TYHJÄT  KÄDET

Haluaisin unelmoida itseni kauas pois, kauas nykyisyydestä, vaimo vaikeroi. Haluaisin unelmoida itseni taivaanlinnuksi, vapaaksi kaikesta sitovasta. Kaikesta vastuusta, kaikista odotuksista, joita minuun kohdistuu. En haluaisi olla sidottuna 42 ikävuoteeni – se vie minut vanhuuteen. Kaipaan sitä aikaa, jolloin hyppelin kuin lapsi, mutta halusin olla hypähtelemättä, jotta en olisi kuin lapsi. Haluaisin olla jotain muuta kuin mitä olen. Olen masentunut. Tuntuu kuin elämässäni ei olisi sisältöä. Otapa selvää! Mitä haluan? Missä on ongelmani ydin?

   On jo puoliyö. Vaimo kieriskelee rauhattomana vuoteessaan, mies makaa omassa vuoteessaan, yrittää nukkua. Vaimo sytyttää yölampun, nousee istumaan. Jalat ristissä vuoteessa istuen, huokailee raskaasti, huojuttelee vartaloaan, tuskaisena hieroskelee käsiään. Taas on tullut yksi selvittelyn hetki. Epätoivoisena vaimo valittaa

-  En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, mitä tekisin elämälläni.

-  No, sano mitä sinä haluaisit tehdä, mies sanoo unisena.

-  Sepä se, haluaisin niin monia asioita enkä tiedä mihin voimavarani ja jäljellä oleva aikani riittäisivät.

-  Kerro nyt kuitenkin jotakin, mitä haluaisit tehdä.

-  En voi. Sinä pidät minua täysin naurettavana, mielestäsi minulla ei kuitenkaan olisi lahjoja eikä muitakaan edellytyksiä unelmieni toteuttamiseen. Sen lisäksi on niin monia asioita, joita haluaisin tehdä, enkä itsekään tiedä, mikä niistä olisi etusijalla.

   Mies on jo täysin hereillä, vaimon mielen ailahtelut ovat entuudestaan tuttuja, ei kannata yrittääkään nukkua ennen kuin asiat on jollakin tavalla selvitelty.

- Sinä haluat kaikkea muuta kuin sitä mitä sinulla on! Sinä poljet jalkojesi alle kaikki ne hyvät asiat, jotka omistat etkä anna niille mitään arvoa. Sinä havittelet vain jotain muuta tietämättä tekisikö sekään sinua onnellisemmaksi. Odotellessasi tuskaisena parempaa elät, kunnes huomaat liian myöhään, mitä hyvää sinulla on ollut. Ei ihmisillä yleensäkään ole sellaisia onnen tiloja, joita sinä tavoittelet. Pieniä onnen hetkiä ehkä, mutta ei pysyvää onnen tilaa. Sinun täydellisyyden tavoittelusi on saavuttamattomissa. Sinä haluaisit olla aurinko! Jos vertaat asemaasi ja sitä mitä sinulla on, ympärilläsi olevien ihmisten elämään, et voi muuta kuin kiitollisena todeta, että sinulla on ollut onnea.

-  En voi verrata itseäni toisiin, se ei lohduta minua yhtään. Ei minun onnentunnettani lisää se, että näen toisetkin onnettomina, pikemminkin päinvastoin. Haluaisin, että kaikki olisivat onnellisia! Ei kysymys ole aineellisesta hyvinvoinnistani – maallinen ei minun tyhjiötäni täytä. En saata uskoa, että minut olisi luotu vain syömään, ulostamaan, lisääntymään ja kuolemaan. Onko se suuruudenhulluutta? Miksi olisin sen arvokkaampi kuin onkiliero? Sekin syö, ulostaa, lisääntyy ja muuttuu mullaksi. Kuinka voisin olla sen suuriarvoisempi? Tai sitten liero on yhtä arvokas kuin minä.

   Huojuvat varjot seinällä heijastavat vaimon rauhatonta mieltä. Mies pitelee vaimon tuskaisia käsiä rauhoittavasti omissaan

- jos katselisit itseäsi ulkopuolisen silmin, ihailisit saavutuksiasi suunnattomasti – ja                 kadehtisit! Mutta sinäpä vähättelet!

   Vaimo on jatkuvasti pohdiskellut elämänsä tarkoitusta. – Perimmäinen syy tuskaisuuteeni on tämä kalvava riittämättömyyden tunne, joka tulee syvältä sisimmästäni. Jos pystyisin löytämään itseni, luovimaan syvyyksiin ja näkemään mustan aukkoni, voisinko ehkä saada vähän valoa siihen. Voisinko oppia rakastamaan itseäni enkä vain arvostelemaan? Voisinko oppia antamaan anteeksi puutteeni ja hyväksyä sen, että en ole aurinko.  Mutta itsearvostus on kitketty minulta jo hamassa lapsuudessa ja auktoriteettiuskon siemen kylvetty sieluuni jo kehdossa. Kunpa vielä löytäisin sanat ajatuksilleni, nekin ovat tässä tyhjyydessäni unohtuneet. – Mutta pystynkö minä edes ajattelemaan? Ja mitä se hyödyttäisikään – ja eivätkö kaikki ajatukset ole jo ennen minua ajateltu, kaikki sanat sanottu, kaikki teot tehty! Samat ajatukset, samat sanat, samat teot yhä uudelleen ja uudelleen – samat virheet, vihat, rakkaudet – kaikki tunteet! Ei ole tunnetta, jota joku toinen ei olisi jo tuntenut! En siis ole mitenkään ainutlaatuinen, vaikka niin haluaisinkin itselleni uskotella! Kuitenkin sanotaan, että jokainen on ainutkertainen, tärkeä. Tärkeä kenelle? Minulle itselleni! Toisille korvaamaton! Niinhän minäkin luulen! Kun olen poissa, en ole tärkeä muille kuin maan matosille. Ne kalvavat lihan luistani, muuttavat sen mullaksi, joka kasvattaa ruohon päälleni, ehkäpä kedon kukankin. Se on muisto minusta. Vaimolle tulee ihan hymy silmiin. – Sehän onkin oikeastaan ihan lohdullista! Minusta tulee kukkanen! Kaunis kukkanen! Kissankello? Päivänkakkara? Kunhan en vain putkahtaisi maasta nokkosena, sehän voisi poltella lasten paljaita kinttuja, tai vaatteisiin takertuvana takiaisena!  Mutta kukkasetkin kuihtuvat, kuolevat, muuttuvat mullaksi. Mutta juuret jäävät!  Ne kasvattavat uuden kukkasen, uuden muiston minusta. En siis ole maan matosta kummempi, sekin maatuu, kasvattaa ruohon päälleen, ehkä kukkasenkin, vain vähän pienemmän. Mutta sen pahat teotkin ovat pienempiä kuin minun. Se ei ole muuta kuin syntynyt, syönyt, kasvattanut uusia matosia, kuolee, maatuu. Niin kuin minäkin. Mitä muuta olen tehnyt – syntynyt, kasvanut, syönyt, ulostanut, nukkunut, lopulta ikuiseen uneen. Maaksi muutun.

   Huoneen hämärässä, yön pimeydessä – mielen pimeydessä – vaimon silmien vaativa kiilto kahlitsee miehen katseen

-  eikö sinunkin mielestäsi ihminen ole pöyhkeän itseriittoinen, kun katsoo olevansa kuolematon, iankaikkinen. Minun on vaikeaa kuvitella, että ihminen, katala, matalamielinen ihminen olisi niin tärkeä tässä sfäärissä, että hän olisi kuolematon. Jos kerran onkiliero ruumiineen, sieluineen, vaistoineen katoaa alkuaineiksi, niin miksei ihminen? Ei kai ihmisellä voida katsoa olevan onkilieroon nähden muuta eroa kuin kehittyneemmät vaistot – ahneus itsenä säilyttämiseen ja muiden elollisten tuhoamiseen.

Mies tuskin ehtii hengähtää, kun vaimo jo jatkaa.

-  Olenko siis maan matosta parempi, tärkeämpi? En! Pahempi! Pystynkö edes laskemaan, kuinka monta mieltä olen pahoittanut, kuinka monta pahaa sanaa sanonut, kuinka monta kyyneltä olen toisten silmää nostattanut, kuinka monta pahaa tekoa tehnyt? – Riittääkö laskutaitoni tai rohkeuteni?

-  No, et sinä nyt sen pahempi ole kuin moni muukaan! Miksi sinä itseäsi piiskaat, suorastaan rienaat? Jokainen pahoittaa toisen mielen aina joskus, jos ei tahallaan niin tahattomasti. Ei synnitöntä ihmistä ole vielä maan päälle luotu. Ja kyllä sinä olet rakastanutkin!

-  Olen, olen! Enkö rakastakin, jotta minua rakastettaisiin, jotta itselläni olisi autuas olo! Sanotaanhan –Minkä haluat toisten tekevän sinulle, tee sinä se myös heille! –Eikö se ole puhdasta egoismia? Kun toista olet rakastanut, itseäsi oletkin rakastanut! Sanotaan myös, että rakkaudella voi ravita toista, ilahduttaa, tehdä onnelliseksi.

-  Niinhän sinä minut teetkin! Mies kietaisee käsivartensa vaimon ympärille.

-  Onnelliseksi! Mitä se on? Hetki, tuokio, ohikiitävä uni, unelma. Kun se mielessäsi ailahti, oli se jo kohta poissa. Jäljellä haikea, kalpea muisto. Kohta ei sitäkään. Onni – kuin uni. Unen muistoissa saa ihminen sydäntään lämmitellä, kun jäiset koleat, kylmät viimat vastaan puhaltavat. Sitä se onni on – uni, unelma.

   Vaimolle tulee äkkiä mieleen eräs lokakuun päivä vuosia sitten.

-  Muistatko, silloin, kun olimme Portugalissa, kun eräänä päivänä ajelimme maaseudulle Lissabonista etelään vievää tietä ilman mitään päämäärää. Olimme ajatelleet mennä uimaan, mutta meri oli niin viileä, että vain kahlasimme rantavedessä. Kun jatkoimme matkaa, tulimme vanhan ja kuten luulimme hylätyn castellon luo. Kaikki oli rapistunutta. Seinästä oli irronnut kiviä, kattotiiliä puuttui, katto lähes luhistumaisillaan, ikkunoita peitelty muovikelmuilla, joista toiset repsottivat rikkinäisinä kovassa tuulessa. Mutta pihalla näimmekin mustiin pukeutuneen vanhan naisen. Hän pesi pyykkiä ja lauleli itsekseen. Toinen mustapukuinen nainen kantoi kahdella peltiämpärillä vettä lähteestä. Kukkulan rinteellä lampaat määkivät auringonpaisteessa, Atlantin jyrkänteellä. Se näky herätti minut. Mikä on elämän tarkoitus?

Vaimo ojentaa selkänsä, tavoittaa miehen katseen huoneen hämärässä, molempien ajatukset muistoihin kiinnittyneinä.

-  Muistatko, kun me samana iltana istuimme hotellihuoneen parvekkeella ja katselimme purppuraisena hehkuvaa auringonlaskua Atlantin horisontin taakse, iltaruskon värittäessä mereen putoavia kalliojyrkänteitä, kun aaltojen kohisevat äänet kantautuivat korviimme, päivällinen näkymä vanhoista naisista palasi mieleen.

-  Muistatko, kuinka pohdimme elämän tarkoitusta? Oma oleminen tuntui niin luonnolliselta, että sen tärkeyttä emme juuri kyseenalaistaneet. Mutta, kun päivällä katselin niitä vanhoja naisia, tuli väkisin mieleeni jonkun sanat, että massat ovat vain synnyttääkseen 6-7 suurmiestä! – Kuulunko minäkin massaan? Protestoin ajatustakin! Minäkö vain massaa! Ja keitä ovat nämä suurmiehet? Ovathan hekin katoavia! Ja heidän työnsä! Keitä ovat nämä suurmiehet, osaatko sanoa?

-  Enpä tiedä, voisivatko olla kuolemattomia? sanoit.

-  Henkisiäkö siis? Jumaliako? Jos näin on, silloin voin minäkin hyväksyä kuuluvani massaan, jumalisia ominaisuuksia en itselleni tohtisi milloinkaan omia, vaikka kirkko väittääkin, että minut on luotu Jumalan kuvaksi.  

   Vaimo jatkoi kaihoisaa muisteluaan lämpimästä lokakuunyöstä Portugalin tähtitaivaan alla.

-  Rannaton meri oli jo mustaakin mustempi, liikenne rauhoittunut, hotellin alakerroksen ravintolasta kantautui haikeita fado-säveliä, laseissamme Portugalin auringon kypsyttämistä rypäleistä valmistettua viiniä, sen hunajainen tuoksi ja tammitynnyrinen maku oli sytyttänyt loisteen silmiimme. Vaikka tuskaisuudentunteeni silloin olivat humaltuneet, vaikka olimme raukean itsetyytyväisiä oloomme, en voinut lopettaa pohdiskeluani. Mitä kannattaa synnyttää lapsia tähän maailmaan, niistähän tulee vain massaa, samanlaisia kuhnureita, joita maailmassa on jo miljardeja? Jos motiivi saada lapsia on rakkaus lapsiin, niin rakkautta kaipaavia lapsia on maailma täynnä, sekä rakkautta että leipää kaipaavia. Jos motiivi on suvun jatkaminen, niin samaa sukupuutahan me kaikki olemme, samaa sukua amebojen kanssa, ja torakoiden – nehän säilyvät ajastaikaan.

-”Tekotavasta” voi tietenkin nauttia, naurahdit – eikö se entinen pappikin, jolla oli jo tusina lapsia ja vaimo taas raskaana, sanonut, kun hänelle huomautettiin – kylläpä se pappi on sitten lapsirakas! –No enpähän tuota tiedä, sehän on se tekotapa, mikä minua miellyttää!

-  Mutta eihän tähän maailmaan lapsia kannata siittää, ne vain syyttävät vanhempiaan syntymästään, olemassaolostaan, ongelmistaan! Jos ei synnytä lapsia, ehkäisee samalla omalta osaltaan pientä palloamme ylikansoittumiskatastrofilta. Liioin ei tarvitse murehtia, miten jälkeläisten tässä kaoottisessa maailmassa käy! Etkö ole samaa mieltä? tivasin.

-   Eiköhän se ole se suvun jatkaminen, mikä on koko olevaisen tarkoitus, sanoit. Ja jos sen tekee vielä portugalilaisen viinin virratessa suonissa, tulee yhdistelmä olemaan taivaallinen!

   Matkan lämmin muisto rauhoittaa piinattua mieltä. Vaimon hengitys tasaantuu, istuu kädet polvien ympärille kiedottuina, nojailee miehensä olkapäähän, ruusukuvioinen yöpaita ryppyisenä, unelmoi.

-  Tiedätkö, että Marxin mukaan ihminen on aurinko! Kaiken keskipiste. Ihmisen pitäisi kiertää itse itseään. Ajatteles, minäkin aurinko!

-  Mutta sinähän olet aurinko! Minun aurinkoni! Ja mies kietoo molemmat käsivartensa vaimon ympärille. – Sinä lämmität minua, minulle se riittää.

-  Älähän rupea pilailemaan minun kanssani, olen ihan vakavissani. Minäkö lämmittäisin? Mitään niin omahyväistä en uskalla itsestäni kuvitellakaan, omatuntoni rupeaa heti soimaamaan minua farisealaisuudesta – olen teeskentelijä, enkä pysty yleensäkään vilpittömästi arvioimaan itseäni. Pienestä pitäen on opetettu, että olen vain vaivainen kurja syntinen ”mato matkamies maan”. Näin tehokkaasti on uskonto vieraannuttanut minut minun jumalisesta olemuksestani, se on riistänyt minulta uskon oman itseni hyvyyteen. Mutta voiko ihminen olla jumalinen olento, vaikka on apinoiden sukua? Vai onko koko luomakunta jumalista – koko universumi? Sinä ja minä ja naapurit, puut ja pensaat, linnut, kalat ja tähdet? Ja kaikki meidän riitamme ja sotamme ja ristiriitamme – ovatko nekin jumalisia?

   Aamu rupeaa jo verhojen takaa sarastamaan, seinäkello olohuoneen puolella on lyönyt jo monta lyöntiä. Raukeus valtaa mielen.

-  Sen minä vielä haluan sanoa sinulle, että minä haluaisin olla hyvä äiti, rakastava vaimo, ensiluokkainen rakastajatar, haluaisin olla ammatissani erinomainen, haluaisin omistaa sielullani koko luonnon ymmärtämyksen, sehän itse asiassa on osa minua tai minä osa sitä – luontoa. Mutta mikä turhamaisinta – haluaisin ymmärtää koko olevaisen ongelman! Mutta kuinka voisin vajavaisilla resursseillani päästä päämäärääni? Ymmärrätkö tällaista täydellisyyden tavoittelua? Minä en ymmärrä!

-  Minulle olet kaikkine puutteellisuuksinesi aivan riittävä! Ja nyt annat henkesi levähtää. Jos sinä olet maan matonen, niin sittenhän meitä on kaksi! Nyt sammutamme lampun ja voit aloittaa täydellisyyteen pyrkimyksesi, vaikka olemalla hyvä rakastajatar!

   Ja mies nostaa peittonsa reunaa ja tekee tilaa vierelleen. Hänellä on tapansa mukaan yllään vain pyjamantakki. Vaimo pistää jalkansa hänen lämpöisten jalkojensa viereen. Mies alkaa hyväillä vaimon pehmeää ihoa.  –Ei nyt, ei se onnistu kuitenkaan, teen nyt itselleni henkistä väkivaltaa, jos nyt annan periksi, vaimo ajattelee, viimeiseen asti mielessään vastustelen. Mutta miehen lämmin ruumis painautuu häntä vasten, kätensä hyväilevät. Vaimo antaa periksi. On hyvä olla. Tuntuu ihmeen lämpimältä ja turvalliselta. Kädet toistensa ympärillä he makaavat hiljaa nauttien lämmöstä. Usein he ovat nukahtaneet tällä tavalla, kunnes vaimon toinen jalka rupeaa puutumaan miehen alla ja toinen palelemaan hänen selkäpuolellaan. Vaimo vetää peiton molempien päälle ja siellä lämpimässä hän kuiskaa – Tämä tuntuu olevan ainoa lääke rauhattomalle mielelleni. Tämä on kuin Davidin harpun soittoa Saulin tuskaisuuteen. On hyvä olla. Vaimokin yhtyy miehen usein esittämään ajatukseen, että tällä tavalla olisi hyvä kuolla.

   Aamuaurinko paistaa siniseltä taivaalta. Hellepäivien ilma on muuttunut koleaksi, koko luonto on kirkas, syvänvärinen, kuulas. Aamiaispöydässä vaimon mieleen häivähtää muistikuva, että hän oli nähnyt unta. Yht´äkkiä se pulpahtaa esiin.

-  Kuljin kanssasi vasta jäätynyttä lumetonta järven pintaa pitkin. Jään alla vesi loisti mustana. Sanoin, että lapset pitäisi tuoda tänne luistelemaan. Sitten jatkoimme matkaa vastakkaisella rannalla olevaan metsään. Siellä oli kartano. Menin sisään, mutta tällöin sinä et enää ollutkaan mukanani vaan kolme yli 80-vuotiasta sukulaisnaista. Talossa oli kolme kerrosta ja lukematon määrä huoneita. Talossa ei asunut ketään, mutta ovet olivat auki. Kuljimme huoneesta huoneeseen ja tutkimme kaikki komerot. Ne olivat täynnä erilaisia antiikkiastioita ja -esineitä – kristallilaseja ja posliiniesineitä, kaikki antiikin mallisia ja värisiä – vaaleanpunaisia vaaseja, joiden pinta oli täynnä pieniä kyhmyjä. Siellä oli kuninkaansininen lasivaasi, johon oli kultakirjaimin kirjoitettu jokin aatelisnimi, jota oli vaikea lukea. Olisin sydämeni halusta tahtonut ottaa näitä esineitä mukaani. Minulla oli suorastaan tuskainen olo, kun tiesin, että esineitä ei saa ottaa, mutta haluni saada niitä oli lähes ylivoimainen. Kun tulimme ulos talosta, jokaisella vanhalla naisella oli käsissään pieniä esineitä. He olivat ottaneet ne mukaansa talosta. Minä olin ainoa, joka olin tyhjin käsin. Minä oikein katsoin käsiäni, kuinka tyhjät ne olivat ja kuitenkin sisälläni paloi edelleen kiihkeä halu saada noita esineitä.

-  Luuletko, että unellani on jokin sanoma minulle?

-  Ehkä sinun pitäisi hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet – tyhjin käsin – vaatimatta itseltäsi ylivoimaisia suorituksia. Voisit nauttia elämäsi jokaisesta hetkestä tuhlaamatta aikaasi, kurkottamalla saavuttamattomiin, epämääräisiin unelmiin.

Mutta kuinka voisin hyväksyä sen, että minusta ei tule aurinkoa?!

 jät kädet