TOINEN NAINEN

   - Rakastan sinua – miehen kädet kietoutuvat vaimon ympärille keskellä keittiön lattiaa. Mies puristaa vaimon vartalon omaansa vasten, venyttäytyen täyteen mittaansa. Vaimon käsivarret ovat kevyesti miehen olkapäillä.       Rakastan sinua – mies toistaa ja puristaa vaimon lähemmäs itseään niin, että vaimo tuntee miehen koko vartalon omaansa vasten.

   Ulko-ovi on selkosen selällään. Pihalta kuuluu lasten ääniä. Vahtikoira istuu ulkoportailla ja katselee isäntäväkeään. Mies menee sulkemaan oven. Vaimo menee makuuhuoneeseen. Mies tulee perässä, sulkee myös makuuhuoneen oven, kumpikin riisuu shortsit ja T-paidan, katselevat toisiaan silmät hymyssä. Omituista kuinka tällaisessa tilanteessa – auringon paistaessa ja lasten leikkiessä pihalla ja itse ilman alkoholin turruttavaa vaikutusta – itsensä tuntee ujoksi. Kuinka lähes kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen voi joutua hämilleen katsellessaan puolisoaan kirkkaassa auringonvalossa ilkosen alastomana, molemminpuolisten toiveiden toteutuminen mielessä. Vaimo tuntee itsensä täysin avuttomaksi. Ei tiedä kuinka vuoteelle asettuisi miestään odottamaan. Niinpä hän seisoo ja odottaa.

Mies tulee vaimon luo, puristaa tämän itseään vasten. Vaimo tuntee miehen kaikki muodot. – Ja sitten he ovatkin jo vuoteessa. Mies hyväilee vaimon rintoja, painaa kasvonsa niiden väliin, suukottelee nännejä. Pitää vaimoa hellästi syleilyssään. Joka kerta, kun vaimo tuntee miehen rakkauden hellyttämät kädet ympärillään, hän ihmettelee, miten on mahdollista avioliiton säilyä näin tuoreena, näin hellänä, näin rakkaana näin kauan.

   Aviopuolisot makailevat vuoteessa. Mies tutkii vaimon vartaloa ja sanoo ettei tämä ole muuttunut näinä vuosikymmeninä.

- Olet yhä se sama perhonen ja kesätyttö, johon kaksikymmentä vuotta sitten rakastuin. Vaimo yrittää väittää vastaan ja samalla muistaakin, että passi pitää uusia. Täytyy ottaa valokuva, passissa oleva on jo viisi vuotta vanha. Saman kuvan hän oli antanut miehelleen.

- Missä se minun valokuvani sinulla on? vaimo kysyy.

- Työpöydälläni.

- Ihanko totta, oletko ihan varma? vaimon ääni on epäuskoinen.

- Tietysti, siinä se on ollut koko ajan, puhelimen ja pöytävalaisimen välissä.

- Minä luulin, että pidät sen pöytälaatikossasi ja vilkaiset sitä, milloin muistat.

- Eikä, se on pöydälläni.

- Sitten minä olen iloinen, ja minäkin pidän sinun kuvasi työpöydälläni! Vaikka olin kyllä aivan varma, että minun kuvani on laatikossasi ja olin päättänyt panna sinun kuvasi omaan pöytälaatikkooni. Mutta en minä nyt sitten.

   Seuraavana aamuna vaaleanvihreässä aamutakissa, tummakiharaiset hiukset korvan taakse sipaistuina, vaimo avaa oven puutarhaan. Aurinko, lintujen liverrys ja kesän tuoksut lehahtavat sisälle. Taas ihana lämmin kesäpäivä tulossa – huokaisee ja onnellinen hymy huulillaan menee keittiöön. Suorittaa tavanomaisia aamuaskareitaan, hyräilee itsekseen, vilkaisee keittiön seinäkelloa, pianhan koko perhe olisikin jo hereillä.

   Aviomies tulee keittiöön – parta ajeltuna, hampaat harjattuina, tummat hieman harventuneet hiukset taaksepäin kammattuina, vaimon silittämä valkoinen paita yllään – raikkaan ja komean näköinen, vaimo ehtii ajatella, kun mies tulee painamaan aamupusun poskelle. Vaimo nuuhkaisee – tuosta partaveden tuoksusta tunnistaisin mieheni mistä tahansa kansanjoukosta!

   Aamiaisen jälkeen vaimo on lähdössä pankkiin maksamaan laskuja. Hän ottaa lompakon ja passin esille. Tytär tulee unisia silmiään hieroskellen äidin viereen, katselee passikuvaa, katsahtaa äitiään, vertailee

- mielestäni olet sievä tässä kuvassa, hän sanoo.

- Etkö ole nähnyt kuvaa aiemmin, äiti kysyy.

- En ole.

- Etkö missään?

- En.

- Etkö ole nähnyt sitä vähän suuremmassa koossa valkoisissa kehyksissä?

- En!

- Etkö isäsi työpaikalla, hänen työpöydällään, sinähän olet usein käynyt siellä?

- En ole nähnyt siellä mitään kuvaa!

- Oletko ihan varma?                                                                         

- Olen!

Mieskin seisahtuu viereen, katselee kuvaa.

- Tytär ei ole nähnyt minun kuvaani työpöydälläsi, vaimo sanoo.

- Et ole nähnyt! Siinähän se on puhelimen ja valaisimen välissä.

- En ole nähnyt!

- No, joka tapauksessa asia lienee niin, että se kuva ei pöydälläsi ole, tytär olisi sen kyllä huomannut. Hän näki tämänkin passikuvan heti ja kommentoi sitä, vaimo sanoo.

- Mutta ensi kerralla, kun hän tulee työpaikalleni, hän voi tarkistaa, että se kuva on siinä! 

- Mielestäni se ei ole mikään todistus asian todenperäisyydestä. Helpostihan sinä siihen laatikostasi nostat. Mutta sinun kuvasi minä kyllä myös panen laatikkoon!

   Itse asiassa vaimo oli mielessään ollut melko varma, että mies ei kuvaa kirjoituspöydällään pitänyt. Vaimo tunsi itsensä noloksi, kun oli sillä lailla antanut vetää itseään nenästä. –Hän pitää minua kovin sinisilmäisenä. Monet kerrat olen joutunut toteamaan –olen liian hyväuskoinen. Mutta hänen rakkauteensa minä silti luotan! Niin helliä tunteita, niin syvää tyydytystä yhdessäolostamme ei taitavinkaan näyttelijä pystyisi vuosikausia näyttelemään – vaimo uskottelee itselleen.

   Sinänsä ei ole kovin merkitsevää onko kuvani mieheni työpöydällä vai ei. Mutta syy miksi hän piilottaa sen laatikkoonsa on sitäkin tärkeämpi – vaimo tuskailee. Se on seikka, joka asettaa koko avioliittomme kestävyyden vaakalaudalle. Se toinen nainen. Se nainen, jonka tunteita mieheni haluaa käsitellä hellävaraisesti, hienotunteisesti. Nainen, jonka aina näen kilpailijanani miehestäni.

   Jatkuvasti vaimoa puistattaa muisto syyskesäisestä matkasta Alpeille, ravintolaillasta ja yöstä.

 – Kuinka satuinkaan kulkemaan huoneen ohi juuri, kun vaaleatukkainen hieman kuluneen näköinen nainen sanoi kiihkeästi

 - olen sitä mieltä, että ihmisen täytyy saada pelata ”pokeria” ja pitää hauskaa ja tehdä sellaista silloin, kun haluttaa!

Ovi oli jäänyt puoliavoimeksi, seisoin nurkassa oven vieressä, seinää vasten painautuneena. Jähmettyneenä seurasin tapahtumia.

Nainen makasi vuoteella pitkiin mustiin, housuihin pukeutuneena, toinen jalka rennosti riippuen lattialla. Mieheni istui naisen jalkopäässä, vuoteen reunalla. Naisen silmät kostuivat, mietin, johtuiko se menneiden muistojen kaipauksesta vai tämän hetkisestä halusta. Naisen kuolemattomiin sanoihin sydämestään yhtyen mieheni huudahti kiihkeästi

- olen samaa mieltä! ja ojensi naiselle kätensä, johon tämä tarttui.

Ikään kuin naista näistä jumalaisista ajatuksista kiittäen mieheni painoi suukon naisen suupieleen.

Seisoin ja katselin. Mieheni ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ikään kuin ei olisi minua huomannutkaan. Halusin kysyä mieheltäni, koskiko tämä myös minun oikeuksiani, mutta jätin kysymättä. Yritin kääntää pääni pois, ettei minun olisi tarvinnut katsella näytelmää, mutta minulla oli sisäinen pakko seurata mieheni reaktioita.

   Suukko suupieleen muuttui intohimoiseksi suutelemiseksi. Silmät ummessa, koko olemuksellaan, koko sielullaan pari pusertui toisiaan vasten. Mieheni oli polvillaan lattialla, suu ammollaan suudellen. Hänen koko vartalonsa oli jännittynyt ja saatoin aavistaa peniksen liikkeet. En halunnut häiritä häntä, en kuulunut hänen maailmaansa! Näin, että juuri sillä hetkellä hänen maailmansa oli keskittynyt oman kehonsa nautinnontunteeseen. Koko ympäröivä maailma oli suljettu ulkopuolelle.

   Seisoin nurkassa ja katselin. Mietin, mitä tämä on? Onko tämä rakkautta, kun suon miehelleni tuollaisen nautinnon, onnen, olenko henkisesti näin suuri? Vai onko tämä välinpitämättömyyttä, koska minulle on saman tekevää, kenen kanssa hän on, voin suoda hänelle nautintonsa.

Sitten tunsin kauhua, pakokauhua, mutta olin kuin hypnotisoitu, minun oli pakko seurata tilanteen kehitystä. Kunnes omat silmäni kostuivat – minua rupesi itkettämään.

Yöstä on jo vuosia, mutta näky kalvaa mieltäni yhä. Painajaisuni, joka toistuu kerta toisensa jälkeen. En sitten ollutkaan niin avarasieluinen, olinkin haavoittuvampi kuin uskoinkaan. Nyt taistelen kummituksia vastaan.

   Nämä kummitukset tulevat jatkuvasti vaimon uniin. Epäilyksen käärme luikertelee mielen uumenista myrkkyhampaat iskuvalmiina. Mistä hän tiesi, oliko mies ollut hänelle uskollinen.  Ainakin miehellä oli hyvät mahdollisuudet toistuvilla ulkomaanmatkoillaan – Hampurissa – Roomassa – Pariisissa, aina silloin, kun vaimo ei kongressimatkoilla ollut mukana, hoidella pikku seikkailujaan ilman, että kukaan edes aavisti mitään. Houkutuksiahan – kauniita naisia ja halukkaita – niitä kyllä riittää. Mutta eivät ne olleet mahdolliset tilapäiset seikkailut, jotka veivät vaimon mielenrauhan. Vaikka hän ei tahtonutkaan myöntää, ei itselleen ja vielä vähemmän muille, hän oli mustasukkainen! Mustasukkainen siksi, että miehen työpaikalla ensimmäisen vaimon tunteet olivat määrääviä! Mies ei halunnut pitää toisen vaimon valokuvaa esillä, jottei loukkaisi ensimmäisen vaimon tunteita. Kuinka minä voisin sen hyväksyä? vaimo protestoi mielessään.

   Ajatuksissaan vaimo oli usein katsellut tuttaviensa epäsopuisia avioliittoja ja pohtinut, miten hänen omansa oli säilynyt niin suloisen raikkaana ja rakkaana niin kauan. Miksei se ollut jäykistynyt totuttuihin arkisiin kaavoihin? Sisimmässään hän tiesi vastauksenkin – toinen nainen tai lähinnä sen pelko. Pelko panee kilvoittelemaan!

   Toinen nainen! Sehän olin minä – sille ensimmäiselle vaimolle! vaimo muisteli. Ystävät olivat paljastaneet tälle, että hänen miehellään on toinen nainen! Että tämä toinen nainen oli varsinainen vamppi! Miesten nielijä! Ei mitään naisen keinoa kaihtanut! Pyydysti hänen miehensä! Minä puolustelin, että se aviosuhde jo silloin oli sisältä laho, ei sen haavoittamiseen tarvittu kuin yksi katse!

   Jotta tämä nykyinen avioliitto ei niin vähällä sortuisi vaimo oli päättänyt – minä haluan olla miehelleni se ainoa, korvaamaton, joka suhteessa, ketään toista ei miehen pidä kaivata!  – Panen kaikki valttikorttini likoon, kaikkeni teen, kaikkeni annan, jotta jokainen toinen nainen ajatuksistasi haihtuisi. Teen itselleni tilaa sinussa. Haluan täyttää koko mielesi, kaikki tarpeesi haluan tyydyttää – naisena, rakastajattarena, ystävänä.

   Mies on lähdössä työhön. –Tuletko pihalle vilkuttamaan minulle? hän kysyy, ottaa vaimoa kädestä ja vetää perässään. Tieten tahtoen vaimo antaa kätensä olla velttona miehen kädessä, ei pane vastaan, mutta ei liioin osoita halua tulla. Mies puristaa vaimon hellästi rintaansa vasten, kauan. Vaimo pitää käsiään ristissä rinnallaan eikä saa niitä irrotetuksi. Ei, vaikka mieli tekee kietoa ne miehen kaulaan ja vajota tämän lämpimään syliin. Mutta sisu ei anna periksi, seisoo kuin tikku.  Vain sisimmässään nauttii syleilystä, ruumis ei sitä halua paljastaa.

   Aurinko paistaa, linnut sujahtelevat taivaan sinessä, pyydystävät hyönteisiä pihapöntöissä odotteleville poikasilleen. Vaimo seisoo mieli hyytyneenä, katselee välinpitämättömästi kukkasia, joita hän ankarassa helteessä on väkisin yrittänyt pitää elossa. Jotkut niistä kukkivat. Mies istuu autossa, myös hän katselee kukkasia.

- Tuo klematis kukkii kauniisti – mies yrittää murtaa jäätä.

- Joo, vaimo vastaa. Sitten kääntyy mieheen päin.

- Tuo se minun valokuvani kotiin!

Hiljaisuus.

- Kumman niistä, sen suuremman vai pienemmän? 

- Tuo se, jonka annoin sinulle raameissa!

- Ai, se mitä pidän aina matkoilla mukanani. Se pienempi on myös raameissa. Se on työpöydälläni.

- Älä nyt taas rupea! vaimo huutaa. –Koeta kerrankin puhua totta!

Hiljaisuus. Vaimon katse on maahan jäykistyneenä. Ei näe mitään, ei aurinkoa, ei kukkia, ei lintuja. Hiljaisuuden jatkuessa vaimo katsoo miestään, tällä itkunpurskahdukseen vääristyneet kasvot. Samassa mies käynnistää auton ja ampaisee portista sellaisella voimalla, että kivet sinkoilevat ja hiekka pöllyää.

   Vaimo hätääntyy – tekee mieli rynnätä perään ja huutaa – anna anteeksi – peloissaan, että mies ajaa kolarin tai junan alle tai mies tekee jotain harkitsematonta. Mutta loukattu ylpeys kovettaa sisimmän. Pienisieluisuus hillitsee halut, ja niin hän kävelee pää painuksissa ja raskain askelin sisälle. Pelko kouristaa, mutta hän paaduttaa mielensä. -Nämä ovat taas niitä tehokeinoja, vaimo ajattelee. Mies ei voi sietää sitä, että hänet pannaan seinää vasten, että joku paljastaa hänet.

Vaimo tuskin ehtii sisälle, kun puhelin soi. Miehen masentunut ääni

- kaikki on niin huonosti!

- Huonosti, mikä on huonosti? vaimo kysyy.

- Kaikki!

- Mitä sinulla on sydämelläsi? vaimo kysyy viileästi, sisu ei vieläkään tahdo heltyä.

- Kaikki on huonosti, kun sinä olet tavoittamattomissa. Kun sinun kanssasi ei voi puhua. Joka tapauksessa se sinun valokuvasi on pöydälläni tässä edessä.

- Voihan se nyt ollakin, vaimo sanoo.

- Se on ollut siinä koko ajan, mutta tiesin, ettei sinun kanssasi kannata ruveta kiistelemään, et olisi kuitenkaan uskonut.

               

Hiljaisuus. Vaimo ajattelee –oikeassa olet, en usko vieläkään.

- No, tuo kuva on loppujen lopuksi pikkuasia. Saman tekevää onko se pöydällä, laatikossa vai onko sitä missään. Se on vain symboli. Tärkeintä asiassa ei ole kuva, vaan se, että on toinen henkilö, jonka tunteet sinä otat huomioon enemmän kuin minun. Sinä et halua loukata ketään ja sillä tavalla sinä kiellät minut.

- Maailmassa ei ole toista ihmistä, jota rakastaisin niin kuin sinua. Minulla ei yksinkertaisesti ole olemassa ketään muuta kuin sinut. Muista se! Minulla ei ole ketään muuta eikä tule olemaan ketään muuta niin kauan kuin elän. Siihen saakka, kun saan silmilleni multaa, sinä olet minun ainoani ja minä olen sinun ajatuksineni ja ruumiineni, sieluineni, kokonaan. Paina se mieleesi!

  

  Vaimo istuu nojatuoliin vajonneena, kyynelet vierivät valtoimenaan pitkin poskia. Ihana raukeus valuu mieleen ja ruumiiseen. Helpottunut olo. Myrsky on riehunut. Suloisen tyyni, raikas tunne täyttää mielen. Päivä paistaa kyynelten läpi. Osathan olivat muuttuneet päinvastaisiksi jo ajat sitten. Minä nykyinen vaimo, joka ennen olin se toinen nainen, olenkin nyt se ensimmäinen, ja hän joka, ennen oli ensimmäinen, onkin nyt se toinen nainen – ja sekin vain minun mustasukkaisessa mielessäni! Hullunkurista, kuinka roolit heittävät häränpyllyä! Ja koko draama projisoituu yhteen valokuvaan! Eikä mitään draamaa olekaan, ole koskaan ollutkaan!

  

   Vaimo makaa miehensä vieressä. Mies ilman yöpukua, oma yöpaita kainaloihin asti kääriytyneenä. Paljas iho paljasta ihoa vasten. On hyvä olo, turvallinen. Pimeässä autuas hymy vaimon kasvoilla.  Hänellä on tunne kuin katselisi kaunista kukkaa, juuri samanlainen hymy leviää hänen kasvoilleen, kun hän ihailee kukkasia. Onnellinen hymy.