S O L V E I G  

Hoitaja tulee hämärään huoneeseen, vain yölamppu luo himmeää valoaan. Katselee vuoteessa makaavaa vanhaa, elottoman näköistä naista. Säälittävän näköinen, silmät ummessa, kuin kuollut.

 -  Kunpa olisinkin saanut kuolla, mutta ei! Ne olivat laastaroineet kädenselkään injektioneulan, jota myöten telineessä riippuvasta pussista valui nestettä, tippa kerrallaan, tulehduksia parantavaa liuosta. Toisella puolella vuodetta iso happisäiliö, josta nenäletkut veivät happea hengitettäväksi.

-  Jos ottaisin letkut pois nenästä ja sulkisin nestepullon hanan ja vetäisin neulan kädenselästä! Antaisin itseni vain vaipua horrokseen - hengen haihtua ilmaan, kadota, pois.

-  Kukaan ei minua kaipaisi, ei yksikään ihminen, ei edes eläin. Kukat kotona ikkunalaudalla,

ainoat elolliset, jotka minun huolenpitoani tarvitsisivat  -  jonkin aikaa, kunnes nekin kuihtuisivat, kuolisivat. Yhtä vähän minua kukaan kaipaisi, yhtä vähän kuin kukkiani. Siivooja tulisi ja heittäisi ne pois. Samalla tavalla ne heittävät minutkin jonakin päivänä johonkin kuoppaan. Turha elämä. Täysin turha! Vanha nainen kapinoi.

   Tässä puolitajuttomana maatessaan hän näki koko olemassaolonsa turhuuden. Katkerana hän selasi elämäänsä. Syyttäviä ajatuksia kaikkia lähellään eläneitä kohtaan, kohtaloaan, Jumalaa kohtaan. Omaisiaan! Mitä omaisia ne sellaiset olivat! Jumala! Mikä Jumala se sellainen on!

   Mielessään vanha nainen kirjoitti syytelappuja jokaiselle vuoron perään. Jokaiselle, joka oli hänet elämässä nujertanut. Lappu lapun perään. Kirjoitti lapun, repi sen saman tien, kirjoitti uuden, repi senkin, ja taas uuden - koko yön hän kävi läpi elämäänsä, niin turhaa. Etsien vastausta - miksi, kuka, milloin, miten, missä syyllinen, syylliset!

  - Vihdoinkin tytär! huudahti isä, kun neljän pojan jälkeen saatiin perheeseen tyttö. - Kyllä neljä poikaa riittävät todistukseksi miehuuskunnostani! ylpeili isä. -Tästä tulee vanhuudenpäiviemme päivänsäde! hän iloitsi vaimolleen. - Kymmenen vuotta nuorempi kuin nuorin poikamme, pieni Skrapabulla! Kukapa olisi enää osannut odottaa!

   Ja mikä ihastuttava pieni tyttö siitä kasvoikaan. - Solveig, sol, meidän aurinkoisemme! Nimensä veroinen, kuin auringonsäde. Kuin pieni prinsessa, vaaleat kiharaiset hiukset korvallisilla pöyheiksi tupsuiksi isoilla rusettinauhoilla solmittuna. Aurinkoinen hymy. Aina kiltti, vaivaton lapsi. Niinhän kaikki sanoivat - oikein sopiva nujerrettavaksi, vanha nainen huokaisi voimattomana.

Miten auvoista perhe-elämää lääkäriperheessä vietettiinkään! Isä hoiti potilaitaan tunnollisesti ja taitavasti. Samoin perheensä talouden. Säästäväisenä miehenä hän vuosien myötä saikin kerättyä varsin huomattavan omaisuuden. Perheellä oli iso kaupunkiasunto ja melkeinpä linnamainen kesähuvila meren rannalla, osakkeet ja talletukset tekivät elämän turvalliseksi. Vaimo, tohtorinna, oli mieleltään hieman ailahtelevainen, mutta saikin olla. Palvelusväki hoiti kyllä talon arkiaskareet. Kun isoveli oli jo ylioppilasluokalla, Solveig-tyttönen oli vielä leikki-iässä.

  - Minun isoveljeni! Sinä ainoa ihminen maailmassa, joka olet todella välittänyt minusta!  -  Ummistettujen silmäluomien alta työntyy kaipauksen kyyneleitä, kastelevat ohuet harmaantuneet hiukset ohimoilta.

 - Siitäkö se alkoi? Sekö on syy elämäni kurjuuteen? Kansalaissota - punaiset, jotka ampuivat sinut, minun rakkaimman veljeni. Sinut, joka olet ainoa, joka minua koskaan on todella rakastanut. Olin sinun lemmikkisi. Sinun, joka aina leikit kanssani, ihan lapsellisiakin leikkejä. Joka aina autoit minua, sinä, jonka kanssa minulla oli salaisuuksia. Meillä oli salainen leikkipaikkamme metsässä, piilossa muilta. Minä halusin haudata sinne kivenkoloon ne viimeisenä kesänäsi yhdessä säilömämme kirsikkapurkit, ne ainoat, jotka jäivät vuosikymmeniksi kellarin hyllylle. Mutta en voinut erota niistä. Halusin nähdä ne ja muistaa sinua aina, kun menin kellariin. Ne ovat minun pyhäinjäännökseni. Ainoa käsin kosketeltava muisto sinusta. Siellä ne ovat vieläkin, sinnekö mahtavat jäädäkin. Siellä hyllyllä ne odottavat minua. Mutta jos minä en pääse niitä piilottamaan, niin joku ne minun jälkeeni heittää tunteettomasti menemään. Tietämättä niiden salaisuutta. Ja minä olen säilyttänyt niitä yli kahdeksankymmentä vuotta! Sinun muistoasi.

   Siihen ne lahtasivat sinut, jäälle. Sinut, veljeni, jonka juuri piti päästä ylioppilaaksi. Siellä jäällä ne ampuivat monta muutakin koulupoikaa. Nuori viaton, innokas isänmaallinen veri valui hankeen. Silloin kuoli myös minun elämäniloni. Olin vasta kuusivuotias. Mutta kaiken muistan! Kauhun, tuskan, sekasorron.

  - Äiti, sinua minä syytin kauan onnettomuuksistani. Enää en syytä. Kuka äiti voisi sellaisista menetyksistä selviytyä tervejärkisenä? Ensin vanhin poikasi, kohta perässä nuorempi,

16 –vuotiaana. Ei kestänyt veljen kuolemaa, hänkään. Sairastui, menehtyi muutamassa kuukaudessa. Näistä menetyksistä et koskaan toipunut. Sulkeuduit huoneeseesi. Nyt ymmärrän myös isää. Hän varmaan rakasti sinua syvästi. Ei kestänyt nähdä sinun tuskaasi, vaan yritti kohentaa mielentilaasi opiaateilla. Vähitellen vajosit yhä syvemmin huumeriippuvuuteen. Eikä isä raskinut katkaista kierrettä. Mutta sekään ei riittänyt, vieläkin enemmän sinua koeteltiin. Reumatautisena sait viimeiset vuotesi viettää vuoteessa.

  - Äiti, en minä sinua syytä! Kuinka voisinkaan, äitiparka! Ketä sinä voisit syyttää elämäsi tuhoutumisesta? Miten, miksi joitakin saa sillä tavalla kurittaa, miten elävänä tappaa? Sinua en syytä siitä, että elämänurani ei pankkineidinvirkaa pidemmälle edennyt. Hoidin sen kuitenkin tunnollisesti ja kunniallisesti, mutta ei se ollut sitä, mistä minä olin uneksinut, luovuus puuttui. Henkisesti tappavaa. Yhden tyhjän aukon vain täytti toinen tyhjyys. Sinä ymmärrät, ethän ole katkera minulle, vaikka minä olinkin katkera.

   - Mutta isä? Minkä takia sinä pakotit minut jäämään kotiin hoitamaan äitiä? Olihan meillä taloudenhoitaja ja varaa useampaankin. Minä en saanut lähteä opiskelemaan kuten veljeni saivat. Miksi? Jos olisin ollut poika, ei minulta olisi sellaista uhrausta vaadittu. Siinä meni nuoruuteni, siinä meni unelmani taidehistorian opiskelusta, siinä meni elämäni mahdollisuudet. Isä, miksi suljit elämän minulta?  Sinulle olen katkera! Olen! Sinunko tahtoosi alistuminen teki elämästäni turhan! Ajattelit vain äitiä, et yhtään minua, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla elämä elettävänä. Lieneekö äiti edes ollut iloinen siitä, että olin hänen seuranaan, luin hänelle, viihdytin parhaani mukaan. Suurimman osan ajasta hän makasi ilmeettömänä vuoteessaan, eli omissa harhamaailmoissaan. Yhden onnettoman sijasta meitä oli kaksi.

   - Ja taas minä olen toisten armoilla, saan vain mielessäni protestoida, kapinoida, kukaan ei minun mielipidettäni kysele, ei välitä, täytetään vain normit ja pykälät! Eikö ihminen saa päättää mistään itse -  ei edes kuolemastaan.

   Hoitaja hiipii kuin varkain vuoteen viereen, katselee hetken ruumiin näköistä vanhaa naista, kuulee keuhkokuumeisen lyhyen, pinnallisen hengityksen. Hengissä on. Ei aavistustakaan toisen sisällä tapahtuvasta myrskystä, myllerryksestä. Tarkastaa nestepussin - pian pitää vaihtaa uuteen -  mumisee, kontrolloi hapentulon happisäiliöstä, hiipii pois, sulkee oven.

   - Miksi ne eivät anna minun olla rauhassa, miksi ne eivät anna minun vain kadota, hävitä olemattomiin? Eivät ne itsekään katso minulla mitään virkaa olevan. Ei kukaan koskaan ole pitänyt minua tarpeellisena. Ennen vanhat saivat rauhassa kuolla keuhkokuumeeseen, se oli monien pelastus vanhuuden nöyryytyksiltä - elämän nöyryytyksiltä - mutta se on joku mies - sairaalan ylilääkäri, joka määrää minun elämästäni. Pannaan tiputukset ja happiletkut, koneet ja lääkitykset, että vain saavat lisää nöyryyttää.

   Mitä varten? Mitä tehtävää minulla nyt enää on, kun en ole nuorenakaan kelvannut tekemään muuta kuin mitä miehet ovat minut pakottaneet. Yhtään asiaa en ole saanut omasta vapaasta tahdostani tehdä.

 - Isä, minä en varmaan osannut elämässäni tehdä yhtään tekoa, josta minua olisit kiittänyt tai josta minua olisit arvostanut. Et edes avioliittoani hyväksynyt. Vastustit naimakauppaani viimeiseen asti. Mutta minkä sinä kolmeakymmentä lähentelevälle miehenkipeälle naiselle mahdoit. Vanhaksi piiaksi en ainakaan halunnut jäädä, eikä muita tarjokkaita paikkakunnalla ollut. Ja olihan mies pitkä ja komea, moni tyttö häntä liehitteli. Minusta olikin imartelevaa, että hän valitsi juuri minut! Isä, niin vihainen sinä seurustelustani olit, että et rukouksistani huolimatta edes häihini tullut! Sinua minä odotin viimeiseen hetkeen, mutta et tullut. Silloin olin siitä katkera - en enää. Nyt kyllä ymmärrän sinua, isä!

 - Entä sinä, minun aviomieheni, sinuako minun pitää syyttää?

Kyllä syytän, monestakin asiasta! Ethän sinäkään olisi minusta välittänyt, ellet olisi odottanut saavasi isäni kautta vaikutusvaltaa. Kyllä minä asian oikean laidan tiedän, vaikka olenkin pitänyt sen omana salaisuutenani. Ja saithan sinä, sait jopa arvostetun viran kaupungin ylimmässä johdossa. Sitten sinä laskit myös, että kyllä sieltä vielä tulee hyvä perintökin, kun appiukko kuolee. Tulee kaupunkitalo, kesähuvila - minun rakas pitsihuvilani - tulee osakkeita ja talletuksia. Tosiaan hyvä kauppa, naimakauppa.

   Mutta siinä sinä erehdyit pahan kerran! Siitä saan kyllä kiittää isääni, että en nyt makaa täällä sairaalassa kunnan armoilla.  – Kiitos isä, en ole tainnut ennen kiittääkään, viisaudessasi näit mieheni laskelmoinnin. Näit, että mies oli omaisuuden, ei onnen onkija, tai sitten omaisuus merkitsi hänelle onnea. Minun onnekseni laadit testamentin sellaiseksi, että kaikki minulle kuuluva perintö tuli vain minulle. Kiitos isä siitä!

 - Sinä, aviomieheni et koskaan ollut lämmin, hellä, rakastava. Olit sotilas ja komensit kuin sotilas alaistaan. Sain aina tyytyä sinun valintoihisi. Olit vaativa, olit jopa ilkeäkin. Et ymmärtänyt tuskaani, hätääni, kun en pystynyt edes lasta synnyttämään. Kaksi keskenmenoa ja kolmas elävänä syntynyt pieni tyttöni raukkani! Vain muutaman tunnin sain kokea äitiyden onnen, hentoa elämääsi sylissäni pitää! Siihen loppui avioelämä aviovuoteessamme. Eihän se mitään riemujuhlaa ollut aiemminkaan ollut, ei minulle eikä varmaan liioin sinulle. Jos olisit ollut minuun tyytyväinen et varmaan olisi jatkuvasti muualta vuodekumppania itsellesi etsinyt. Mutta nyt vuoteemme oli jäässä, muuri sänkyjen välissä, ei lämmintä käden kosketusta, ei hellää sanaa, ei ystävällistä katsetta. Vain jäätä. Sinä et välittänyt ja minä en uskaltanut. Miten harmaata avioelämämme olikaan sekä henkisesti että fyysisesti. Asuttiin saman katon alla, syötiin saman pöydän äärellä, käytiin työssä. Voiko sellaisesta elämästä olla kiitollinen? Tyhjästä, kun henki ja ruumis olivat tukahtua kaipaukseen. Kaikki oli vain piilotettava. Itkeä saatoin vain piilossa, pimeässä, kenenkään näkemättä tai kuulematta. Ainoa elämänmakuinen asia ja lohdutus olivat kesäiset purjehdusretkemme. Mutta kun syksy tuli, tuli ankeus.

   Vaikka tällaisia harmaita ja ankeita lienevät useimpien avioelämä olleet. Tuskin paljoa paremmin. Pitäisikö siitä olla kiitollinen? Että toisillakin meni huonosti. Ei protestoitu, ei erottu, kärsittiin hiljaa tai kiroten kohtaloa. Eroa ei otettu - eihän sellaisesta sopinut edes itsekseen ajatella, synti ja häpeä. Ja mitä muut ajattelisivat. Toista se on nykyisin. Ero otetaan heti, jos kaikki ei mielen mukaan mene, ollaan itsenäisiä ja itsekkäitä. Liekö sellaista uhrautuvaa rakkautta olemassakaan. Mutta rajansa se on uhrautumisellakin, tai ainakin pitäisi olla.

 - Mutta että minä en saanut pitää edes purjehdusretkiämme meidän kahden yhteisinä. Sinun piti viedä naisesikin purjehtimaan, ja minun silmieni edessä. Minä vain avuttomana seurasin sivusta. Olit pitkä, komea, atleettimies monen naisen ihailun kohde - ihmettelivätkin usein, kuinka olit niin mitättömän, harmaan hiirulaisen nainut. Mutta kyllähän koko kylä kuiskaili, että ahneus se oli käynyt rakkauden tunteiden yli ja ohi. Kyllä sinä tiesit, että minä tiesin naisseikkailuistasi, ethän yrittänyt edes salata - oikeastaan ylpeilit niillä. Nöyryytit minua. Minä nieleskelin katkeruuden kyyneleitä. Ihmisten silmissä olin ikään kuin kaikki asiat olisivat olleet kohdallaan. Mikään ei ollut kohdallaan.

 - Sen päivän, kun saavuit meidän laituriimme siltä viimeiseltä purjehdusretkeltäsi sen naikkosen kanssa, ja minun piti tulla rantaan auttamaan veneen kiinnittämisessä. Sen muistan! Sekä kauhulla että katkeralla riemulla.  Se oli sinun viimeinen purjehduksesi. Muistatko, niin ethän sinä muista, sinähän olet tuhkana hautausmaalla, mutta jos sittenkin kuulet tuskani siellä jossakin, niin sanonpa sinulle, että olen iloinen vielä tänäkin päivänä. Vannon, että en ollut ainakaan tietoisesti toivonut sinulle sellaista kohtaloa, mutta lieneekö Luoja katsonut, että minä naispoloinen olin saanut mittani kukkuroilleen, että maljani vuoti yli, kun antoi sen tapahtua. Siihen sinä tuuperruit laiturille aivoverenvuodon saaneena.

 - Nyt sinä olit minun armoillani! Enää eivät nuoret kiimaiset naiset sinuun vilkaisseetkaan, eivät vaikka vähitellen opitkin kävelemään, toista jalkaasi kepin varassa laahaten. Enää ei kielesi taipunut lemmensanoihin, puheesi oli epäselvää mongerrusta. Säälin tunteita sinä herätit et eroottisia haluja jos lähennellä yritit. Ja yritithän sinä! Mutta minä en sinua jättänyt! Ymmärrätkö? En jättänyt! Olisin voinut. Sinä ainakin olisit vastaavassa tilanteessa jättänyt minut. Minulla on kunniantunto, miten olisin voinut ramman raajarikon hylätä - pahansisuisenkaan. Mutta sinusta tuli vain entistä kiukkuisempi, vihaisempi, kärttyisempi. Huusit ja huidoit kepilläsi, iskenyt olisit, jos olisit kiinni saanut, mutta minulla oli kaksi ketterää jalkaa, etkä pyörätuolissasi minua tavoittanut.

 - Sen jälkeen sinä olit minun vallassani! Minä päätin mitä teemme ja milloin. Vihdoinkin sinä olit minun armoillani! Minä kuljetin sinua autolla, järjestin meille yhteisiä ulkomaanmatkoja. Silloin sinä sait tyystin turvautua minuun. Sain hieman korvausta kärsimistäni orjuuden vuosikymmenistä, jotka ikeesi alla olin elänyt. Vihdoinkin sain vähän vapautta ja itsemääräämisoikeutta - ja ehkä parasta, oikeuden määrätä myös sinun elämästäsi. Ne lienevätkin olleet avioliittomme valoisimmat vuodet, ainakin minulle. Matkustelimme ympäri Eurooppaa, kävimme myös Kreikassa jopa Egyptissä. Vihdoinkin sain hieman tyydyttää taidenälkääni, kun sain tutkia antiikin kulttuurin muistomerkkejä. Tiedätkö, nämä matkat ovat ainoa valoisa muisto yhteiselämästämme, ne ovat ainoa asia, joista voin vapaasti ja vilpittömän iloisesti kertoa muillekin. Niin, että vaikka sinä olit katkera halvautumisestasi, minä iloitsin.

 - Kyllä sinä, minun aviomieheni, olet aikamoinen kelmi ollut aina, mutta että sinä, kun minä makasin sairaalassa kuumeisena, puolitajuttomana, sinä rampa tunkeuduit sinne sisaresi kanssa vaatimalla vaatimaan, melkein pakottamaan, minua panemaan niemeni laatimaasi testamenttiin, jolla omaisuuteni siirrettäisiin kuoltuani sinulle. Sillä sinähän uskoit ja toivoit, että sille matkalleni olisin jäänyt. Mutta vaikka ruumiini oli sairas, mieleni oli vielä vankka. Onnekseni! Muuten makaisin tässä kunnan raakkina, köyhäinhoidon varassa. Reilu et ole minua kohtaan ollut, et edes silloin kun luulit minun tekevän kuolemaa! Mutta toisin kävi!

 - Eiväthän meidän koettelemuksemme tähän loppuneet, eivät varsinkaan sinun, ei elämä saanut vielä näin auvoisesti jatkua tai päättyä. Sait toisen halvauksen, edellistä ankaramman. Nyt et enää pystynyt pyörätuolista nousemaan, matkustamisesta ei haaveitakaan. Puheesi oli yhtä sekavaa ja epäselvää örinää. Mutta kiukkusi siitä vain yltyi. Karjuit kiukkusi minulle, niin että naapurit pidättelivät henkeään. Silmittömässä vihassasi huidoit minua kepilläsi kuin peto, olihan toinen kätesi vielä toimiva. Mutta minä pääsin helposti pakoon, onnekseni. Voimattomassa vihassasi raivosit. Vihassasi kohtaloa kohtaan, maailmaa kohtaan, minua kohtaan. Ymmärrätkö nyt minunkin tunteeni - et ymmärrä, et pysty ymmärtämään kenenkään toisen tuskaa, et ole koskaan pystynyt, kovasydäminen, julma mies. Pahimmassa kiukunpuuskassasi nousit ylös pyörätuolistasi hakataksesi minua - viha antaa yliluonnollisia voimia - mutta lysähdit lattialle. Minun piti soittaa ambulanssimiehet nostamaan sinut takaisin pyörätuoliin. Muistatko?

   Kaikki tarpeesi yritin hoitaa, myös ulostamiset ja virtsaamiset, vaikka voimani eivät siihen mitenkään olisi riittäneet. Koskaan et minua kiittänyt, mistään, koskaan. Sinusta se oli nöyryyttävää, en minäkään sitä rakkaudesta tehnyt. Se pienestä pitäen sisimpään sisään, alitajuntaan ympattu velvollisuudentunto. Kasvatus. Siinä se on. Nujerrettu toisten tahdon välineeksi jo kehdossa. Oma tahtominen alistettu toisten, voimakkaampien tahdolle.

 - Mutta nyt minä olin vahvempi kuin sinä! Olit minun armoillani! Minun, jota aina olit pitänyt lieassasi. Sinä olit minun liekani päässä! Saatoin lyhentää tai pidentää sitä mieleni mukaan, etkä voinut muuta kuin raivota. Ja sinähän raivosit! Oi, kuinka toivoinkaan, että olisit kuollut siihen toiseen kohtaukseesi. Ehkä toivoit sinäkin. Elämä molemmille tuskaa, kidutusta. Säälistäkin meitä molempia kohtaan toivoin kuolemaasi. Vielä enemmän sinun, kyllä minä sinua säälinkin!

 - Jumalani! Sinulleko minun pitää nyrkkiä puida, sinuako syyttää? Minua kohtaan olet ollut julmimmista julmin. Armoton minulle, sinä, jonka sanotaan olevan armon Jumala. Et minulle. Et edes sitä yhtä pientä tyttöäni antanut minun pitää. Sitä, jota kohdussani kannoin, jota rakastin yli kaiken, josta unelmoin. Jos olisin saanut edes sen pienen tyttöni omakseni - edes yhden lapsen olisit antanut - mutta et, et, et! Minkä tähden et? Olisin ollut hellä äiti, olisin hoivannut ja rakastanut. Kaikkeni olisin hänelle antanut, vaikka oman henkeni. Kukaan ei kiedo, ole koskaan kietonut käsiään kaulalleni, kukaan ei koskaan ole painanut poskeaan poskelleni, kukaan ei koskaan ole tuonut minulle äitienpäiväruusuja tai valkovuokkoja, kukaan ei koskaan ole iloinnut ilojani - niitä vähäisiä tai surrut surujani - niitä pohjattomia. Kukaan ei koskaan ole sanonut minulle - äiti. En koskaan saanut oikeasti tuntea, mitä on olla äiti - imettää lastaan, valvoa, uskoa, toivoa. Miksi senkin minulta kielsit, miksi? Miksi olet elämän antanut kohdella minua näin julmasti, miksi? Se ei ole antanut minulle rakkautta, läheisyyttä, hellyyttä, ei vanhempien, ei aviomiehen, ei lapsen.

 - Jumalani! Oletko minunkin Jumalani? Armoa et minua kohtaan ole tuntenut, et rakkautta, et sinäkään. Vaikka sinua rakkauden ja armon jumalaksi sanotaan. Ei armoa. Kärsi, kärsi että kirkkaamman kruunun saat ... Minä en kruunua kaipaa, vain vähän rakkautta - sitä et minulle ole suonut, et omaasikaan. Minulle et suonut yhtä pientä tyttöä, jota vuosikymmentenkin jälkeen sydämessäni kannan, kuin kohdussani. Sielullani sinut näen, sinut pienen heiveröisen tyttöseni, joka hengitit vain muutaman tunnin, sitten et enää. Siellä sinä olet haudattuna muiden omaisteni viereen. Nimikin sinulle ehdittiin antaa. Joten sinä olit olemassa. Hautakivestä luen sinun nimesi, luen yhä uudelleen ja ikävöin. Mielessäni pidän sinua sylissäni. Minulle olet olemassa aina ja iankaikkisesti. Unelmissani itken ja suutelen ja puristan sinut syliini, rakas pieni tyttäreni. Ainoa tosi rakkauteni.

  - Jumala! Minä syytän sinua! Minulle et pientä lasta antanut, mutta miehelleni annoit. Ja vieläpä pojan, jota hän aina oli toivonut! Mutta äiti en saanut olla minä vaan se avion rikkoja. Naimisissa oleva nainen. Heti kun oma aviomies oli muutaman kuukauden töiden tähden matkalla, ei malttanut himoaan, toisen naisen miehen otti ja teki tälle lapsen, pojan! Silloin murruin. Tuskani ja häpeäni olivat ylivoimaiset kestää. Mutta mies se oli silloinkin, naapurista, kun puuttui elämääni. Sattui kulkemaan autotallin ohi juuri sillä hetkellä, kun pakokaasu tuprusi suljettujen ovien alta. Miten lieneekin heti oivaltanut.

  - Mutta sinä minun mieheni, sinä vain kerskuit minulle saavutuksestasi. Koskaan et kuitenkaan saanut poikaasi julkisesti tunnustaa. Mikään salaisuushan se ei ollut. Takanapäin kuiskailtiin. Mikä nöyryytys. Mikä häpeä. Sen jälkeen minä vain kovetin luontoni ja kuljin pää pystyssä. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuolinvuoteellasi sinä, melkein mätänemistä vailla oleva vanha höperö, rupesit vaatimalla vaatimaan, että poika pitää tunnustaa sinun pojaksesi tai oikeammin sinut pitää tunnustaa pojan isäksi. Et yhtään ajatellut, mikä kauhea järkytys vasta aikuisuutta lähentelevälle nuorukaiselle olisi ollut kuulla, että sinä olet hänen isänsä, sinä raihnainen, rampa puhekyvytön ukonköriläs. Jos olisit katsonut peiliin, kuunnellut mongerrustasi, josta kukaan, en edes minä enää saanut selvää, jos järkesi olisi ollut yhtään kirkas, et moista olisi ehdottanut. Ja että mies, arvostettu professori, jota poika koko ikänsä oli rakastanut oikeana isänään, ja joka rakasti poikaa omana poikanaan, ei oikea isä olisikaan. Tuhoaisit senkin elämän, niin kuin olet tuhonnut minun. Sitä minä en sallinut! Onneksi lapselle - ja myös minulle - pakkomiellettäsi ei annettu toteuttaa.

   Nyt sinä olet poissa, isä on poissa, äiti on poissa, veljet ovat poissa - kaikki ovat poissa. Pian olen poissa minäkin. Mutta ne kirsikkapurkit minun täytyy vielä piilottaa sinne kivenkoloon, salaiseen piilopaikkaamme, sinun tähtesi, veljeni, sinä ainoa ihminen, joka koskaan olet minua rakastanut.