P A S K A !

  

- Olen ostanut sinulle uuden auton! Mitäs siitä sanot?

- Ai, ihanko uuden?

- No ei se nyt ihan uusi ole, mutta oikein hyväkuntoinen. Se on ollut pienessä kolarissa, mutta korjattu ja maalattu niin, ettei vauriota huomaakaan.

- Minkä värinen se on?

- Onhan tosi naismaista, että kysyt väriä etkä minkä merkkinen se on! Etkä mitä vuosimallia, etkä mitään sen teknisistä ominaisuuksista.

- Ei minusta muun ole niin väliä, kunhan se näkyy tiellä. Minkä värinen se on?

- Se ei ole punainen, jos niin ajattelit tai toivoit. Olen ostanut sinulle yhden sinisen Anglian, yhden vihreän Kuplan ja se viimeiseksi ostamani oli punainen Skoda. Tämä nyt sattui olemaan harmaa Toyota, ihan nätin värinen, vaaleanharmaa. Mitäs sanot?

- Mitäpä minä muuta kuin kiitos!

- Tule pihalle katsomaan, siellä se odottaa uutta omistajaansa!

Monika tuli ulos kadmiuminpunaisessa leningissään ja pysähtyi ihastuksissaan porraskaiteen viereen. Pihakoivujen keväisen heleä vehreys, pesiään rakentelevien lintusten liverrys ja auringon säteissä välkehtivä helmenharmaa auto nostattivat hymyn Monikan kasvoille. Taivaan sini ja puutarhan hehkuvat värit heijastuivat auton hopeanhohtoisista kyljistä. –Kuin sudenkorento! Monika hengähti mielessään.

- Kiitos! Se on kaunis!

Monika tasapainotteli epätasaisella pihakivetyksellä leningin värisissä korkokengissään, katseli ihaillen autoa ja alkoi miettiä, minkä nimen tälle uudelle unelmalleen antaisi. –Anglian nimi oli Blubben, Kupla oli Dolly ja Skoda oli Rodina, kaikki nimet Waldemarin antamia.

- Ajattelin sen nimeksi ....Waldemar aloitti.

- Paska! Monika huudahti -Enkö minä nyt kerrankin saa yhtä nimeä autolle antaa!

 - Totta kai! Jos se sinusta niin tärkeää on. No, minkä nimen haluat autollesi antaa?

- Johan sanoin, Paska!

- Onhan se aika originelli nimi autolle ja ihan iskevä! Niin, ja sinun ajotaitosi tuntien, tiedä miltä se vuoden kuluttua näyttää, ehkä nimensä veroiselta!

   Monikan tajunta melkein sumeni. Silmät leiskuivat, poskissa leningin punainen hehku, tuskin sai sanaa suustaan. Korvat olivat kuurot lintujen liverrykselle, silmät sokeat kevään vehreydelle, sudenkorentokin lehahtaneet taivaan tuuliin! 

Mieli hyytynyt. 
- Aina sinä olet kaikesta päättämästä! Kaikesta sinä päätät, kaikesta sinä määräät, kaikki säännöt sinä sanelet! Alusta lähtien, siitä lähtien, kun naimisiin menimme, siitä lähtien kun tapasimme!

- No, mutta? Hahhaahaa! Sehän oli nyt vain vitsi! Kyllä sinä erinomainen ajaja olet! Harvinaisen hyvä naisautoilijaksi! Ja kyllä sinä minun puolestani saat autolle nimen antaa, jos se nyt sinusta niin tärkeää on!

   Nyt ei mikään enää pidätellyt Monikan tunnemyrskyä. Siltä seisomalta hän tyhjensi vuosien aikana sisälleen kerääntyneen myrkynkarvaisen sapen.

- Muistatko, kun minä sanoin jo ennen kuin vihille menimme, että minua pelotti mennä kanssasi naimisiin, minua pelotti sitoa itseni! Mutta sinä vakuuttelit, että rakastat minua niin äärettömästi, että kukaan toinen ei voi minua enempää rakastaa! Katsoit, että se että sinä rakastit minua, riitti naimisiinmenoomme. Vaikka minä sanoin, että en edes tiedä rakastanko sinua. Sanoinkin sinulle, että ei ole varmaa jaksammeko toisiamme sietää siksi ”kunnes kuolema meidät erottaa”. Sanoin, että en varmaan rakasta sinua yhtä paljon kuin sinä minua, enkä olisi halunnutkaan, että minua niin kovasti rakastaisit! Pyytelin, että jos oikein kovasti haluan, annat vapauteni takaisin. Muistatko?

   Ihmeissään Waldemar katseli vaimonsa kiivastumista – ihan sievän näköinen tuossa tilassa – silmät säkenöivinä ja posket ruusuisina – aivan uusi piirre vaimossa, ainahan tämä on ihan sopuisasti suostunut minun ehdotuksiini.

- Kyllähän minä sen muistan. Sanoinkin, että ei se kovin lupaava alku avioliitolle ole, mutta lupasinhan minä, että jos välttämättä eron haluat ottaa, niin enhän sille mitään mahda. Mutta vapaaehtoisestihan sinä kanssani naimisiin menit, enhän minä sinua väkisin ottanut! Miksi suostuit?

- En tosiaan tiedä rakastinko sinua – jos se nyt oli rakkautta – sinun itsesi tähden vai sen tähden, että sinä rakastit minua. Se imarteli itsetuntoani – kaikki naisethan sinua tavoittelivat! Mutta minä olin mielestäsi täysin ylivertainen muihin naisiin verrattuna, enhän toki voinut tätä kuvaa itsestäni itseltäni riistää! Niin, ja sinä tunnuit turvalliselta.

- No, jotain hyvää kuitenkin! Olenko täyttänyt edes sen odotuksesi?

   Monika ei edes kuule kysymystä vaan jatkaa omaa purkaustaan - koska sinulle kelpaa kaikessa vain paras, olet pakottanut minut toteuttamaan omaa mielikuvaasi minusta, mutta luomasi kuva on virheellinen! En ole sinun ikonisi kaltainen. En vastaa niitä superlatiiveja, joita minuun liität! Ylistämällä minua, alistat minut!

   Nauraen Waldemar yritti ottaa Monikaa kädestä ja vetäistä tämän kainaloonsa, mutta vaimo riuhtaisi itsensä irti niin, että kiharaiset hiukset ryöpsähtivät poskille. Rajussa liikkeessä oikean kengän piikkikorko juuttui kivien väliin, kuului kraks! ja korko oli irti. Vasen jalka teki kaarroksen ilmassa, helmat heilahtivat ja Monika ehti hät´hätää tarrautua porraskaiteeseen, ettei kellahtanut maahan.

- Saamari! Sekin vielä! Monika puuskahti kiukuissaan.

- No, se nyt ei ainakaan ollut minun syyni! Minä en kyllä ymmärrä tätä sinun purkaustasi. Kuka tahansa nainen olisi onnellinen, jos aviomies ylistäisi vaimoaan älykkääksi, kauniiksi, taitavaksi. Mutta sinä syyttelet minua siitä!

- Mutta, kun minä tiedän, että en ole mitään niistä. Teeskentelen koko ajan, esitän itselleni vierasta roolia. Nyt en enää jaksa, en jaksa enää teeskennellä.

   Monikan omien vanhempien avioliitto oli ollut yhtä taistelua, ainaista riitaa mistä milloinkin. Äiti oli jatkuvasti kiukkuinen isälle, syytti tätä kaikesta epäonnesta – mies ei ollut mitään, ei osannut mitään, ei omistanut mitään, mutta eniten häntä raivostutti tämän seksuaalinen taitamattomuus. Yhden lapsen oli saanut aikaiseksi ja sillä kerskui kavereilleen. Ja siihen yhteen lapseen sai jäädäkin! Heti lapsen syntymän jälkeen äiti oli julkisesti tiedottanut, että nyt hän oli pannut sukset ristiin – useampia lapsia hän ei enää rupeaisi tekemään!

Äiti oli jo kerran aiemmin ollut naimisissa, mutta eronnut. Ensimmäinen mies oli vanhempi herrasmies ja erittäin varakas – kuten äiti sanoi, mutta juoppo. Ero oli tullut, mutta äiti ei ollut kostunut mitään koko avioliitosta – sellaiset paperit oli mies tehnyt jo etukäteen – oliko mahtanut aavistaa äidin motiivit?

   Sitten äiti oli tavannut nuoren miehen, isäni ja prinsessamaisella kauneudellaan sekoittanut tämä pään. En tiedä millaiset toiveet äidillä tämän miehen suhteen oli – riittikö tämän akateeminen koulutus ja hyvä työpaikka, mutta ei niillä tuloilla luksuselämää vietetä. Varmaan äiti katseli vähän pidemmälle tulevaisuuteen – olihan pojalla varakkaat vanhemmat, omistivat osakkeita, kaupunkiasunnon ja maalla todellisen kartanon. Ja äitihän oli sitä mieltä, että hänet oli itse asiassa kasvatettu kartanonrouvaksi!

   Mutta kun appivanhemmat olivat liian pitkäikäistä sukua ja äidin unelman toteutuminen näytti vain siirtyvän ja siirtyvän, kasvoivat äidin kiukunpuuskat ja syyttelyt sietämättömiksi. Äiti rupesi vaatimalla vaatimaan, että isän olisi pitänyt vaatia kartanon omistusoikeutta itselleen. Äidin appivanhemmat olivat henkeään pidätellen seuranneet miniänsä aggressiivista käytöstä ja näkivät, että näin epäsopuinen ja riitaisa avioliitto väistämättä päättyy avioeroon. Äiti ei aavistanut, että appivanhemmat olivat testamentilla varmistaneet, että heidän omaisuuttaan ei missään elämänvaiheessa miniälle siirtyisi.

   Monikan elämä pienestä pitäen oli äidin jatkuvien kiukkuisten raivonpuuskien ja isän kovaäänisten puolustelujen ristitulessa ollut yhtä piinaa. Hän oli jo varhain päättänyt, että jos hän joskus menee naimisiin, hänen avioliittonsa olisi sopuisa, hänen kodissaan ei riideltäisi. Ja siitä hän oli aina pitänyt kiinni. Kaiken hän oli kiltisti niellyt, antanut miehensä päättää kaikista asioista.

- Mutta meillähän on joka tapauksessa mennyt ihan hyvin – Waldemar yritti rauhoitella – eikö sitten ole? Sinähän olet saanut kaiken, tai ainakin melkein kaiken, mitä olet halunnut, olen vienyt sinut monille ulkomaanmatkoille, ravintoloihin, teatteriin, ystäviemme luo, olen ostanut sinulle autoja, turkkeja, koruja. Melkein joka viikko olen tuonut kimpun kukkasia sinulle. Olen ostanut meille tämän unelmiesi talon, purjeveneenkin ostin. Mistään laiminlyönneistä et voi minua syyttää. Mitä sinulta on puuttunut? Uskollinen olen sinulle ollut ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Ja mikäli olen osannut tulkita oikein, olet ollut vuoteessakin ihan tyytyväinen!  Minä en kerta kaikkiaan käsitä, mistä minua syytät! Onko paha asia, että minä rakastan sinua, ilmeisesti sokeasti?

   Monika tuijotti kukkapenkkiä ikkunan alla – orastavia liljoja, pionien nuppuja, ruusupensaiden avautuvia nuppuja – puutarhan istutukset, ainoat asiat, mistä hän ihan itse oli saanut päättää! Kaikki mitä mies oli kotiin, hankkinut oli hyvällä maulla ostettua, mutta että hän ei ollut saanut olla mistään asiasta päättämässä. Niin kuin muissa avioliitoissa. Se tuntuisi enemmän omalta.

- En saa koskaan päättää mistään asiasta! Haluat kyllä minut mukaasi, kun teemme isompia ostoksia, kysyt jopa mielipidettäni, mutta jos jotain yritän sanoa, aina löydät ehdotuksestani jotain negatiivista, ikään kuin en osaisi mitään ajatella – se sinun ehdotuksesi on aina parempi. Ja minä alistun sinun tahtoosi! Vaikka mielessäni kapinoin, ajattelen – sehän on pikkujuttu, mitäpä tuosta riitelemään, päätä sinä! Sinun omanarvontuntosi on järkähtämätön. Olet minua niin paljon viisaampi, taitavampi – ja sinun rahoillasi ostokset tehdään!

   Waldemar kuunteli hiljaa, ajatteli mielessään – niinhän asianlaita onkin! Katseli leiskuvaa vaimoaan lähes huvittuneena – oikeastaan tämä oli ihan sievän näköinen tuollaisena –  kaula kaarevana kuin joutsenella, mielialaa elävöittävät käsien eloisat liikkeet, ruusuiset posket, tuulessa liehuvat vaaleat kiharaiset hiukset avautuvien ruusunkukkien kehystäminä. Mutta Monika ei miehensä silmäkulmassa ihastuksen pilkettä nähnyt.

   Kun Monika oli avannut vuosia kahlitsemansa padon, oli tunneryöppy pidättelemätön -ja sinä olet niin omistushaluinen. Sinä katsot, että kun sinä kerran rakastat minua niin äärettömästi, olen ikään kuin sinun omaisuuttasi, olen ikään kuin esine itsekin, esine, jota koko ajan tarkkailet. Syrjäsilmällä seuraat jokaista askeltani. Puhumattakaan jos lähden yksin ulos, kohta soi puhelin ja kysyt missä olen ja milloin tulen kotiin. – Minulla on ikävä sinua, sanot. Et halua päästää minua katseesi ulottumattomiin! Kadehdin naisia, jotka ystävättärensä kanssa ilman yhtäkään miestä voivat matkustaa ulkomaille tai mennä vaikkapa teatteriin tai oopperaan tai vaikkapa terassille nauttimaan viinilasillisen. Sellainen ei minun kohdallani tule kysymykseenkään! Sanot, että tarvitset minua! Mihin sinä minua tarvitset? Sano!

- Minä viihdyn sinun seurassasi, rakastan sinua. Minä ikävöin sinua, kun et ole luonani. Eikö se riitä?

- Ehkä jollekin toiselle – voisi jopa imarrella, että on niin henkevää seuraa. Mutta kun en ole henkevää seuraa!  Ja ahdistavinta on se, että kaikki ajatuksenikin minun pitäisi sinulle paljastaa! Koko sisimpäni. Kaikki tunteeni. Seuraat jokaista ilmettäni, yrität tunkeutua ajatuksiini, sieluuni! Jos voisit, uniinikin tunkeutuisit! Minulla pitäisi olla samat ajatukset ja tunteet kuin sinulla! En ole sinun siamilainen kaksosesi! Olen sinun tunteittesi vanki! Ne tukahduttavat minut. Tarvitsen tilaa itselleni, tilaa, joka on vain minun omaani – tarvitsen oman reviirin! Ymmärrätkö?

   Monika otti tukevamman otteen porraskaiteesta, tasapainotteli sekavien tunteittensa ja epätasapainoisten kenkiensä kanssa, ehti tunnepurkaukseltaan tuskin hengähtää, kun jatkoi - rakkautesi varjolla kahlitset henkeäni ja ruumistani, torjut kaikki ystäväni, olen vain sinun armoillasi. Sinä ympäröit minut alusta alkaen omistajan rakkauden panssariverkolla. Silloin ennen se imarteli, nyt se vain vangitsee! On minun oman itsetuntoni heikkoutta, kun olen jättäytynyt täysin sinun ohjailtavaksesi. Sinun tahtosi on aina ollut minun tahtoani voimakkaampi.

   Yksin ollessaan Monika oli usein ajatellut – Jos olisin tiennyt, miten elämäni Waldemarin kanssa tulisi olemaan, en olisi naimisiin tämän kanssa mennyt. Sitten hän pelästyy ja kysyy –Onko asia todella näin? Silloin hän panee vaakaan kaiken, mitä hän on miehen kanssa kokenut. Kaiken hyvän toiseen vaakakuppiin, kaiken katkeruuden toiseen. Hyvää on paljon, mutta katkeruus on niin syvälle hänen sielunsa syvyyksiin syöpynyt, että se myrkyttää ja hämärtää hyvänkin. Ja mitä enää hyödyttää pohtia naimisiin menoa. – Tehty mikä tehty. Ei kai asia enää miksikään muuttuisi, vaikka eroaisimmekin. Kovin olisi vaikeaa aloittaa elämää enää alusta. Monikan pää painui alas, kaikki kiihko oli kadonnut.

- Minulla ei ole yhtä ainoaa ystävää! Monika jatkoi alistuneesti. –On nöyryyttävää tunnustaa, ettei omista ainoatakaan ystävää. Ne sinä karkotit pois jo silloin tuttavuutemme alkuaikoina. Minä kaipaan ystäviä!

- Mutta äskenhän olimme liiketuttavieni luona Wienissä. Etkö muista kuinka hauskoja ravintolailtoja meillä oli? Kuinka me tanssimme ja kuinka sinua tanssitettiin! Oletko unohtanut? Sinä olit niin sievä valkoissa décolleté -iltapuvussasi! Olet niin hoikka ja sinulla on niin kauniit olkapäät! Ja olet niin viehättävä seuralainen! Kai huomasit, miten miehet sinua katselivat! Minä ainakin panin sen merkille, vähän mustasukkaisenakin, se minun täytyy myöntää! Mutta ennen kaikkea olin ylpeä, ajattelin –tuo hurmaava nainen on minun vaimoni!

    Kyllähän Monika sen matkan muisti, oli ehtinyt muistella jo monta kertaa – sillä tavalla ei yksikään mies ole minua aiemmin tanssittanut! Se oli elämäni tango – se tanssi oli unelma. Sillä tavalla en ole eläessäni liihotellut, olin kevyt, kuin ilmaa, aineeton. Ja mikä ihaninta, mieskin tunsi samalla tavalla! Kuiskasi korvaani, ettei ollut tanssiessaan sellaista yhteensulautumista ennen kokenut! Muisto sykähdyttää Monikaa vieläkin, mutta ei hän sitä Waldemarille uskalla tunnustaa!

- Mutta eiväthän he minun ystäviäni ole! Ja kyllähän minä tiedän, mitä sinä minulta odotat, ja käyttäydyn toivomustesi mukaisesti. Seurustelen seurustelemisen vuoksi, puhelen puhelemisen vuoksi, nauran vanhasta tottumuksesta. Näin olen aina tehnyt, näin kuuluu tehdä. Seurustelu kuuluu sinun johtaja-asemaasi. Ulospäin näyttää siltä kuin minulla olisi kaikki hyvin, kuin olisin iloinen ja onnellinen ihminen. Mutta en ole mitään niistä!

   Vain itselleen Monika oli uskaltanut tunnustaa oman tyhjyytensä. –Minulla ei ole itseäni, ei ihmistä, ei jumalaa. Olen yksin, olen kylmä, olen iloton.

   Monika oli yrittänyt vakuuttaa itselleen –Minulla on kaikki hyvin! Minulta ei mitään puutu! Olen saanut enemmän kuin olen ansainnut! Olen kiitollinen kaikesta. Olisin kiittämätön, ellen olisi. Yöllä uni ei tule. –Miksi olen tyytymätön? Eikö kaikki olekaan hyvin? Mikä on vialla, mitä puuttuu? Ruumiini on yltäkylläisyyteen asti ravittu, henki on nälkiintynyt, näivettynyt. Ruumis ylipainoinen kuin sumopainijalla – henki kuin Afrikan nälkiintyneillä lapsilla. Oma tyhjyyteni! Aineellinen hyvinvointi ei tyhjiötä täytä. Mikä täyttää? Tietäisinpä sen! Katso sisällesi. Tuijota tyhjyyteen. Näetkö mitään? Muuta kuin pimeyttä. Miksi ei enää koskaan naurata? Ei laulata. Isoäitini lauloi aina kuolemaansa asti. Lauloi hengellisiä lauluja tai hyräili niitä. Miten ne muistot lämmittävätkin, rauhoittavat mieltäni vielä vuosikymmenten jälkeen! Minäkin ennen lauleskelin. Enää en koskaan – tuskin enää osaisinkaan. Monika oli koettanut selvitellä tunnesotkujaan. Vain itselleen hän myöntää – jos olisin ilman minkäänlaisia siteitä, todennäköisesti toivoisin, että minut sidotaan. Täysi vapaus lienee vain erakoilla – erakkona oman henkeni riittämättömyys tuskin tyydyttäisi minua kovin kauan.

   Waldemar oli hiljaisena kuunnellut vaimonsa vuodatusta, vuosien aikana tämän sisälle kerääntyneen kuonan ryöppyämistä, katsellut tämän palavan kiukun muuttumista alistetun surulliseksi.

-Jos sinulla on noin synkkä kuva meidän avioliitostamme, pidän lupaukseni enkä tahdo sinua enää sitoa. Olet vapaa menemään!

  Monika on kuin unessa, ei enää tiedä onko elämä unta vai uni elämää!

  Nyt me olemme eronneet, Waldemar ja minä. Minkä vuoksi?  Minä halusin oman reviirin, halusin vapautta, ystäviä ja seikkailuja, niitä Waldemar ei minulle suonut – joko vain hän tai sitten ei hän ollenkaan! Hän oli kahlinnut minut täysin, alusta alkaen. Tukahduttanut minut, minun henkeni ja ajatukseni ylitsepursuavalla rakkaudellaan. Hän oli erottanut minut kaikista ystävistäni, elin erakkona vieraiden ihmisten keskellä. Kunnes en kestänyt enää. Waldemar piti minulle antamansa lupauksen. Niinpä erosimme.

  Ja nyt olin rakastunut! Olin niin rakastunut kuin en koskaan koko elämäni aikana! Rakkaus ei ollut vain fyysistä mielihyvää. Se täytti koko ruumiini ja sieluni. Jokainen soluni oli rakkauden kyllästämä. Olin haltioissani, että olin saanut kokea tällaisen syvän onnen tunteen. Ja nyt olin sitten menossa uudelleen naimisiin, uudelleen sitomassa itseni, luopumassa vapaudestani! 
Nurinkurista! Olin menossa naimisiin itseäni nuoremman, hoikan, huikentelevaisen nuorukaisen kanssa. Sopiessani papin kanssa vihkitilaisuuden järjestämisestä sanoin, että tuleva mieheni todennäköisesti tulee pian olemaan uskoton, joten avioeromme olisi vain ajan kysymys. Eikä pappikaan ehdottanut anteeksiantoa. Ristiriitaista. Erosin Waldemarista, koska katsoin, että hän sitoi minua liikaa, riisti vapauteni, ja olin heti valmis luopumaan vapaudestani.

   Olin sopinut Waldemarin kanssa, että saan asua yhteisessä kodissamme siksi, kun olen mennyt naimisiin. Kuljeskelin haikeutta tuntien tutuissa huoneissa. Olohuoneessa tuuli puhalteli avoimesta ikkunasta, puutarhan vehreä lehvästö kimalteli aamuauringossa. Pysähdyin katselemaan vaaleanpunaisin sydämenkuvin kirjaillulla hennonvihreällä pöytäliinalla olevia häälahjoja – oli hopeaa ja kristallia, oli kahvi- ja teekuppeja, tusina molempia, hienointa porsliinia, Waldemarin antamia, kaikki parasta laatua, kuten aina. 

   Stefan, Waldemarin paras kaveri, tuli sisälle

- Jaha, näin pitkällä sitä siis ollaan!

- Niin ollaan!

Hyppäsin Stefanin kaulaan. Katsoin, että sekava mielentilani oikeutti minut koskettamaan miestä näin kiihkeästi. En tiedä herätinkö hänessä mitään eroottisia tuntemuksia painautuessani kaikkine naisen muotoineni häntä vasten, mutta minut valtasi syvä mielihyvä, kun tunsin miehisen ruumiin kohoumat itseäni vasten.

- Minullakin on omat ongelmani, Stefan sanoi. Minulla on parast`aikaa kuusi tyttöä ja pulmia jokaisen kanssa. Vuokko, tämä viimeinen on ollut makaamassa toisen kanssa.

Noin helppoa haluaisin sen itsellenikin olevan, mietin – että voisin olla ja mennä. Mikä luonnonlaki on kahlinnut naisen yhteen mieheen – ei kuitenkaan kaikkia naisia, mutta minut. Ja mistä tiesin, oliko Waldemarkaan aina ollut uskollinen minulle, vaikka niin väittikin, kukapa hänen syrjähypyistään olisi minulle tullut kertomaan! Olisinko voinut suoda hänelle sellaisen vapauden? Enpä tiedä!

   Waldemar tuli huoneeseen suurena ja voimakkaana. Tapansa mukaan hän oli pukeutunut italialaisen tyylikkäästi, vaaleanharmaa silkkipuku, roosan värinen paita ja harmaa-roosa-valkearaidallinen solmio. Waldemar katseli häälahjoja, sitten mustiin pukeutunutta Monikaa – kuin suruasu - Waldemarin mielessä vilahti – mutta ennen kuin ehti sanoa sanaakaan, Monika selitti -minut vihitään torstai-iltana Paavalin kappelissa, vain minun sisarukseni tulevat olemaan läsnä.

- Olette jo niin pitkällä –Waldemar sanoi alistuneesti. En voi muuta sanoa kuin, että nämä vuodet ovat olleet elämäni onnellisimmat. Vaikka Waldemar katsoi minua silmiin, minusta tuntui, että hänen sisäinen katseensa oli suunnattu ohitseni, hänen ajatuksensa, tunteensa olivat kosketuksessa jo jonkun toisen ajatuksiin ja tunteisiin. Vai kuvittelinko vain? Hätäännyin, tuntui kuin pohja elämältäni olisi pudonnut.

- Minä en halua tästä meidän yhteisestä kodistamme itselleni mitään. Haluan, että tämä säilyy juuri tällaisena. Minä olen aina rakastanut tätä kotia, kaikkia sen esineitä, sen henkeä. Haluan tämän pysyvän entisellään, sanoin.

Minusta tuntui, että jos koti pysyisi muuttumattomana, se olisi tuki ja turvapiste, että jokin asia tässä maailmassa olisi vakaa, muuttumaton, vaikka se ei minun kotini enää olisikaan.

- Minut on nyt valittu ensi vuoden alusta suuryhtymän johtajaksi, Waldemar sanoi. Talousjohtajamme lohdutti minua avioerostamme kuultuaan sanomalla –Sinulla on asema ja rahat ja sehän on puoli onnea! Pienoista katkeruutta tuntien totesin, että Waldemar oli oikeastaan melko tyytyväinen elämäänsä. Minulla ei ollut asemaa, ei rahaa eipä rakkaudestakaan voinut puhua. Olisin ollut valmis palaamaan entiseen, mutta tunsin, että mikä oli mennyttä, oli mennyttä – ja minä olin hävinnyt osapuoli.

   Raottaessani silmäluomiani olin edelleen autuaassa mielentilassa. Olin niin rakastunut kuin en koskaan aikaisemmin. Olin onnellinen, että olin saanut kokea niin syvän, koko ulottuvuuteni täyttävän tunteen. Aiemmin tällaista tunnetta en tiennyt olevan olemassakaan.

   Kuunvalo siivilöityi ohuiden verhojen läpi huoneeseen. Peiton alla tunsin Waldemarin lämpöisen jalan kosketuksen omaa jalkaani vasten. Hämärässä näin leveiden hartioiden ääriviivat. Mieleni teki painautua hänen selkäänsä vasten. Turvallinen selkä. Kysynpä aamulla, minkä nimen hän oli ajatellut autolle antaa. Mutta tällaisesta unesta en kyllä uskalla Waldemarille hiiskuakaan!

file:///C:\Users\Pepi\Documents\PASKA%202.docx