HELMI

On porottavan kuuma keskikesänpäivä. Mies ajaa Volvoaan ja murisee  – että pitikin lähteä kaupunkiin tällaisella ilmalla! Hiki virtaa pitkin paidan selkämystä, kainalot märkinä, kirpeä hienhaju sieraimissa.  – Kun autosta piti ilmastoinninkin mennä epäkuntoon juuri nyt! mies tuskittelee  –eikö se sinun hammaslääkärikäyntisi olisi voinut odottaa! Että pitääkin keskellä kesälomaa!

   Vaimo istuu hiljaa vieressä, puristelee hermostuneesti käsiään. –En kai minäkään olisi halunnut lähteä, kai minustakin huvilalla olisi ollut mukavampaa, olisi päässyt mereen vilvoittelemaan. Mutta minkäs minä mahdoin sille, että hammas juuri nyt rupesi vihoittelemaan, vaimo puolustelee. – Aina kaikki sairaudet osuvat kesälomalle ja viikonlopuksi. Onneksi sain ajan naapurissa asuvalta hammaslääkäriltä, vaikka kyllä sekin taitaa vähän lomatunnelmissa olla, sen ääni kuulosti niin oudolta. Ja olisithan sinäkin edes kesähelteellä voinut panna vähän kevyemmät vaatteet päällesi. Ei nyt aina tarvitse olla valkoinen tärkkipaita ja kravatti ja kokopuku. Kyllähän se naapurin pankinjohtajakin pitää kesällä sellaista T-paitaa.

-  Mutta minä en sellaisia hippivaatteita päälleni pistä! Minä olen herrasmies ja herrasmiehen tavalla pukeudun, niin kuin se professori. Valkoinen nenäliinakin aina taskussa. Eikä valkoisia sukkia, ei koskaan!

   Mies kaartaa autonsa kotitalon asfalttipihalle.

-  Mitä hittoa! Kuka saatana on parkkeerannut autonsa minun autopaikalleni! hän karjaisee niin, että varpuset säikähtäneinä lehahtavat piikkipensaasta koivun ylimmille oksille.

Ja siinä se todellakin on, vieras auto, miehen autopaikalla. Näkyvillä ei ketään, ei ainoatakaan  ihmistä, joka osoittaisi merkkiäkään siitä, että olisi ollut syyllisyydentuntoisena valmis korjaamassa autonsa pois.

-  Mitäs nyt tehdään, soitetaanko isännöitsijälle, vai poliisille? mies aprikoi puoliääneen, ottaa kännykän, avaa sen. Ruutuun ilmaantuu teksti: AKKU LOPUSSA.

-  Sekin vielä! mies manailee.

Vaimo nousee autosta, katselee pihan ympärillä nousevien 7-kerroksisten talojen ikkunoihin nähdäkseen jotain elonmerkkiä, ei mitään liikettä missään.

   Aurinko paahtaa, kuumuus väreilee asfaltilla. Ilmassa yököttävä lämmin lemu. Kärpäset surisevat ympärillä.

-  Onkohan roskakuskikaan käynyt tyhjentämässä roskapönttöjä, vaimo mutisee itsekseen. Hiki virtaa norona kainaloista. Vaatteet liimautuvat ihoon.

-  Saatana, kuinka kukaan menee röyhkeästi panemaan autonsa toisen paikalle! Ei enää saa omaa maksamaansa paikkaa jättää hetkeksikään tyhjäksi, kohta joku jätkä on käyttämässä sitä hyväkseen! Eikä viitsi maksaa maksullista paikkaa kadulla! mies ärisee.

Vaimo menee tutkimaan vierasta autoa.

-  Se on Mersu, eikä mikään romu, melkein tuliterä ja poleerattu, hän sanoo miehelleen.

-  Olkoon vaikka mikä, vaikka Rolls-Royce, ei sillä ole oikeutta olla minun paikallani, minne minä nyt omani panen? mies tuskailee kiukun ja helteen uuvuttamana. –Ja kuka sanoo, ettei se olisi vaikka varastettu!

   Samassa porttikäytävästä ilmestyy rennosti askeltaen pitkätukkainen hontelo nuori mies, toisessa kädessä iso koira talutushihnassa, toisessa tutunnäköinen muovikassi. Kaveri menee Mersun luo, avaa oven ja panee kilahtavan muovikassin sisälle. Vaimo ehtii ajatella, että no nythän se kaveri lähtee ja paikka vapautuu. Mutta mies lukitseekin oven ulkopuolelta ja on lähtemässä matkoihinsa. Silloin vaimo ryntää miehen eteen.

-  Tämä on meidän autopaikkamme, ette voi jättää autoanne siihen! hän sanoo vaativasti.

-  Mitenkä niin, eihän tässä lue missään, että se on kenenkään paikka ja onhan täällä muitakin 

vapaita paikkoja, pankaa autonne johonkin niistä! mies sanoo ja aikoo lähteä.

Mutta nyt vaimo haluaa näyttää aviomiehelleen, että kyllä hänkin osaa puolensa pitää ja kädet tukevilla lantioillaan hypähtää seisomaan kaverin eteen niin että täyteläiset rinnat ohuen kukkamekon alla heilahtavat.

-  Nämä ovat kaikki maksullisia paikkoja, ettekö osaa lukea, vai ettekö näe kylttiä? Siinä lukee    YKSITYISALUE. Se tarkoittaa, että tämä ei ole mikään yleinen parkkipaikka, ymmärtääkö herra?

-  No, pyydän anteeksi, sanoo kaveri helistellen auton avaimia kädessään - mutta kun minä olen ottanut pari kolpakkoa niin minä en kyllä aja autoa mihinkään!

Vaimo ehtii hieman heltyä, onhan se kunnollinen nuorimies, kun osaa pyytää anteeksi ja sitten ehdottomasti kieltäytyy astumasta rattiin, kun on tullut ottaneeksi pari kolpakkoa, sehän osoittaa vastuuntuntoa.

   Aviomies tulee vierelle, katselee kaveria, - on kyllä ottanut vähän enemmänkin kuin pari kolpakkoa, jos ei sitten huumeita, miettii.

-  Korjaa se kärrysi nyt vain sovinnolla pois! Mutta kaveri on itsepintainen.

-  Minä en auton rattiin mene! Ettekö te voi panna autonne johonkin toiseen paikkaan, onhan 

täällä tyhjiä paikkoja vaikka kuinka paljon, hän tivaa.

-  Minä en autoani toisen paikalle pane! Kohta voi minulla olla sama tilanne, jos autopaikan

omistaja ilmestyy paikalle.

-  Ajakaa te minun autoni toiseen paikkaan, kaveri tokaisee.

-   Minä en vierasta autoa aja! sanoo mies päättäväisesti, katselee kaveria tutkivasti – onkohan

se jäänyt rattijuopumuksesta kiinni, kun noin jämpti on, onkohan sillä ajokorttiakaan enää, 

aprikoi itsekseen.

-  No soitetaanko poliisille? mies heittää uhkaavasti.

-  Eihän nyt, hätääntyy kaveri. Minulla on tässä toinenkin ongelma, minulla ei ole avaimia

tuonne asuntoon ja minun pitäisi saada tämä koira sinne. Kaveri työntää koiran talutushihnaa vaimolle

-  pitäkää tätä niin menen etsimään apua!

Myöntymistä odottamatta työntää hihnan naisen käteen. Vaimo seisoo ison susikoiran kanssa, - jospa se vaikka puraisee ventovierasta, vaimo miettii peloissaan hihna kädessään. Kaveri menee erään ikkunan alle, panee kädet torveksi suulleen,

-  Ekku, nouse ylös, Ekku!! Koko piha kaikuu.

-  Ekku, Ekku nouse ylös! Lopulta pitkähiuksinen laihanlainen kaveri ilmaantuu neljännen kerroksen ikkunaan.

-  Tule alas! kaveri karjuu.

 Vähitellen Ekku ilmestyy sotkuisine hiuksineen pihalle. Mutta hänkin on ottanut vähintään pari kolpakkoa. Kaverit sanovat menevänsä soittamaan apua ja katoavat koiransa kanssa porttikäytävään, vaimo katoaa hammaslääkärin vastaanotolle. Aviomies jää seisomaan keskelle helteistä pihaa. Hikikarpalot vierivät pitkin puolikaljua päätä, kravatti puristaa, pikkutakki kiristää. Kärpäset pörräävät ympärillä.

   Vaimo soittaa ovikelloa, summeri pirisee, hän vetäisee oven auki. Keskellä eteisen lattiaa seisoo iso susikoira, se sama hurtta kuin pihallakin. Karvat pystyssä, hampaat irvessä, murisee. Vaimo nauliutuu ovensuuhun. Samalla vastaanottohuoneen ovi tempaistaan auki. Oviaukossa seisoo pitkätukkainen kaveri, se sama, joka oli parkkeerannut autonsa meidän autopaikallemme, vaimo tunnistaa heti. Valkoisessa takissa.

-  Mitä, sinäkö hammaslääkäri! hän huudahtaa tyrmistyneenä.

-  No, eikö minulla ole valkoinen takki päälläni? vastaa kaveri ja levittää avonaisen takkinsa  

liepeet naisen nähtäväksi.

-  Mutta ette te ole se, jonka minä tunnen, jolla on vastaanotto tässä huoneistossa.

-  Älkää hyvä rouva siitä välittäkö, se vanha juoppo on jossakin etelän auringossa nuoria tytyjä

 narraamassa, ei kai se tällaisella kesähelteellä saastaisia haisevia suita rassaa, ei sen tartte!  

Minä tuuraan nyt vähän aikaa. Rouva on hyvä vain ja tulee peremmälle.

   Vaimo katselee kaveria epäuskoisena. Voiko tuo tosiaan olla hammaslääkäri? Tokkopa tuosta niin vaativaan työhön on, hän aprikoi mielessään. Mutta hammasta särkee ja poski alkaa olla turvoksissa. Jotain apua pitäisi saada, koko kesä menee muuten ihan pilalle.

-  Mutta kun tuossa on tuo koira, se ei ole kovin ystävällinen, saa vaimo sanotuksi valmiina

livahtamaan ulos.

-  Ekku, tules tänne, vie toi dogi ulos, eikä tartte vähään aikaan takaisin tulla! kaveri huutaa toiseen huoneeseen.

Ekku hoipperoi eteiseen kalsareissaan, ottaa koiran ja menee ovelle.

-  No saakeli sentään, otat sä mieluummin jeparit kuin rotsin niskaasi? Et säkään nyt pelkissä       kalsareissa kadulle voi mennä, tajuutsä? vaikka siellä helvetinmoinen helle onkin, ne jeparit  

korjaa kyllä sut viileempiin paikkoihin, sitäksä haluut? Ja heittää kaverilleen naulakosta

veritahraisen lääkärintakin.

   Vaimolla on iho noussut kananlihalle, vilunpuistatuksia keskellä kesähellettä.

-  No, armon rouva, reitti on selvä, tänne vain, tässä on potilastuoli, olkaa niin hyvä ja istukaa. Vaimo istahtaa epäröiden tuolin reunalle.

-  Jos minä kuitenkin jättäisin tämän hoidon toiseen kertaan, hän saa sanotuksi, eikä sitä       hammasta enää pakotakaan.

-  Mutta rouva kiltti, te olette varannut ajan minulta, ette voi noin vain lähteä, olen varannut teille tunnin aikaa, ja aika on rahaa, senhän varmaan armas aviomiehennekin on teille monta kertaa sanonut. Olisinhan voinut ottaa jonkun toisen potilaan tähän, jos en olisi varannut sitä juuri teille. Olkaa hyvä vain ja istukaa rennosti siinä tuolissa – noin, juuri noin – ja nyt minä lasken tätä tuolia taaksepäin, pääsette oikein mukavaan makuuasentoon, rouva kiltti, älkää jännittäkö noin kamalasti, olkaa aivan rentona!

   Vaimo puristaa rystyset valkoisina, kädet hikisinä potilastuolin kädensijoja, yrittää kiskoa itseään istuma-asentoon, mutta tuolin selkänoja kallistuu yhä enemmän ja enemmän taaksepäin. Hän on valmis ryntäämään ylös, mutta jalat vain nousevat ylemmäs ja ylemmäs, pian suoraan kohti kattoa hänestä tuntuu. Vaimo haukkoo henkeä, veri pakkautuu päähän, sydän pomppailee epätahdissa, ääni salpautuu.

-  Rouva-kulta, älkää jännittäkö, rentoutukaa!

   Tohtori istahtaa työtuoliinsa, liukuu vaimon viereen, jalat harallaan potilastuoli jää hänen syliinsä, kietoo vasemman käsivartensa vaimon pään ympärille niin, että se jää hänen kainaloonsa, rintaansa vasten, syleilyynsä. Käsivarsi kietoutuu hellästi naisen olkapään ympäri, vaimo sävähtää, posket punehtuvat, – näin lähellä minua ei mies ole ollut moneen vuoteen. Hän pidättää hengitystään, pyörryttää.

Vaimo kostuttaa kielenkärjellään mielenkuohusta kuivuneita huuliaan.

-  Mitä se tohtori-minua-tuolla-tavalla-katselee? hän saa sanotuksi.

-  Kun rouvalla on niin seksikäs suu, niin kauniinmuotoinen Amorin -kaari ja pehmeät huulet,    suudeltaviksi luodut. Kyllä rouvan aviomiehellä on ollut onni, kun tuollaisen naisen on saanut.

   Vaimo kuuntelee kummissaan, kuumissaan. – Ei ikinä koskaan kukaan ole sanonut, että minulla on kaunis Amorin -kaari, nainen on mielenmyllerryksessään ihan sekaisin – eikä se mies ole milloinkaan sanonut, että minulla on pehmeät huulet. Eihän se ole suudellutkaan minua enää moneen vuoteen, ainahan se on vain kiireissään tulossa tai menossa, jos ei sitten kuorsaa.

-  Voisiko rouva nyt avata suunsa, katsotaanpa millaiset helmihampaat sieltä pehmeiden huulten takaa paljastuvatkaan?

Vaimo avaa suunsa puoliraolleen, kyllähän hän tietää, ettei siellä mitään helmihampaita ole, ei

enää moniin vuosiin, moneen kertaan paikattuja ja muutama hammas jo vedetty poiskin. Hävettää.         

-  Ei minulla mitään helmihampaita, kuuluu kuiskauksena.

-  No ei rouvan tarvitse ollenkaan ujostella, kyllä minä olen nähnyt monen näköisiä suita. Oikealla kädellään tohtori avaa raotettuja huulia hellävaraisesti hieman enemmän.

-  Kyllä rouvalla on sitten kaunis hipiä! Ja niin ihanan pehmeät muodot. Tuollaisista naisista minä pidän!

Vaimoa rupeaa jo nolottamaan.

-  Enhän minä, lihavahan minä olen, mieskin sanoo aina, että puoletkin riittäisi.

-  Se mies ei sitten ymmärrä mitään hyvän päälle! Minä taas en voi sietää sellaisia

ruumisarkkulautoja, vilunväreet kulkevat lävitseni, kun vain ajattelenkin! Kyllä naisen pitää

naiselta näyttää ja tuntua! Rouvalla on niin houkuttelevan pyöreä povikin, huomasin sen jo

tuolla pihalla, ihan tekisi mieli painaa pää sitä vasten. Saanko, voi ettehän pahastu, että olen

näin rohkea, mutta te olette niin, niin, niin en edes tiedä miten sen sanoisin! Houkutteleva!

En tiedä milloin olen viimeksi teidänlaisenne naisen kohdannut!

   Vaimolla sydän tykyttää entistä kiivaammin. – Ikinä se mies ei ole sanonut, että se haluaisi painaa päänsä minun povelleni. Ei silloinkaan, ennen. Silloin kauan sitten, kun se vielä samaan sänkyyn tuli, se teki vain sen minkä teki, sanaa sanomatta, muita paikkoja tunnustelematta, niin kuin minussa olisi ollut vain se yksi paikka. Ja nyt se ei vuosiin ollut välittänyt minusta enää senkään vertaa, enää silläkään lailla. Sänkyyn kun tuli, selkänsä käänsi ja kohta kuorsasi. Kyllä minä olen monet yöt saanut yksinäisyyttäni itkeä. Vain naistenlehdistä olen sellaisista ihanista hyväilyistä saanut lukea. Ja sitten ne orgasmit ja G-pisteet. Mitä ne sellaiset ovat? Kateellisena kuuntelen, kun naiset riettaasti kertovat hulluksi tekevistä öistään, miten he tulevat! Kyllä minunkin yöni minut hulluksi tekevät, mutta muusta syystä. Vaimon ajatukset vilistävät, sydän hakkaa haljetakseen.

         

-  Kun nyt olemme jo melkein ystäviä, enkö voisi saada kutsua rouvaa etunimellä?

-  No, minulla on kyllä ihan vanhanaikainen nimi, en tiedä kehtaanko edes sanoa, ei sellaista

tänä päivänä kenellekään anneta.

-  No, sanokaa nyt vain, minä olen Jonne.

-  Helmi minä olen.

-  Helmi! sehän on ihana nimi. Se on juuri sinulle sopiva! Kuinka vanhempasi ovatkaan osanneet antaa sinulle noin osuvan nimen. Olisihan minun pitänyt arvata! Eihän sinulle mikään muu nimi sopisikaan! Helmi! Sinä olet Helmi! Helmi sinä olet helmi! Johan minä kutsuin sinua helmihampaaksikin! Ja kuule, eikö ole hassua! Juuri viime yönä näin unen, jossa minulla oli kämmenelläni iso valkoinen helmi, ja minua kehotettiin varmistamaan sen aitous jollakin todella pätevällä asiantuntijalla! Itse asiassa minähän näin unta sinusta! Sehän oli selvä enneuni! Ja kyllä se on minun sydämeni, joka on paras asiantuntija! Tiedätkö mikä se helmi itse asiassa on? No tokihan sinä sen tiedät, olethan älykäs ja sivistynyt nainen, helmihän kehittyy simpukan kuorien sisällä. Kun kivihiukkanen hankautuu riittävän kauan helmiäistä vasten, simpukka suojaa itsensä erittämällä helmiäistä sirun ympärille. Juuri sinullekin on varmaan käynyt näin. Minä melkein arvaan – niin näinhän minä hänet tuolla pihalla eikä hän erityisen lämmintä vaikutelmaa minuun tehnyt – niin suothan anteeksi, kun rohkenen arvostella sinun armasta puolisoasi – mutta minusta näytti siltä, että se sinun rakas aviomiehesi ei oikein osaa arvostaa sinua, sinä olet joutunut suojaamaan itsesi, suojautumaan häneltä. Enkö olekin oikeassa? Sinä olet kuin simpukka, suljet kuoresi ja pidät helmesi salassa. Vasta kun se todella oikea helmenpyytäjä osuu paikalle, vasta silloin avaat kuoresi, vasta silloin luovutat helmesi. Enkö olekin oikeassa? Minusta tuntuu, että minä olen se oikea helmenkalastaja, sano että olen. Minä kaipaan syliäsi, saanko avata simpukankuoresi, saanko sukeltaa etsimään helmeäsi? Sano että saan!

   Vaimo makaa melkein lamaantuneena, hän leijuu tiedottomuuden rajamailla. Aviomies kuumalla asfalttipihalla oli kauan sitten haihtunut savusumuun. Vaimolla on lämmin ja hyvä olla, hän on rento, täysin rento. Ei kukaan koskaan ikipäivinä ole puhunut minulle noin runollisesti. Että minä olen simpukka, että minulla on helmi. Helmi, jota joku kaipaa, ihan himoitsee, tunnen sen. Ja simpukankuoret avautuvat, helmenkalastaja sukeltaa, pyydystää helmen.

Oliko se totta? Vai unta? Vai toiveunta? Vaiko houreita?

Mutta nyt minun ei tarvitse lukea siitä naistenlehdistä, ei itkeä, olen vihkiytynyt salaisuuteen, riittää, kun suljen silmäni. Minulla on ikioma helmenkalastaja.

 i