LUONNONVOIMAT

   

   Aurinko paahtaa tummien sinipunaisten pilvien välistä. Puiden lehdet eivät liikahdakaan, koko luonto on pysähtynyt, odottaa. Käsi turvallisesti äidin kädessä pikku-Anni hypähtelee eteenpäin. Vaalea poninhäntä heilahtelee huolettomana hyppyjen tahdissa. Äkkiä leimahtaa, heti perään hengityksen pysähdyttävä jyrinä. Anni puristaa äidin kättä lujemmin. Äiti jouduttaa askeliaan

   -   Meidän pitää ehtiä raitiovaunuun ennen kuin ukkossade kastelee meidät läpimäriksi, sitten olemme kuin uitettuja koiria.

   -   Ai, niin kuin meidän Basti, kun se on ollut uimassa? Annia ihan naurattaa.

    -   Aivan yhtä märkiä! äiti vakuuttaa.

   Äiti venyttää askeliaan Annin kipittäessä pienillä jaloillaan vieressä.

Juuri kun he ehtivät raitiovaunuun ensimmäiset suuret vesipisarat pompahtelevat asfaltille. Salama iskee uudelleen, ukkonen jyrähtää. Hetkessä sade ryöppyää valtoimenaan, ihmiset kadulla etsivät suojaa, maailma sumenee.

   -  Äiti, mistä ukkonen tulee? Anni katsoo äitiään kysyvästi.

Se syntyy, kun kaksi pilveä törmää yhteen, niissä on sähköä, silloin syntyy ensin salama, ja sitten tulee jyrinä, äiti selittää.

   -  Äiti, mihin ukkonen menee?

No, kun pilvet ovat törmäilleet toisiinsa riittävästi, sähkö niissä loppuu, ja pilvet satavat vetenä alas maahan, ja sitten tulee taas aurinkoista.

   Raitiovaunu jyrisee eteenpäin. Sade lakkaa, viimeiset isot sadepisarat tipahtelevat katuun, vesi virtaa noroina katuojassa, aurinko paistaa, märkä asfaltti kiiltää. Ajetaan kauppahallin ohi. Anni katselee ikkunasta, näkee keskellä katua kaksi ihmishahmoista olentoa tarrautuneina toisiinsa, ikään kuin kamppailemassa. Äitikin näkee ne, ottaa Annin syliinsä ja yrittää hätääntyneenä kääntää pienen tyttönsä huomion muualle.

Liian myöhäistä!  

   -   Äiti, miksi nuo ihmiset tappelevat? Anni kysyy pelästyneenä.

   -   Eivät ne tappele, ne ovat kaatuneet ja yrittävät auttaa toisiaan ylös, äiti yrittää selittää.

   -   Äiti, ovatko ne satuttaneet itsensä?

   -   Ovat, oikein pahoin, mutta pian ne viedään hoitoon, lohduttaa äiti.

   Maassa makaa päihtynyt nuori nainen, lyhyt farkkuhame risaisena, farkkuliivi edestä auki, pyöreät rinnat pursuavat märälle asfaltille. Roteva mies naisen kimpussa, humalaisen armottomat kourat, toisella kädellä vääntämässä naista otollisempaan asentoon, toisella naisen hameen alle hamuillen.

   Kiviaitauksen vieressä roikkuu päihtynyt kaveriporukka, hajareisin tasapainoa tavoitellen, kädet harottaen, etukumarassa, näytelmään himokkaasti eläytyen. Kun parin ympärille rupeaa kerääntymään uteliaita ulkopuolisia, yksi miesporukasta yrittää ilmaa huitoen hätistellä näitä. Epävarmoin askelin hän kompuroi parin viereen, yrittää jarrutella 

   -    älkää nyt helvetissä, kuulkaa, älkää, mies örisee.

Mutta pari ei kuule mitään, ei näe mitään, ei ympäristöään, ei itseään, ei tilaansa, ei näe, ei kuule eikä tajua. Vain yksi tunne tai pakko ilman tunnetta, kuin kärpäset tai nilviäiset, yhden ainoan vietin, yhden ainoan luonnonvoiman vallassa. Siinä he kieriskelevät, kaksi ihmispoloista, keskellä märkää katua, uteliaiden, vahingoniloisten, ilkeiden, säälivien, halveksivien, armottomien katseiden keihästäminä. Siinä he pyörivät kiimaisina, tiedottomina. Yksi yhteinen halu, himo, tarve, ilman sosiaalisia kahleita, estoja.

   Kun poliisiauto ehtii paikalle, pilvet ovat jo törmänneet toisiinsa, salamat salamoineet, jyrinät jyrisseet, sähkö purkautunut. Myrsky on ohi.

Raitiovaunu jatkaa matkaa. Äiti näkee viimeisen vilauksen märällä asfaltilla retkottavasta puolitajuttomasta nuoresta naisesta örisevän miehen maatessa velttona tämän päällä.

Äidin sydäntä kouraisee, kyynelet tulevat silmiin, huoli omasta pikkutytöstä puristaa kurkkua. Kerranhan nuokin ovat olleet pieniä lapsia, viattomia, elämä avoimena edessä. Kenen? Ehkä isän ja äidin pikkutyttö, oma pojanpallero, silmäterä, kullanmuru. Vai jo syntyessään ei-toivottu, ei-kenenkään, lehtolapsi, äpärä?  Missä nyt on äiti, missä isä? Missä elämä? Ahdistuneena äiti puristaa pikku Annin itseään vasten. –Rakastan sinua, hän kuiskaa tytön korvaan. Tyttö kietoo kätensä äidin kaulaan

   -   Äiti, eikö ukkoselle mahda mitään?

  -   Ei kultaseni, ei ihminen taida mahtaa luonnonvoimille mitään.