiedän ilmankin – nyt.

 Mirjami tuskittelee perheensä kohtaloa

 - jos minun tarpeeni ovat täysin vastakkaisia toisten tarpeille, minunko pitää uhrautua? Miksi toiset eivät uhrautuisi minun vuokseni? Minunko pitäisi olla marttyyri – pyhimys?  Saisivatko toiset itsekkyytensä anteeksi? Eikö heiltäkin voi vaatia itsensä unohtamista, uhraamista?

Hirmumyrsky heitteli ihmisiä ja ihmiskohtaloita, repi juuret maasta, poltti unelmat poroksi. Seinät kaatuivat, rakennelmat romahtivat. Onnellinen perhe – myrskyn nielaisema.